Mikä auttaa jaksamaan?

Uskaltauduin sitten aloittamaan oman ketjun. Jätin tosiaan alkoholiin menevän kihlattuni noin kuukausi sitten, mutta asumme yhä saman katon alla. Meillä on omistusasunto, jonka olemme ostaneet vasta vähän aikaa sitten. Eli suuret velat vielä jäljellä. Noh, asunto on myynnissä tällä hetkellä, mutta saattaapa olla, että menee vielä kuukausia ennen kuin pääsen muuttamaan omilleni.

Mies lopetti juomisen hetkeksi kerrottuani jättäväni hänet, luultavasti yritti vaan tällä tempulla osoittaa ryhdistäytyneensä, jotta jäisin suhteeseen. Olen siis useaan otteeseen uhannut lähteväni ja mies ei kai tahtonut uskoa, että tällä kertaa olen tosissani. Ei mennyt kauaa, kun juominen taas alkoi… Ja kun tämä mies juo, niin se juo sitten ja kunnolla! Haluaa päästä siis mahdollisimman nopeasti sammuksiin. Käyttäytyminen on ihan järkyttävää… Muuttuu siis aivan toiseksi ihmiseksi, kuten varmaan kaikki alkoholistit.

Mies oli sitä mieltä, että pystymme sovussa asumaan ”kämppiksinä” siihen asti, että asunto menee kaupan… Itse koen, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Kuvittelin, että edes jollain tasolla pääsisin ahdistuksesta eroon, kun olen jättänyt miehen, vaikka saman katon alla elämmekin… mutta ehei… taisin olla aika naiivi. Edelleen stressaan miehen tulemista ja menemistä, varsinkin kun mies ei vastaa puhelimeen ja tulee sitten reissuiltansa hakattuna tai ympäripäissään ihan muuten vaan. Olo tuntuu todella turvattomalta ja lohduttomalta… Lisäksi mies valehtelee nykyään minulle aivan kaikesta… Enkä enää tiedä mikä on totta ja mikä valetta. Tuntuu välillä, ettei hän itsekään tiedä. Hän valehtelee jopa asioista, jotka olen nähnyt omin silmin.

En jaksa edes keskittyä asunnon myymiseen, vaikka se olisi ainoa keino päästä tilanteesta pois. Toisaalta on hyvä, että mies on jatkanut juomistaan, koska se helpottaa eroamista, ei ainakaan totuus pääse unohtumaan ja vihaan miestä vaan päivä päivältä enemmän, koska en enää edes muista millainen hän osaa olla selvinpäin.

Asiaa vaikeuttaa se, että asun nyt uudella paikkakunnalla… Mieheni alkuperäisessä kotikaupungissa, jossa hänellä ryyppykavereita riittää, mutta minulla on vain työni… Tietenkin juttelen ystävieni kanssa välillä puhelimessa, mutta olo tuntuu silti kovin yksinäiseltä ja nurkaan ahdetulta. Olen ottanut extra tunteja töissä ihan sairaasti, jotta minun ei tarvitsisi olla kotona murehtimassa, mutta nyt alan huomaamaan, että en jaksa samaa tahtia enää kovin kauaa. Tuntuu että olen loukussa… toivon vain pääseväni alkoholistista eroon ja tunnen itseni tyhmäksi… Miten olenkaan voinut vajota näin alas, miten olenkaan voinut uskoa, että tuo mies vielä muuttuisi? Varmasti monet alkoholistien läheiset miettivät samaa… Minun miehenihän tosiaan oli se poikkeus… heh. Mutta miten ihmeessä tällaisesta voi selvitä? Tarvitsisin varmaan muutamaa tsemppaavaa kommenttia tai jotain ihmettä tähän arkeen :smiley:

Hei annam!

Hyvä, kun aloitit oman viestiketjun, tässä tulee nyt ensimmäinen vastaus :slight_smile:

Tilanteesi kuulostaa todellakin tukalalta, mutta yritä ajatella niin, että olet nyt käynnistänyt eroprosessin, asunto on myynnissä ja vaikka menisi muutama kuukausi, ennenkuin pääset omillesi, niin loppujen lopuksi tässä ihmisen elämässä se on hyvin lyhyt aika.

