Mihin se sinulla loppui?

Minulla on lukuisia juomisen lopettamisyrityksiä takana. Olen useinkin tuntenut olevani pohjalla ja ollut varma, että nyt tuli käännekohta elämässäni. Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Mietinkin taas kovasti viime juomisesta toipuessani, että voisiko tämä nyt loppua tähän.

Voisitko sinä kertoa, millainen oli sinun ns. Viimeinen kertasi, johon juomisesi (toistaiseksi, toivottavasti lopullisesti) loppui? Mikä sai sinut lopettamaan juuri tuolloin? Mitä silloin tapahtui?

Olisin vastauksista kovasti kiitollinen.

Jouduin juhannuksen jälkeen menemään kamalassa darrassa (tai siis viinaviekkareissa) päivystykseen. Pääsin heti sydänfilmin ym. jälkeen pois beetasalpaajien kanssa (ilman bentsoja), mutta maksa-arvot oli punasella.

Sillä tiellä nyt toistaseks.

[Edit: Ekaa kertaa siis oikeesti lopettelemassa, aiemmin “mä en dokaa enää ikinä” on kestäny noin about seuraavaan perjantaihin, poislukien jotkut tipattomat tammikuut hampaat irvessä. Ja ennen juhannusta touko-/kesäkuussa neljä viikkoa, jotka päätty siihen, että luulin sillä aikaa oppineeni kohtuukäyttämään.]

Hei! Viimeisin putki (toivottavasti) loppui viime huhtikuussa…viimeiset vuodet olen ollut päivittäin alkoholin vaikutuksen alaisena ja lähes päivittäin humalassa ja sammumiseen asti join itseni usein viikossa…viimeisin putki oli n.viikon ympärivuorokautinen viinan kittaamisputki autotallin"harrastetilassa" …sammuin siis sinne ja aamulla sama paska alkoi uudestaan…muutaman lihapiirakan söin sillä viikolla…muuten vaan join ja oksensin.

Viimeisinä aikoina tuli humalapäissään telottua itseä ja muutenkin rikottua paikkoja yms…ja muisti alkoi mennä lähes joka kerta… juominen oli pakonomaista olotilan “normalisoimista” ja todellista synkistelyä… aamut yai aamupäivät alkoi oksentamisella ja krapula koukkujuoman sisälläpitämisprojektilla…maha alkoi olemaan aivan loppu…samoin pää…ja keuhkot…ja sydän…

Viimeisinä juomisvuosina tuli myös julkisesti sählättyä kännipäissään…sinun kertomasi tarinan mukaisesti, myös itse vedin turhan kovat kännit yhdissä “hienoissa” juhlissa…kaadoin siellä booliastian tarjoilupöydälle ja avauduin hieman muutamalle…ja taisin ryysyihinkin käydä käsiksi yms…en muista mitä kaikkea tuli tehtyä…mutta aamulla heräsin Likanen juhlapuku päälläni pihamaan nurmikolta…perseessä oli iso punkinpurema ja krapula sekä morkkis oli pahimpia mitä olen eläissäni kokenut…no sen jälkeen olin kolme kuukautta selvin päin…ja sama kohellus alkoi taas ja vaan paheni…kunnes…

lopullinen niitti kuitenkin varmaan oli kun vaimo sanoi ettei aio enään katsella touhuani tuon viimeisen viikon känniputken jälkeen…oli jo kämpänkin alustavasti itselleen katsonut…se pysäytti ehkä koviten ja aloin miettiä, että tuollaista yllä kuvattua mitäänsanomatonta sontaako elämältäni halusin… vai olisko ehkä kivempi alkaa katseleen tätä maailmaa muualtakin kuin autotallin sisäpuolelta.

Ja varmaan jos ja kun olisi vaimo lähteny, niin olisin juonut itseni siihen kuntoon että olisi mun aivoja saatu keräillä hirvikibäärin jäljiltä laavun kuusen oksilta loppukesästä…aloin oleen kylällä itsekin niin väsynyt tuohon touhuun, niin henkisesti kuin fyysisestikin…

Nyt alkaa jo hissukseen helpottaan…suurimman avun on ehkä antanut uusien rutiinien opettelu “luppoajalle” kohta lähden uimaan ja syömään Heseen…yms mukavaa!.. ja täältä päihdelinkistä olen ERAKKOMAISEN luonteeni omaavana saanut todella paljon apua ja tukea ja ennenkaikkea ajateltavaa.

