Mikä ajatus aiheutti muutoksen parempaan?

Hei!

Usein kerrotaan siitä, mitä oli ennen ja mitä jälkeen. Mehustellaan aikaisemmilla kauheuksilla ja myöhemmällä uskomattoman paremmalla elämällä. Olisin kiinnostunut tietämään tarkemmin, mitä tapahtui näiden välissä - mikä ajatus sai aikaan muutoksen parantumiseen? Haluaisin kuulla kirjoitettuna-täydellisen-avattuna-selkeästi, miten se tapahtui! Minulta on aina jäänyt tämä merkittävin kohta hämäräksi. Olen usein saanut kuulla tai lukea, että “sitten mä vain tajusin, että nyt täytyy tehdä muutos”, “tulin uskoon”, “kun vaan olin niin pohjalla” tmv. Olen tajunnut jo aikapäiviä sitten, että pitäisi tehdä muutos, olen pohjalla ja en tule ikinä uskoon, muttei mikään silti muutu. Ja kyllä, olen “tunnustanut syntini” läheisilleni. Kertokaa minulle, mikä on se joku pieni niekku (sieltä itsepetoksen ja ratkaisun välistä), josta olen ymmärtämätön!

Jaa’a…helpolla lähdit liikkeelle… :wink:

Liekö sellasta lopullista muutosajatusta olemassakaan…ainahan sitä voi vuosienkin päästä palata siihen entiseen…vahingossa tai tahallaan…

Vaikeahan tuota sisäistä tunnetilaa on sanoin kuvata… kaiketi se vaan oli ainakin itsellä lopullinen kyllästyminen, väsyminen ja pelko…joista kumpusi ja muotoutui sellainen outo tunnetila mikä edelleen on päällä…

Olen alkanut uskomaan, että jos jokin asia näyttää uskomattoman ihmeelliseltä, niin useimmiten se on liioiteltu.

Kovin mielelläni minäkin oppisin hyväksi tarinankertojaksi, ja ehkä silloin, jotain osatekijöitä sopivasti korostamalla ja pitempiaikaisen kehityksen unohtamalla saisin omasta elämäntapamuutoksestani aikaan mielenkiintoisen kertomuksen.

Todellisuus on paljon tylsempi.

Ei siinä tapahtunut oikeastaan mitään. Se, mikä tapahtui, oli osa elämää, ajattelun muuttumista, synkästi ajatellen osa vanhenemistakin, ikää kun oli jo yli viidenkymmenen. Hiljaista ja tiedostamatonta aivotoimintaa joka ei esiin noussut edes itselle ihmeteltäväksi.

Ei muuttunut maailmankatsomukseni, en kokenut ihmeherätystä, en pudonnut mistään, en ollut minkään ahneena itseensäimaisevan veteläsavisen montun pohjalla heittämässä henkeäni, ei minun silloista elämäntapaani mikään uhannut. Ei siis tapahtunut mitään dramaattista.

Dramaattisia tapahtumia, niitä elämään kuuluvia, konkursseja, eroja, ihmissuhteiden romuttumisia, rahattomuutta ja toivottamalta näyttäviä tulevaisuudenkuvia, kaikkea sitä toki oli ollut, kutakin aikanaan, mutta eivät ne minun juopottelevaa elämäntapaani uhanneet. Ehkäpä olisi sopivasti taloudenpitoa edelleen sopeuttamalla voinut senkin puolesta ryypätä hamaan vanhuuteen asti.

Mutta, hiljalleen kai se ajatus kypsyi, ja jonain sunnuntaiaamuna se oli valmis tulemaan esille. Kolmatta kahvikuppia juodessani, niin muistaisin, se putkahti esiin. Outona ja haastavana. Jospa tuo jo joutaisi muuttumaan toisenlaiseksi?

Raju ajatus. Jokapäiväinen pöhnä oli ollut osa minua, kymmenet vuodet. Toki, jos oli riittävän hyvä syy olla päivä tai useampi joskus selvänä niin onistui se, mutta se oli kovin epämiellyttävää. Se ei ollut minulle luonnollista.

