Ollaan vajaa nelikymppisiä ja oltu yhdessä reilut 14 vuotta. Mieheni joi jo alkuaikoina reilusti, mutta luulin sen kuuluvan nuoruuteen. Tällä hetkellä lähes kaikki ystävät elävät elämää perheellisinä, mutta meillä nuoruus vaan jatkuu. Aikaisemmin luulin etten halua lapsia ja naimisiin, mutta nyt mietin enkö vain halua lapsia juuri mieheni kanssa, koska yksin ne todennäköisesti hoitaisin ja häissäni en halua kytätä toisen juomista enkä pelätä sammumista. Tähän kyttäämiseen minun elämä onkin nyt mennyt. Seuraan jokaista merkkiä milloin juominen taas alkaa. Selvät merkit on saunan lämmitys, autotalliin meno, kaupassa käynti, vapaat, hyvällä tuulella olo, loma, reissu, väsymys, vuorotyössä rytmin kääntö, mökille lähtö, synttärit, juhlapyhät jne.!! Ahdistaa, millään minun sanomisilla, tunteilla, uhkailulla itkulla ei ole mitään merkitystä sillon kun juodaan ja yleensä se syy minusta, nalkuttavasta akasta löytyy lähes aina. Olen jo pitkään inhonnut juhlia, aina saa hävetä ja niellä itkua. Lähteäkkö kotiin vai jäädä katsomaan että se pärjää siellä. Baarireissut päätyy kotiin tullessa sammumiseen joko pöntölle tai ruokapöytään. Välillä sotketaan ruualla tai syljetään lattialle, kerran hajosi jo vessanpönttökin. Juhliin otetaan yleensä jo pohjat kotona, usein treenataan jo edellinen iltakin. Kaikkiin kissanristiäisiin joissa alkoa tarjolla riittää aikaa, mutta kyläilyyn selvinpäin tai kotihommiin harvemmin. Kuvasin kerran mieheni kotiutumisen, koska ei selvinpäin usko haukkuvansa minua tai sitten olen muuten vaan ärsyttänyt. Sain videolla kuulla olevani apina ja mies sylki naamalleni, itkin hiljaa ja kuvasin. Pyysin katsomaan videon aamulla, mieheni hermostui koska vähemmästäkin kuulemma raivostuu jos paskalla ollessa kuvataan. Sekin oli siis minun syy, myönsi kyllä myöhemmin ettei hänellä olisi ollut oikeutta sylkeä. En enää nykyisin hillitse itseäni jos mieheni juo ja rikkoo lupaukset. Ollaan monesti jouduttu käsirysyyn, mieheni ei käy minuun käsiksi. Mieheni mielestä minä tarvitsen hoitoa, olenkin sanonut suostuvani jos alkoholistin mussutusta kestämättömälle puolisolle sellaista löytyy. Tunnen välillä olevani täysin arvoton ja toivon välillä kuolevani vaikka syöpään, olisi miehellänikin hyvä syy juoda suruun, eikä minun tarvitsisi aloittaa alusta. Välillä piileksin kotona verhot kiinni tai esitän kipeätä, ettei tarvitse selittää kenellekkään etten tiedä missä mieheni on.Viimeksi pari päivää sitten naapurin lakkiaiset kesti lauantaista sunnuntai yöhön, vaikka sovittiin ettei olla myöhään, koska en jaksanut mitään illanistujaisia. Seksielämäkin kuoli noin 10 vuotta sitten, koska en halunnut miestäni enää kännissä, en edes muista halusiko minua edes selvänä. Hellyys ja kosketuksetkin uuppuu, joskus lähtiessä suukot vaihdetaan. Mieheni on arvostetussa työssä ja paljon poissa kotoa, en edes rehellisesti tiedä miten paljon juo, koska niistä ei puhuta ja hermostuu jos kysyy. Nyt viime aikana on mielestäni ajanut autoakin pari kertaa maistissa, mut sen kiistää. En ymmärrä miksi olen tässä