Tsemppiä sinulle toivoton…toivottavasti tästä oli edes jotain ammennettavaa ja apua.

Varmaa tietoa ei ole. Monien asioiden summa, ehkä.
Juopottelun alkamisessa ja vuosikymmeniä jatkumisessa ei ehkä ollut kysymys tietoisesta päätöksestä tulla alkoholistiksi, osaltaan ajopuuteoria sopii siihen.

En usko että kysymys oli hetken valaistumisesta, vaikka se itsestä saattoi sinä sunnuntaiaamuna heinäkuussa 2010 siltä tuntua.
Kai se oli aivoissa muhinut ja kypsynyt kaikessa rauhassa kunnes se oli tarpeeksi voimakas ajatus tulakseen esiin.

Ehkä vain tajusin että tämän asian kohdalla saan päättää itse. Olin kai jotenkin turtunut siihen että minä nyt olen jonkinlainen juoppo, muiddn mukavien kaverien joukossa, ja juoppo juo. Olin hyväksynyt elämäntapani, sopeutunut siihen että minä nytbolen tällainen.

Sen hoksaaminen, ettei olekaan pakko, että voin päättää toisin, ettei ole mitään maallista tai taivaallista voimaa joka määräisi minut tällaiseksi, ehkä se oli oli se asian ydin.

Tiesin, ettei muutos helppo ole. Eikä se ollut. Ensimmäiset pari viikkoa oli tiukkaa. Ei tästä asiasta olisi kärsinyt edes puhua, pienikin tikulla tökkiminen olisi voinut heilauttaa vaakakupin toiseen asentoon. Siihen että olkoon, otetaan nyt kun kerran mieli tekee. Kyllä nimittäin teki mieli, siinä ensimmäisinä päivinä ja viikkoina. Omaan asenteeseen ei aina yhtäkkinäisiä käännöksiä tehdä. Aikaa se otti.

Mutta, nyt taitaisi olla yhtä vaikeaa muuttaa ajattelua takaisin sellaiseksi kuin se oli silloin.

Hei Toivoton!

Kuvittelin hallitsevani juomiseni, kunnes tavallista rankemman viikonloppujuomisen jälkeen sain kohtauksen ja silloin syntyi halu lopettaa. Tiesin kauan AA:n auttaneen työtoveriani selviytymään pitkään raittiuteen. Päätin mennä AA:han ja seuraavana iltana toteutin päätökseni. Ensimmäisessä palaverissani kuuntelin ihmisten kertomiset juomisestaan ja selviytymisestään. Menin toisenkin kerran jne. Sain raittiuden päästä kiinni ja olen sittemmin joka päivä halunnut olla raittiina. Halu on säilynyt, kun olen tekemisissä 12 askelen ja 12 perinteen ohjelmaa seuraamaan pyrkivien toverien kanssa.

Olen edelleen alkoholisti, siis voimaton alkoholiin nähden, ja se on painava syy olla koskematta alkoholipitoisiin juomiin. Vastuu on tänäänkin minun.

Ensimmäiset asiat ensiksi

Kierteeni oli vuosikymmeniä kestävä(30). Uuvuin täysin kulissien ylläpitoon. Tein raitistumispäätöstä useita vuosia, lukemalla kirjallisuutta jopa opiskelemalla aihetta. Olin mestari löytämään syyt muista. Minua oli kohdeltu mielestäni väärin, työssä jne… ihan kaikessa mahdollisessa ja siksi sain hyvän syyn palkita itseäni joka viikkoisella alkoholiannoksella. Näin ei kuitenkaan ollut!
Olen ollut masennukseen taipuvainen ja voit vain arvata, että alkoholi buustasi sitä lisää. Eteeni tuli myös se tosiasia, että kierteeni “kulissit- syytökset- syylliset yms.” sai minut käyttäytymään täysin holtittomasti ja velkaannuin. Eikä se, että itse selviytyisin, minulla on perhe, puoliso ja lapset- VASTUU yhtälailla kuin odotan sitä muiltakin heiltä. Minun kasvutarinani alkoi maaliskuussa17 ja voin sanoa, että kivulias on.
Opettelen nyörtymään ja kiittämään, toisinaan se onnistuu- toisinaan ei, mutta kaljaan en ole tarttunut, se ei tuo minulle ratkaisua! Olen herkkä, arka, heikolla itsetunnolla varustettu ja suvun “kummajainen”.
Rakennan elämääni uudelleen pala palalta, olen yksinäinen, vaikkakin sosiaalinen ja ihmisten ympäröimä.
No, nyt tämä tarina on pulpautettu ulos ja en tiedä helpottiko, enemmän alkoi itkettämään, kuin kaikki muistui liiankin hyvin mieleeni.
Olen täällä plinkissä, josta olen saanut tukeni.
Tsemppiä sinulle toivoton ja kaikille hyvää sunnuntai päivää!