Koita elää päivä kerrallaan, löytää näistä päivistäsi ilon pisaroita eli mahdollisimman paljon hyviä hetkiä. Viestistäsi tuli sellainen tunne, että sinulla ei ole mitään erityisiä harrastuksia. Suosittelen keksimään jotakin mielekästä, on se sitten lenkkeilyä, rentouttavaa pilatesta, pumppia, zumbaa, uintia tai mitä tahansa, missä ajatukset irrottautuvat kotiasioista ja mistä saat virtaa ja samalla rentoudut. Lukeminenkin ja vaikka kirjastossa ajan viettäminen voivat rentouttaa :slight_smile:

Itselläni hevosharrastus on toiminut vuosien ajan ihan parhaana terapiana, koska hevosen kanssa ja ratsastaessa ei voi keskittyä oikein muuhun, kuin siihen eläimeen. Samoin rupattelulenkit ystävän kanssa ja pilatestyyppinen jumppatunti ovat tuoneet todella paljon hyvää oloa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olen myös oppinut rentoutumaan hengittämällä kunnolla, niin hassulta kuin se kuulostaakin.

Oletko yhtään miettinyt, miten aiot ratkaista tulevan asumisesi, kun teidän yhteinen asuntonne on myyty? Meinaatko siis ostaa oman asunnon vai muuttaa vuokralle? Jos aiot muuttaa vuokralle, niin luulisi sinun saavan esim. lyhytaikaista pankkilainaa, jotta saat alkukuukausien vuokrat maksettua. Toki, jos teillä on nyt niin paljon velkaa, ettei lisää ole mahdollisuus saada, niin tilanne on hankalampi. Kävisin ehkä kuitenkin juttelemassa pankin kanssa tilanteesta, mikäli vaan omat suunnitelmat ovat jotakuinkin kirkkaana. Ehkä sossustakin löytyisi apua, koska eihän se ole kenenkään etu, jos kärvistelette vielä saman katon alla. Tuossa ajattelen nyt lähinnä henkistä hyvinvointiasi. Minä ainakin voisin kuvitella meneväni sosiaalityöntekijän vastaanotolle kertomaan tilanteestani ja siitä, että tarvitsen väliaikaista apua päästäkseni muuttamaan pikaisesti omaan asuntoon.

Joka tapauksessa, olet tehnyt tärkeän ja ratkaisevan päätöksen ja tiedät, että asiasi lähitulevaisuudessa ratkeavat. Sinä kyllä jaksat siihen saakka - luota itseesi :slight_smile:

Kiitos Hemmiina!

Olen tosiaan paljon urheilua harrastanut koko ikäni, mutta jotenkin olen niin uupunut, että aina ajattelen että no huomenna sitten… Tiedän, että liikunta kyllä totisesti auttaa! Ehkäpä otan nyt itseäni niskasta kiinni kunnolla ja alan taas lenkkeilemään ja käymään salilla nostattamassa vähän tätä itsetuntoakin :smiley: Pakko alkaa nauttia elämän pienistä asioista, niillä ainoastaan voin vaikuttaa omaan oloon.

Aion tosiaan muuttaa vuokralle tästä asunnosta eroon päästyäni. En kuitenkaan tiedä uskallanko jättää miestäni yksin meidän yhteiseen asuntoon. Kuulostaa hieman tyhmältä, kun miettii että ennemmin vaarannan itseni täällä ollessani ja aiheutan itselleni huonoa oloa. Fakta on kuitenkin se, että suurin osa täällä olevista huonekaluista on minun… Asunnon välittäjä sanoi samantien, että asunnon arvo laskee jos toinen muuttaa pois ja vie puolet tavaroista mukanansa. Toki voisin muuttaa täysin tyhjään asuntoon, jonne ostaisin vaan patjan… Mutta tiedän, että minua ahdistaisi kokoajan ajatus siitä, että mieheni kavereinensa rellestäisi asunnossa, jossa on minulle arvokasta tavaraa… Kuten isomummini ruokapöytä jonka olen vanhempieni kanssa kunnostanut.

