Mikä on liikaa? Omat rajat, läheisriippuvuus ja toivo

Olen avaamassa keskustelua aiheesta nyt ensimmäistä kertaa. Olen itse lopettanut alkoholinkäytön lopullisesti reilu kolme vuotta sitten, enkä aio enää koskaan juoda. Syyt siihen olivat moninaiset; lähinnä huomasin kuinka oma persoonallisuuteni muuttui aina humalassa: olin iloinen, henkevä, sosiaalinen ja kärsin hirveistä krapuloista, en silti tajunnut että minun ei kannata juoda enää. Halusin myös tulla oikeaksi minuksi. Nyt en voi enää juoda, enkä halua. No, siinä onkin matkaa! Sillä olen ilmeisesti myös läheisriippuvainen. Siihen herääminen on kestänyt kauan, kaikkine vaiheineen ja tänään arvostan rehellisyyttä ja avoimuutta yli kaiken. Olen nyt seurustellut miehen kanssa kaksi vuotta, ja oma läheisriippuvuuteni on ilmeisesti nyt seuraavana käsittelylistalla, sillä ahdistun hänen alkoholinkäytöstään. Hän ei koskaan juo seurassani, lomamatkalla joi ruoan kanssa joskus oluen, eikä mielestäni mitenkään muutu siitä. Hän on aikaisemmassa elämässään, siis ennen minua käyttänyt ilmeisesti suomalaisittain normaalisti alkoholia, eli perjantaina vähän viiniä ja joitakin oluita silloin tällöin. tietääkseni hänen juomisensa ei ole kellekään ollut koskaan ongelma. Koska asumme välillä eri osoitteissa, hän työnsä takia toisella paikkakunnalla omassa kodissaan yön-pari viikossa, niin hän on siellä alkanut ottaa. Klassisena pullojenetsijänä olen löytänyt tyhjiä tölkkejä joitakin ja nyt viimeksi kuitin, jossa ostettu 8 pientä tölkkiä. Olen ottanut asian esille hänen kanssaan, eikä hän ihan ymmärrä miksi se voisi olla minulle ongelma, että hän ottaa joskus “yksin formulaa katsoessa”. No pitääkö niitä ottaa 8? Ja aina silloin kun minä en ole paikalla, niin tuntuu kuin rakastajatar hiippailisi paikalle. Hänellä on mielestäni ollut stressiä töistä ja sanookin, että olut rentouttaa. Siinä syy juomiselle. Minun mielestäni (minusta on siis tulossa raivoraitis (muiden määritelmä) ja itseni mielestä raittiudesta on tullut minulle arvo ja elämäntapa joka ulottuu muuhunkin kuin alkoholiin, tuollaisten määrien juominen on täysin turhaa. Ollaan keskusteltu asiassa, hän on mielestäni ottanut asian vastuullisesti, ja sanoo että kyseessä on varmaankin tapa ja hän voi miettiä, voisiko siitä luopua kokonaan. Mutta korostaa että sen on oltava hänen oma valintansa ja oivalluksensa. Ja ymmärtää että se on ehkä jäänne edellisestä elämästä, vaikka kerroin kuinka taustalla saattaa olla isompiakin asioita, kuten yksin olemisen ahdistus jne. Minähän olen muutenkin selvitellyt hänen, itseni ja meidän parisuhteen ongelmia. Siitä on seurannut paljon hyvääkin, esim. kahden ihmisen kasvua. Kamppailen siis oikeastaan oman läheisriippuvuuteni kanssa ensisijaisesti ja sitä haluaisin selvittää lisää. Täällä kanavalla saattaa olla ihmisiä joilla on todellisia ongelmia läheisen juomisen kanssa ja itse olen ajatellut että en varmasti enää valitse ihmistä jolla on päihdeongelma: sellainen oli ekalla poikaystävälläni joka kännissä oli mustasukkainen ja solvasi kaikkea, sitten äitini alkoi juoda ja sitä piti hoitaa parikymppisenä - siitä ahdistun edelleen vaikka hänkin on selvästi vähentänyt ottamista - ja niin ikään toisella poikaystävälläni oli huumeiden kanssa jotain säätöä. Olen tietoinen siitä, etten voi muuttaa toista ihmistä, enkä ihan osaa arvioida, onko hänen satunnainen ottamisensa ongelma vai pitäisikö minun katsoa vain omaan peiliin ja läheisriippuvuuteeni. Miten voin tästä jatkaa, haluan todella työstää asiaa? Jos tämä kirjoitus herättää sinussa jotain rakentavaa, niin vastailethan postaukseen. Kiitos!