Toivon, että juomiseni loppui viikko sitten. Ainakin yritän joka aamu päättää, että päivä kerrallaan. Ja illalla kiittää, etten sinä päivänä juonut. Takana monta vuotta juomista, ensimmäiset annokset juotu 16-vuotiaana, ja siitähän on 30 vuotta. 30 vuoteen mahtuu raittiutta (lähinnä raskauksien vuoksi), hillittyä juomista, mutta sitten totaalista ylilyöntiä.
Viimeisin ylilyönti reilu viikko sitten on pistänyt meikäläisen aika matalaksi. Vaikka samankaltaisia juttuja on aiemminkin ollut; mokailuja, muisti kadonnut, olen loukannutkin itseäni ja häpeä jälkikäteen ollut valtava, niin nyt tämänkertainen oli ehkä sellainen “kulissit pettää”-kerta…ja nyt tässä joudun keräilemään oman itseni palasia, kulisseja en enää saa pystyyn, toivon, että itseni saan.
Yhtä kaikki, kirkas sunnuntai, kiitos siitä :slight_smile:

Kiitos vastauksista tähän saakka. Tällaisella keskustelulla on ainakin itselleni suuri merkitys, koska haen kovasti taas kerran uskoa tulevaan. Ja luulen, että en ole tässä tilanteessa yksin.

Olen niin monen pohjakosketuksen jälkeen luullut, että nyt pääsen varmasti viinasta eroon, joten jokaisen epäonnistumisen jälkeen olen aina vain tuskaisempi ja epätoivoisempi. Herää väkisinkin kysymys, että enkö tosiaan mahda sairaudelleni mitään? Jos olisin yksin, niin tuskin enää eläisin. Toisaalta taas ahdistaa se tuska, jota olen tuonut perheelleni, joten ajatus kuolemasta hiipii väkisin mieleeni. Olenhan epäonnistunut ja pettänyt lupaukseni taas ja jotenkin pöllämystyneen neuvoton alkoholismini edessä.

Haluaisin itse olla joskus osa tällaista ketjua.

Toivoton kirjoitti

Minkä lupauksesi olet pettänyt?

Hiljaa hyvä tulee

Lyhyesti vastattuna: lupaukseni olla juomatta. Viikko sitten viimeksi valehtelin kirkkain silmin puolisolleni, että en missään nimessä enää juo.

Se on yksilöllistä. Ensimmäiseksi tarvitsee silti halun lopettaa. Jos sitä ei ole, voi jatkaa valitsemallaan.
Ehkä en tiedä yleispätevää keinoa. Monella viuna maistuu edelleen, mutta mä join sen loppuun.
Jos sitä ei ole kokenut, kun aineen vaikutus on mennyt, niin ehkei puhuta samasta asiasta.

Hullukin saa dokaamisesta tarpeekseen. Kun voittaa pelon ja uskaltaa aloittaa ja pysyä selvinpäin,
niin se palkitsee. Ja jos elämä on edelleen neljän vuoden ja kolmen kuukauden päästä surkeaa,
voi palata siihen vanhaan. Lopulta se on näin yksinkertaista.

Kun on sumussa jatkuvasti, ei näe asioita ja niiden suhteita tai oikein mitään muutakaan.

Terve itsekkyys käyttöön, en tee itse mitään tässä asiassa kenenkään mieliksi, vain itseni hyväksi -
ja muut pärjää jos pärjää, ei se minusta ole kiinni, vaan jokaisesta itsestä, sittenkin.
Matkalla oppii sitten itseään ja sitä, ettei pidä kaikista tai että haluaa tehdä muuta tai osaakin jotain uutta !