suhteessa…jätin edellisen ihan hyvän suhteeni, kun rakastuin mieheeni. En kaipaa sitä entistä aikaa, mutta en ymmärrä miksi jämähdin tähän, kai sitä olettaa ettei toinen pärjää tai juo itsensä hengiltä. Olen ihan turta jatkuviin mykkäkouluihin ja ongelmien lakaisuun maton alle, sitten jatketaan normaalisti taas seuraavaan kertaa jne. Kyllästyttää myös hoitaa koti ja eläimet lähes yksin, en minä vaan voi hävitä pariksi päivää. Nautin nykyisin myös ihan tylsästä arjesta, jopa niistä pienistä eleistä, kun huomaan ettei krapulainen mieheni aio juoda enää. Onko tämä sitten elämää…no minun ainakin. Olisi kiva istua kavereitten kanssa iltaa tai viettää juhlapyhiä, mutta mieheni juo itsensä aina sammuksiin niin eipä oikein huvita, vaikka etukäteen sovittaisi muuta. Yövieraitakaan ei voi kutsua, koska kuolisin häpeään mieheni sammuttua housut kintussa pöntölle. Miksi minua hävettää, eihän se minun vika ole? Pelkään milloin sattuu jotakin, olen kyllästynyt kuuntelemaan öisin hengittääkö tai säikkynyt autojen ääntä, nyt tulee suruviesti. Välillä jopa toivon että jotain sattuu kun en jaksa, edes juoppoputka ja sitä kautta tieto työnantajalle. Mut tätä kai tämä on jos en itse lähde, toivon että rohkaistun ja näytän tekstin miehelleni.Kunhan hän kotiutuu ryyppyreissun jälkeiseltä työmatkalta, ei olla pidetty taas mitään yhteyttä ja esitetään normaalia kun kotiutuu
Voi miten on surullista sinun tilanne 
Ei tuollaista ole pakko kestää kenenkään. Meilläkin meni minun elämä siihen kyttäykseen ja varpailla elämiseen. Millä tuulella hän nyt on ja ainaiset pettymykset vaikka kesälomista. Juhlapyhät oli kauhistus. Perjantai ei ollenkaan kiva päivä. Maanantai oli kiva jos hän oli selvinnyt työkuntoon ja henkinen tila oli anteeksipyytävä.
Nämä juomiset paheni niin että hän saattoi juoda puoli viikkoa ja se vasta kärvistelyä oli meillä muilla. En tajua miten jaksoin mennä itse töihin.
Lopulta minulle tuli näitä eromietteitä kun elämä oli enimmäkseen pahaa oloa ja kadotin ilon elämästä ja itseni. En jotenkin enää hyväksynyt sitä miten minua kohdellaan. Kaipasin tasaista elämää. Sitä että ei tarvitse pelätä. Ja lasten epätoivo on jotain sellaista mikä on kestämätöntä.
Luulen että minun mietinnöt johti siihen että hän huomasi kun etäännyin hänestä ja yritin vaan elää omaa elämää, niin hän alkoi kiusata enemmän kun oli juovuksissa. Heitteli minun omaisuutta ulos ja ei antanut nukkua muualla ja toisaalta ajoi pois sängystä. Alennuin jopa kerran lähtemään autoon nukkumaan ja se oli kunnon herätys itselleni, ettei mielenterveys enää jaksa yhtään. Erään kerran kun hän joi vaan niin hommasin asunnon ja muutin pois.
Helppoa ei ole vieläkään , en meinaa päästä omaan elämään kun olemme niin paljon tekemisissä ja toivonkipinä johonkin unelmaan ,että voisiko se toimia jos hän muuttuu…mutta tajuan että toista ei voi muuttaa ja prosessoin tätä tilannetta …
Ole armollinen itsellesi. Lähde. Älä anna kohdella itseäsi noin. Tuo ei ole oikein ja ei elämä lopu vaikka asuu eri paikassa. Sinä ansaitset rauhan ja oman itsesi löytämisen.
