Miksi me ei voitais jutella?

Moikka,
Oon lopputalvesta asti lukenut täällä vanhojen käyttäjien elämänkaarta, odottanut uusia viestejä ketjuun niin raivona että punaista näin yms…
Mä kaipaisin kovasti että saataisiin täällä uudestaan keskustelua auki ja mietin miksi on niin hiljaista.
Ulkona kun kävelen ja ympärilleni katselen, näen ettei ole ongelmat ja huoli ohi… missä te äidit ja isät olette? Tulkaa tänne minun kanssa jakamaan päiviänne, jakamaan huolianne ja koitetaan jeesaa toisemme päivästä seuraavaan.
Kotikanavalla käy vilkkaampi keskustelu vaikka olen ihan varma että tämä vilpolan maailma on entistä useammalle se oikeampi osoite.
Mä oon äiti ja ateisti joka huomaa yhä useammin korottavansa kyyneleiden sumentaman katseen taivaalle, anellen ja uikuttaen apua, suojelusta ja turvaa omalle lapselleni. Äiti joka huomaa töihin ajaessaan miettineensä koko matkan muistokirjoituksia ja miten sitä saattaa omansa maan alle laskea.
Äiti joka joka päivä kysyy miten menee ja taas kolme viikkoa on saanut vastauksen että suksi vittuun.
Äiti jonka pieni tyttö on laihtunut joka kerta kun suostuu näkyville.
Ei me jakseta tätä yksin, tulkaa puhumaan mun kanssa, mä tiedän että ootte siellä.

Hei Luna!
Itse kävin täällä vuosi pari sitten aktiivisesti lukemassa juttuja ja hakemassa vertaistukea, mutta tuo hiljaisuus oli yksi syy miksi se jäi.

Tämä olisi hyvä kanava keskusteluun, voi käydä lukemassa/kommentoimassa kun töiltä yms ehtii eikä ole aikatauluun sidottu.

Toivotaan että vilkastuu. Apua siitä olisi varmasti monelle. Ja taitaa valitettavasti meitä läheisiä olla paljon, jotka koettavat rämpiä eteenpäin surun keskellä.

En edes muista milloin viimeksi olen kirjoittanut tänne. Poikani täyttää tänään 27v. Hänellä on nykyisin oma 2v poika, mutta lastensuojelun päätöksellä ei saa olla poikansa kanssa kahden tai ainakaan ei saa asua samassa osoitteessa.
Jossain vaiheessa antabuksen avulla meni vähän paremmin mutta nyt on ainakin puolitoistavuotta mennyt taas vaihtelevasti ylä- ja alamäkeä. Enimmäkseen kuitenkin ala.

Nyt on saanut taas häädön ja syyskuun lopussa täytyy asunto olla tyhjä. Opiskelija-asuntoa ei saa ja Sato ei asuntoa anna. En tiedä mitä muita vaihtoehtoja on kun meille ei kerrota asioita tai jos jotain kerrotaankin, niin se on valetta.

Kesäkuussa tyttöystävä/lapsen äiti löysi hänet tajuttomana keittiön lattialta. Vieressä oli ruisku ja suoneen oli ilmeisesti amfetamiinia laitettu. Heinäkuussa hän oli välillä niin lamassa että makasi vain pimeässä kämpässä eikä vastannut mihinkään eikä tullut lapsen synttäreille sadan metrin päähän.
Elokuussa puhkesi jalkaan ruusu ja siihen tuli suonensisäiset antibiootit. Mutta niitä ei mennyt sitten hakemaan ja jouduin soittamaan ambulanssin. Otti pojan mukaansa ja oli sitten sairaalassa muutaman päivän. Valkosolut olivat niin vähissä että häntä pidettiin siellä eristyksissä.