Tiesin, ettei ihan helppoa tulisi olemaan. Eikä se ollutkaan. Ensimmäiset päivät ja viikot olin kuin minusta osa puuttuisi, mieliteko oli kova. Tottumus on toinen luonto, ja joskus ensimmäinen. Itsensä kanssa tahimista, omiin ajatuksiin ja asenteisiin vaikuttamista se työ sitten oli. Puhumista asiasta se hentona orastava raitttiuden taimi ei olisi kestänyt, tuskin edes kiukkuista katsetta, se oli ensimmäiset pari viikkoa pidettävä niin omana tietona kuin mahdollista.

Siitä prosessista olen täällä kertonut niin paljon että jätetään nyt väliin. Kysymyshän oli ajatuksista jotka saivat aikaan prosessin aloittamisen. Ne olivat piiilossa, ne ajatukset, kunnes olivat kypsyneet. En niistä tiedä vieläkään muuta kuin että kai ne siellä muhivat ja varttuivat. Varmasti taustalla oli monia ulkopuolisia asioita, eivät minun aivoni niin nerokkaat ole että muusta maailmasta irrallisina olisivat hoksanneet asennemuutoksen tarpeellisuutta. Moni asia oli muuttunut siitä nuoruuden rennostaa ja rellestävästä elämäntyylistä, sumuisten kuppiloiden kantapöytien toveripiireistä ja yleensä juopottelevan elämäntavan hyväksyvästä yhteiskunnasta nykypäivän realistisempaan ja päihteiden haitoista tietoisempaan maailmaan. Kyllä ne sinne ajatteluun läpi tunkivat, vaikka itse elinkin sitä samaa menneisyyteni ryypiskelevää elämää.

Mutta, ei tosiaan, ei siinä mitään yhtäkkistä tajuntaaräjäyttävää tapahtunut, jos sitä jotenkin on kuvattava niin juuri kypsymisenä, joka sekin tapahtui niin hiljaa että itse sitä ei huomannut ennenkuin se ajatus oli tarpeeksi voimakas tullakseen esille.

Mistä ketjun aloittaja tietää olevansa pohjalla?

Luuletko ettet voi vajota vielä syvemmälle?

Ilmeisesti et ole alkoholisti, koska pelkkä tieto muutoksen tarpeellisuudesta saa sinut muuttumaan raittiiksi. Vaik en mä kyllä reilua kolmea kuukautta vielä raittiutena pidä.

Margareeta kirjoitti

Minulle se oli pelko ja hätä itsestäni. Silloin päätin lähteä hakemaan apua.
Minulla oli ollut jotain tietoa AA:sta jo vuosikausia. Kun kuuntelin ensimmäisenä iltana ihmisiä,uskoin että heidän raittiutensa oli totta. Siitä illasta tuli käännekohta juomiseeni ja elämä rupesi raittiuden mukana muuttumaan monin tavoin parempaan suuntaan. Muuttuminen jatkuu, kun kerralla ei muuttunut muu kuin juominen. Enkä muuta osannut halutakaan.

Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme

En saanut kysymystä mielestäni, vaikka ei mulla siihen vastausta ole. Vaikea vastausta löytää, kun se “entinen” oli pitkä prosessi ja “sen jälkeen” vasta nyt alkanut toteutua. Kai se muutos alkoi kyllästymisestä, pahasta olosta ja pikku hiljaa tosiasioiden hyväksymisestä. Mutta mulla kesti ainakin kauan ennen kuin sisäistin “päivä kerrallaan” ja “tänään en juo” jne. Osasin ne kyllä ulkoa, niihinhän ei täällä voi olla törmäämättä. Oikeastaan luulen ymmärtäneeni ne vasta siinä yhteydessä, kun sain neuvon, että lupauksia ei kannata välttämättä tehdä, eikä koko loppuelämää tarvitse suunnitella nyt, riittää siis, kun tänään ei juo.

