Miksi porukat ei raitistu?

Oma vastaukseni on yksinkertaisesti se, ettei ole riittävää halua.
Harrastellaan raitistelua(itse kai myös olen tuohon sortunut) ja kikkaillaan
ja säädellään muun ohessa.
Voisi olla syytä ottaa asia ykkösjutuksi, ainakin joksikin aikaa(vaikka vuodeksi).
Kaiken muun ollessa toisarvoista…siis kaiken muun…
No…tuollaisen aatoksen pukkas mieleen, lie miljoona kertaa käsitelty, mutta vieläkö
tuossa oisi jotain kaluttavaa…hmmm…
-heips ja hellurei…

Tervehdys Foo. :smiley:

Puhut vähän, mutta asiaa. Harrastelulla ei tuloksia synny. Sana on jo luonteeltaan sellainen, että asian voi laittaa sivuun ja hyllylle, kun siltä tuntuu. Kun vaikkapa täytyy ottaa seuraksi lasillinen tai juhlia tasavuosia tai fiilistellä pimenevää syysiltaa kynttilänvalossa tai korkata kevään kunniaksi pussikaljat kaltsilla istuen tai kun ottaa päähän tai ilostuttaa tai tasainen mieli valtaa alaa… Raittius ykkösenä, en juo tapahtui mitä tapahtui, jonkin aikaa, parantaa onnistumisen mahdollisuuksia huomattavasti. Siinä mielessä se raittius on tosiaan ehdottomuutta ja mustavalkoista, että siitä ei ole olemassa harrastelu- tai lightversiota. Luopumistyö voi joskus jatkua pitkään ja niinhän se oli itselläkin, että kaiken vähentämisen/kohtuullistamisen ja ehtojen asettamisen kautta kuvittelin raittiuden saavani. Ei se mennyt niin… :smiley:

Alkoholistille ei tosiaan ole olemassa yleensä kevyt- tai puoliraitistelua, vaan kannattavin vaihtoehto on ehdoton täysraittius.

Muille ihmisille, ns. taviksille, on kyllä olemassa kevyt-raitistelua ja puoliraitisteluakin, ja sitä kutsutaan kohtuukäytöksi.

Siihen luontevasti kykenevät eivät tosin lukene tätä foorumia saati kirjoittane tänne. :slight_smile:

Joo…ja sitten se, että tehään asiasta liian monimutkainen kiemurakoukero…
Tuohon tärkeysjuttuun se vielä, ettei edelle saisi mennä oikein mikään: työ,
ihmissuhteet,muiden mielipiteet,ilimat ja niitten pitelyt…
vaen en minä varma taho olla,muuta kun omalla kohalla…

Nyt Foo kirjoittaa todella asiaa. Olen ihan samaa mieltä.

Minua myös ihmetyttää loputon menneessä rypeminen ja asioiden pohdiskelu vaikka ehkä se sitten on joillekin tarpeeen.

Menneet pitää käsitellä mutta sitten katse ja konkreettiset suunnitelmat (=paperille tms kirjoitetut) tulevaisuuteen ja raittius siinä ykkösasiana.

Ja tärkein suunnitelmia pitää toteuttaa ja raittiuden eteen tehdä työtä.

Itselläni on ehkä tärkein asia, etten unohda tehdä henkistä(ja ehkä myös
hengellistä) työtä.
Ei mikään lankea itsestään kuin manulle se kuuluisa illallinen…oma vaivansa
on nähtävä…
Ja periksi ei saa antaa…ei koskaan, ei lopullisesti…

Joku viisas sanoi täällä aikoinaan että pitää lakata haluamasta…Niin onko se halusta kiinni vai siitä ettei vaan ole tarpeeksi voimia/itsekuria/tai mitä lie? Samaa sarjaa kaikki haluamiset. Miksi porukat eivät laihdu vaan maksattavat lihavuussairautensa muilla? Miksi porukat eivät mene töihin vaan elävät muiden kustannuksella? Kun eivät vaan halua tarpeeksi? Nyt kaikki haluamaan :mrgreen: Meni raittiusaiheen sivusta mutta…

Hulluthan ne toisten töihin halluu…
tehkööt ite…jeee

Osuu ja uppoo, Lizz! :smiley:

Niin tosiaan, on olemassa monenlaisia pulmia ihmisillä, joiden voisi ajatella olevan ns. “itse aiheutettua” ja joista voisi selvitä vain tarpeeksi haluamalla. Lihavuutta, päihdeongelmia jne. Miksei ihmiset vaan laihdu, tai lopeta päihteenkäyttöä, tai rupee kohtuukäyttäjiks :question: Nyt ollaan addiktioiden olemuksen ytimessä.

