miksi valehdella raittiudesta?

Me istuimme ryhmässä, minä ja “Raili”.
Hän kertoi olleensa raittiina kaksi vuotta.
Vaikka minä vieressä istuin.
Kuukausi sitten istuimme vierekkäin ravintolassa.
Paukkuja otti hän kuin myös minä.
Mitä minun olisi pitänyt vuorollani sanoa?
Olin hämmentynyt.
Kuinka moni muu valehteli?
Miksi? Miksi? Miksi?

Ehkäpä Raili jotenkin tunsi, ettei häntä hyväksytä ellei hän ole ollut kahta vuotta raittiina. Ehkä hän on sanonut saman aiemmin, eikä jostain syystä halua alkaa käymään läpi, että onkin juonut ihan viime aikoina.

Ehkä hän hakeekin ryhmästä jotain muuta kuin raittiutta, vaikkapa ihmiskontaktia, yhteenkuuluvuutta tms. ja ajattelee saavansa sitä parhaiten esittäytymällä ns. vakaasti raittiiksi.

Ehkä asiaa voisi kuitenkin kysyä Raililta vaikka kahden kesken, että miksi moinen itsensä huijaaminen?
Sillä itseäänhän hän kuitenkin huijaa. Eihän hänen oman raittiutensa lyhyys tai pituus kehenkään muuhun vaikuta eikä ole keneltäkään muulta pois, sanoi hän siitä mitä tahansa.

Tai sitten Raili on vain “vaihtoehtoisten faktojen” suuri ystävä.

Niinpä.
Miksi me ihmiset valehtelemme?
Hyväksynnän saaminen voi joskus olla taustalla. Jossain porukassa , jossa tietää että ihminen hyväksytään vaikkapa tuollaisella perusteella paremmin, jossa jotain juomatta olleita päiviä mitataan ja toisille kerrotaan, kiusaus on suuri.

Kukapa ei haluaisi olla hyväksytty ja arvostettu?

Taitaa olla aika yleistä.
Onhan noita minunkin tuttavapiirissäni. Ja mukavinta on se, että usein ne kaverit tietävät toistensa valehtelevan. Ja muistavat sen takanapäin kertoa. Semmoisista “ihan luottamuksellisista” ryhmistäkin, joissa noista selvänäolista toisilleen kertoillaan, toki tiedot kerrotaan myös eteenpäin.

Oli minullakin joskus vähän hankaluutta, kun en tiennyt miten suhtautua kaveriin joka pistäytyi vastaavissa ryhmissä “raittiuttaan ylläpitämässä” ja kertomassa miten kauan nyt on kuivilla oltu, toisissa yhteyksissä taas esitti vaatimuksia alkoholittoman ehtoollisviinin varaamisesta hänelle (hän kun oli vielä harras uskovakin) -ja niistä huolimatta saatoin hänet havaita ravintolassa viereisessä pöydässä, nauttimasa ihan alkoholipitoisia aineita, katsoen toki vähän minustakin ohi, kun tiesi että meillä niitä yhteisiä tuttavia oli just tuolta raitistelupuolelta.

Mutta, en usko hänen koskaan mitään omantunnontuskia kärsineen, hän kun oli sekä politiikassa että talouselämässä kohtuullisen ansioitunut mies, luulenpa että hen oli omaksunut sellaisen tilannetotuuksien linjan… aina porukan ja tilanteen mukaan valittiin se vaihtoehtoisista totuuksista joka sopi tavoitteisiin.

Lienee puhunut kuten entinen poliitokko, joka selvitti puhuneensa niin totta kuin osasi… minkäs ihmisille mahtaa.

On sillä asialla toinenkin puoli.

Jospa ei johdatettaisi toinen toistamme kiusaukseen.

Eli, kun kavereitamme tuemme elämänhallinnan parantamisessa, niin kannattaiskohan noin useamman kuulijan paikalla ollessa pitää keskustelunaiheet enemmänns yleisellä tasolla, varsinkin kiusallisten ongelmien suhteen. Kahden kesken sitten, joskus kun olosuhteet muutenkin ovat sopivat, voi sitten kaiverlla ja ronkkia hiukan yksilöllisemminkin -ja siinäkin muistaen että rajoja kunnioittaen, ettei tule tehtyä harrastelijapsykologina vielä vahinkoakin.

Kun koossa on kuulijoita joilla on samansuuntaisia odotuksia, niin helpostihan siinä ihminen alkaa “muistamaan” omatkin asiansa sellaisessa valossa missä ne ryhmälle kelpaavat. Eikä se aina ole ihan objektiivisin valaistus asioille :laughing: :laughing: :laughing:

Entä ellei ole olemassa totta ja valetta vaan erilaisia vaihtoehtoisia totuuksia?

