Miksi tällaiseen mieheen rakastuu?

Hei!

Olen uusi tällä palstalla, enkä olisi koskaan uskonut tällaisia viestejä kirjoittelevani. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen rakastunut “renttuun”, siis mieheen, jolla on päihdeongelma (alkoholi, lääkkeet ja ainakin menneisyydessä huumeet).
Mies on ihana, seksi upeaa ja olen rakastuneempi kuin koskaan. Aluksi tuntui kuin olisin löytänyt yhteyden jonka kaltaista en koskaan ole kokenut. Pikkuhiljaa miehen päihdeongelma on kuitenkin valjennut ja koen olevani jonkinmoisessa risteyksessä vain muutaman kuukauden jälkeen. Alan ymmärtää, että suuren osan ajasta suhteessa olen ollut henkisesti yksin, mies kyllä läsnä mutta niin pöhnässä että ei hänellä ole kummempaa muistikuvaa mistään. Lisäksi kun päihdeputki lähtee päälle, muuttuu empaattinen mies manipuloivaksi ja vihamieliseksi minua kohtaan, joka sattuu aivan käsittämättömän paljon.

Olen aina ihmetellyt, miksi naiset jaksavat tällaisten renttujen rinnalla. Nyt ihmettelen vielä enemmän. Olen täysin koukussa tähän mieheen. Läheisriippuvaisuuden määritelmiä en täytä, vaan minulla on aika vahva oma elämä, tavoitteet enkä uhraudu - ainakaan omasta mielestäni - liiaksi. Mietin voisiko kyseessä olla jonkinmoinen “palkitsemisjärjestelmä”? Siis sellainen ikään kuin addiktiota vastaava tila, jossa miehen tuottaman pettymyksen ja sen aiheuttaman kivun jälkeen onnellinen hetki yhdessä tuntuu jotenkin suhteettoman voimakkaasti hyvältä ja siihen tunteeseen jää koukkuun?

Miltä teistä tuntuu?

Hei UusiTäällä
Ehkä elämäsi on tylsää ja haluat vaihtelua. Alkoholisitit ovat mielenkiintoisia ihmisiä. Olepa varovainen, ettet itse tuhoudu.

Moi!

Elämäni ei ole tylsää mutta pointtisi on hyvä. Jäin tuota miettimään itsekin.
Onko päihderiippuvaisen kanssa suhteessa tyypillistä se, että huonot ajat ovat aivan kammottavia ja hyvät ajat sitten korostetun ihania, etenkin jos ollaan yhdessä tehty päätös että asiat korjaantuvat ja menevät parempaan suuntaan? Tuntuu, että sellainen parisuhteen perusarki jää vähemmälle kun koko ajan on jonkinmoinen tunnelataus meneillään. Minä kuitenkin haluaisin sitä arkea.
Haluaisin pyristellä tästä suhteesta eroon nyt, ennen kuin rakastun ja kiinnyn lisää ja lisää. Jokin kuitenkin estää; ehkä lapsellinen ajatus siitä, että huomenna kaikki on hyvin ja mies taas ihana. Jos nyt jättäisin hänet, miettisin että olenko tehnyt elämäni suurimman virheen.
Mutta siinä ajatuksessa ehkä on juuri se koukku: jos huomenna kaikki on hetken aikaa hyvin, niin se tuntuu aivan järjettömän hyvältä, ehkä jopa jossain määrin samalta kuin huumeongelmaisesta se kun saa vieroitusoireiden jälkeen piikin, napin tai mitä hyvänsä? Todellisuudessahan tällaista ei kuitenkaan pitäisi olla, että suloinen puhelinsoitto häneltä saisi minut nyt kuolaamaan kuin Pavlovin koiran :confused:

Hei

Tervetuloa. Minä löysin tämän palstan viikko sitten ja olen saanut paljon apua ja tukea omiin ongelmiini (nykyinen mieheni on alkoholisti).

Vuosia sitten olin rakastunut ihmiseen, joka oli mestari manipuloimaan minua ja muita läheisiään. Emme varsinaisesti seurustelleet, mutta jonkinlainen suhde kuitenkin oli. Hän vannoi rakkauttaan minulle ja olin se ainoa, jota hän todella rakasti. Myöhemmin selvisi, että hän oli sanonut samaa ainakin 3 muulle naiselle. Erilainen tausta kuin sinulla, mutta luulisin, että yhtinen tekijä on. Miehen vakuuttelut joko sanoin tai teoin, että olemme tarkoitettu toisillemme. Halusin uskoa hänen sanojaan, halusin auttaa häntä. Hän oli myös renttu omalla tavallaan. Ei päihdeongelmia, mutta psyykkisiä kylläkin, narsismi.