Tämä taisi eksyä aiheesta / kysymyksestä - kai se on aika yksilöllistä, mitä siinä välissä tapahtuu, ei taida olla olemassa mitään valmista kaavaa. Eikä elämä muutu ruusuilla tanssimiseksi, paitsi siltä osin, ettei tarvitse juoda, kärsiä krapulaa, inhota itseään juomisen takia. Ei tainnut ihan vasta kysymykseen?

Minusta tämä on hyvä kysymys. Itselläni se oli jonknlainen oivallus siitä, miten paljon parempaa elämä voisi olla ja mitä kaikkea voisin vielä elämässä tehdä, ellei päihderiippuvuus nujertaisi ja lamaannuttaisi elämääni.
Tajusin että minulla on toteuttamattomia unelmia, jotka vielä ehtisi yrittää toteuttaa jos tekisi jonkinlaisen suunnan muutoksen.
Lisäksi oivalsin, että olen vielä jotenkuten terve ja ihmisen näköinen, mutta en enää pitkään jos entisenlainen ralli jatkuu.
Toivo terveyden säilymisestä ja jopa kohenemisesta, ja elämässä eteenpäin menemisestä, saivat voimaantumaan. :bulb:

Tykkään mehustella vanhoilla kauheuksilla ja mieluummin vaikka liioitella niiden tuhotehoa, kuin vähätellä niitä tai glamorisoida luxuksena sitä paskaaelämää.

Tykkään ylevöidä tätä päivää ja kohottaa “normaalin” ja “taviksen” elämänkulun suureen itseisarvoon ja mieluummin vaikka liioitella päihteetöntä ihanuutta kuin vähätellä olotilaa, joka on ihanhyvä tänään.

Teen tämän kaiken kuitenkin puhtaasti itsekkäistä syistä.

Ei lienekään olemassa mitään selkeän yksittäistä täyden pakan hetkeä tai kaunista, tyyntä oivallusten sarjatulta… tai niitä oli monta tai tarkoitamme eri sanoilla samoja asioita.

Tärkeintä on tämä hetki, nyt ja pian sekin on jo mennyt iäksi pois. Elämän lokikirja koostuu paljolti entisistä nyt-tuokioista, kun tämän hetken kantava aika on n. 5-8 sekuntia.

Tervehdys Margaretha
Kyllä nyt oli kokonaisuudessaan lainattava tämän metsänreunan miehen kuvaus. Kypsyttely, sitä se oli minullakin. Useita vuosia, ei riitä yksi tai kaksi vuotta vaan todella useita ja se pöhnä joka oli tosiaan osa minua. Minusta kun tuntuu, että en edes ole ollut oma itseni. Joku muu kuin minä nyt on toiminut aiemmin- se vaan on käsittämätön oivallus, pelottavakin. Eikä tämä ole vielä varmaa, vaan joka päiväistä huteraa etenemistä. Olo on kuin virsikirjan sivulla, joka on ohut, niin ohut, että läpi näkyy.
Lisäksi hiljaisuus, varovaisuus, asia on omani.
Hyvä, kun esitit tärkeän kysymyksen. Oli minullekin erittäin hyvää luettavaa muidenkin teksteissä. Siksipä kiitän ketjun kirjoittajia!

“Pöhnä oli osa minua”
Rankka toteamus, ja ehkä hiukan kärjistetty, kuten monimutkaisten asioiden yksinkertaistamisyritykset yleensä. Mutta kuitenkin totta.
Edelliseen vastaukseeni lisäyksenä se (jälkikäteen toki oivallettu) huomio, että kenties mukana oli jonkinlaista uskalluksen lisääntymistä, urautuneen käyttäytymisen ohella, sivuraiteella, tienvarren hämärissä pensaikoissa kasvanutta rauhoittumista. Vastuun siirtymistä oletetusta kohtalon ajopuuteoriasta realismiin.