Uutena asiana on mielialojen äärimmäinen vaihtelu. Tänään saattaa olla valtava itseluottamus ja asiat ovat hyvin ja on niin onnellinen. Vajaan viikon päästä ollaan niin maassa että ei jaksa jalkaa liikuttaa eikä syödä tai muutakaan. Onko nämä jostain aineista vai onko hänellä kaksisuuntainen mielialahäiriö? Tänään viimeksi vaimoni kanssa sitä aprikoimme.

Toivottavasti tämä Vilpola aktivoituisi. Aion käydä täällä vilkuilemassa nyt taas useammin

Aktivoitumista toivottu… koitetaan!

Voimaa ja ymmärrystä, näitä olen täältä Vilpolasta käynyt ammentamassa jo useamman vuoden. Kiitos kaikille kirjoittajille!

Lukiessani muiden vanhempien kuvauksia lastensa huumeidenkäytöstä olen oivaltanut, etteivät oman tyttäreni vaiheet ole olleet mitenkään poikkeuksellisia. Joskus vuosia sitten hän(kin) ylitti sen rajan, jonka jälkeen kama alkoi dominoida elämää. Tähän mennessä kaikki vieroitukset ja kuntoutukset ovat jääneet kesken ja mitään aineita kaihtamaton käyttö jatkuu.

En tiedä, missä tytär nyt liikkuu, onko koto- vaiko ulkomailla, eikä sillä oikeastaan mitään merkitystä olekaan, kun aivan erillisissä todellisuuksissa elämme jokatapauksessa. Mitenkään en pysty hänen elämänkulkuunsa vaikuttamaan, mutta minä toivon. Toivon edelleen, että hän saisi/soisi itselleen mahdollisuuden elää selvinpäin. Samaa toivon kaikille muillekin päihteisiin sotkeutuneille! Voimia kamppailuun!

Voimia myös kaikille teille vanhemmille.
Ja nyt, voimaunille!

Top rankin, meidän pojalla kanssa välillä vaikka mitä projekteja käynnissä ja suunnitelmia musapuolelle (on oikeasti lahjakas, soittanut instrumentteja nuorena myös orkesterissa ja tekee(teki) räppiä) mutta viikon päästä alamaissa eikä mitään ole tapahtunut.
Voisiko johtua ihan eri aineista mitä käyttää/välillä päiviä käyttämättä :unamused:

Senbazuru, todellakin sitä elää aivan eri todellisuudessa. Välillä pojan kanssa puhuessa tuntuu ettemme puhu edes samaa kieltä!

Toissapäivänä kuskasin pojan sairaalan ensiapuun. Soitti että on joku tulehdus, ihottumaa ja kuumetta.
Oli saanut vain antibioottikuurin. Eilen vein sille kaverinsa luokse kassillisen ruokaa, on laiha kuin luunranko. Pahaa tekee katsoa :frowning:

Hei taas. Aiheesta ja ohi!

Ruokakassi on tosi sympaattinen välittämisen ele! Samoin konkreettinen hoitoon auttaminen. Ajoittain olen tuntenut synkeää syyllisyyttä ja katumusta muunlaisista auttamisista, mutta näistä en milloinkaan. Myös askartelutarvikkeita ( ollaan käsillätekeväistä väkeä ) ja hirtehisenhassua lukemista olen roudannut tyttärelle aina milloin on ollut hoidossa, enkä tätäkään kadu. Ilmeisesti Pasa&Atpon “Eniten vituttaa kaikki” ei kuitenkaan ollut aivan täysosuma heti toipumisprosessin alkuun. Tyttären moitteet arvostelukyvyttömyydestäni saattavat tässä olla ihan aiheellisia. Kesken jäi sekin katko.

Herätteen yllämainitun kirjan hankintaan sain tyttären lempimusiikista. Ajattelin, että tämä on nauruhermoja kutkuttavaa filosofista pohdintaa hänen kulttuurinsa omalla kielellä. Vihaista, suoraa ja ärhäkkää suomea, aiheena elämän ja maailman absurdius. Äidin toiveikas kommunikaatioyritys!