Dave, mietin tuota menneessä rypemistä enkä ole ihan varma minkälaiseen menneessä rypemiseen viittaat, mutta tiedän että sitä on olemassa monenlaista ja monensävyistä.

Itse tykkään kyllä muistella menneitäkin asioita, koska menneisyyteen liittyy paljon kaunista ja mukavaa ja jännittäviäkin kokemuksia. Tietysti aika paljon kurjuutta ja hätää ja mokailuakin, mutta sellaistakin elämä on joskus.

Tunnustan eläneeni (ja elähtäneeni : )), mutta en ole ihan varma voinko sanoa ettenkö päivääkään vaihtaisi pois. Muutamia niiin ikäviä päiviä kyllä elämänpolulle mahtuu, että kenties ne voisi vaihtaa poiskin, mutta sitten toisaalta ikävistäkin asioista on saattanut lukuisten sattumien / johdatuksen kautta seurata jotain hyvää.

Tavoitteet on tärkeitä, ja tavoitteiksi ainakin mun mielestä kannattaa asettaa muitakin kuin vain olla raittiina tämä päivä. Sekin on tietysti hyvin tärkeä tavoite, mutta ainakin mulle elämässä on hyvä olla myös pidemmän tähtäimen suunnitelmia.

Ne pidemmän tähtäimen suunnitelmat myös antavat oman motivaationsa siihen, miksi kannattaa olla raittiina tämäkin päivä. :bulb:

Minun kohdallani asia oli kans aikalailla yhtä yksinkertainen kuin Foo määritteli. Halusta se kiinni oli.

Kai olisin raitistunut aikaisemminkin mutta ei huvittanut. Siis ei huvittanut tarpeeksi.
Ryyppääminen huvitti enemmän, ja halutti ryypätä. Vaikka välillä harmittikin se oma kännääminen, niin ei haluttanut lopettaa.

Sitten, kun halusin … niin joo… en niin raitistumisen nimellä tainnut sitä haluni kohdetta kutsua, mutta ainakin halusin tehdä lopun siitä että alkoholinkäyttö määräsi elämääni kovin paljon. Sen ehdoilla piti miettiä liian monta asiaa.
Ja kun halusin lopettaa, siis halusin enemmän kuin jatkamista, niin siitä se sitten.

Senkin huomasin, että itseään voi “opettaa” haluamaan joitakin asioita, ja samalla voi saada itsensä uskomaan että voimia riittää, kanttia on ainakin viinaksien selättämiseen… ja senhän kai kaikki uskovaiset, kuka mihinkin uskova, tietävät, että luja usko paitsi siirtää vuoria, se myös kaivaa ihmisen sisältä ne unohdetutkin voimavarat tarpeen mukaan.

Uskon lujasti, että tarpeeksi haluamalla voi kuka tahansa lopettaa juomisen. Siinä ei tarvitse vaikuttaa kuin itseensä. Sensijaan mainittu palkkatyön hankkiminen, rikastuminen, menestyksen, ystävien, vaikutusvallan ja muun semmoisen hankkiminen on usein kiinni hiukan muistakin ihmisistä joten ne eivät ihan verrattavissa tähän juomisesta lakkaamiseen ole.

Niin… ne muistelukset…
Lauri Viita kirjoitti:
“Jos tahdot sä tärvellä iltojes huvin
niin lastaile pöytäsi ystävänkuvin
ja kiinnitä muistosi puuvillapaulaan
ja hirtä ne huoneesi seinälle naulaan.”

Jokin viisauden siemen on tuossakin.