Vertaistuen merkitys voi olla suuri alussa, mutta enhän mä näiden ja niiden tyyppien kanssa asu, sentään.

Kaikessa on sellanen imelä kuherruskausi ja sitten alkaa rupinen ja näkkileipäinen arki ja juuri sitä mä elän tänään.

Jos sairastuu sellaseen maailmanparannus- ja raitistustautiin, niin siitäkin pitää vain toipua ja taipua siihen, ettei maaginen ajattelu käytännössä toimi ! Vuosien aikana tulee muita asioita ja ihmisiä mukaan
tai käy elämässä ja vanha elämäntyyli unohtuu tai kuolee vallan.

Yksi merkittävä asia oli haittojen suhteeton määrä nollahyötyyn alkoholinkäytössä.
Toinen vallitseva seikka ei ollut kuolemanpelko, vaan hulluksitulemisen pelko
Kolmantena silloinen 2010apu päihdelinkin lopettamosta ja olen monet kerrat kiittänyt kyseisiä tyyppejä !

On mahdotonta tietää miten kellekin käy, sillä kelle vaan voi käydä miten vaan ja se on realismia, ei pessimismiä.

Alkoholistille tälainen lupaus on äärettömän vaikea pitää.

Voisitko harkita luvata tekeväsi jotain konkreettista?
Neuvotella työnantajasi kanssa, mennä kertomaan ongelmastasi A-Klinikalle, liittyä A-Kiltaan tai mennä takaisin AA:han ja pyrkiä ottamaan käyttöön sen ehdottamia tapoja, rukoilla Jumalalta vapautusta tuskiisi, mennä seurakunnan työntekijän puheille? Terveyskeskus, psykiatri, laitos- tai avohoito ovat myös tarjolla. Ja varmaan jotain muutakin sekä sinulle että perheellesi

Tänään et ole yksin.

Itselläni oli taustalla pitkä raittiuspäätösten ja retkahtelujen kierre (terkkuja vaan tutuille jotka muistaa!), kunnes silmukka kiristyi niin tiukalle etten yksinkertaisesti enää jaksanut juoda. Putket pahenivat, mielenterveys alkoi rapistua, elämä ei ollut elämisen arvoista ja tajusin kuolevani jos en lopeta. Tilassa, jossa en halunnut enää tehdä raittiuslupauksia enkä valehdella itselleni tai läheisilleni hakeuduin vertaistuen piiriin. Siitä on nyt rapiat 1,5v, eikä ole tarvinnut juoda tai käyttää päähän vaikuttavia lääkkeitä tänä aikana :slight_smile:

Moi Toivoton,

Minä, niin kuin monet muutkin, etsin vuosia vastauksia ja ratkaisuja ongelmiini muualta. Menin terapiaan, kokeilin masennuslääkkeitä. Tiesin alkoholikäyttäytymiseni olevan haitallista, mutta en ollut valmis lopettamaan kokonaan. Laitoin kerran korkin kiinni, 3,5kk:n jälkeen join yhden lonkeron, viikon päästä toisen, ja 5kk:n jälkeen heräsin Jaloviinapullon vierestä. Klassinen retkahdus. Mutta en edelleenkään lopettanut juomista, vaikka olin musertunut.

Kokeilin Naltrexonia, alkoholin himoa hillitsevää lääkettä. Se auttoi hetken, vihdoin luulin löytäneeni sen “kaverin”, tuen, millä juominen pysyisi kontrollissa. Mutta lääkkeen vaikutuksen yli pystyy helposti juomaan, joten kontrollia en suinkaan löytänyt.

Viimeisen 8kk:n aikana elämäni alkoi pikkuhiljaa luisua pois raiteiltaan. Vaihdoin ravintola-alalta kahvilatöihin, minkä turvin pääsin pois yötöistä ja humalaisten ihmisten keskeltä normaalimpaan arkeen. Ravintola-alalla on suhteellisen hyväksyttyä olla pienessä darrassa töissä, kun työt alkavat iltapäivällä tai illalla… mutta minä siirsin tämän darrakulttuurin myös kahvilaan, mistä alamäkeni alkoi. Aloin pikkuhiljaa leikkiä liian lähellä tulta. Tein työvuoroja yksin, joten kukaan ei vahtinut, missä kunnossa olin. Tiesin koko ajan, että darrassa töihin meneminen ei ole hyväksyttävä asia, mutta se ei vielä saanut minua lopettamaan.