Halusin olla se ainoa oikea ja pitkään luulin, että pystyisi muuttamaan miestä niin, että vain me kaksi voisimme olla onnellisia ja mies voisi jättää muut naiset taakseen. Vuosia meni tämän asian kanssa. Viikko toisen jälkeen meni ohi odottaen miehen tulevan luokseni. Vasta ulkopuolisen vakuuttelu sai minut ymmärtämään, että satutin vain itseäni tässä suhteessa. Oli vaikea päästä eroon miehestä, johon olin rakastunut ja joka vakuutteli minulle rakkauttaan, vaikka tiesin hänen valehtelevan. Tiesin hänen olevan sairas, vaikka hän ei siitä itse puhunut, vaan muut läheiset.
Halusin muuttaa häntä, halusin auttaa häntä vakiintumaan ja perustaa perhe hänen kanssaan, olla onnellinen. Kaiken lisäksi mies valehteli sairastavansa syöpää. Vakuutteli kaikki niin hyvin, että taisi itsekin uskoa siihen. Lopulta kun lähiomainen otti yhteyttä lääkäriin, jonka kanssa oli kuulemma puhuttu leikkauksista ym. hoidoista, selvisi, ettei koko syöpää ollutkaan. Tässä vaiheessa minä poistin miehen elämästäni lopullisesti.

Jonkinlainen hoivavietti kai piti minua miehen luona, ja siitä oli todella vaikea päästä irti.
Nyt vuosien jälkeen vieläkin ahdistaa ajatella sitä ihmistä. En ole nähnyt häntä 4-5 vuoteen ja toivon, etten enää näekään. Asumme edelleen samassa kaupungissa ja ahdistaa jopa ajaa autolla vanhan kotitaloni ohi.

Jos suhde miehen kanssa ahdistaa, vaikka hän kuinka vannoisi rakkauttaan tai olisi hyvä sängysä tms. ihanaa, niin suosittelen jättämään se mies taaksesi. Satutat vain itseäsi. Ero tekee kipeää, mutta se menee ohi. Älä pilaa elämääsi.

Kuulostat alkoholistilta, joka juo ja juo ja juo, mutta silti ei mielestään täytyä alkoholistin määritelmää. Tosiasia on se, että jos tuhlaat aikaasi alkoholistiin ja otat niskaasi sitä paskaa, mitä elämä hänen kanssaan tuo - tyhjiä lupauksia, jatkuvia pettymyksiä ja uskomattoman ihania hyvittelyjä - olet läheisriippuvainen. Kukaan muu kuin lähis ei anna itseään kohdella huonosti. Jos olisit vahva ja sinulla olisi oma elämä, olisit potkinut moisen mätäpaiseen elämästäsi alta aikayksikön.

Olen Lintu ja olen läheisriippuvainen. Erosin väkivaltaisesta alkoholistipuolisostani 3v sitten, silti työ oman itseni kanssa jatkuu.

Kiitos vastauksista, ne ovat kovia mutta tarpeellisia.
Tiedän että sitä miestä en voi muuttaa, siksi tutkiskelen itseäni ja sitä miksi itse suostun tähän. Suoraan sanottuna tilanne on lyönyt minut ihan ällikällä. Saas nähdä kuinka tässä käy.

Hei ohikulkija! Mulla olisi erityisesti sinulle kysymys. Kuinka olet päässyt tuosta narsistisesta exästä eroon, kun asutte samassa kaupungissa. Minä asun päihdeongelmaisen exäni kanssa samassa kaupungissa. Ei kovin isossa. Ja välillä pelkään ihan tolkuttomasti, että törmään häneen kaupungilla. Pelottaa oman ikävän tunteen takia ja myös sen takia, että ei voi tietää, jos hän on humalassa, niin mitä saattaa huudella tai jotain. Välillä tuntuu, että kaupungin vaihto olisi paras ratkaisu. Olen kuitenkin muista syistä nyt ihan kiinni tähän kaupunkiin. Olisi mukava jos pystyisit vastaamaan.

