Moi Toivoton,
Minä, niin kuin monet muutkin, etsin vuosia vastauksia ja ratkaisuja ongelmiini muualta. Menin terapiaan, kokeilin masennuslääkkeitä. Tiesin alkoholikäyttäytymiseni olevan haitallista, mutta en ollut valmis lopettamaan kokonaan. Laitoin kerran korkin kiinni, 3,5kk:n jälkeen join yhden lonkeron, viikon päästä toisen, ja 5kk:n jälkeen heräsin Jaloviinapullon vierestä. Klassinen retkahdus. Mutta en edelleenkään lopettanut juomista, vaikka olin musertunut.
Kokeilin Naltrexonia, alkoholin himoa hillitsevää lääkettä. Se auttoi hetken, vihdoin luulin löytäneeni sen “kaverin”, tuen, millä juominen pysyisi kontrollissa. Mutta lääkkeen vaikutuksen yli pystyy helposti juomaan, joten kontrollia en suinkaan löytänyt.
Viimeisen 8kk:n aikana elämäni alkoi pikkuhiljaa luisua pois raiteiltaan. Vaihdoin ravintola-alalta kahvilatöihin, minkä turvin pääsin pois yötöistä ja humalaisten ihmisten keskeltä normaalimpaan arkeen. Ravintola-alalla on suhteellisen hyväksyttyä olla pienessä darrassa töissä, kun työt alkavat iltapäivällä tai illalla… mutta minä siirsin tämän darrakulttuurin myös kahvilaan, mistä alamäkeni alkoi. Aloin pikkuhiljaa leikkiä liian lähellä tulta. Tein työvuoroja yksin, joten kukaan ei vahtinut, missä kunnossa olin. Tiesin koko ajan, että darrassa töihin meneminen ei ole hyväksyttävä asia, mutta se ei vielä saanut minua lopettamaan.
Aloin enemmän ja enemmän juomaan antisosiaalisesti, siis yksin kotona. En enää jaksanut lähteä baariin, sillä vedin aina itseni tiedottomaan tilaan, ja morkkikset olivat kamalia, jos olin ollut ihmisten ilmoilla. En juonut mielihyvän takia, en juoman maun, en sosiaalisuuden… join ainoastaan humalahakuisesti, ja halusin mahdollisimman nopeasti päästä kovaan humalaan. Jos minulla oli seuraavana aamuna töitä, en juonut paljon, mutta aina enemmän kuin yhden. sitä jaksoin toitottaa itselleni, “yks vaan”, vaikka ostin kaupasta aina sixpackin.
Aloin valehdella itselleni ja muille enemmän. Peruutin terapia-aikoja viime tingassa jonkin valkoisen valheen turvin, koska olin krapulassa. Aloin velkaantua, otin pikavippejä mitkä alkoivat kasaantua. Tuntui, että mitä tahansa olin suunnitellut, toteutin aina sen darrassa. Elin jatkuvassa negatiivisuudessa, minkä itse aiheutin juomisellani. Aivan kuin vetäisin perässäni raskasta taakkaa, mihin heitin jatkuvasti lisää painoa.
Olin odottanut pyöreitä syntymäpäiviäni paljon, sillä vietin sen lähimpien ystävieni kanssa. Syntymäpäivän aamuna herään krapulassa, sillä olin juonut (tietenkin) jo edellisenä iltana tappiin saakka. Laita siinä sitten itsesi nätiksi mekkoon ja korkokenkiin ja mene kivasti syömään, kun tekisi vain mieli maata peiton alla. “miksi sinä teet itsellesi näin? miksi sinun piti juoda, vaikka tiesit että haluat nauttia omista juhlistasi hyvillä mielin?”, mietin itsekseni. Eihän siinä muu auttanut kuin jatkaa juomista, vaikkei tehnyt mieli, mutta se oli ainoa keino selviytyä siitä illasta. selviytyä…selviytyä omista synttäreistäni, mitä olin siihen päivään saakka innolla odottanut ja suunnitellut!
Sitten ylitin rajan. Rajan, mitä en olisi koskaan uskonut ylittäväni: menin aamulla humalassa töihin. Enkä lopettanut. Krapula oli niin kamala, ja olin jo siinä pisteessä henkisesti, etten enää välittänyt seurauksista. Ehkä jokin osa sisälläni toivoi, että jäisin kiinni, jotta kaikki loppuisi. Join muutaman annoksen alkoholia päivän aikana, en siis tavoitellakseni uutta humalaa, vaan lykätäkseni pahinta krapulaa. En jäänyt kiinni, mutta kannan syyllisyyttä siitä loppuelämäni.
Tiesin, että mikäli jatkan samaa rataa, tulen ennemmin tai myöhemmin menettämään työpaikkani. Ja se tulisi olemaan viimeinen pisara, mikä katkaisee kamelin selän, ja syksee minut peruuttamattomasti kohti tuhoa.