Ehkä en vain uskalla lähteä, en tiedä. Toisaalta tiedän, ettei mies siivoaisi asuntoa myyntikuntoon esittelyjä varten ja minä joutuisin rampata siivoamassa jäljet. Mies on myös kova uhoamaan, jos nyt lähdet kotoa jonnekkin niin minä kutsun kaverini kylään ja hajotan asunnon. Eihän hän sitä oikeasti tekisi, ainakaan en usko… Mutta pelkään kyllä hänen saavan raivokohtauksen ja hajottavan kaiken ihan itse… Itkien sitten jälkikäteen mitä tuli tehtyä.

Voi olla, että suurentelen itsekseni asioita ja mietin aina pahimpaa… Nyt vihdoinkin kun en enää luota mieheni raitistumiseen ja ryhdistäytymiseen :smiley: Nyt kun olen hänet jättänyt, hänen suhtautumisensa kaikkeen on vain muuttunut niin rajusti, että kaikki tuntuu mahdolliselta.

Taidat olla, annam, ihan oikeassa siinä, että jos lähtisit nyt ja mies jäisi asuntoon itsekseen, niin voisi siellä katkerana ja kännipäissään tehdä ikävää jälkeä.

Hieno juttu, jos urheilu on ollut sinulle aikaisemmin “henkireikä”. Nyt tosiaankin palaat liikkumisen ilon ääreen ja rentoudut kaikin mahdollisin tavoin, koska tiedän, miten ahdistavaa elämä voi muuten olla (jos vaan jännittää kotona, milloin ja missä kunnossa se juova mies saapuu paikalle…).

Olethan saanut öisin nukuttua? Jos et, niin kannattaa kokeilla vaikka melatoniinia. Laadukkaan unen turvaaminen on ollut ainakin itselleni avain tasapainoiseen arkeen. Väsyneenä ja uupuneena alkaa asiat vaan entistä enemmin ahdistamaan.

Nyt muuten tuntuu, että asuntokauppa käy aika hitaasti. Kannattaa siis tarttua vähän matalampaankin tarjoukseen, vaikka välittäjä vastaan laittaisikin. Toki kannattaa saada edes ne omat sijoitukset takaisin, mutta muuten se vapaaksi pääseminen lienee tärkeintä.

Tsemppiä edelleen! :smiley:

Unen saaminen ei sinänsä ole ollut ongelma… Mutta tuntuu vain todella voimattomalta olo kun herää… Töissä saan itseni taas revittyä kunnolla hereille ja olen se sama iloinen itseni joka yleensä olenkin. Jaksan tehdä työt kunnolla, enkä mieti kotiasioita. Kuitenkin kun pääsen töistä, lysähdän yleensä vain sohvalle eikä mitään saa aikaiseksi. Tosin kello onkin jo silloin yleensä aika paljon… Ne harvat vapaapäivätkin ovat menneet täysin toimeettomana.

Sehän tässä pelottaa, että asunto ei mene kaupan… En edes voittoa asunnosta lähde yrittämään, kunhan saa omansa takaisin… Ei edes pieni tappio tässä kohtaa haittaisi, pieni hinta oman elämänsä takaisin saamisesta. Toisaalta pelottaa, ettei mies suostu myymään kauhean halvalla, sillä tietää minun pysyvän asunnossa hänen kanssaan kunnes taivun ja otan hänet takaisin. Ja täällä hänellä on jonkunlainen kontrolli minuun…

Nyt mies vihdoin on ollut selvinpäin, tai ainakin väittää niin. Huomasin että hänen vaatekaapistansa oli muutama kalja kadonnut, mutta ainakaan ei övereiksi ole hommaa vetänyt. Tänään taas minulle niin innoissaan selitti olleensa AA kerhossa, mutta osoittautuikin valeeksi… Minä kun tiedän missä ja moneltako hänen AA kerhonsa ovat. En kyllä viitsinyt edes kommentoida asiaa kummemmin. On vaan todella rankkaa, kun vielä hetki sitten niin sinisilmäisenä uskoin kaiken mitä hän sanoi, ja tarjosin apuani minkä vaan pystyin, kuuntelin ja lohdutin… Mutta täytyy vain muistaa, että toinen ihminen on sairas.