Joskus tuntuu, että lähtökohtaisesti minussa naisena oli joku perusasetus pielessä :slight_smile: Ajattelin niin, että kunhan mies tuosta vähän muuttuu, hänestä tulee ‘ihana’. Ja ajattelin myös niin, että juuri minä pystyn hänet muuttamaan… Johtuuko se ikiaikaisesta naisen roolista, jonka olin imenyt itseeni elokuvista, kirjoista, musiikista, yhteiskunnasta, äidistäni?

Miksei kukaan kertonut minulle, ettei minun tarvitse ottaa miestä, jossa on ‘muokkauspotentiaalia’, vaan miehen, joka on oma itsensä ja jonkalaisena häntä arvostan ja hänet hyväksyn :slight_smile:?

Niin cricket, tunnistan tuon. Mä huomaan nyt jotenkin ajattelevani, että “jos mä vain olisin tarpeeksi ihana, niin mies olisi riittävän rakastunut ja valitsisi päihteiden sijaan minut”… tai edes vastaisi mulle nyt puhelimeen. Musta tuntuu, että se pakoilee mua koska tietää mikä on mun mielipiteeni hänen päihteiden käytöstään.

Joka tapauksessa, onnistun syyllistämään itseni. Minä en ole riittävä naisena, koska hän ei halua olla minun kanssani niin paljon, että taistelisi “bilehimoa” vastaan enemmän. Järjellä tietysti tajuan, että asia ei ole näin ja ihmiset ovat päihteiden takia valmiita tuhoamaan avioliittonsa ja lapsensakin, mutta järki ei nyt taida olla tässä se jonka johdolla mennään.

Ymmärrän. Mutta järki on kuitenkin se, jonka avulla selviytyy, jos ei itse halua tuhoutua.

Joku viisas jossain joskus sanoi, että alkoholistin kanssa normaalin suhteen normaalit asiat tuntuvat ylikorostetun ihanilta, koska kontrasti siihen muuhun on niin valtava. Toisin sanoin: se mikä on normaalia, ja normaalissa suhteessa kuuluu yksinkertaisesti asiaan ja on osa arkea, muuttuu uskomattoman ihanaksi, koska se ei todellakaan olen sitä arkea alkoholistin kanssa. Jokaisella ihmisellä on hyvät ja huonot puolensa, alkoholistin (päihderiippuvaisen) kanssa pääsee vain näkemään pääasiassa niitä kyseisen ihmisen huonoja puolia tai ainakin sen verran rankasti, että luonnollisestkin harvemmin nähdyt hyvät puolet saavat tolkuttoman painoarvon. Päihderiippuvaisen kanssa annat suhteeseen kaiken mahdollisen ja panostat siihen täysillä saadaksesi takaisn minimin, jos sitäkään, ja sitäkin yleensä vain silloin kun miehesi on selvä (eli on se “ihana” vaikka on vain yksinkertaissti selvä kuten normaalit ihmiset pääsäntöisesti - ei poikkeuksellisesti - ovat).

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että päihderiippuvainen, joka ei ole hakeutunut hoitoon ja ryhtynyt käsittelemään ongelmiaan pulloon/aineisiin pakenemisen sijasta, ei yksinkertaisesti kykene parisuhteeseen, mutta harvemmin tämän itse ymmärtää ja on useinmiten pikemminkin täysin kykenemätön olemaan hetkeäkään yksin, vaan tarvitsee aina parisuhteen.

Henkilökohtaisesti kahden alkokohlistan kanssa pitkään, hyvin rakastuneena ja epätoivoisesti seurustelleena - sekä läheisriippuvaisena (nro. 1) että tästä selviytyneenä ja vilkasta ns. “omaa elämää” holistini rinnalla eläneenä (nro. 2) voin sanoa, että opin paljon, ja mikä tärkeintä: en enää koskaan halua olla minkäänlaisessa parisuhteessa minkäänlaisen päihderiippuvaisen kanssa.
Mielestäni avoimesti päideriippuuvuudestaan puhunut Elton John tiivisti parisuhteen päihderiippuvaisen kanssa erittäin hyvin kertoessaan eräässä haastattelussa, että ei kyennyt minkäänlaiseen tasavertaiseen parisuhteeseen ennen kuin raitistuttuaan sanoin: “They were not relationships, I simply took hostages”.

