Miksi vielä jatkan? Läheisten kootut selitykset

lisää selityksiä:
-koska minun pitää ensin kylmettää tunteeni. Silloin ei voi erota, jos rakastaa, vaan ennen eroa pitää olla niin paskasti asiat, että olen kylmä ja vihaan miestä. Niinkauan kuin hänen kosketuksensa ei ällötä 100% ajasta, minun kannattaa olla tässä parisuhteessa, koska on vielä tunteita jäljellä.
-Tunteet tarkoittaa sitä, että on muodostunut parisuhde.
-Koska toinen ei puhu tunteistaan, se tarkoittaa sitä että hän ajattelee niitä.Minun velvollisuus on antaa toisen ajatella rauhassa.
-koska on niin paljon hyviä aikoja suhteessa, että niitä on sääli heittää hukkaan vain koska minulla on ongelmia kestää miehen alkoholinkäyttöä.
-koska kun aikaa kuluu, mies huomaa mitä menettää jos juo, ja lopettaa juomisen kun huomaa miten tyhmää sellainen on. Näytän sen hänelle siten, että odotan kärsivällisesti milloin juominen loppuu, koska se voi loppua milloin hyvänsä, ja olen sitten jättänyt miehen ihan turhaan jos juominen loppuu kun jätän (jättäminenhän ei ole minun ratkaisu, vaan teen sen jotta mies oppisi, mutta jos vaarana on ettei opi, en jätä)

Pidän yhteyttä, tuen, kannustan, kuuntelen yms. exääni, joka juo joka helvetin päivä. Hänellä on uusi nainenkin, baarirakas. Kaiken teen mä siksi, että tiedän, että hän rakastaa minua :laughing: ja jonain päivänä raitistuu. Tuolloin suhteemme alkaa uudelleen ja kaikki on pelkkää onnea :laughing: Ja siksi, että ilman minua hänen ympärillään on vain juoppokavereita :open_mouth:
Ja tiedän olevani ihan idiootti :blush:

Olen yhdessä koska ajattelen että parempi laiha sopu kuin lihava riita.Tosin petturiolo elämän suhteen tässä alkaa olla.Ja lasten saamaa perusmallia suren,ei ole normaalia keskustelutapaa vanhempien välillä.Tai se miten isä isommalle juttelee,on niin väärin,niin negatiivinen tapa esittää asiat.Olen alkanut miettiä että millainen lapsuus miehelläni oikein on ollut…yksi sisarus mieenterveysongelmainen ja toinen juo kaljaa samaa malliin kuin mieheni.Ja nyt on terveyskin pettämässä,kävely alkaa olla vaikeaa,eli polyneuropatiaa.Verenpainelääkkeitä syö ja muutenkin on perusnegatiivinen eli masentuneen oloinen. Huoh ja huoh

:laughing:

Onko tosiaan kyse siitä että sitä uskoo itsellään olevan valtaa enemmän kuin tosiasiassa onkaan. Tavallaan omasta syyllisyyden tunteesta - jos pahoittaa miehen mielen siitä seuraa että mies päättää juoda itsensä hautaan - eli minä joka olen pahoittanut miehen mielen olen epäsuorasti siten aiheuttanut miehen kuoleman. Siksi en voi miestä jättää koska en kestäisi elää oman syyllisyyden tunteeni kanssa. Syyllisyyttähän ei tarvi kokea siitä että ei miestä jätä, koska siitä ei kärsi kukaan muu kuin itse (jos siis ei ole lapsia kuviossa mukana). Olis ehkä hyvä että sitä vois kokea syyllisyyttä myös siitä mitä tekee itselleen väärin.

Aika käänteentekevä oivallus :bulb: :smiley:

Kyllä, mielestäni kyse on siitä että minulla on “liikaa valtaa”…
Vastuu painaa hartioita suorastaan
Muistan kun oikein mietin, mitä tehdä tuon miehen kanssa…miten “hoitaa asiat niin”, että hän ei joisi itseään hautaan, missä on “sopiva sauma jättää” mies, sentakia että jos jätän hänet vaikkapa hänen ollessaan murheissaan, on väärä hetki…toisaalta jos hän on iloinen, se on väärä hetki pilata hänen päivä jättämällä hänet. :unamused: :wink: Eikö tässä ole ihan selkeästi kyse valtasyndroomasta että “Minä pystyn aiheuttamaan toisen juomisen, juomattomuuden, hänen ilot ja surut, jopa lopun” …
Ainoa syyllisyys mikä ei ollut liikaa valtaa, oli todellinen tajuaminen että mullakin on merkitystä…
Samalla liikaan valtaan nimittäin yhdistyy tunne “ei sillä ole väliä mtä teen, teen niin tai näin, paras olla tkemättä mitään”…mutta sillä todella on väliä, mitä minä teen ja jätän tekemättä. Teen muillekin hallaa sillä, että patoan itseeni asiat jotka ei minulle kuulu.Minulla on merkitystä ja väliä, mutta ei sellaista valtaa, kuin taikauskoisena luulin ja pelkäsin ennen jokaista tekoa “tuleeko tästä teko jota kadun lopun elämäni”…Aina se ns"loppuelämä" mielessä, ironisesti koska sitähän ei tule eikä ole jos ei mitää repäise.