Hei,

pitemmittä puheitta: itselläni monien vaiheiden kautta vähän saman kaltainen tarina. Ennen join, jopa kerran viikossa, kunnes sitten erinäisten tapahtumien ja vaiheiden jälkeen (näihin kuului myös mm. parisuhdetta alkoholistin kanssa ja ero) totesin että juominen ei ole hyväksi minullekaan, ja lopetin juomisen kokonaan. En mielestäni koskaan alkoholismin tasolle yltänyt juomisessa, mutta kun sen juomisen lopetti kokonaan, ja on ollut jo pitkän aikaa alkoholiton elämäntavoiltaan, niin huomaa hyvin miten alkaa suhteellisuus muuttua alkoholimäärien suhteen. Ennen ei olisi pitänyt minkäänlaisena ihmetyksen aiheena vaikkapa kerran viikossa juotua humalaa, saatikka sitten jotain kalsarikännäilyä formuloita katsellessa miehen puolelta. Mutta nykyään sen oikein muistaa kun pystyy vertaamaan, että miten vähäinenkin alkoholin käyttö viikottain tai edes kahdesti kuukaudessa vaikutti ajatuksiin, tekemisiin, olotiloihin ja kehoon.
Sillon kun itse joi vielä, niin nyt sen vasta näkee miten jollekin on voinut näyttää se todella paljolta, vaikka ei olisi juonut kuin pari kertaa kuussa. Nyt tuntuu ihan käsittämättömältä sekin, miten joku voi vetää 8 tölkkiä kaljaa yhden illan aikana.
En ihmettele tuntemuksiasi sikäli ollenkaan, enkä vielä ajattelisi sitä suoraan läheisriippuvaisuutenakaan. Ihan vaan eriävinä juomakäsityksinä, elämäntapoina ja sitä myöten voidaan puhua jopa elämänarvoista. Kun ne parisuhteessa eriävät, niin siinä voi tulla ristiriitoja, ja sitä voi olla vaikea ymmärtääkin ihan syystä, miten joku voi juoda nin paljon, ja mikä siinä juomisessa viehätää. Tietäähän se kun on kokenut molemmat puolet asiassa, itse juonut ja tavannut alkoholisteja, ja sitten opetellut myös elämään ilman alkoholia.
Itselleni olisi hyvin vaikea sulattaa puolison juomista, ja sehän on ihan elämänkokemukseenkin perustuvaa, eikä välttämättä vielä mikään toisen kontrollointiyritys. Ehkä olet syystäkin vaistonnut, että jotain siinä juomisessa voi olla. Mikäli asioista keskustellaan ajoissa, ei ehkä miehellesikään tule tavaksi syventää ainakaan juomista lisää. Toisaalta jos näet hänesä “taipumuksia” juoda yksin, ja haluta vetäytyä yksin juomaan, niin kyllähän kaikki alkoholismia tuntevat sen varmaan tietävät, että mikä tahansa juominen voi olla alkoholismiakin.
Mutta mitäpä toisen juomiselle mahtaa, tai mitä se kenellekään kuuluu. Voin kyllä myöntää, että jos otan random mies-ehdokkaan ja lähden treffeille, niin hieman jännittää että pitäisikö se oikeasti alkaa etsiä absolutistia, joka on hyvin vaikea vaatimus nykypäivän suomessa varmaankin. Ja kun ei varsinaisia perusteluja ole, muuta kuin se oma tunne. Helppo irtautua kavereiden juomisesta ja ajatella, että se on heidän oma asiansa. TIetyssä vaiheessa oman juomisen lopetettua, voi nähdä juopon piirteitä kaikissa jotka juovat. Sekin vaihe varmaan aikanaan tasaantuu, ja aihe lakkaa kiinnostamasta. Ehkä viisainta on elää päivä kerrallaan, ja tunnistaa ne omat rajansa. Jos ei tykkää siitä että puoliso juo vaikkapa 8 pulloa kaljaa viikonloppuna, niin ei mun mielestä se ole vielä varsinaisesti väärin. Jokaisella on ne omat juttunsa mistä tykkää tai ei. EIhän kaikki ihmiset siedä tupakointiakaan, eikä sitä pidetä minään läheisriippuvuutena tai raivoamisena, jos etsii myös puolisoa joka jakaa samat elämäntavat.