Aloin enemmän ja enemmän juomaan antisosiaalisesti, siis yksin kotona. En enää jaksanut lähteä baariin, sillä vedin aina itseni tiedottomaan tilaan, ja morkkikset olivat kamalia, jos olin ollut ihmisten ilmoilla. En juonut mielihyvän takia, en juoman maun, en sosiaalisuuden… join ainoastaan humalahakuisesti, ja halusin mahdollisimman nopeasti päästä kovaan humalaan. Jos minulla oli seuraavana aamuna töitä, en juonut paljon, mutta aina enemmän kuin yhden. sitä jaksoin toitottaa itselleni, “yks vaan”, vaikka ostin kaupasta aina sixpackin.

Aloin valehdella itselleni ja muille enemmän. Peruutin terapia-aikoja viime tingassa jonkin valkoisen valheen turvin, koska olin krapulassa. Aloin velkaantua, otin pikavippejä mitkä alkoivat kasaantua. Tuntui, että mitä tahansa olin suunnitellut, toteutin aina sen darrassa. Elin jatkuvassa negatiivisuudessa, minkä itse aiheutin juomisellani. Aivan kuin vetäisin perässäni raskasta taakkaa, mihin heitin jatkuvasti lisää painoa.

Olin odottanut pyöreitä syntymäpäiviäni paljon, sillä vietin sen lähimpien ystävieni kanssa. Syntymäpäivän aamuna herään krapulassa, sillä olin juonut (tietenkin) jo edellisenä iltana tappiin saakka. Laita siinä sitten itsesi nätiksi mekkoon ja korkokenkiin ja mene kivasti syömään, kun tekisi vain mieli maata peiton alla. “miksi sinä teet itsellesi näin? miksi sinun piti juoda, vaikka tiesit että haluat nauttia omista juhlistasi hyvillä mielin?”, mietin itsekseni. Eihän siinä muu auttanut kuin jatkaa juomista, vaikkei tehnyt mieli, mutta se oli ainoa keino selviytyä siitä illasta. selviytyä…selviytyä omista synttäreistäni, mitä olin siihen päivään saakka innolla odottanut ja suunnitellut!

Sitten ylitin rajan. Rajan, mitä en olisi koskaan uskonut ylittäväni: menin aamulla humalassa töihin. Enkä lopettanut. Krapula oli niin kamala, ja olin jo siinä pisteessä henkisesti, etten enää välittänyt seurauksista. Ehkä jokin osa sisälläni toivoi, että jäisin kiinni, jotta kaikki loppuisi. Join muutaman annoksen alkoholia päivän aikana, en siis tavoitellakseni uutta humalaa, vaan lykätäkseni pahinta krapulaa. En jäänyt kiinni, mutta kannan syyllisyyttä siitä loppuelämäni.

Tiesin, että mikäli jatkan samaa rataa, tulen ennemmin tai myöhemmin menettämään työpaikkani. Ja se tulisi olemaan viimeinen pisara, mikä katkaisee kamelin selän, ja syksee minut peruuttamattomasti kohti tuhoa.

En mielestäni ole koskaan ollut putkijuoja - juon yhden päivän ja kärsin krapulan, ja aniharvoin juon heti aamusta. Nyt niitäkin päiviä alkoi tulemaan useammin. Esimerkkinä työpäivä ja syntymäpäiväni. Sitten tuli se viimeinen reissu.

Olin puoli vuotta suunnitellut mökkireissua ystävieni kanssa, joita näen todella harvoin. Olin keksinyt pelejä ja leikkejä, olin vuokrannut hienon mökin, olin suunnitellut reissun huolella ja olin siitä todella innoissani. Lähdin reissuun jo valmiiksi humalassa ja myöhässä, sillä olin juonut edellisen illan ja missannut aamun bussin. Join siis kolme päivää putkeen. välillä minut on kannettu nukkumaan, välillä ottamaan “välikuolemat” koska olin ollut jo niin humalassa. En syönyt kunnolla kolmeen päivään, ehkä pari jugurttia. Muistikuvani ovat hataria koko reissusta, olen yrittänyt vetää leikkejä mutta ne ovat jääneet puolitiehen. Kaikki, mitä olin suunnitellut, kusi omaan juomiseeni. Ystävät, joita olin pitkään halunnut nähdä…en muista keskusteluista juuri mitään. Olimme mökillä kaksi päivää - enkä muista yhtäkään kunnon keskustelua kenenkään kanssa. Muutkin kyllä joivat rankasti, mutta eniten minua itseäni harmittaa oma juomiseni, sillä en suunnitellut reissun menevän kohdallani niin. “en ole sellainen ihminen”, kuvittelin.