Siksi, että mieheni oli minulle niin kovin rakas, sielunsukulaiseni, kumppanini. Pohjimmiltaan hyvä ihminen, joka vain joi ja pelkäsin, etten enää koskaan löytäisi rakkautta ja kumppanuutta ja joutuisin elämään loppuelämäni yksin tylsää perusarkea.

Uuden puolison etsiskely alkaa vasta kun ero on virallisesti valmis. Haluan kunnioittaa tärkeää ihmissuhdetta sen verran. Olo on kuitenkin jo nyt kuin rakastuneella. Valot ovat kirkkaammat, värit syvemmät, ja MINULLA ON JOTAIN KIVAA ODOTETTAVAA tulevalta. Entiseen elämään jäämällä olisin kyllä tiennyt tarkalleen, mitä odotettavissa olisi ollut, ja se ei olisi ollut kivaa. Tie tähän tunteeseen oli pitkä ja niin vaikea etten olisi uskonutkaan.

En voi erottaa kissoja vanhoilla päivillään niille niin rakkaasta isännästä. Enkä isäntää kissoista. Enkä kissoja toisistaan. Enkä luottaa siihen, etä saisivat kunnon hoitoa, jos jäisivät miehen vastuulle.

Siksi yritin jatkaa koska ajattelin että en kelpaa kenellekään muulle että kun kerrankin olen löytänyt seikkailijan ja villin ja vapaan, niin hänen seurassaan elämä varmasti on mielenkiintoista. Ja onhan se mukavaa kun on mies vaikka se sitten onkin juoppo ja pettäjä ja mahdollinen naisen pieksijä. Noh, onneksi järjen ääni voitti. Ja rauha hänen muistolleen. Hyvää joulua kaikille!

Etten tuottaisi pahaa mieltä. Niin yksinkertaista. En halua tuottaa tuolle ukolle pahaa mieltä eroamalla.

Miksi vielä jatkan?

Siksi, että pelkään, mitä mies tekisi minulle ja lapsille, jos ilmoittaisin lähteväni. Siksi, että pelkään, että manipuloiva ja narsistinen mieheni saisi puhuttua lapset (joihin ei ota mitään kontaktia) itselleen. Siksi, että pelkään sitä, miten mies toimisi ollessaan yksin lasten kanssa (joisi? manipuloisi jotenkin?). Siksi, että pelkään vaihtoehtoa, jossa lapset menettävät paitsi isän myös isovanhempansa. Siksi, että pelkään haukkuja, olen niitä niin paljon saanut, että en kestä enää kauaa. Siksi, että pelkään. Siksi, että vaikka olen päättänyt erota jo useita kertoja, on se käytäntöön pano niin pelottavaa ja henkisesti raskasta, että en jaksa. Siksi.

Asun alkoholisti avopuolisoni luona, en ole kirjoilla missään, näen tämän asunto-ongelmani olevan ensisijaisia syitä jäädä tähän, syitä löytyy muitakin ja paljon :cry:

Mä niin komppaan tota, samanlainen tilanne itselläni. Ihana kun voi olla omissa oloissaan ja päättää asioista itse. Vuodatin tuonne Viikonloppujuoppo-keskusteluun omia fiiliksiä tuossa hiljattain ja edelleen painin näiden asioiden kanssa. Tässä ketjussa on monia asioita, joita voin itsekin allekirjoittaa. Monellako on todella se elämä muuttunut sen alkoholistipuolison kanssa paremmaksi? Missä vaiheessa voi sanoa, että nyt se on parempaa? Silloinko kun hän ei juo ollenkaan vai silloin kun ei tarvitse nähdä sitä toisen juomista eikä kohdata niitä seurauksia?