Alku jo on kun toimii ja ei jää paikalleen. Mietin niinkin että jos alkoholisti on niin itsekäs ja tekee koko ajan kuin hän haluaa tai vaatii toiselta niin miksi ei sitten toisinpäin. Olen alkanut sanoa ei , kun hän soittaa ja pyytää jotain minulta.Jos se ei sovi minulle sillä hetkellä niin suuttukoot , kuten usein tapahtuu…Sekin on kummastuttanut tosiaan , että meillä on ollut koko yhteiselo sellaista vääntämistä joka asiasta ja aina minä olen niin väärässä tai en ajattele viisaasti tms. Onko se alkoholin tuomaa vai hänen luonteessa. ?..
Voimahali ja kirjoita tänne . Paljon on kanssasisaria joilla on samoja tilanteita.
Siis niin ihanaa ja vapauttavaa kertoa jollekkin!! Olen muutaman kerran jo katellu asuntoa ja kerran käynyt katsomassakin, tosin silloinkin valehtelin mukana olleelle siskolle harkitsevani sijoitus asunnoksi. Viime joulu oli ensimmäinen kun en salaillut. Mieheni heräsi vielä kännissä kun olisi pitänyt lähteä minun vanhemmille syömään. Ilmoitin etten ota mukaan ja lähdin itku kurkussa yksin. Mieheni soitteli vielä isälleni ja pyysi hakemaan heille, mutta ilmotin iskälle että jos hakee niin minä lähden, ei hakenut. Siinä sitten katselin aaton tekoiloisena sääliviä katseita. Hammasta purren ajoin anoppilaan hakemaan paketteja,sääliviä katseita ja haleja. Olin ilmoittanut viestillä joulumielen olevan kadoksissa poikanne ryyppäämisen takia ja että pyörähdän vaan ovella. Kotiin tullessa mieheni lähti kännissä veljensä kanssa haudoille, toi mulle vielä huoltsikalta suklaata ja vittu koristetontun joka lensi seinään. Siinäpä oltiin taas joulunpyhät hiljaa ja lahjat vaihdettiin lähempänä uutta vuotta, jonka vietin taas yksin kotona mieheni ollessa tallissa, naapurissa ja missä lie. Vuonna 2009 päätin, että ulkomaanreissu näyttää meidän suhteen laadun, lähden jos se menee juomiseksi. Yllättäin minua kosittiin, pienessä maistissa tietenkin. Ennen lähtöä mieheni repi silmieni edessä sormusmitan ja ilmoitti että olisi kosinut, mut jotkut haukut sieltä taas tuli. Suostuin kosintaan, osittain säälistä, itkin samaan aikaan ilosta ja surusta. On meillä oikein mukavaakin, ei kai tässä muuten olis. Eikä varmaan oltais tässä jos en saisi olla näin paljon yksin kotona mieheni reissutyön vuoksi. Vuosia sitten oli pidempi raitis jakso, ehkä kuukaisi, koska mieheni oli kännissä hiplaillut minun kaveria, mutta ei muista siitä itse mitään. Ilmoitti asian kännissä, muistan miten itkin lohduttomana keittiönlattialla, mutta sekin vaan sovittiin. Olen aina sanonut etten anna pettämistä anteeksi…Nytkin kirjoittelee parin naisen kanssa facebookissa ja kännissä esitellyt joitain viestejä, joissa näkyy sydämiä. Kun kysyn selvinpäin niin minä olen mustasukkainen ja ne on ihan vaan vitsejä kavereitten kanssa. Oma alkoholin käyttö on tosi vähäistä, en halua antaa yhtään syytä lisää juoda ottamalla itse vaikka lasin viiniä. Käynkin kavereitten kanssa ulkona vain silloin kun mies ei ole kotona, ei mene ilta pilalle kenenkään takia. Meillä ei toimi edes tuo maanantain odotus kun mies tekee vuorotyötä, välillä koluaa ja ryyppää viikollakin ja minä olen hullu valittaja, kun alan riidellä kun en saa nukutuksi kun aamulla töihin meno. En myöskään käy missään yön yli, kun en halua kotiin mitään bileitä, enkä luota että hoitaa eläimet. Kyllä tämä oma elämä tuntuu vaan yhä hullummalta kun sen näin kirjottaa!!