Kärsin yhden elämäni pahimmista krapuloista matkalla kotiin. siinä kohtaa en enää juonut, sillä aamulla oli mentävä töihin. Mutta en ollut enää varma, aionko nousta sängystä aamulla. Olin niin loppu koko elämääni. Heräsin kuitenkin, mutta jouduin kasaamaan itseni tosissani. Ruuhkabussissa olin niin paniikissa ja ahdistunut, että kyyneleet melkein alkoivat virrata poskia pitkin. Yritin pidätellä itkua koko matkan. ennen työpaikalle menoa paniikkikohtaus vyöryi ylitseni valtavalla voimalla. En saanut happea, tärisin, en pystynyt olemaan paikoillani hetkeäkään. itkin valtoimenaan. Tuntui, että ajaudun psykoosiin hetkenä minä hyvänsä. Yritin soittaa terapeutileeni, siskolleni, esimiehelleni. Ainoa asia mikä mieleni myrskyssä kaikui selvästi ja kirkkaasti oli sanat: mä en jaksa tätä enää. Mä en jaksa tätä enää hetkeäkään.

Olin henkisesti ja fyysisesti niin loppu, että huomasin ajattelevani kuolemaa. että voisin vain kävellä auton alle, enkä oikeastaan enää välittänyt mistään seuraamuksista. Halusin vain, että paha olo loppuisi.

Summa summarum, seuraavana aamuna kävelin ensimmäistä kertaa katkaisuhoitoon. Se oli elämäni paras päätös. sen myötä kohtasin tosiasian, että olen alkoholisti. Olin vältellyt asiaa jo vuosia, nyt minä olin valmis (eli niin pohjalla) myöntämään sen itselleni. AA:ssa myönsin sen myös muille. Myönsin, etten ole koskaan osannut juoda kohtuudella, enkä tule koskaan osaamaankaan. Alkoholi hallitsee minua, ja olen täysin voimaton sen edessä.

Raittiutta on takana nyt reilu pari kuukautta. En sano että tanssin ruusuilla joka päivä, mutta en enää raahaa taakkaa perässäni. Nyt vain kävelen eteenpäin ja tutkin elämääni uusin silmin. Kaikki, jopa ongelmat, tuntuu helpommalta ja kevyemmältä kohdata ja käsitellä, kun on itselleen ja muille rehellinen. itsensä leimaaminen alkoholistiksi vain helpotti elämääni: nyt annoin demonilleni nimen. Nyt sen kanssa on helpompi työskennellä, kun se ei ole enää varjoissa lymyävä, vallitseva, kasvoton paha. Nyt se on parrasvaloissa, ja minä tunnistan sen.

En halua enää koskaan voida niin pahoin. En halua enää koskaan haluta kuolemaa niin paljon kuin reilu kaksi kuukautta sitten. Minä valitsen onnellisuuden, minä valitsen tasapainoisuuden, minä valitsen elämän. Ja jos minun pitää erota lopullisesti alkoholista, niin teen sen. Joka päivä. Mutta olen parin kuukauden aikana huomannut, että joka päivä vaakakupissa painaa enemmän ja enemmän ne hyvät asiat. Joka päivä minulla on enemmän syitä pitää eroa alkoholiin yllä. Ja voin rehellisesti sanoa, että olen onnellisempi kuin koskaan.

Kiitos LunaS, osasit ilmaista niin tyhjentävästi toipumisen lähtökohdan.
Sanottuani ääneen jo pitkään tietämäni asian, että olen alkoholisti, minunkin toipumiseni lähti alkuun ja on jatkunut päivä kerrallaan.

Lisäyksenä vielä, että yksi suuri&ratkaiseva asennemuutos omalla kohdallani oli, että en enää tehnyt omavoimaisia “Nyt lopetan juomisen!” -päätöksiä, saatika niitä raittiuslupauksia. Sen sijaan aloin toivoa, että SAISIN olla juomatta…ja näköjään se on tuottanut tulosta, vaikken edelleenkään pidä raittiutta itsestäänselvyytenä. Kiitollinen oon jokaisesta selvästä päivästä ja kaikesta hyvästä, mitä oon elämääni raittiuden myötä saanut.

