Mä olen käynyt aika ajoin lukemassa täällä, mut jostain syystä vetkutellut rekisteröitymistä. Tottakai mä pelkään, et joku mut täältä tunnistaa, melko henkilökohtaisia juttuja nämä kuitenkin ovat.
Olen reilu 20v nainen ja aika reilusti erilaisia mielen ongelmia on ollut lapsuudesta saakka. Alkoholi astui kuvioihin ekan kerran 13-vuotiaana, silloin en mitenkään tosi rankasti ja usein muistaakseni ottanut, sitten 16-v alkoikin tulla kunnon kännejä viikottainkin. Täysikäistyessäni olin niin kypsynyt koko kuvioon, että onnistuin olemaan alkotta noin vuoden verran, se tuli silloin ihan ongelmitta. Ei vaan tehnyt mieli ottaa. Saatoin silti käydä baareissa tanssimassa ja niin edelleen. Nyt viimeiset nelisen vuotta on alkoholia tullut otettua aika paljon. Välillä viikoittain, välillä harvemmin, pahimmillaan kolme kertaa viikossa. Mulla on välillä ihan onnistuneita taukoja, ja kyllä mä olen opiskelut ja työt pystynyt hoitamaan ihan hyvin. Lähinnä ongelmana on se, et kun juomaan alan, niin loppua ei tule. Melko mahdotonta on ottaa ne muutama juoma, koska siinä kohtaa lähtee lapasesta. Usein kaikki menee ihan ok, olen hauskaa seuraa ja iloinen ja sosiaalinen, mut yleensä kuitenkin estottomuuksissani aiheutan itselleni joko suoraa vaaraa esimerkiksi kaivamalla veitsen kaapista tai sitten epäsuoraa vaaraa hankkiutumalla tuttuun tai tuntemattomaan miesseuraan, sekaannun vääriin ihmisiin. Ja kun en ole sellainen ihminen, mut humalassa tulee esiin se kunnon huomiohuora.
Mä kaipaan rauhaa, mutta en pysty olemaan rauhassa. Viikonloppua kohti mennessä tulee vaan se hullu kuumotus päästä juomaan, kaipaan niin paljon sitä tunnetta, ettei mitään järkeä. Kaikki hyvät ajatukset juomattomuudesta loppuu siihen. Tuntuu, et siinä kohtaa on vaan sellainen vimma päällä, että pitää päästä ottamaan ne kännit. Morkkikset on kauheita, itseinho aivan mahdoton ja monesti en uskalla lähteä ulos ja olen suorastaan vainoharhainen ihmisiä kohtaan. Krapulat pahentuu kokoajan, oksentelen ja tulee harhanäkyjä, mut sekin unohtuu kun se pakkomielle juomiseen iskee.
Mä en halua tätä. Ja silti haluan kokoajan. Nytkin kun kirjoitan tätä. Mä mietin et olenko vaan liian tarkka, mä en kuitenkaan juo vaikkapa viikolla tai yksin kotona. Ja niitä taukojakin on ollut. Mut tällä menolla mä tuun satuttamaan itseni. Mä pelkään et mun on vaan mentävä enemmän pohjalle ennen kuin pääsen ylös. Mussa vaihtuu se tavallinen minä ja se känni-ihminen, ne on oikeesti tosi eri tyypit. Mä olen yrittänyt tosiaan lopettaa miljoonasti. Voi olla et eka viikko menee, ehkä jopa toinen, ja sit lähtee. Voi olla että tauon jälkeen eka yksi, kaksi kertaa menee siivosti, mut sitten lähtee taas käsistä. Mitä useammin juon, sitä varmemmin homma repeää. Vaikka mä haluan lopettaa niin samaan aikaan mä en todellakaan halua sitä, koska onko oikeastaan mikään parempaa kun se nousu?
Tein täällä sen jonkun testin, voimakas riippuvuus ja kehotus lopettamaan. Kohtalotovereita lienee täällä, “oikeassa elämässä” ei ole oikeastaan ketään kenen kanssa jutella tästä vakavissaan.
. Mä olen kuitenkin jo kokeillut noi muut ja aika pitkälti nähnyt, että ne ei vaan toimi. Ja mulla on tosiaan ihan lääkkeet ja terapia. Diagnoosi ei oo satavarma, mut hoitoon ei vaikuta, joten lopulta ihan sama. Tällä hetkellä kuitenkin papereissa lievempi kaksisuuntainen ja miljoona persoonallisuushäiriötä (epävakaa, estynyt, oli joku muukin kokonaan ja sitten piirteitä…). Terapeutin kanssa tämä on yksi iso juttu mistä ollaan juteltu, mä jo kerran siellä päätin meneväni A-klinikalle, mut loppuviimein jänistin. Psykoosijuttuja mulla ei ole ollut, joten vissiin jonkunlaista deliriumia nuo harhat ovat olleet. Ne on nyt tulleet kuvioon mukaan tän kesän aikana. Kiitoksia viestistäsi!