Niin kovin tuttua tuo kaikki
Oman eroni jälkeen oli upeaa ja vapauttavaa huomata se, miten ne perjantait eivät enää ahdistaneetkaan. Ei tarvinnut kytätä ja kulkea varpaisillaan ja tulkita ilmeitä, eleitä, viestejä, äänensävyjä, että joko taas mennään. Se on kuule upea tunne se!
Todella kivaa meilläkin oli mieheni kanssa. Edelleen ajattelen, että ehkä jonkinlaista sielunkumppanuuttakin. Toisessa ketjussa kerroinkin, että nykyään (2 vuotta eron jälkeen) olemme hyviä ystäviä, mies käy välillä kahvilla ja joskus nähdään tuopin ääressä kaupungilla. Hän auttelee remppajutuissa jos on tarvis. Miehellä on juominen vähentynyt ja molemmilla on kaikin puolin tasapainoisempi ja terveempi elämä. Se meidän yhdessäolo oli järkyttävää. Jatkuvaa toistemme loukkaamista ja satuttamista, huutoa, riitaa, kyttäämistä jne. Molemmilla niin paha olla. Ja aina eron tullessa mieleen tulin samaan lopputulemaan: Mutta kun minä niin rakastan sitä… Onneksi mies puhalsi pelin poikki ja halusi erota. Se oli parasta mitä hän meille kahdelle ikinä teki. Arpia jäi, mutta nekin haalistuvat ajan myötä.
Sinulle toivotan jaksamista. Ja sanon suoraan: eroa. Et saa menetettyjä juhlapyhiä, lomia, iltoja, aamuja, päiviä takaisin. Mutta tulevista päivistä voit tehdä onnellisia. Ja sinä et tarvitse siihen ketään muuta kuin itsesi.
Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa.
Rohkeutta muuttaa mitä voin.
Viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.
Sinä tiedät mitä pitää tehdä. Enää pitää vain olla rohkea. Mutta älä huoli: elämä kantaa! 
- Kaino
Kaino, kuulostaa todella tutulta. Meillä mies tehnyt eropäätöksen 10 vuoden yhdessäolon päätteeksi ja olen juuri muuttanut pois. Taustalla ihan samaa, mitä kuvasit. Lohduttavaa kuulla, että ero voi tuoda myös postiviisia muutoksia MOLEMMILLE eli niin että juominen vähentyy ja voitte silti olla ystäviä. Olisi kiva kuulla sun tarinaa ja eron jälkeistä elämää enemmänkin, kun kaikki tarinat yleensä loppuu siihen, että mies jatkaa elämäntyyliään tai menee pahemmaksi. Oletko itse tyytyväinen, että erositte? Etkö koskaan mieti uuden suhteen mahdollisuutta, kun miehelläkin menee nyt paremmin? Etkö ole yhtään katkera, että hän ei pystynyt muutokseen sinun kanssasi?
- Pulassa
Hei Pulassa,
en haikaile yhteenpaluun perään. Eikä se olisi mahdollistakaan, sillä loukkasimme toisiamme niin pahasti kuuden vuoden yhdessäolomme aikana – en usko, että niistä asioista lopulta pääsisi yli niin, että voisimme koskaan jatkaa parisuhdetta. En pystyisi luottamaan mieheen. Olemme molemmat vasta kolmekymppisiä, joten sikäli ero oli “helppo”. Ja kyllä, olen todella onnellinen että erosimme: tappelumme alkoivat mennä fyysisiksi ja luulen, että olisimme ihan oikeasti tappaneet toisemme.
Sen tosin olen huomannut, että etsin monissa miehissä exäni piirteitä – niitä positiivisia puolia siis. Ongelmastaan huolimatta mies on selvinpäin todella empaattinen ja huomaavainen. Jaksoi kuunnella huoliani ja murheitani ja oli loistavaa keskusteluseuraa. Ja voi että meillä oli hauskaa. Nykyisin mies on minulle kuitenkin enemmänkin vähän kuin isoveli.