  • Minä olen tässä nykyään kai seurustelua vastaavassa tilanteessa, koska edelleen omaan syviä tunteita häntä kohtaan. Juomisesta seuraa rangaistus - ei nähdä ja juomattomuudesta palkitaan. Tälläinen hyvistä asioista palkitseva toimintamalli toimii lapsilla, miksei se toimisi hiukan vanhemmillakin. No ainakin juominen on vähentynyt rajusti, sekä määrällisesti ja ajallisesti.
  • Olen kuitenkin kyllästynyt niihin samoihin jankutuksiin kännissä, jutut ei muutu. Selvin päin on kuitenkin hyvä kumppani, huomioiva, auttava, empaattinen ja mukava. Ei lyö eikä tietääkseni fyysisesti petä - muuta kuin alkoholin kanssa, koska se on pettämistä kun lupaa ettei juo ja tekee sen silti.
  • Koitan luoda mukavia kokemuksia selvänä, eli kannustan siihen alkottomaan elämäntapaan.
  • Toivon, että jonain päivänä hän itse päättää lopettaa kokonaan, koska alkoholi ei sovi hänelle. Toivon, että se päivä tulee ennenkuin kuolema voittaa. Tämä saattaa kuulostaa kauhealta, mutta aina juomisen yhteydessä pelkään, että tällä kerralla siitä ei ehkä selvitäkään. Onneksi näitäkin tilanteita on tullut vähemmän koko ajan. Mutta mikä on sellainen sopiva aikataulu tämän elämän muuttumiseksi? Onko se loppuelämä ja loppuuko se liian aikaisin kuitenkin, koskaan ei tiedä onko se seuraava viikonloppu se viimeinen?
  • Yleiesti ottaen ilman juomista yhteinen elämä on ollut mukavaa, yhdessä tekeminen on hauskaa ja palkitsevaa, läheisyys on todellista ja yhteenkuuluvuus henkistä ja fyysistä.
  • Päivä kerrallaan, odotan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

En ole suhteessa siksi, että minulla olisi alemmuuskompleksi. Sitä ei ole ja varmasti vastaan tulisi joku “parempi”. Olen siksi, että uskon tässä vielä olevan joku mahdollisuus, mutta olen ottanut etäisyyttä asioihin ja nyt näen asiat eri valossa. Odottavan aika on pitkä…

Pelkään avopuolisoni löytävän uuden naisen!

Minä kanssa pelkäsin tätä joskus ihan hirveästi. Tämä piti minut siinä sairaassa suhteessa monta vuotta kauemmin, kuin olisin muuten siinä viipynyt.

Kysehän on menettämisen pelosta. Pelosta. Siitä että menettää jotakin, mitä luulee haluavansa. Omistushaluisesta, tarrautuvasta rakkaudesta. Tarrautumisesta johonkin haavekuvaa, kuvitelmaan, illuusioon rakastetusta.

Jotenkin kun senkin vain eli läpi, jo ennen eroa, niin lähteminen oli lopulta helppoa. Ja kun exäni löysi uuden naisen, eipä tuo kirpaissut yhtään. Olin vain onnellinen hänen puolestaan.

Kaikki pelkoni, mitä minulla on tähän asti elämässäni ollut, ovat olleet täysin turhia! Tämä on oikeastaan aika ihana tajuta ja huomata.

Kävin alkkiksestani eroamisen jo moneen kertaan henkisesti läpi ja olin jo melkein ookoo sen ajatuksen kanssa että kohta tämä parisuhde on historiaa, sekä ne hyvät että alkoholin tuhraamat asiat siinä. Nyt kun parin viikon tauon jälkeen nähtiin ja puhuttiin niin … jos nyt kuitenkin vielä hetken katsois mihin tilanne menee. Olen miehelle kaiken sanonu mitä asiasta ajattelen, myös sen että jos tämä parisuhde käy liian raskaaks niin lähden ihan itteni takia. Itelleni oon luvannu että sitten kun isännältä seuraavan kerran lähtee homma lapasesta niin en vaivaudu edes selittään, kerään kamani ja lähden vaan. Melkein toivon että alkais ukolle viina maistua entiseen malliin niin olis ainakin selvä tilanne itselle, sitten se olis ainakin ohi ja vois jatkaa eteenpäin. Tällä hetkellä tuntuu inhalta kun tiedän että ukko istuu vakibaarissaan ja vaikka onkin sanonu ymmärtävänsä ettei voi samaa juomista jatkaa ja sanonu olevansa fiksusti, enhän mä tiedä onko se siellä taas yöhön asti vetämässä pikkumukeja. Pitäis vaan luottaa siihen, mutta kun sattuneesta syystä en hirveesti luota… Tää on jotenkin niin harmaata aluetta kun toinen ei ole ainakaan mun tietääkseni nyt perseilly sen jälkeen kun asiasta on puhuttu. En vaan luota, mutta silti tuntuu että pitää nyt vielä kuitenkin kattoa kaikki kortit, kun se kaikki mitä sen juomisen ulkopuolelle jää on jotain ihan mahtavuutta millasta ei varmaan ikinä tuu enää vastaan, että mitä jos se ny kuitenkin just tällä kertaa olis tajunnu asian ja lässynlää… Kyllä sitä voi olla itekin aika ääliö kun hakkaa päätä seinään. Koskahan sitä oppis.