Niin jäi hieman ajatus katkonaiseksi tuossa äsken, piti kirjoitaa, että sekin jännittää kun ottaa sen random mies-ehdokkaan joka olisikin juomaton. Niin onko hän kuitenkin sitten jo juonut, ja on nimenomaan siksi juomatta, että hän on jo ehtinyt juoda itsensä ja elämänsä, ja nyt sitten on joku toipilas. Ei siinä mitään, mutta onko hän joku joka voisi retkahtaa jonakin päivänä. Itse en jaksaisi enää ainakaan alusta aloittaa sitä, että ympäripuhuu jotain paatunutta juoppoa hoitoon. Tai sitten katsoo vieressä, kun joku rallattelee ja läträä viinan kanssa, tajuamatta yhtään miksi asia on minulle niin vakava, koska en haluaisi menneisyyden painolastiakaan kuljettaa ja selitää ex-miehen juomisista juurta jaksain enää kenellekään.
Haluaisin tyytyä siihen, että en juo, minun ei tarvitse jatkuvasti määritellä suhdettani alkoholiin tai alkoholisteihin, vaan minulla todellakin olisi rauha ja vapaus elää ja mielellään ei tarvitsisi elää yksin, vaan voisi jakaa ajatuksensa ja elämänsä täysin, ilman että on mitään dramaattisia käänteitä siinä välissä, kuten uhkapelaaminen ja mikään valehtelu. Läheisriippuvuuskin on sellainen olotila, mikä menee ja tulee. Jos siihen uhkaa "sairastua "uudelleen, koen että en ole vielä tuomittu, vaan siitä hetkestä eteenpäin riippuu omasta toiminnastakin, että kuinka pitkälle se menee. Läheisriippuvuus on varmaan monien ihmisten ikuisuusprojekti, joka on sitä ihan että etsii ja löytää rajojaan ja opettelee kommunikoimaan aina lisää. Mielestäni “läheisriippuvuuteen” jos ajattelee sitä sairautena kun elää juopon vaikutuspiirissä,. kuului juopon kanssa se jatkuva pohtiminen, että teenkö väärin jos vaadin elämältä tiettyä standardia. Piti laittaa omat tunteensa syrjään, ja odottaa kärsivällisesti milloin joku toinen paranee krapulastaan, jotta hänelle voi jatkaa “nalkuttamista” ilman että se on nalkuttamista ja läheisriippuvuutta. Eli mitäpä jos koko läheisriippuvuus pyyhittäisiiin pois, ja saa olla asioista mieltä. Ehkä se vapauttaa murehtimasta, kun osaa kertoa mitä itse elämältä haluaa, ja antaa ajan näyttää mitä muut elämältään haluavat.

Kiitos, sinulla oli joitain ajatuksia joista olen tosi kiitollinen, on tärkeää vapautua omista ajattelumalleista ja kierteistä.

minun ei tarvitse jatkuvasti määritellä suhdettani alkoholiin tai alkoholisteihin, vaan minulla todellakin olisi rauha ja vapaus elää ja mielellään ei tarvitsisi elää yksin, vaan voisi jakaa ajatuksensa ja elämänsä täysin

Tätä juuri viimeksi tänään ajattelin. Ehkä se kertoo siitä, että näkee asian mahdollisena. Tämän nykyisen miehen kanssa tai sitten jonkun toisen.

Läheisriippuvuuskin on sellainen olotila, mikä menee ja tulee. Jos siihen uhkaa "sairastua "uudelleen, koen että en ole vielä tuomittu, vaan siitä hetkestä eteenpäin riippuu omasta toiminnastakin, että kuinka pitkälle se menee.

Nimenomaan, voisin määritellä itseäni ja tilaani, että etsin omia rajojani. Onhan läheisriippuvuus sitäkin. Todennäköisesti olen toipuva läheisriippuvainen, eli olen alkanut nähdä sitä ulkoapäin omassa elämässäni ja ainakin tunteistani ja omista arvoistani osaan puhua jo häpeilemättä. Tosin tämä, että alan vaatia toisen raitistumista, tai että kerron etten voi pidemmän päälle jatkaa suhdetta jos mies juo tuolla tyylillä, se herättää minussa vielä paniikkia.