Uskon, että linkittämällä sähköpostiini itseään puhuttelevia rappiorap-kappaleita tytärkin ihan oikeasti yrittää kommunikoida kanssani. Koitan tavoittaa sanoman, mutta tarttumapintaa ei juuri ole. Minulla ei ole päihdetaustaa, mutta ympärilläni on paljon eri mömmöjen kanssa kamppailevia ihmisiä, enkä näe sellaisessa elämässä mitään glooriaa. Näen vain pohjatonta tuskaa, rääkättyjä ruumiita, kiduttavaa rämpimistä hetkestä hetkeen ja eksponentiaalisesti kumuloituvia ongelmia. Tuntuu, että rappiorap jää vain luuppaamaan tuohon maailmaan ja sulkee pois muut mahdolliset tavat olla ja elää. Minua se masentaa, aktiivikuuntelijoille antaa varmasti jotain muuta. Kai. Luulen.


top rankin pohti, notta onko pojan uusi ailahtelevuus pipolariaa vai aineista johtuvaa. Samoja mietin minäkin tyttären kohdalla aikanaan. Myöhemmin ilmeni, että oli jo pitkään ollut piri kuvioissa. Huikeaa toimintatarmoa tänään, totaalista haluttomuutta ja nääntymystä ensi viikolla. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö kaksisuuntaista mielialahäiriötä voisi pojallanne olla, mutta tuon kertomasi kesäisen ruiskuepisodin kanssa yhteen ynnättynä realistisin arvaus ailahtelun aiheuttajaksi lienee aineet. (Saunassa tietävät varmemmin…)

Purraan hammasta ja pidetään itsestämme huolta, ja toisistamme sikäli kuin se on mahdollista.

Ketjun aloittajalle Luna22:lle toivon erityisesti voimia. Muistosanojen pohtiminen omalle lapselle aamuvarhain töihin ajaessa kuulostaa rankalta. Toivottavasti saat yösi nukuttua!

Kuten te kaikki muutkin!

Moi!! Niin siistiä että ootte tulleet kirjoittelemaan! Moi Top Ranking, sun juttuja luin samalla kuin muiden vanhempien käyttäjien talvella kun koitin epätoivoisesti saada tolkkua tilanteeseen. Tästä on ollut mulle niin paljon apua. Silti niin surullista kuulla että vieläkin ootte ihan lirissä sielä.

Meillä on nyt ollut rauhallisempaa vaikka suossa tarvotaankin. Ollaan lämpimissä väleissä mutta ei kovin usein nähdä. Oon saanu taas vähän otetta omaan elämään eikä paniikki enää jyskytä joka hetki päässä.
Mukana mulla kyllä nyt psykoterapia ja aika tuhti lääkitys. Suosittelen molempia, tämä on elämänuskoa ravisteleva tilanne.

Olen miettinyt samaa kuin sinä Senbazuru että miksi ainut musiikki on tuo masentava rappio-räp, jossa samaan aikaan ihaillaan ja surraan lohdutonta päihde-elämää.
Oma poika kuunteli ja soitti/lauloi ennen suomalaista musaa, tiesi paljon tekijöistä ja nautti iloisesta musasta.
Nyt ei tuota kuuntele ja omat biisit koskee paljon tuota päihdehöyryistä elämää, masennusta ja katkeruutta.
Minäkin pohdin, ettei se ainakaan oloa paranna mutta mistäpä sitä osaa toisen päähän nähdä. Ihan eri todellisuudessa kun elämme.

Ulkona sataa ja on kylmä. Kauhea huoli ja paino rinnassa varsinkin iltaisin, että onko pojalla katto pään päällä. Toivon sään kylmenemisen kannustavan hoitoon ohjautumiseen. Osastolla olisi ainakin lämmintä ja ruokaa :frowning:

Mielelläni kirjoittaisin positiivisia kuulumisia, mutta jos on hyvä mieli ja parempi aika, niin silloin Vilpolaa tuskin muistaa. Mutta kun mennään taas alamäkeä niin Vilpola on kyllä melkein ensimmäisenä mielessä. Jonnekin on päästävä mieltään purkamaan.