Josko se on “Railille” niin tärkeä ja ehkä ainoa “kaveriporukka”…eikä halua jäädä porukasta yksikseen…hyvä kuitenkin, että apua itselleen ja ongelmalleen hakee…tai ainakin raitista seuraa jos ei muuta.

Metsien mies taitaa olla lähellä totuutta. Ympäristön paine voi saada ihmisen puhumaan “vaihtoehtoista totuutta”. Jos ihminen ottaa päämääräkseen tulla hyväksytyksi juuri tarkoin määrätyssä porukassa, lienee helppoa asetella puheensa siten kuin juuri siinä porukassa toivotaan ihmisen puhuvan. Uskonnollisten ryhmien jäsenten kielenkäyttö kehittyy hyvin nopeasti samankaltaiseksi, toisaalta tietysti “oma” terminologia ja joihinkin tiettyihin perus"uskontunnustuksiin" liittyvät kielelliset rituaalit ovat osa yhtenäistämistä ja sitouttamista.

No, tuossa aloittajan kertomassa tapauksessa täytyi olla mukana hiukan selkeämpää, tahallista totuuden muuntelemista, se ei taida selittyä ihan sillä että oli halu olla “yksi meistä”. Vai selittyikö sittenkin?

Jospa valehtelu tuntui paljon pienemmältä pahalta kuin porukan silmissä “putoaminen”, jo saavutetun “hyvän ryhmäläisen” maineen menetys?

Ja jos puhuja sattui tuntemaan ja tietämään myös muita ryhmän jäseniä muunnellun ja väritetyn, tarkoitushakuisesti mukaillun totuuden puhujiksi, niin sen saattoi antaa itselleen anteeksi, maantapa on joskus riittävä perusteluksi.

Kuulin sattumalta tänään hyvän lauseen, joka voi jollain tapaa sopia tähän aiheeseen:

Jos totuus ja yhteisöön kuuluminen joutuvat ristiriitaan, niin yhteisöön kuuluminen vie voiton. :bulb:

Kyseessä olisi siis perus-inhimillinen ominaisuus, joka ilmenee monissa uskonyhteisöissä, lahkoissa, ääriliikkeissä ja jengeissä. :bulb:
Se siis voi saada haitallisempiakin muotoja kuin sen, että joku kertoo "vaihtoehtoisen faktan " raittiutensa pituudesta.

Vaihtoehtoisen faktan käsitehän on ironinen, sillä sehän ei ole fakta laisinkaan, vaan epätosi. Jos kaikelle olisi olemassa toisistaan poikkeavia vaihtoehtoisia “totuuksia”, millään ei olisi juurikaan väliä. 2 + 2 voisi yhtä hyvin olla 693 kuin 4, maapallo ei olisi välttämättä pyöreä vaan se voisi olla kuutio, tai ympäröivä maailma voisi olla vain Matrix-tyylin tietokoneohjelma.

Mutta koska ainakin itse olen taipuvainen hihhuliuden muotoon nimeltä tiedeuskovaisuus arvelen joidenkin asioiden olevan oikeasti todellisuutta ja totta, ja joidenkin asioiden puolestaan ei.
Uskon siis, että on olemassa asia nimeltä todellisuus. Semmone uskovaine mää ole.

Samassa uskossa ollaan.

Tuo määritelmä on aika hyvä -ja taitaapa olla usein myös tosi.
Yhteisöön kuuluminen vie voiton. Se on kovin tärkeä asia, ainakin silloin kun on heikko olo.
Asiaatuntevat yhteisöt osaavat myös hyödyntää ihmisen heikkoutta, ja ruokkia sitä. Ihmiselle saadaan uskoteltua että hän on heikompi kuin onkaan, ja että yhteisö on puolestaan voimakas, auttaja, pelastaja.

Valehteleminen on silloin pikkujuttu.

Kertomalla totuuden saattaa joutua yhteisönsä näykkimäksi vaikka teot olisivatkin lakien ja hyvien tapojen mukaisia. Kokemusta on.

Paljastamalla totuuden viekkaalla eleellä voi saada kavaltajan manttelin ja ainakin 2000 vuotta kestävän halveksunnan.

Ihminen oppii valehtelemaan 2:n ja 3:n ikävuoden välillä. Tavalliset ihmiset tietävät valehtelevansa aina tarvittaessa, patoloogiset valehtelijat eivät, näin olen antanut itselleni kertoa.