En osannut odottaa, että juomisen lopettaminen, oli se sitten alkoholismin alkua tai ei - sitä on varmaan turhaa alkaa määrittelemään - olisi niin suuri muuutos joka vaikuttaa niin moneen asiaan. Ja että raittiudesta tulee elämäntapa, aate ja kiitollisuuden aihe. Ei tietenkään sitä voi ymmärtää ne, jotka sitä eivät ole sillä tavalla kokeneet. En minäkään ajatellut siinä olevan mitään ns. pahaa kun ennen lasten tuloa joka viikonloppu oltiin jossain viihteellä ja sekös vasta oli hauskaa. Ja sitten hirveä krapula kolme päivää. Tämän tuon aina esiin kun on sellainen tilanne ja joku kysyy.

Kävin myös AAL-tapaamisissa joitakin kertoja, joissa läheisriippuvuus yksi tärkeä teema. Siellä oli hyvä puhua omista tunteista mutta ehkä siellä kiinnityttiin liikaa omaan “diagnoosiin” ja välillä tuntui että haluaisin itse jotain uusia taitoja päästäkseni eteenpäin. En silti yhtään arvostele sitä! Vieläkin varmaan voisin käydä siellä.

Hyvä oivallus tuo uusia taitoja. Tavallaan sitä välttääkseen läheisriippuvuutta myös tutkii itseään, ettei sortuisi enää siihen toisten kontrolloimiseen. Toisaalta joskus huomaa, että siinähän sitä samalla on jo tekemässä. Eli kun kokee että pitää perustella vaikkapa miehelle, miksi olen tätä mieltä, ja koko ajan yrittää esittää asiansa siten, ettei “vaikuttaisi” joltakin…Samalla jossain välissä , hyvin sanottu tuo että antaa itselleen diagnoosin, niin tavallaan pehmentää sitä tarinaansa ottamalla omaksi syyksi sen, ettei pidä toisen juomisesta. Mielestäni on joskus jännä huomata, että sitä ensin ottaa tavallaan vastuun omista ajatuksistaan, että oppii just huomaamaan että MINÄ olen tätä mieltä, mutta se ei tarkoita vielä, että toisen juomisessa tai elämäntavassa olisi vikaa. Mutta toisessa hetkessä sen muuttaakin ikäänkuin välineeksi tehdä itsestään vaaraton. Että kun minulla on tää menneisyys, niin anteeks nyt kun minusta tuntuu vaikkapa jonkun juominen pahalta. Yksi hyvä havainto on ollut, että ehkä mulla ei ole nokan koputtamista toisen juomiseen, tai ehkä minusta ei ole neuvomaan alkoholistia miten pitäisi elää, mutta tunteisiin minulla on oikeus. Jos minua ärsyttää, tai raivostuttaa, niin ainakaan itseltäni ei tarvi enää anteeksi pyydellä, joskaan mikään kiire ei ole välttämättä aina toteuttaa “ajatuksiaan” joka voisi olla vaikkapa määrätä kieltolaki parisuhteeseen tai muuta. Mutta mistä tietää, että milloin yritän ottaa omaksi syykseni asian, jotta en vaikuttaisi vaaralliselta vastustajalta, ja milloin olen oikeasti jotain mieltä ja toteutan ja sanon sen koska siihen on jokaisella oikeus.Siinäpä ikuisuusaihe.

Tuossa on myös pari suuntaa mihin lähteä. Itse muistan kun joskus meinasin tehdä uhkavaatimuksen, että “joko viina tai minä” ja todellakin (ja aiheesta) pelkäsin / tiesin, että eiköhän se viinan valitse tuo mies.
Toisaalta tiesin, että siinä on se vaara, että en viekään loppuun asti tilannetta, jonka jälkeen mies oppii ettei kannata kuunnella.
Pystyin oikeastaan esittämään tämän asian sitten, kun tiesin, ettei ole minun hallinnassani edes enää jaksanko vai enkö. Se oli tosiasia, jonka katsoin voivani ilmoittaa. Ja aloin pelätä enemmän tulevaisuutta alkoholistin kanssa, kuin tulevaisuutta yksin esitettyäni uhkavaatimuksen, joka siinä vaiheessa tietenkään ei ollut tehty jotta pystyisi muuttamaan toista, vaan se todellakin oli tosiasia, että tiesin etten tuu jaksamaan alkoholistia.