Illalla juttelin poikani kanssa puhelimessa. Hän oli ensin laittanut viestin että “nyt on voimat loppu ja huomenna lähden katkolle”. Puhuimme pitkään ja kyllä oli poika miettinyt asioita ja itkua väänsi. Lapsensa äiti oli luvannut aamulla lähteä kaveriksi sinne avopäihdepalveluun mista katkolle hakeudutaan.

Aamulla sain sitten viestin, että poika oli iltamyöhällä ollut ihan kännissä hänen ovensa takana. Ei päässyt tietenkään sisälle mutta sanoi hukanneensa oman avaimen ja halusi vara-avaimen takaisin. Nyt aamulla poikaan ei saa mitään yhteyttä eikä siitä katkolle lähdöstä tullut mitään. Asiaa vaikeuttaa sekin, että hän saa nykyisestä asunnosta häädön ja se pitäisi tyhjentää viikonlopun aikana. Uusi asunto on minun tietääkseni ollut jo tiedossa ja muuttokaveritkin luvattu.
Puhelin ei ole ollut päällä koko päivänä.

Kerran kun hän asui vielä kotipaikkakunnalla niin joku oli löytänyt hänet pyörätien varrelta jostain puskasta. Oli ambulanssilla viety teholle ja vaimo ilmoitti minulle ja menin paikalle. Sain kuulla, että veressä on mm jotain ainetta, joka voi lamauttaa hengityselimet. Kyllä se nytkin mietityttää aina kun emme saa yhteyttä että onko pahin pelkomme toteutunut. Vaikka en tiedä onko se enää pahin pelkomme. Onko luvallista sanoa, että välillä toivon tähän ratkaisua, olkoon se sitten mitä tahansa?

On tässä syksyssä ehkä jotain myönteistäkin. Vaimo on käynyt vertaistukiryhmässä ja aikoo mennä sinne seuraavallakin kerralla.

Vaasassa oli joskus isäryhmä. Itse haluaisin joskus käydä sellaisessa

Tottakai menet isäryhmään jos yhtään siltä tuntuu. Näin se vaan on että vertaiset on valitettavasti ainoita jotka pystyy ymmärtämään eikä tarvitse suodattaa.
Jokuset räkänaurutkin räkäiseen tilanteeseen saattaa olla luvassa.

Nää on meidän lapset, hyvässä ja pahassa.

Hei
En oo ikinä aikaisemmin tänne kirjoittanut. Nyt n. 5 vuotta seurustellut ihmisen kanssa joka on käyttänyt huumeita. Ala ja ylä mäkeä on ollut jos jonkinlaista. Ollut katkolla monta kertaa ja nyt justiinsa lopetti klinkalla käynnin. Luulin että kaikki ois ollut ok. Mutta justiinsa sain selville että on taas käyttänyt en tiiä onko retkahtanut vai käyttää joka päivä. Nyt mun voimat on ihan lopussa. Aina väittää että en tue tarpeeksi ja suuttuu aina kun löydän jotain huumeisiin liittyvää ja kiroo huono tuuriinsa. Mä en vaan jaksa enää tätä rumbaa, mutta mulla ei ole voimia jättääkään.

Moikka Hannukh95,
Tervetuloa!

Kotikanavalla oon lueskellu enemmän kumppaneiden tuskaa ja elämisen malleja.
Vanhempina meillä on vähän sellainen asenne että pakene kun voit, itse kun koetaan olevamme aivan erityislaatuisessa jumissa vaikka on täälläkin irtaantumisista kuullut.
Tarkoitus ei oo ajaa pois täältä, toivon vaan ettei olla liian tylyjä.

Mä voin luvata että voimat karttuu vain lähtemällä, jokainen vuosi käyttäjän kanssa voimia vain vähentää.
Sua syytetään, mua syytetään, kaikkia syytetään paitsi peiliä. Siks myös luullaan ettei oo vaihtoehtoa, elämä vaan tapahtuu.
Ootko sanonu että otapa ite vastuu?