Hienoja vastauksia!
Olin juuri viíkonloppumatkalla. Katselin itkien pussailevia pareja (apina häippäsi toisen matkaa muutama viikko sitten) — itkin ja itkin kuin olisin menettänyt suunnilleen prinssi Williamin. Pakotin itseni muistelemaan, millaisia lomat hänen kanssaan olivat: Hän joi, “halusi tutustua uusiin ihmisiin” (tarkoittaa piti hauskaa muiden juopuneiden kanssa ja viis veisasi minun seurastani paitsi silloin kun kävin kassalla maksamassa hänen juomiaan), nukkui seuraavana päivänä niin ettei ehtinyt aamupalalle, heräsi sitten vihaisena ilmoittamaan olevansa nälkäinen ja minun piti hoitaa hänelle syötävää…Mikä ihme saa minut muistamaan asian niin kauniina että itken koko ajan. Viiden vuoden aikana me kyllä kerkesimme pussailla muutaman kerran mutta enköhän minä enimmäkseen ollut vain surullinen.
Ja voit uskoa UusiTäällä, että parin ensimmäisen kuukauden jälkeen minäkin olin hyvin reipas ja itsenäinen.

n35: kirjoitit juuri sen mitä yritin sanoa! Noin mä vähän epäilinkin että se menee. Jokainen toiselta saatu halaus ja hetki jolloin silmiin katsoo rauhallinen ja selvä mies tuntuu taivaan lahjalta vaikka sen kuuluisi olla normaalia.
Lueskelin tuolla pitkää Tähtitytön aloittamaa ketjua omasta suhteestaan “Retkuun”. En voinut olla kuin ihmettelemättä miten samankaltaiselta tämän oman mieheni toiminta jo nyt muutaman kuukauden jälkeen vaikuttaa aina kun tulee se repsahdus. Tyhjiä lupauksia, ikuista “mä soitan tunnin päästä” -säätöä, kotona sitten pöhnässä nukkumista, valitusta ahdistuksesta…

Aivan suhteen alussa mies ei tajunnut että mä tiedän mitä on meneillään ja tuli mun luo piripäissäänkin. Nyt kun se tietää, että mä tunnistan “oireet” enkä asiaa hyväksy, se yksinkertaisesti katoaa. En oikein tiedä kumpi on parempi vaihtoehto. Mutta kyllä tässä joutuu töitä tekemään, että saa pidettyä omasta elämästä kiinni eikä lähde pyörittämään sitä miehen ja hänen tarpeittensa ympärillä.

Parveke, pitää koittaa muistaa se, mitä suhde oli, ei harhautua niille poluille joilla suhteen olisi toivonut olevan. Ehkä se on se kadonnut toive joka itketyttää enemmän kuin se itse mies.

Voimia teille kaikille!

Tuosta “perään itkemisestä” ja kaiken “ihanan muistelemisesta” sekä mietiskelystä “olenko tehnyt elämäni suurimman virheen” sen verran, että omakohtaista kokemusta löytyy kyllä, mutta minua auttoi psykologini (kävin ensimmäisen eron jälkeen noin puolisen vuotta terapiassa) erittäin selkeä kysymys, jota hän pyysi pohtimaan silloin kun harkitsin takaisin yhteen palaamista: “Ottaisitko hänet takaisin sellaisena kuin hän on, ei muuttuneena eikä toiveittesi miehenä, vaan täsmälleen sellaisena ihmisenä KAIKKINE hyvine ja huonoine puolineen?”, ja vähän nyyhkittyäni, rehellinen vastaukseni oli tuohon kysymykseen aina huokaus ja selkeä EI. Muuttuneen eli miehen, joka ei ole päihderiippuvainen, olisin tietysti ottanut avosylin takaisin, mutta ymmärsin itsekin onneksi, että se ei ollut mikään todellinen vaihtoehto, vaan pelkkä haave.

Minusta kannattaa aina miettiä, onko tällaista vaihtoehtoa todella olemassa vai ei, ja jos ei ole (eli mies siis on todella ja todistettavasti on pysyvästi raitistunut eikä kyse ole pelkästä lupauksesta, vaan oman tilanteen rehellisestä tajuamisesta, johon liittyvästä me kaikki voimme lukea lisää tuolta lopettajien palstalta), niin mielestäni ei kannata harkita suhteen aloittamista uudelleen, mikäli ei halua ja myös pysty elämään alkoholistin/narkomaanin puolisona.