Jossain ketjussa kirjoitin että monet ihmiset uskontunnustusta lausuessaan ilmeisesti valehtelevat koska heidän käytöksensä viittaa usein varsin jumalattomaan menoon. Pitää ottaa vähän sanoja takaisin, ehkä he sittenkin uskovat aina silloin tällöin, ja etenkin sillä uskontunnustushetkellä.

Uskontunnustuksien, joko suorien ja ehdottomien tai jonkun uskonyhteisön “normaaliin” kielenkäyttöön sisäänrakennettujen, kohdalla, ei aina ole kysymys tietoisesta valehtelusta.

Sanotaan asia kuten tässä yhteisössä on tapana, sen kummemmin ajatelematta, tai hiljennetään ajatukset epäsopivina, koska ajatellaan että tarkoitus pyhittää keinot kuten jesuiitat aikoinaan opettivat.

Seurauksena on se, että valeeseen tottuu, ja riittävästi toistettuna , toistettujen puheiden sivusisältönä, valeesta tulee lopulta puhujalle tosi.

Kriittinen ajattelu kuolee pois. Uskonyhteisö on niellyt sisäänsä, ajattelua myöten.

Olen huomannut!
mutta kun ryhmä tykkää että joku repsahtaa!
Siltä ainakin tuntuu kun ilmeitä katselee.
Miksi muuten niin on?

asiaan liittyy ainakin häpeää epäonnistumisesta.
halu kuulua johonkin porukkaan ja pelko ulosjoutumisesta, ulkopuoliseksi jäämisestä.
monet yhteisöt alkavat karttaa epäonnistujaa, erilaista.
tuo toisen retkahtamisen hyvänä pitäminen kai johtuu toisaalta pahansuopuudesta ja toisaalta
se saattaa kannustaa itseä yrittämään kovemmin kun muistaa omallakin kohdalla, että retkahdus
on hyvinkin mahdollinen ja saattaa johtaa vakavaankin käyttöön taas.

Yhteisöihin liittyy ryhmädynamiikan osana myös erilaisia hierarkioita.
Yksi arvostuksen mittari voi hyvinkin olla jopa niin yksinkertaistettu asia kuin absoluuttisen selvänä tällä kertaa vietettyjen vuorokausien lukumäärä.

Kun ihmisellä on taipumus vertailla itseään muihin, tuosta voi jotain kicksejä saada jos on onnistunut kärvistelemään hiukan pitempään kuin vierustoveri. Ja voi ainakin uskotella itselleen että kyllä nuo muutkin minua enemmän nyt arvostavat kuin tuota toista.
Ja tietysti, jos ollaan hengellisyyteen perustuvassa porukassa, niin uskotaan sen ajanmäärityksen olevan myös Herralle otollista. Siitä on sitten lyhyt matka siihen että kiitetään korkeampaa voimaa vaikka siitä että minä en ole niinkuin tuo publikaani…

Joukossa tyhmyys tiivistyy, sanotaan. Ja se pitää kovin usein paikkansa. Varsinkin jos se joukko pyrkii kovin tasapäistä, samoja yksinkertaistuksia ja fraaseja toistelemaan. Arvot samankaltaistuvat, ja kun niitä latistetaan johonkin ahtaaseen ja vain yhtä asiaa tärkeänä pitävään muottiin, järki ja rakentava kriittinen vuorovaikutus jäävät helposti jalkoihin.

Mutta, se kateus, itsensä muihin vertaaminen, sanojen ja puheiden sovittaminen sen mukaan minkä arvioi olevan joukon hengelle otollista, se tahtoo mukana seurata.

Sankaritarinat alkaa muistuttaa toisiaan. Vaatimattomien ihmisten kuka ei pidä itseä sankareina elämäkerrat on realistisempia ja yksinkertaisempia kun ei tarvitse valehdella.Ne on myös yksilöllisiä kuten elämät ovat.

Woe ihme tuota yhtä Metsänreunan henkilöä. Jo vain on se nyt sitten “yhteisön” vika, jos joku puheissaan paskaa suoltaa.

Itsensä esillenostamisen tarve, ne sankari- ja selviytymistarinat, juoksupojasta miljonääriksi ja puliukosta arkkipiispaksi jne ovat pieni osa kertomusperinnettä -toistuvat eri variaatioina sukupolvesta toiseen. Ja miksipä ei? Kun kerran aina yksi tuhannesta tarinasta on ainakin pääosin totta, tarpeeksi kun elämänkohtaloita on, niin aina joukossa on joku erityisen mielenkiintoinenkin, sopiva moraaliopetukseksi tai todisteeksi siitä että jokainen on oman onnensa seppä.