Sen vähittäistä ymmärtämistä ettei tämä ole ainoa vaihtoehto, ettei minua mikään ole tällaiseksi määrännyt. Että on tässä omaakin vikaa. Enemmän kuin mitään muuta. Ja sieltä väkisin jonain aamuna esiintunkeva ajatus: itse minä tästä asiasta saan päättää. Ja tarttis päättää.

Sellaista pikkuhiljaa hiipien tapahtuvaa muutosta se on, jota ei välttämättä itsekään huomaa tai siitä ei ainakaan ole aina niin tietoinen. Mitään yhtäkkistä älynväläystä en ole saanut, tai että joku jumalan sokaiseva kirkkaus olisi valaissut yhtäkkiä minut.

Jollain tapaa sen menneisyytensä kanssa on tehtävä tilit selviksi, näin vahvasti olen oppinut ajattelemaan, koska muuten se menneisyys tavalla tai toisella makaa painolastina sabotoimassa tämän päiväistä elämää. Mutta ei senkään kanssa kiirettä tarvitse pitää. Pienin askelin, mutta ei itseään kusettamalla.

Tavallista elämää tämä on iloineen, murheineen, väsymyksineen, vitutuksineen, onnellisuuden hetkittäisiin kokemisiin ja kai isossa kuvassa jonkinlaisena ihmisenä kasvamisen prosessina.

On kovasti mielenkiintoisempaa lukea vaikka hyvää kirjaa tai mennä katselemaan kaukoputkella tähtiä, tavata ystävää, lähteä kuntosalille tai ihan vain maata joskus sohvalla, kuin että dramaattisin sanankääntein pöyristelisin jotain menneitä juttuja. Mäkin koen aika luontaan pois työntävinä nämä paasaajat, jotka on siis ehdottoman varmoja siitä että ainoastaan heidän totuutensa on ainut totuus joka pätee kollektiivisesti jokaisen ihmisen kokemukseen alkoholimista.

Hämärän peitossa se on tavallaan edelleen ihan pohjimmiltaan että miksi minä olen onnistunut jossain sellaisessa jossa tosi moni muu samasta asiasta kamppaileva, ei ole onnistunut. Jumala ei ole juuri minua ottanut niskasta kiinni joten se jää sitten varmaan ikuiseksi mysteeriksi. Ehkä se vain sitten todistaa sitä miten pieniä ja ymmällään olevia me apinan jälkeläiset sitten kuitenkin tässä valtavassa universumissa ollaan. Niin vähiin kysymyksiin me sitten kumminkaan loppujen lopuksi tiedetään vastauksia.

^ Moi Ikzu.

Eikäkö tulikin sellanen keski-ikäisen uhmakas ajatus sanoiksi, että onko sen oikeastaan väliä, mikä tai mitä se oli ??
Siirtymävaihe tai mikä se onkin voi kestää vuosia ja sitten siitä elämästä tulee sellasta kuin siitä tulee, kuin_tulee, qin

jos liikaa oottaa jotain yliluontevaa tai jotain merkkiä, niin menee loppuaika elämästä tähytessä taivaalle,

lopettaminen on nyt ja vuoden päästä tästä päivästä ei varmasti kaduta ja on vuoden verran putsimpi ja silleen

Moi!

Ei sillä kyllä minustakaan kauheasti ole. Koska vaikka tuota asiaa, eli miksi kävi niin kuin kävi, kuinka funtsisi niin saako siihen sitten ikinä kuitenkaan mitään lopullista vastausta?

Näinhän tuo taitaa olla.

Oikeassa taidatte olla, Ikzu ja 1970.

Ei sen väliä ole, eikä tarkkaa yleispätevää tietoa liene olemassa. Kun niin erilaisia me ihmiset olemme.

Mutta, eikös vaan se olekin varmin merkki siitä että muutos tosiaan on tapahtunut, kun sitä muutosta ei enää tarvitse miettiä eikä syitä eritellä.