Toisen alkoholistini kanssa kävi vielä siten, että hän oli todella taitava manipuloimaan ja syytti minua ihan tosissaan siitä, että olen tehnyt elämäni suurimman virheen ja olen täysin kelvoton ihminen, koska en jatkanut suhdettamme. Raivoaminen ja vihaaminen sekä haukkuminen jatkui noin vuoden verran suhteen päättymisen jälkeen sähköpostitse ja tekstiviesteillä, ja se oli todella rankkaa, mutta vahvisti toisaalta vain päätöstäni siitä, että olin tehnyt oikein. Alkoholista tämä mies ei tietääkseni ole luopunut tähän päivään mennessä.

En ole törmännyt häneen muutamaan vuoteen, mutta jos totta puhutaan, pelkään, että näen hänet esim. jossain baarissa (kierrän kaukaa hänen vanhat kantapaikat)tai vaikka kauppakeskuksessa. Pelkään, että hän ottaa yhteyttä ja kertoo taas kuinka hän on aina rakastanut vain minua. Pelkään, että hän on humalassa ja alkaa esim. uhotella minun nykyiselle miehelle jos näkisimme esim. baarissa. Kännissä hän joutui silloin tällöin tappeluun. Pelkään, etten koskaan pääse hänestä lopullisesti eroon. Pelkään ehkä eniten sitä, että jonain päivänä hän uskottelee minulle samat valheet kuin ennenkin ja että minä uskon häntä (tein sen virheen monta kertaa). Menin jopa nykyiselle miehelleni möläyttämään tämän ja hän oli hirveän mustasukkainen. Yritin selittää, ettei minulla ole tunteita tätä eksää kohtaan, mutta pelkään, että hän tulee taas valehtelemaan ja saa minut “lumottua”. Vaikea selittää ellei ole itse joutunut samanlaisen paskan pyöriteltäväksi.

Hänellä oli siis muitakin naisia pyöritettävänä, joten yksinkertaisesti lakkasin soittelemasta hänelle (aikaisemmin minä useimmin soitin ja pyysin käymään, mutta kyllä hänkin usein saattoi ilmestyä kotiovelleni ilmoittamatta). Hän sinnikkäästi laitteli tekstiviestejä ja yritti soittaa (yleensä viikonloppuöinä eli = humalassa). Sanoin hänelle enemmän tai vähemmän ystävällisesti, etten halua nähdä häntä enää. Pyysin jättämään rauhaan. Lopulta (reilun vuoden jälkeen) hän taisi löytää jonkun uuden naisen, kun hänestä ei enää kuulunut mitään. Eräs yhteinen tuttumme on kertonut silloin tällöin miehen kuulumisia, joten tiedän, että hän on elossa (monesti uhkasi tappaa itsensä, kun oli masentunut mistä milloinkin = kerjäsi ihmisten sääliä ja huomiota sairaalla tavalla).

Ahdistaa ajatellakin häntä. En silti näinkään pitkän ajan jälkeen ole pystynyt unohtamaan hänen sairaita temppujaan ja valheita, joita hän kaikille läheisilleen silmät kirkkaina selitti. Tutustuin tähän mieheen sattumalta n. 15 vuotta sitten ja toivon, että sitä iltaa ei olisi koskaan ollut.

Mulla oli läheisenä työtoverina muutaman vuoden ihminen, joka paljastui narsistiksi. Meillä ei (onneksi!) ollut romanttista suhdetta, mutta kiinnyin ja luotin häneen valtavasti. Kun hänen todellinen luonteensa sitten kävi ilmi ja ihmissuhteemme kariutui oli se kamalaa. Tuhat kysymystä oli mielessä. miten joku ihminen voi valehdella noin vakuuttavasti? mikä minussa on vikana kun uskoin häntä? onko luottamus ja mikään mitä minä olen tuntenut todellista vaiko valhetta vain?
Tuosta “erosta” on aikaa alle vuosi.
Mitä hyötyä siitä oli? No se, että tämänhetkisen miehen kanssa pelkään että tässä vielä sattuu, mutta tuskinpa voi sattua yhtä paljon kuin kirpaisi tuon narsistin kanssa. Se ihmissuhde vanhensi minua ehkä 10 vuotta henkisesti ja taisi pari ylimääräistä ryppyäkin tulla :slight_smile:
Ohikulkija: se tapa jolla nuo osaavat “hurmata” on uskomaton, mutta muista se pettymys ja tuska. Itse törmään tuohon työtoveriini aina välillä. Emme edes sano hei.