En mielestäni ole koskaan ollut putkijuoja - juon yhden päivän ja kärsin krapulan, ja aniharvoin juon heti aamusta. Nyt niitäkin päiviä alkoi tulemaan useammin. Esimerkkinä työpäivä ja syntymäpäiväni. Sitten tuli se viimeinen reissu.
Olin puoli vuotta suunnitellut mökkireissua ystävieni kanssa, joita näen todella harvoin. Olin keksinyt pelejä ja leikkejä, olin vuokrannut hienon mökin, olin suunnitellut reissun huolella ja olin siitä todella innoissani. Lähdin reissuun jo valmiiksi humalassa ja myöhässä, sillä olin juonut edellisen illan ja missannut aamun bussin. Join siis kolme päivää putkeen. välillä minut on kannettu nukkumaan, välillä ottamaan “välikuolemat” koska olin ollut jo niin humalassa. En syönyt kunnolla kolmeen päivään, ehkä pari jugurttia. Muistikuvani ovat hataria koko reissusta, olen yrittänyt vetää leikkejä mutta ne ovat jääneet puolitiehen. Kaikki, mitä olin suunnitellut, kusi omaan juomiseeni. Ystävät, joita olin pitkään halunnut nähdä…en muista keskusteluista juuri mitään. Olimme mökillä kaksi päivää - enkä muista yhtäkään kunnon keskustelua kenenkään kanssa. Muutkin kyllä joivat rankasti, mutta eniten minua itseäni harmittaa oma juomiseni, sillä en suunnitellut reissun menevän kohdallani niin. “en ole sellainen ihminen”, kuvittelin.
Kärsin yhden elämäni pahimmista krapuloista matkalla kotiin. siinä kohtaa en enää juonut, sillä aamulla oli mentävä töihin. Mutta en ollut enää varma, aionko nousta sängystä aamulla. Olin niin loppu koko elämääni. Heräsin kuitenkin, mutta jouduin kasaamaan itseni tosissani. Ruuhkabussissa olin niin paniikissa ja ahdistunut, että kyyneleet melkein alkoivat virrata poskia pitkin. Yritin pidätellä itkua koko matkan. ennen työpaikalle menoa paniikkikohtaus vyöryi ylitseni valtavalla voimalla. En saanut happea, tärisin, en pystynyt olemaan paikoillani hetkeäkään. itkin valtoimenaan. Tuntui, että ajaudun psykoosiin hetkenä minä hyvänsä. Yritin soittaa terapeutileeni, siskolleni, esimiehelleni. Ainoa asia mikä mieleni myrskyssä kaikui selvästi ja kirkkaasti oli sanat: mä en jaksa tätä enää. Mä en jaksa tätä enää hetkeäkään.
Olin henkisesti ja fyysisesti niin loppu, että huomasin ajattelevani kuolemaa. että voisin vain kävellä auton alle, enkä oikeastaan enää välittänyt mistään seuraamuksista. Halusin vain, että paha olo loppuisi.
Summa summarum, seuraavana aamuna kävelin ensimmäistä kertaa katkaisuhoitoon. Se oli elämäni paras päätös. sen myötä kohtasin tosiasian, että olen alkoholisti. Olin vältellyt asiaa jo vuosia, nyt minä olin valmis (eli niin pohjalla) myöntämään sen itselleni. AA:ssa myönsin sen myös muille. Myönsin, etten ole koskaan osannut juoda kohtuudella, enkä tule koskaan osaamaankaan. Alkoholi hallitsee minua, ja olen täysin voimaton sen edessä.
Raittiutta on takana nyt reilu pari kuukautta. En sano että tanssin ruusuilla joka päivä, mutta en enää raahaa taakkaa perässäni. Nyt vain kävelen eteenpäin ja tutkin elämääni uusin silmin. Kaikki, jopa ongelmat, tuntuu helpommalta ja kevyemmältä kohdata ja käsitellä, kun on itselleen ja muille rehellinen. itsensä leimaaminen alkoholistiksi vain helpotti elämääni: nyt annoin demonilleni nimen. Nyt sen kanssa on helpompi työskennellä, kun se ei ole enää varjoissa lymyävä, vallitseva, kasvoton paha. Nyt se on parrasvaloissa, ja minä tunnistan sen.
En halua enää koskaan voida niin pahoin. En halua enää koskaan haluta kuolemaa niin paljon kuin reilu kaksi kuukautta sitten. Minä valitsen onnellisuuden, minä valitsen tasapainoisuuden, minä valitsen elämän. Ja jos minun pitää erota lopullisesti alkoholista, niin teen sen. Joka päivä. Mutta olen parin kuukauden aikana huomannut, että joka päivä vaakakupissa painaa enemmän ja enemmän ne hyvät asiat. Joka päivä minulla on enemmän syitä pitää eroa alkoholiin yllä. Ja voin rehellisesti sanoa, että olen onnellisempi kuin koskaan.