Omasta mielestäni ainakaan minun ei ole vielä aika (kun en ihan edes kuuttakymmentä ole täyttänyt) ruveta taaksepäin katselemaan ja menneitä asioitani miettimään. Jos sitte siellä tulevaisuudessa, vaivaistalon kiikkustuolissa …kenties silloin on vanhustenhoito jo kokonaan ulkoistettu halvimmille tekijöille… ehkä joku bulgarialainen tai liettuan turhasta työvoimasta kärsivä syrjäkylä on se maapohjan, vanhojen peltihallien ja työvoiman suhteen se kilpailukykyisin siihen aikaan… kenties siellä sitten kertoilen minua hoitaville kieltäni ymmärtämättömille uudelleenkoulutetuille rappareille ja kalakaupppiaille päättymätöntä tarinaa siitä miten ennen kaikki oli toisin… mutta se on kyllä sen ajan murhe se. Nyt on tekemistä tässä päivässä ja huomisessa, ja ihan mielenkiintoista tekemistä!

Raitistuminen on itse asiassa aika yksinkertainen asia - lopettaa vain juomisen. Yksinkertaiset asiat ovat usein vain perin vaikeita toteuttaa.

Joku viisas on muutama sata vuotta sitten lausunut että “ihminen voi tehdä mitä tahtoo mutta ei voi tahtoa mitä tahtoo”. Tuota olen usein vuosien varrella miettinyt ja minusta siinä on perää. Eli tuo juomisen lopettaminen ei loppupeleissä aivan oman tahdon asia ollutkaan vaan vaadittiin aivan tietynlaisten olosuhteiden muodostuminen kunnes tuo halu sitten virisi . Juovan Ihmisen tulee tietyllä tavalla järkkyä sisäisesti,oivaltaa yht’äkkiä jotain uutta, tajuta selvästi oman elämänsä suunta, saada antaa särkyä itsepetoksen ja valheiden verkko kunnes tuollainen halu syntyy. Kun se on sitten syntynyt niin sitten on mahdollista kyllä luopua alkoholista vaikka miten huonolta lähtötasolta tahansa. Oma halu on valtava voima ja siitä saa positiivisen kierteen joka kantaa yhä eteenpäin. Mutta vaaditaan tuollainen sisäinen nyrjähtäminen, muutosvastarinnan murtuminen ja ilman sitä juopon halu on vain sitä raitistelua tai oikeammin vain halua päästä juomisen aiheuttamista seuraamuksista.

Toimikaamme siis muutosagentteina ja tuon halun virittäjinä ja katalysaattoreina - tänäänkin :smiley:

Halun viriäminen ja virittäminen varmasti ovat muutosta tekeviä asioita.

Mutta pitääkö jotain mullistavaa tapahtua? Siitä en ole lainkaan varma. Minulle, ja parille läheiselleni on selviäminen tapahtunut niin, että olotila on jo vakiintunut suurin piirtein jatkuvaan pöhnään, olotilaan jossa ei enää oikein isompaa muutoksentoivoakaan ole havaittavissa. Ja sitten vaan, jotenkin, ilman että mitään dramaattista Deus ex machina juonenkäännettä Suuri Kertoja näyttämön katosta hivuttaa, se vain hiipii esiin sieltä jostain , itsestä, ja kuin varkain sitten saakin jonain päivänä aikaan oivalluksen; “-hei minähän voin vaikka lopettaa -jos haluan.”

Ei minullakaan mitään ihme maanjäristystä tapahtunut, pikemmin luulen, että ajatus selviytymisestä oli saanut kaikessa rauhassa, sen tasaisen juomiseni pinnan alla, itää, hiukan keräillä voimia, vahvistuakin alitajunnan hiljaisena uusien urien vahvistamisena ennenkuin se ajattelevan tietoisuuden tasolla nousi omien ajatuksia silmäilevien epäluulojeni ja voimattomuudentuntemusteni eteen uhmaamaan nöyrää pöhnääni.