Pihakoivu on aamu aamulta keltaisempi. Tänään tuulee raikkaasti.

En tiedä, missäpäin planeettaa tytär viipottaa. Jos vielä viipottaa.

On ikävä häntä. Mietin tosin (jälleen kerran), mitä oikeastaan ikävöin, tunnenko edes sitä henkilöä joksi tytär on aineiden ja rankan elämänsä myötä muuttunut. Mutta tästä voin tänään olla varma: hänen nauruaan kaipaan!

Shokkipuheluita, umpisolmuisia säätämisiä en ikävöi.

Top rankin, löytyikö teidän poika?

Lähden pyöräilemään. Liike on lääke.

Voimia kaikille!

Kyllä se poika löytyi.

Ajattelin juuri aamulla miten voikin yksinkertainen normaali tekstiviesti olla mahtava. Kun viestit ovat olleet joko pojan sekavia vuodatuksia tai sitten “tyttöystävän” hätäilmoituksia, niin selvä viesti saa melkein pilviin.

Poika sai itsensä selväksi ja sai toteutettua muuton. Keväällä meidän piti maksaa kolmen kuukauden takuuvuokra opiskelija-asuntosäätiölle mutta kaupungin yhtiölle maksoimme nyt vain 1,5 kk vuokratakuun. Ja se aamuinen tekstiviesti oli pyyntö lähettää oma tilinumeroni jotta ne edelliset takuuvuokrat ohjautuvat minun tilille. Uskon tämän todeksi sitten kun näen sen summan tililläni.

Huomenna käyn katsomassa hänen uutta asuntoansa ja sitten käyn vielä pojanpoikaa (2v) katsomassa. Papan silmäterä ja paras kaveri.

Hyvä, että ahdistusten jälkeen tulee aina välillä tuommoisia valoisampiakin yllätyksiä! Ja hienoa, että parivuotiaalla pojanpallerolla on pappa läsnä elämässään. Ja toisinpäin. Itselläni on muuan sukulaismuksu, jonka kanssa pääsen aina toisinaan legoilla rakentamaan, yms. Niistä tuokioista saan iloa ja voimaa, totisesti tuoreita näkökulmia maailmaan!

Hei,
Mielelläni minäkin luen toisten vanhempien kokemuksia ja ajatuksia. Meidän perheemme elämä muuttui viime syksynä, kun pidempään jatkuneiden ongelmien taustalta paljastui huumeongelma. Lapsi on alaikäinen, joten asioihin voidaan puuttua, vaikka hän ei itse sitä tarpeelliseksi näekään. Hänellä päihteiden käyttö (kannabis ja ekstaasi) on ollut vielä satunnaista ja tuli esille ennen kuin huumeet ehtivät pahemmin pilata hänen elämäänsä tai terveyttä. Nyt poika on sijoitettuna ja arki laitoksessa sujuu hyvin. Ikävä ja huoli kasvavat välillä niin suuriksi, etten pysty tekemään töitä ja pelkään oman jaksamiseni puolesta. Näissä hetkissä tarpeeksi suuri tavoite on pystyä hengittämään.

Yritän kaikin tavoin pitää kiinni toivosta. Ehkä ehdimme puuttua asioihin ajoissa ja poika löytää taas turvallisille teille elämässään. Toisinaan vaivun epätoivoon ja kuten ketjun aloittajalla ajatukset menevät jo pojan hautajaisiin. Tunnen päihdemaailman aika hyvin ja tiedän sen lohduttomuuden. Olen nähnyt monta surullista kohtaloa ja pelkään pojalleni käyvän samoin. On vaikeaa, kun ei voi eikä uskalla suunnitella tulevaisuutta. En voi muuta kuin elää päivä kerrallaan.

Voimia vertaisille, toivottavasti jaksatte kirjoitella tänne.