Silti se hetki, kun pitäisi semmoinen sanoa, niin jotenkin muistelen että kelasin sitä sen sanomista pitkään, ja varmasti oli jonkin verran hutera olo jaksaa sanoa se. Ihan kuin leuat jumittaisivat. Se kävi sitten helpommaksi.

Hohoi…väärä alaotsikko lienee…ja tuplana …eikö kuulu lopettajiin tämä lätinä…

Tässä on keskusteltu alkoholistin kanssa suhteessa olosta aika paljon. Mielestäni tämä kuuluu tänne. Jossa keskustellaan läheisen näkökulmasta. Tässä tapauksessa läheisten, jotka ovat itsekin juoneet. Tässä ei keskustella juomisen lopettamisesta varsinaisesti.

Asian ytimessä Tämä ketju on. Kumppanin valinnassa on arvoilla sijansa, toisaalta elämäntavoilla ,nuo kaksi muuten ovat kaksi ihan eri asiaa, mikä kannattaa muistaa.

Koska täydellisiä ihmisiä on pirun vähän, on itse mietittävä mikä on tärkeintä, ja millaisen ihmisen kanssa on valmis jakamaan tulevaisuutensa.

Lyhyemmät, eli pätkäsuhteiksi jo ennalta ennustetut, niiden ei kai niin väliä ole.

Miten kukakin asian näkee. Joissakin asioissa arvot ja elämäntavat voivat kohdata hyvinkin. Tai toinen voi johtaa seuraavaan. Monihan ylläpitää elämäntapoja, jotka eivät tue tiettyjä arvoja. Tämä voi olla myös vastentahtoista, kuten jos ei ole mahdollista noudattaa vaikkapa ruokatottumuksia jotka täysin vastaisivat omia elämänarvoja jne. Ja mitä perheessä vaikkapa halutaan opettaa lapsille.

Tuonpa minäkin ajatukseni tähän keskusteluun.

Kirjoittelin tänne vuosi sitten, kun olin jättämässä mieheni ja jouduinkin sen sitten liiallisen alkoholin käytön takia tekemään. Siinä tilanteessa (useiden kuukausien, noin vuoden ajan) mietti ja punnitsi ja harkitsi ja joutui käymään asiaa läpi niin pohjia myöden, että omaankin alkoholin käyttöön tilanne todella vaikutti. Tuli tämä tunne, mikä on aloittajallakin, että voisin oikeastaan vähentää tai lopettaa omankin alkoholin käyttöni. Tämä miehen tilanteen punnitseminen vain johti siihen, tuli niinkuin toivomatta kylkiäisenä omaa alkoholin käyttöä pohtiva prosessi. Sinänsä vähentäminen ja lopettaminen ei olisi kohdallani ollut välttämätöntä kun en kuitenkaan ollut mitenkään alkoholiriippuvainen.

Seurauksena minullakin on erilainen katsanto toisten juomiseen. Tulee tuntemuksia, että ihmiset juovat paljon ja sellaista ihmettelyä, että miksi, oi miksi, kuppilat ovat täynnä ihmisiä ja muualta on vaikeaa suurinpiirtein löytääkään ketään. Miksi ei keksitä muuta vapaa-ajalla? Ja ajatelkaan jos ihmisten pitäisi olla noissa kuppiloissa selvinpäin, niin siellä ei olisi ketään. Viinan voimalla mennään ja viinahan tuo mukanaan (riippuen illasta) vaikka irtosuhteen, kauhean krapulan,känniriidan tai jotakin noloja palajstuksia. Silti, voi silti, ihmiset juovat paljon.

Olen tavannut miehen, joka kertoi juovansa huppelin joka viikonloppu. Kiinnostus loppui siihen. Ei olisi muuten aikaisemmin haitannut, koska kaikki muut kuusi päivää oli selvinpäin. Katsoin, että miehen harrastus on läträily enkä halua uhrata sellaiseen viikonloppujani eli seuraksi en kuitenkaan lähtisi.

Hyvin ymmärrän ketjussa kommentit elämäntapojen erilaisuudesta ja siitä, että ei löydä enää juovaan ihmiseen yhteyttä. Ei löydä eikä toisaalta kai pidäkään. Toisaalta tietysti aloittajan mies juo oikeinkin vähän, mutta ymmärrän hyvin että itsekin toimisin juuri niin, että alkasin miettiä, onko tämä vaan alkusoittoa ja mihin tarvitsee ne 8 juomaa. Miksi ei vaikka kaksi, koska 8:sta ollaan jo humalassa.