Eikä se selviäminenkään ulospäin nähtynä mikään lavaperformanssi ollut. Ehkä entistäkin tasaisempana, mitäänsanomattomana mörrimöykkynä silmäkulmien alta luimistelin sen jonkun viikon jonka varjelin orastavaa raittiuden versoa niin vierailta katseilta kuin kylmiltä puheiltakin. Siinä jos missä minulle oli totisinta jumalansanaa se vanha viisaus “kell aarre on, hän aarteen kätkeköön…”

Vasta sitten parin-kolmen viikon päästä kun ensimmäisiä kertoilin ryypynvälin pitenemisestä -senkin hiljaa täällä plinkissä, “oikeita ihmisiä” ja heidän vilpittömyyttään kuin vieläkin hiukan epäillen. Sittemmin se kasvava elämänkatsomuksen sekarotupuska kyllä niin sitkeäksi pehkoontui että kesti kohta vaikka ryyppäämisestä ja raittiusaatteesta ennakkoluulojen kilpaesittelyn jota samaan asiaan jumiutuneet aina omaksi keskustelukseen luulevat… ja kohtahan se oli niin itsestäänselvä ettei siinä enää itsellä -jos kellään muullakaan sen kummempaa ihmettelemistä ollut.

Mutta ihan mukava juttu, vaikka miltä kantilta ajateltuna, tämä iankaikkisen kännin lakkauttaminen. Oli sitten jos minkä perimmäisen aivosolujen nytkähdyksen tai toisellapuolen maailmaa tapahtuneen perhosensiiven värähdyksen alkuunpanema ketjureaktio. Hyvä kuin mikä.

Viimeisin känni oli aivan tavallinen, tuhannesti koettu, mutta käänteentekevää siinä oli se tajuntaan kirkkaana syntynyt oivallus siitä, että tämä on viimeinen humala, nyt tämä riittää. Mitta oli tullut täyteen ja ainakin tiesin erittäin selvästi sen, että mitä en halunnut. Jotenkin näin itseni ulkoa ja tulevaisuuteni ihmisrauniona. Halu juoda kuoli.

.

Asioiden käsittely -tutkiminen, miettiminen, ratkisujen etsiminen, on siitä useimmiten apua kun jotenkin on jotain johonkin suuntaan väännettävä.

Mutta sitten on se toinen jutu, menneitten murehtiminen, ongelmien puoliväkinäinen hengissäpitäminen ja itsensä kiusaaminen silloin kun yhtä hyvin voisi jättää taakseen ja heilauttaa kättään.
Semmoisen jutskan olen huomannut, tässä pitemmällä ajanjaksolla katsellessani, että monissa just sillä hetkellä kovilta tuntuneissa asioissa onkin ollut ihan hyvä “jättää silleen”, suunnata vaan elämää uusille urille, murehtia sen minkä pakko on, kun ei osaa ihan murehtimattakaan olla, mutta välttää paranevan haavan turhaa ronkkimista.

Moni juttu on sitten parin-kolmen vuosikymmenen päästä ollut kutistuneena ihan omankokoisekseen, ja sitten, jos vielä on kiinnostanut, sitä on voinut hiukan hymyillenkin, sellaisella itselle armollisella lämpimällä ymmärryksellä, vaikka muistellakin.

Eräs aika osuva määritelmä on mielestäni tämä:
masentunut murehtii menneitä ja elää menneen paino hartioillaan,
ahdistunut elää tulevassa ja murehtii ja pelkää sitä.
Taito olisi koettaa elää mahdollisimman paljon tässä hetkessä ja päivässä ja
olen vakuuttunut, että tuota taitoa voi pikkuhiljaa oppia.

Tässä on ajatus, jonka allekirjoitan :smiley: ja suosittelen tuon taidon opettelua. Mitä masennukseen tai ahdistukseen tulee, niin niitäkään ei voi välttämättä valita olotiloikseen. Sitä taas hieman ihmettelen, miten ihmiset (varsinkin entiset alkoholistit) tulevat yhtäkkiä niin voimiensa tuntoon, että on varaa ihmetellä alkoholiriippuvaisen haluttomuutta raitistua/raitistumattomuutta? Miksi ihmiset yleensäkään eivät lopeta tupakointia, kannabiksen pössyttelyä, kovien huumeiden vetämistä, pelaamista, ahmimista, syömättömyyttä, pornosivuilla roikkumista…Kun ei ole tarpeeksi halua? Aiheen sivusta: ja mitä esimerkiksi palkkatyöhön menemiseen tulee, siihen todella monella ei ole halua. Kiva että naapuri käy töissä niin itse voi meditoida kotona :mrgreen:

No eipä tässä ainakaan omalla kohdalla ole varaa henkseleitä paukutella. Se, että juomisen halu kuoli oli täysin itsestäni riippumaton tapahtuma. Toki olin varmasti tehnyt kaikkeni juodakseni riittävästi sen saavuttaakseni, mutta sekään ei ollut tietoista, kyvyistäni ja taidoistani riippuvaa tomintaa. Tyyliin, juonpa tässä nyt tarpeeksi, että olosuhteet muodostuvat sellaiseksi, että koen olevani riittävän täynnä ja kyllästynyt. Ehei, kyllä se tuli minun haluistani tai haluttomuudestani huolimatta. Sen jälkeen, kun tuo tila oli saavutettu ja juomisen halu sitä kautta menetetty, niin voi toki eri tavalla alkaa haluamaan asioita. En koe olevani parempi ihminen tai jotenkin taidokkaampi siksi, että olen raitistunut. Koen olevani onnekas ja siitä olen todella kiitollinen. Toivon jokaiselle juomisensa kanssa kamppailevalle jotakin saman kaltaista syvää kokemusta tuosta kyllästymispisteestä, koska sen pohjalta suunta on aika selvä. Jos tuon voisi jotenkin toiselle ulkoa keintekoisesti tuottaa, niin alkoholiongelmalle olisi ainakin osittainen ratkaisu olemassa. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole, vaan se oma polku on kuljettava oli se millainen tahansa.

Palkkatyö josta pitää ja jonka mieltää merkitykselliseksi ja järkeväksi, on kyllä iso siunaus ihmiselle. Mutta siinäkin on hyvä muistaa se vanha ystävämme kohtuus. Jotkut onnelliset pystyvät tekemään rakkaasta harrastuksestakin itselleen palkkatyön. :slight_smile:

Mutta asiaan. Minustakin on vähän erikoista, jos toipunut raitistunut entinen päuhdeongelmainen jotenkin ylenkatsoo yhä päihteitä käyttäviä entisiä kohtatovereitaan tyyliin: “nuo eivät halua tarpeeksi”, “noilta puuttuu tahto”, “haluavat elää valheessa” ym. diibadaaba.

Kun samalla kuitenkin sitten 12 askeleen ryhmässä saatetaan myöntää että “elämämme oli muodostunut sellaiseksi ettemme kyenneet omin voimin selviytymään”.

Henkilö jonka raitistuminen on vain tahtomisesta kiinni, ihan taatusti kykenee omin voimin selviytymään. Jos tahtoo. :mrgreen:

Asian ydin on huomattavasti monimutkaisempi, kuten Lizzykin viittaa jos oikein ymmärrän. Miksi lihavat ja ikuiset laihduttajat on lihavia? Eikö ne tahdo olla hoikkia? Kyllä ne tahtoo! Epätoivoisimmat voisivat tiettävästi antaa ihan mitä tahansa jos saisivat olla hoikkia.

Päihdeongelmaisellakin herää jossain vaiheessa jokin ääni sisällä, joka sanoo: olisipa hienoa jos ei tarvitsisi juoda/käyttää tätä päihdettä. Mutta kun ilmeisesti tarvitsee, on pakko?

Tässä hetkessä ja tässä päivässä eläminen on vähän kaksipiippuinen asia. Toisaalta juuri se voi myös aiheuttaa päihteenkäyttöä, koska päihde antaa välittömän nopean tarpeen tyydytyksen: juuri tässä ja tänään.

“Ei huolta huomisesta kun pitää huolta juomisesta” loruiltiin joskus pienenä, ja sehän se oli oman laistaan tässä päivässä elämistä juuri.

Joo, eihän se noin mustavalkoista oikein voi olla. Tai jos on, aletaan vain kaikki haluamaan raitistumista ja pistetään turha foorumi kiinni.

Tuli tuosta masentumisesta mieleen, että tällekin http://www.hs.fi/kaupunki/Nuorukaisen+neljän+vuoden+itku/a1359176671972?jako=5877ee5092d687cfd917505da6be77c1&ref=fb-share nuorelle on varmaan sanottu, että otat vaan itteä niskasta kiinni ja lähdet vähän ulos lenkille. Älä kieriskele negatiivisissa ajatuksissa ja menneissä. Ajattele positiivisesti. Vaan ehkä tämä nuori ei ole halunnut sitten tarpeeksi.

No joo, enpä ala kärjistämään enempää minäkään, tähän toiseenkaan suuntaan. Totuus on tuolla ulkona.