Eron jälkeen olen oppinut itsestäni todella paljon, ja se on ollut hienoa. Olen oppinut ottamaan vastuun omasta onnellisuudestani. Olen miettinyt paljon asioita ja puolia, joita minussa ilmeni suhteemme aikana: Miksi annoin kohdella itseäni niin? Miksi olin niin kontrolloiva? Miksi kuvittelin pystyväni muuttamaan asioita? Vieläkään en ole päässyt maaliin noissa pohdinnoissa, enkä varmasti koskaan pääsekään. Sehän on elämää. Olen ollut muutamaa todella lyhyttä tapailusuhdetta lukuun ottamatta sinkkuna tämän pari vuotta. Välillä käy mielessä, että pystynkö vieläkään mihinkään vakavaan kenenkään kanssa. Entä jos uusi potentiaalinen kumppani juo? Entä jos uusi kumppanini satuttaa yhtä pahasti? Ja mikä pahinta: entä jos olen itse edelleen se kyttäävä, nalkuttava kumppani, joka yrittää kontrolloida toisen kaikkia tekemisiä??
Mies juo nykyään huomattavasti harvemmin, mutta kertamäärät taitavat olla aika suuria, tosin pystyy nykyään käymään ihan vaan yhdellä (asia, mitä ei tapahtunut varmaan kertaakaan meidän suhteen aikana). Hän on käsittääkseni vaihtanut alkoholista ison osan pilveen – asia, jota en meidän suhteemme aikana jaksanut katsella myöskään ja se toki hiersi välejämme myös. Mutta saapa tuosta sen onnen tunteensa pienemmillä vaurioilla ympäristölle. Hän on parisuhteessa voimakkaan naisen kanssa, joka ei siedä mitään ylitseen kävelyä. Luulen, että mieskin on onnellinen, kun naisella on itsenäinen elämä ja mies saa enemmän “happea”. Yhtä lailla hän toki nykyistä tyttöystäväänsä pettää muiden naisten kanssa. Ja vissiin jokunen kupru heidänkin suhteessaan ollut. Mutta hän on tasapainoisempi. En voi sanoa että onnellinen, koska en usko että hän oikeastaan koskaan enää pystyy siihen (niin paljon pahaa saanut aikaan läheisilleen, ei anna niitä itselleen oikein anteeksi). Mutta rauhoittunut ja seestynyt on.
Miehen isä on alkoholisti myös, vaikka ei sitä itselleen myönnäkään. Tapasin tätä ex-appiukkoani muutaman kerran eromme jälkeen, mutta jossain vaiheessa hän alkoi aina syytellä minua ja poikaansa asioista. Päätin, etten halua niin myrkyllistä ihmistä elämääni. Ex oli katkaissut välit häneen jo aiemmin, koska kyllästyi kuulemaan isänsä “sinusta ei koskaan tule mitään, valehtelet ja petät vaan” -syyttelyjä (tällä isällä oli tapana mm. illanistujaisissa jossain vaiheessa aina muistella mitä kaikkia kamaluuksia exäni oli tehnyt jo teini-ikäisenä.) Että ehkä tuolla välien katkaisullakin on ollut vaikutusta exäni henkiseen olotilaan.
Toisinaan siis tapaamme ex-mieheni kanssa ja muistelemme välillä kaihotenkin “vanhoja aikoja”, mutta muistamme aina mainita, että onneksi erottiin. Tavallaan jollain lailla säälin häntä edelleen, tai ainakin hänellä on sellainen paikka sydämessäni, että hänen kohtaamansa vastoinkäymiset sattuvat. Mutta yritän muistuttaa itselleni, etteivät nuo asiat kuulu minulle.
En ole katkera, enää, ettei mies pystynyt muutokseen minun kanssani. Lopulta se minun kyttäämiseni ja kontrolloimiseni ei olisi vähentynyt sittenkään, vaikka mies olisikin vähentänyt reilusti. Olisin odottanut repsahdusta koko ajan. Eikä mies olisi siihen ehkä pystynytkään, sillä luulen, että minä osaltani “sairastutin” häntä (en siis koe olevani syyllinen hänen juomiseensa, mutta tilanteemme oli niin solmussa pitkään, että ei ihme että toinen ei pystynyt muuttumaan vaan joi ahdistukseensa).