Moikka,

Pitää taas päivitellä tänne tätä kurjaa tilannetta. Mieheni tosiaan jatkaa yhä samaista yli kuukauden kestänyttä putkeaan. Pari selvää päivää ollut välissä.

Tilanne on lähtenyt ihan täysin käsistä! Mieheni tulee ja menee miten huvittaa, tämä ei tosiaan ole mitään uutta… Olin viikonloppuna ystävieni kanssa ulkona ja tämähän sai mieheni aivan tolaltaan! Vaikka olin hänelle ilmoittanut asiasta jo kaksi kuukautta sitten. Ollessani ulkona mieheltä alkoi tulla viestejä, että nyt kotia ja vähän äkkiä, muuten hajoaa koko asunto. Yritin häntä puhelimessa rauhoitella mutta eipäs auttanut mitään. Sitten alkoi tulla viestejä, että sitä saa mitä tilaa, katso mitä tapahtuu kun kotia pääset.

Kun vihdoin pääsin sitten kotia, raahasi mies meidän yhteiseen asuntoon ensi kertaa elämässänsä jonkun vieraan naisen, itseään vähintään kymmenen vuotta vanhemman. Alkoi huudella siinä sitten että nyt me mennään tonne huoneeseen tekemään, tiedät kyllä mitä. Osasin olla ihmeen rauhallinen ja sanoin vaan miehelleni, että minun ostamassa sängyssä ette tee yhtään mitään, voitte lähteä tekemään asianne jonnekkin aivan muualle. Naiselle kehotin, että nyt kannattais mennä tosta ovesta pihalle ja pienen vingunnan jälkeen hän lähti. Mies yritti mennä perään pian, mutta nainen oli ehtinyt kadota. Oikeastaan toivoin että mies olisi lähtenyt naisen kanssa jonnekkin aivan muualle.

Jäätyämme asuntoon kahdestaan sain kuulla olevani kamala huora, joka ei muuta tee kuin ryyppää ja jakaa itseänsä kadulla. Olin siis työtilaisuudessa ollut koko illan.
Tämän jälkeen mies alkoi tapansa mukaan räyhäämään entistä pahemmin, potki oviin reikiä ja raivosi. Sanoi, että vetäisi minua kunnolla turpaan jos olisin mies. Monta kertaa illan aikana sain tämän saman kuulla. Menin sitten vihdoin nukkumaan sohvalle, koska mies ei millään suostunut nukkumaan omassa sängyssään vaan halusi välttämättä nukkua minun sängyssäni enkä jaksanut tai uskaltanut väittää vastaan.

Kahden tunnin päästä mies taas heräsi ja alkoi polttamaan tupakkaa sisällä, kuunnella musiikkia niin kovaa että eihän siitä nukkumisesta tullut mitään. Minä aloin siivota miehen jälkiä, meillä oli illalla asuntonäyttö tiedossa. Mies uhkaili tulevansa asunto näyttöön ystäviensä kanssa kamalassa kännissä hajottamaan paikkoja. Onneksi näin ei käynyt, vaikka toisaalta, olisi ainakin ollut silminnäkijöitä.

Illalla hän tuli vanhempiensa kanssa takaisin. Hänen vanhempansa olivat ostaneet miehelle kassillisen juomia, JOTTA MIES OLISI RAUHALLINEN! En edes viitsinyt kommentoida asiaa… Siinä mies taas alkoi riehua, potki huonekaluja ja löi päätään seinään… uhkaili tappavansa meidät kaikki. Istuin hiljaa sohvalla ja annoin miehen raivota. Välillä kehotin miestä lähtemään asunnosta. Onneksi sitten lähtikin eikä tullut yöksi kotia.

Tänään hän tuli aamulla takaisin ja alkoi puhua juoppohulluudesta. Pieniä hetkittäisiä raivonpuuskia ja sitten taas rauhottui. Lähti taas juomaan baariin kun kello löi yksitoista. Nyt hän on alkanut myös varastella alkoholia kaupoista ja usein uhkailee ihmisiä: “Jos et nyt tee niinkuin minä pyydän ja tuo sitä kaljaa tai tuu maksamaan sitä kaljaa, niin minä kyllä varastan”. Itse sanoisin, että anna mennä ja varasta, mutta eipähän kaikki ole niin fiksuja… kyllähän hän sitä alkoholia aina tolla uhkailullaan saa.