Muistan sen pettymyksen todellakin ja etenkin sen tuskan. Siksi toivon, etten enää ikinä törmää tähän ihmiseen.

Tuollainen suhde jättää syvät haavat, jotka paranevat hitaasti. Olen huomannut itsessäni sen, että suhtaudun nykyisen mieheni alkoholiongelmaan (sitten kun sen vihdoin myönsin itselleni) enemmänkin välinpitämättömästi. Jos hän ei pysty myöntämään ongelmaansa ja hakemaan apua, en näe meidän suhteen jatkuvan kovinkaan kauan. En aio kuluttaa itseäni tällaisessa suhteessa, jossa olen antavana osapuolena, mutten itse saa mitään kun yritän auttaa. Minulla on muutakin tekemistä elämälläni.

Tuota samaa mäkin itselleni hoen ja tunnen; että mulla on parempaakin tekemistä kuin mennä tapaamaan ihmistä johon olen rakastunut, ja joka sitten makaa pöhnässä sängyssä, pillereitä sohvalla ja kiirehtii ainoastaan kauppaan hakemaan olutta eikä tahdo muhun koskeakaan.
Sitten tulee se epäilys. Jospa tämä onkin vain joku vaihe (järki sanoo että ei se ole…)? Jospa mä en vain osaa rakastaa tai jospa se olen mä, että jos mä olisin “ihanampi” nainen niin sitten se käyttäytyisi eri tavalla? Ja miten hemmetissä se voi ulkona, työtovereilleen ja muille antaa niin ihanan kuvan itsestään? Ja niin, ne hetket kun se on ihana mun kanssa, jospa ne onkin sen todellista minää ja mä olen niin tylsä, että mun seurassa se ajautuu itsekkääksi pieneksi possuksi? Ja jospa mä oikeasti olen tosi itsekeskeinen, kun toisen ongelmankin tälleen käännän oman napani ympärille pyörimään :smiley:

Kyllähän tämä mies on ihana: sillä on outo taito, jolla se saa naiset roikkumaan itsessään. Se pyörittää ympärillään liutaa exiä (joita kaikkia se on pettänyt) ja toista liutaa naisia jotka siihen vaan ovat ihastuneita ja pyytää niiltä apua milloin mihinkin tarvittaessa. En tajua mikä mut saa uskomaan, että olisin eri tarina.

Niinpä. Mulle sanottiin sen verran monta kerta suhteen aikana, että “sussa täytyy olla jotain” kun hän on kuulema niin valtavan mukava kaikkien muiden mielestä. Kyllä siihenkin sitten pikkuhiljaa alkaa itsekin uskoa että jotenkin sen täytyy minun vikani olla kun homma ei pelitä. Sanon suoraan, että tulen nauttimaan NIIN PALJON jos hänen uusi maailmojasyleilevä rakkautensa ei toimisikaan.

Parveke, se maailmaasyleilevä rakkaus on varmasti sieltä sisältä käsin ihan samanlaista kuin se rakkaus, jonka sinä tunnet.
Luulen, että kun “renttu” jää ja jos hän alkaa seurustella jonkun toisen kanssa, tulee kaipuu ja ikävä joka perustuu siihen unelmaan joka itsellään oli elämästä kyseisen miehen kanssa, ei niinkään todellisuuteen.
Itseäni tän nykyisen miehen jättämisessä pelottaa se, että jossain päässäni pyörii se “entäs jos?” -ajatus. Tiedän, että jos näkisin hänet toisen naisen kanssa, ajattelisin että “entäs jos hänen kanssaan mies onkin vain se ihana itsensä”. Tuntisin todennäköisesti kateutta siitä, että toinen nainen on saanut hänet “ihanana” kun minä sain rentun. Todellisuus tietysti kuitenkin saattaisi olla se, että sama renttu hän on sen toisenkin naisen kanssa, minä vain en sitä enää näkisi koska en olisi suhteessa hänen kanssaan.
Ihastuin nykyiseen mieheeni osittain siksi, että ajattelin hänen olevan niin rauhallinen, tasapainoinen ja kunnollinen :unamused: Mitä se kertoo? Ehkä sen että mä olen idiootti. Toisekseen ehkä myös sen, miten hemmetin taitavia päihderiippuvaiset ovat esittämään jotain muuta kuin mitä ovat.