Muutosta on kyllä havaittavissa.
Suomessa on muutaman sukupolven ajan ollut enemmän tapana arvostaa vaatimattomuutta, ei ole aivan esimerkillisenä pidetty sellaista että joku pyrkii tuomaan itseään, ansioitaan, erinomaisuuttaan ja selviytymistään esille.
Nyt se alkaa olemaan jo muoti-ilmiö. Toki edelleen tapana on naamioida se oma erinomainen elämä näennäiseen vaatimattomuuteen; muistetaan klertoa että minähän nyt kuitenkin olen nöyristä nöyrin, jokin korkeampi voima minua on nostanut jumalten keinussa korkealle leijumaan, pilvien ylle ja tavallisten maanmatosten yläpuolelle ( niin, juuri niiden sellaisten matojen, joka itsekin olin ennenkuin tämän valaistumisen ja jumalten armon sain jne…)

Kun kuitenkin 99 prosenttia ihmisistä elää ihan tavallista elämää, kohtuullisen kokoisine iloineen ja murheineen, joskus ihan yksitoikkoisuuteen asti harmaassa arjessa taapertaen, on vähän pakko värittää tarinoita, lainata toisilta, ihan pikkuisen keksiä omasta päästäänkin että saa kasaan jotain toisille kerrottavaa.

Unohtuu siinä joskus sekin, että eivät ne tarinat aina niin kauheasti kuulijoita kiinnosta. Useimmilla on mielessä ihan omat jutut, oma elämä, uteliaisuus naapurin tai työkaverin, kaupan kassan tai samalla bussilla kulkevan jännännäköisen ihmisen elämän mahdollisiin tarinanarvoisiin sattumuksiin on kuitenkin aika tilapäistä ajankulua.

Todella hyvät tarinankertojat ovat asia erikseen, heille on aina tilaus voimassa. Jos eivät ihan kirjailijoiksi ryhdykään, niin saattavat kerätä hyvän bloginsa lukijakunnaksi isot joukot, ja jos osaavat pukea tarinansa hengellisiin raameihin sopiviksi niin kyllä vaan, puhujanpaikkoja on ainakin sivutulolähteeksi asti.

Mutta, se vaatii taitoa, se. Opettelua, ehkä, mutta voi olla ettei luontainen lahjakkuuskaan pahitteeksi olisi.

Meneekö MM nyt tarinankerronta ja valehtelu sekaisin?
Tarinakerronna ei oletetetakaan olevat sanamukaisesti totta. Tarina on tarina, se tiedetään osin tai kokonaan fiktioksi. Se ei silloin ole varsin valehtelua.

Tarinankerrontaa voi opetella ryhmissä. Ei se ole suoraa valehtelun opettelua vaan tarinoinnin opettelua.

Ne ovat eri asioita.

Onhan se noinkin.
Tarinat ovat tarinoita, eikä niitä kerrota pääasiallisesti hyötymis/puijaamismielessä. Ajanvietettä, seurustelua, viihdyttämistä, kenties jotain moraalista opettamista -sitähän ne ovat. Ja ehkä, kai niissä sitten ihan pikkuisen ajatellaan tarkoituksen pyhittävän keinoja.
Mukavassa kahvitteluseurassa, iltanuotiolla, veneessä ongenkohoja tuijotellessa, tai sitten vartavasten koollekutsutuissa jutunkerrontaseuroissa pidetään kai luonnollisena pientä liioittelua ja asian katsomista vain sen porukan mittapuiden mukaan mielenkiintoisemmalta kannalta.

Ehkä jujuun kuuluu sekin, ettei niitä tarinoita niin kovin edes kyseenalaisteta.
Ollaan uskovinaan.
Ja jos ihan menee mahdottomaksi uskoa niin annetaan mennä ohi korvien, ei olla ihan kaikkea kuulevinaan.
Ja suhteutetaan sekin aina siihen millaiseksi kertoja tiedetään ja tunnetaan. Yksinkertaiselle kylähullulle annetaan vapauksia ehkä hiukan enemmän kuin täysipäiseksi tunnetulle realistille.

Pysytkkön kukin roolissaan, poikkeamat voivat pikemmin ärsyttää kuulijakuntaa.

Niin, missä on valeen ja tarinankerronnan raja? Lienee liukuva, tilanteen ja tarkoituksen, seuran ja hetken mukaan?

Ymmärrän ja en ymmärrä.
Puhu ihmisille sanoja joita he haluavat kuulla niin he pitävät sinusta.
Mutta vierastan silti. En ole se joka aina silittää toisia myötäkarvaan.
Jos pettäisin puolisoa niin kertoisinko hänelle? En, minä valehtelisin.
Ymmärrän siis asian.
Miksi yhä tämän kanssa askartelen? Kun en pidä valetta oikeana.
En osaa ratkaista.