Nyt pelolla odotan mitä tapahtuu, kun mies palaa taas reissultansa. Päätin soittaa poliisit mahdollisuuksien mukaan asuntoomme jos hän tänne tulee riehumaan. Ei siis ole eka kerta kun poliisit paikalle tulevat, viimeksi naapurien soittamana tulivat, mutta eivät vieneet minnekkään kun vanhemmat olivat sitä mieltä että mies pärjää… hohhoh. Toisaalta pelkään poliisien soittamista, koska tiedän miehen palaavan kotia entistä vihaisempana.

En yhtään tiedä mitä tässä tilanteessa tulisi tehdä! Keneltä pyytää apua? Eikö minulla tosiaan ole mitään turvaa siltä varalta että mies hajottaa koko asunnon? Saako hän noin vain minua uhkailla? Olen lohduton…

Voi Annam… Sun tilanne on nyt tosi turvaton. Mies joka uhkailee ja potkii reikiä seinään, ja uhkaa hakata sinutkin jos olisit mies, on vain pienen siirtymähetken päässä raivohullusta, joka hakkaa tai pahimmassa tapauksessa surmaa sinut.

Juoppohulluus tekee tuon, mies juo itseään koko ajan hullummaksi ja väkivaltaisemmaksi.

Oman turvallisuutesi vuoksi lähde nyt ja vauhdilla. Ystäville, sukulaisille, ensikotiin… jonnekin missä voit olla turvassa ja rauhassa. Soita poliiseille, hae lähestymiskieltoa. Ei sinua kukaan pakota olemaan siellä kämpässä. Jos äijäsi laittaa sen palasiksi, niin siitäkin selviät, mutta siitä että hän laittaa sinut palasiksi et välttämättä enää selviä.

Ota jalat allesi ja juokse! Arvosta sen verran omaa elämääsi, itseäsi ja tulevaisuuttasi, ja usko että sinulla on kaikki hyvä vielä edessäpäin. Älä ryhdy yhdeksi surulliseksi esimerkiksi siitä, että jäät katsomaan mitä tapahtuu, kun eihän se mies ole vielä koskaan ennen satuttanut… Koska kyllä tuosta kertomuksestasi ulkopuolinen näkee heti, että on vain ajan kysymys kun sinä olet seinän sijasta tulilinjalla.

Voimia irrottautumiseen!

Samaa mieltä edellisen kanssa. Oikea osoite taitaa olla turvakoti tai jos löytyy sopiva paikka niin jonkun tutun tai ystävän koti.

Komppaan edellisiä.

Kumpi tärkeämpi, materia vai henki?

Kiitos Sitruunapippuri ja muut! :slight_smile:

Itsekin alan hiljalleen luovuttamaan ja tajuamaan tilanteen vakavuuden. Kai se on vain vaikeaa myöntää, että itselle se tärkein ja rakkain ihminen muuttuu tuolla tavalla kamalaksi hirviöksi. Selvinpäin kuitenkin hänen elämäntehtävänsä on kutakuinkin ollut antaa minulle turvallinen ja hyvä olo. Vielä vuosi sitten mies pystyi juomaan alkoholia vain sen yhden illan, ilman sen pidempiä putkia tai uhkailuja. Lähes normaalisti. Ei edes välttämättä juonut yhtäkään tasoittavaa, harvoin otti sen yhden.

Mutta tosiaan, olen 21 vuotias ja minulla on koko elämä edessä! Ei saisi vaarantaa ja pilata omaa elämäänsä vain sen takia, että haluaa pelastaa toisen… joka ei halua siis tulla edes pelastetuksi.

Soitin tänään eräälle päidetyöntekijälle, jota olemme siis yhdessä käyneet mieheni kanssa tapaamassa. Menen vielä paremmin tapaamaan häntä tällä viikolla. Häneltä sain jo puhelimessa erittäin hyviä vinkkejä tilanteeseeni. Neuvoi pakata laukun auton takakonttiin valmiiksi ja lähteä heti, kun mies käyttäytyy uhkaavasti tai tulee kotia humalassa. Soitan vielä huomenna aamulla turvakotiin ja selitän heille tilanteeni. Omaisuus asioista aion myös ottaa pikemmiten selvää.