Aloittajalle sanoisin, että kuuntele itseäsi ja anna arvo omille tunteillesi. Saat olla sellainen kun olet. Läheisriippuvuutta tuo ei ole. Onpahan vain maailmojen erilaisuutta.

Läheisriippuvuutta on.
On kaksi poikaa jotka molemmat käyttää hyväkseen. En voi olla antamatta rahaa. Topinen käyttää sitä viinaan toinen “tarvitsee” hienon auton kuluihin ja elintasoon jota täytyy pitää yllä. Vaimo kuulemma ei suostu “savimajassa” asumaan.
En hyväksy kumpaakaan tarkoitusta mutta on niin vaikea kieltää. Jos en anna rahaa sanovat sukulaiset että olen huono vanhempi ja itsekäs. En jaksaisi.

Läheisriipuvaista hyväksikäytetään aina. Se hyväksytään yleisessä mielipiteessä kun sukulaiset hyväksikäyttää. Vaikea on irrottaa itsestään kun se on jäänyt päälle. Juoppoa hyväksikäyttäjää ymmärrän paremmin kuin sitä toista joka ahneudesta ja elintason takia käyttää hyväksi. Mutta juoposta varmasti on helpompi irrottaa itsen kun voi kaikillevperustella että se raha meni huonompaan moraalisesti tarkoitukseen .Yleinen mielipide taas!

Vaikeassa asemasa olet. Irtioton pitäisi olla totaalinen että onnistuisi.

Eikös läheisriippuvuus nimensä mukaan ole tavallaan tila, jossa ihminen on riippuvainen läheistensä hyväksynnästä.
Hyväksytyksi tuleminen on aina etusijalla, eikä voi esimerkiksi rakastaa läheisiä tavalla, jossa huomioi myös omat tarpeensa, arvonsa ja elämäntapansa.

kuten edellä on ilmi käynyt voi ympäristö ja yhteiskunta ruokkia ja paisuttaa läheisriippuvuutta.
Täysi-ikäiset lapset voivat hyväksikäyttää vanhempiaan taloudellisesti ja henkisesti mutta on se toisinkinpäin.

On niitä aikuisia ihmisiä joilta ei napanuora ole koskaan katkennut siksi että vanhemmat ovat käyttäneet heitä oman elämänsä rakennusaineina ja sisältönä.
Kun vielä jollain osapuolella on kuviossa viina, ahneus, pyrkyryys tai uskonto niin joku kärsii. Heikompi, läheisyyttä kaipaava, rakkautta etsivä, lämpöä kaipaava, itsensä hyvämättömäksi tunteva.

Voi meitä katalampia ihmisiä. Jonkun pitää aina katkaista riippuvuuden kierre ja näyttää mallia muille. Joku ympäristössä havahtuu. Niin hiljaa muuttuu kulttuuri.

olen juopon ex-vaimo jolla maistui alkoholi itselläkin ihan liikaa, joten tämä ketju on kyllä tarpeen. useinhan on ettei se juopon vaimo tai mies ota “liikaa” ja on muutenkin kunniallinen ja hyvä ihminen.
No, asiaan. pääsin alkoholista kokonaan eroon ja en suurin surminkaan enää uskaltanut alkaa seurustella, yhteen muuttamisesta puhumattakaan sellaisen kanssa joka käyttää alkoholia. En vain kykene enää. Se pelottaa ja ahdistaa.
löysin täysin raittiin puolison ja kaikki hyvin? No ei. Olen edelleen kontrolloija, pelokas , ahdistunut milloin mistäkin asiasta. Juopon matkassa menin rikki, myönnän. Olen sen selittänyt puolisolleni ja hän ymmärtää minua eikä hermostu kun yritän kontrolloida yms.
pääsenkö koskaan tasapainoon, ehken. Mutta näillä mennään eteenpäin. Itselle ja muille anteeksiantaen :slight_smile:

Minä olin juopon exvaimon toinen aviomies. Oli myös niin että vaimo mm.kontrolloi ym koska se edellinen mies. Minä en jaksanut. Olla olemassa vain edellisen määräämissä rajoissa. Sillä juopolla oli valtaa edelleen minuunkin nähden koska vaikutti vaimoon sieltä menneisyydestä käsin. Minä lähdin, koska en halunnut olla se toinen mies, aina edellisen varjossa. Puhuminen ei auttanut, kyllä yritin.