Just tän takia!

Tämä oli minunkin ehdottomasti suurin syyni. Ja tapahtui se: hän löysi uuden, toisen, kolmannen… hän on ollut jo ainakin viiden naisen kanssa minun jälkeeni. Ensimmäinen oli kaikkein hirveintä - itkin kuukausikaupalla ja yritin jopa värjätä hiukseni ja olla samantyylinen kuin tämä uusi. Mutta hän vaihtoi tyyliään ja hiusväriään usein ja oli niin vaihtelunhaluinen, että vaihtoi myös miestä tosi usein ja siis aika pian Eksästäni tuli hänenkin eksänsä. Seuraava oli sitten ns. kotinainen, joka muutti Eksäni luo ja jätti kaiken omassa elämässään. Kunnes otti Eksäni parhaan kaverin, joka oli enemmän koti-ihmisiä kuin Eksäni. Kolmanneksi Eksä otti nuoren ja alkoi kesyttää siitä itselleen vierelläänpysyvää tapausta ja sai pidettyä pitempään muttei niin kauan kuin olisi halunnut… jne jne. On ollut suorastaan ilo seurata, miten ne jutut vaan menevät perseelleen yksi toisensa jälkeen
— eli päästä irti ja anna puolisosi porskuttaa niin näet hauskimman näytelmän ikinä! :laughing:

Lisäys edelliseen ja vakavammin:

ei ollut mahdollista erota eksästäni aikaisemmin kuin silloin kun hän viiden vuoden jälkeen ilmoitti seurustelevansa toisen kanssa. Olin kymmeniä kertoja yrittänyt erota, mutta se ei yksinkertaisesti ollut mahdollista, hän mm. uhkasi tappaa. Näin jälkeenpäin hän vaikuttaa harmittomalta, mutta aikanaan pelkäsin häntä kovasti. Hän sai minut ajattelemaan, että olen tehnyt todella hirveitä asioita hänelle (aiheuttanut mustasukkaisuutta ym) ja minä oikeasti rukoilin, että tulisi se päivä, jolloin hän tekisi jotain mikä koskisi tosi kovaa ja pääsisin niistä syytöksistä (esim että juo ja sekoilee koska olen tehnyt hänestä mustasukkaisen hullun)

Joskus se vaan ei ole mahdollista, että ottaisi ja lähtisi.

Miksi jatkan? Kootut selitykseni…

Hän rakastaa, minä en kai edes osaa (olen siis velvollinen edes jatkamaan suhdetta)

Hän raitistuu ja meidän elämästämme tulee huiman hieno seikkailu?! (uskonko tuohon edes unissani)

Hän on niin tutun tuntoinen (juoppo kuten isäni, enoni, ensimmäinen mieheni)

Minusta tuntuu että rakastan ja välitän. (Ainakin kauniin laulun kuullessani)

Olen niin vahva etten alkoholisoidu uudestaan vaan teen hänestäkin raittiin, onnistuin itseni kanssa, miksen hänenkin kohdallaan (Hahahahaha)

Hän syyllistää niin hemmetin taitavasti ja kokoaikaisesti, että aina kun olen jättämässä hänet, hän kääntää kaikki ongelmat minun niskaani ja pyytelen anteeksi käytöstäni???

Silloin kun oikeasti päätän “nyt jätän hänet” hän “oikeasti” pyytää anteeksi, ihan anteeksi sanalla (vaikkei sitten kerrokkaan ymmärsikö asian, vai vain sen että anteeksi sanalla pääsee läpi ahtaan paikan, kun sitä muuten käyttää todella kitsaasti)

Ja paras syy, miksi en ole jättänyt häntä, miksi olen jatkanut tähän päivään saakka. Koska vasta nyt ymmärsin kuuluvani teidän joukkoonne ja tiedän saavani “ystävän” jolle puhua arjestani, niin etten enää pyöritä asioita vain omassa päässäni vaan voin kirjoittaa ne ja selkiyttää omia ajatuksiani. Saada vastauksia ja lämpöä ja vertaistukea teiltä. Ja sitä kautta päästä tästä suota ylös ja hyvään elämään.