Olen aina ollut kauhean tietoinen siitä, mikä on minun. Siis inhottava luonteenpiirteeni. On todella vaikeaa jättää kaikki se itselle arvokas asuntoon ja lähteä menemään. Siis arvokkaalla tarkoitan esimerkiksi muistoja täynnä olevia lahjoja ja lapsuuden muistoja yms. Mutta eiväthän ne tosiaan saisi mennä oman hengen ja hyvinvoinnin edelle.

Pelottaa myös, etten koskaan pääse asunnosta eroon jos nyt lähden ja mies hajoittaa kaiken. Asunto on pakko vetää pois myynnistä ja minulla on paljon velkaa selässäni. Mutta ehkä tästä kaikesta vielä selvitään, toivon niin! Kaipaisin niin muutamaa rauhallista päivää ja en malta odottaa uutta elämääni ilman tuota ongelmallista miestä! Jos jokin asia on selvä, niin se että aion arvostaa elämääni paljon enemmän ja ottaa siitä kaiken irti! Odotan sitä päivää kuin kuuta nousevaa :smiley:

Hei Annam! Kirjoittelen suhteellisen harvoin tänne, mutta lueskelen silloin tällöin “entistä elämääni”. Ehdin seurustella 7 vuotta miehen kanssa, joka vähitellen muuttui raivohulluksi humalassa. Ensimmäisinä vuosina hän lähinnä haukkui minua humalassa ja huudatti musiikkia. Lopulta tilanne kärjistyi siihen, että mulla todella oli makuupussi autossa odottamassa ja pakenin vanhempieni mökille. Hän sanoi humalassa, että haluaisi tappaa minut, riuhtoi ja paiskoi tavaroita. Noina aikoina kaikenlisäksi yritti olla juomatta oli pari kuukautta ilman, mutta sitten kun repesi, niin repesi .

Meinasin sanoa, että olet vielä niin nuori, että kannattaa lähteä, mutta jokaisen tuossa tilanteessa olevan kannattaisi. Mulla on jäänyt hyvin traumaattisia, surullisia ja pelottavia muistoja, jotka edelleen nousee pintaan silloin tällöin. Tulin läheisriippuvaiseksi ja nyt rakentelen uutta elämää parisuhteessa, jossa alkoholi ei ole ongelma. Mietin vain, että olisi pitänyt lähteä paljon aikaisemmin. Ehkä silloin olisin itsevarmempi yms. Ehkä exäkin olisi tajunnut ongelmansa ja hakenut apua (tosin epäilen sitä). Yritin rakkaudella parantaa hänet ja itseni, mutta siitä tuli vain repivää aaltoliikettä. Hirveitä sydänsuruja ja huolta, joka jatkui vielä pitkään eronkin jälkeen. Ja vieläkin nostaa päätään silloin tällöin. Nämä vuodet sen jälkeen ovat olleet niin paljon onnellisempia ja rauhallisempia, vaikka jonkunlainen postraumaattinen stressi onkin jäänyt. Eli lähde, vaikka mikä olisi tilanne. Itse lähdin perheenjäsenen luo asumaan ja mies jäi entiseen kotiimme tavaroideni kanssa. Hankki oman kämpän, kun sai yms. Totesin vain, että en pysty enää elämään jatkuvassa pelossa ja oli pakko lähteä. En jaksanut kertakaikkiaan enää yrittää, enkä kuunnella mitään ja se oli hyvä päätös. Vielä nykyäänkin, jos tuntuu pahalta, niin mietin, että kukaan ei ainakaan tule riehumaan kotiini. Ymmärrän, että tuo asuntotilanne on hankala, mutta kehotan, että pyydät mahdollisemman monelta apua ja irroittaudut tilanteesta muuttamalla pois jonnekin. Ota mukaan sen mitä saat ja tärkeimmät voi aina vaikka jonkun varaston vuokraamalla siirtää jonnekin. Itse en jaksanut mitään noin suurta silloin ja mies lähti lopulta.
Tsemppiä sinne ja voimia ponnistella nyt.