Mä niin toivon, että kaikki te epätoivoisessa tilanteessa olevat selviäisitte! Ei se juoppoelämä ole mitään oikeeta elämää, varsinkaan kun tuossa vaiheessa juominen aiheuttaa pelkkää tuskaa.

Iltaa
piti käydä vähän muokkaamassa=poistamassa ikäviä toteamuksia tekstistäni, kun minulle kävi niin, että olen kohta melkein kaksi päivää käyttänyt aikaani “itkuun” ja oikein kunnon rypeämiseen. Näin kun ei oikeastaan pitäisi olla. Kaikki on ihan hyvin ja mikä kiitollisinta, selvällä päällä näitä asioita kohtaan.
Asiat vaan pulpahti niin silmille. Tällaista tämä raitistumis prosessi on.
Olisikohan metsän reunan mies todenut jossain tekstissään, “…kun jaksat katsella niin huomaat pieniä mukavia asioita on maailmassa paljon. Ja kun jaksat hiukan enemmän huomaat, että isompiakin mukavia asioita on aika paljon”, joten tällä ohjenuoralla taas eteenpäin.

Kolmenkymmenen vuoden tuttavuuteni tuliveden kanssa tuotti monenlaisia ilmiöitä. Lopettamisyrityksiä oli monta: päätin lopettaa lopullisesti; tilanteesta riippuen lupaus kesti aamusta iltapäivään ja parhaimmillaan yli vuoden. Tuon viimeksimainitun päätti vahva tietoisuus siitä, että hallitsen alkoholinkäytön ja voin ottaa pari hyvässä seurassa.

Päätin ryhtyä kohtuujuojaksi, päätin mm. että

  • juon vain 2-3 drinkkiä/olutta
  • juon vain kotona
  • juon vain juhlissa
  • juon vain seurassa
  • juon vain yksin
  • juon vain viikonloppuisin
  • juon vain lomilla
  • juon vain lapissa
  • juon vain olutta/viskiä/giniä

Ei tarvinne mainita, mainitsen kuitenkin, että turhaa kaikki. Parin-kolmen väkisin pidetyn kohtuukerran jälkeen oltiin taas lähtökuopissa.

Jossain vaiheessa mitta kai tuli täyteen ja mieliteko hävisi. Tiesin, että minun ei tarvitse enää juoda. Hävisi myös atavistinen tunne, että elämässä on jotain hirveän pahasti vialla. Siitä on yli yhdeksäntoista vuotta.

Edellä kirjoittaneen lista vaikuttaa hyvin tutulta. Tällä viimeisellä juomasessiollani tiesin jo kuitenkin tarkkaan taudin kuvan, joten en alun parin yrityksen jälkeen tehnyt enää mitään lopettamisyrityksiä sen kummemmin, sen kun vain juoda lotkotin. Olihan siinä välissä kyllä pitkiä paussejakin, mutta ne olivat vain olosuhteiden pakosta.

Lopulta olin pisteessä, ettei pystynyt elämään sen kummemmin kännissä kuin selvinkään päin. Alkuhörpyn jälkeen oli pelkkää tuskaa juopottelukin. Mietin kannattaako elämää enää yleensäkkään jatkaa millään tasolla. Mikäli jälkikasvua ei olisi, olisin tappanut itseni pois kitumasta.

Tänä päivänä eläminen on mukavaa!

Meikä teki viimeisinä vähättelyvuosina oiken kirjallisen listan, mitä asioita en tee putken aikana, kuten soittele järkiköyhiä puheluita ja lähetä toisten inpoksin umpeen musavideoita. Ja pidän siistin kämpän. Ja ajan parran ja käyn suihkussa. Ja muistan ylipäätään syödä jotain, ees vähän. Ja en sekoile ympäriinsä ja määrät pysyy yhteiskuntakelpoisina. Ja sitä rataa ja kaskun en printannut ja juhlallisesti allekirjoittanut kyseistä dokkaria kahden tenujampan toimiessa todistajina…

Mikään ei tietenkään toteutunut, koskaan. Oli se surkeeta.