Vasta jälkikäteen tajuaa, miten helppoa onkaan hengittää. Yhtä aikaa ihan helvetin kipeää, ja silti niin ihanaa.
Ylempi viesti siis Kainolta, unhotui allekirjoittaa. 
Voi Kaino, kuulostaa niin tutulta! Ymmärrän tuon täysin, ettei yhdessäolo tai paluu ole isojen loukkausten jälkeen enää tunnetasolla mahdollista. Niin paljon häviää. Tunnistan myös nuo pohdiskelusi siitä, mikä sai minut muuttumaan? Miksi annoin kohdella itseäni niin huonosti? Miksi kuvittelin voivani muuttaa ihmisen ja millä oikeudella? Tätä myös mieheni kysyi minulta usein, huomaamatta tosin omaa osuuttaan. Ehkä myös näin, ettei mahdollisuutta juomisen lopettamiseen ole, jos toinen ahdistaa tarpeeksi. Varsinkaan jos omaa tahtia ei ole. Meillä myös kuviossa pilvi enkö sitä koskaan hyväksynyt. Tästä mies ei ollut valmis luopumaan missään vaiheessa. Koen myös, että päihteet kaikkinensa ovat muuttaneet miestä passiivisesti, väsyneeksi ja takakireäksi -jotenkin ilottomaksi. Elämän parhaat palat pyörivät kekkereiden ja illanistujaisten parissa ja se normaali lapsiperhe-elämä on pakollinen paha. Mies vastahakoisesti osallistui kaikkeen yhteiseen, normaaliin tekemiseen. Viikonloppuisin ei ollut juurikaan yhteistä, koska useimmiten hänellä oli omat kuviot.
Itselleni vaikein paikka on hyväksyä se, miten toinen voi asettaa itsensä perheen ja kaiken yhdessä luonamme edelle. Hän on valmis hajottamaan lasten kodin, 8 vuoden parisuhteen - oman elämäntyylinsä vuosi. En voi ymmärtää. Mutta niinhän sitä sanotaan, että se kaikista rakkain menee kaiken muun edelle.
Mietin joskus omalla ja muiden kohdalla, että onko asiat aina parisuhteessa “yhdessä luotuja” vai toista jotenkin ohjattu, painostettu ja ahdettu alunperinkin väärään muottiin… Halusiko kumpikin samaa vai myötäilikö toinen? Useinhan jompikumpi haluaa aika vahvasti lapsia, sen omistusasunnon jne kaikki tavanomaiset kuviot ja toinen ehkä suostuu, vaikkei se ole hänelle niin tärkeää ja silloinhan se sitoutuminen niihin asioihin on laimeampaa…
Pystyykö pariskunnat puhumaan oikeasti toiveistaan jo suhteen alkuaikoina ja tietääkö sitä edes itse mitä haluaa vai menee vaan kulttuuristen itysestäänselvyyksien mukaan, koska niin vaan kuuluu…
Painostava osapuolihan voi olla kumpi vaan; mies haluta lapsia ja että vaimo hoitaa ne ja kodin. Tai nainen jauhaa lapsi-asiaa niin kauan ,että toinen taipuu… Tai haluta omakotitaloa ja toiselle pihatyöt ym on pakkopullaa. Ehkä kaikki alkaa mennä pieleen siinä, että oletetaan liikaa… Luullaan tietävämme, miten kuuluu elää, mitä toinen haluaa ja ajattelee ja senkin suhteen, mikä on se keino, jolla itse on onnellinen… 
Minä nimittäin arvostan enemmän vapautta ja että elämä on tässä ja nyt. Haluan elää vaatimatonta elämää, panostaa enemmän aikaan kuin rahan keräämiseeen. En halua kuluttaa aikaa autossa istuen ruuhkassa, maksaa asuntolainaa, asunnosta, jossa ei ole sitten aikaa olla, raahata lapsia unisena päiväkotiin… Mulle onnea on se, että voi viettää aikaa niiden läheisten kanssa, nauttia pikkuretkistä, ihmetellä pieniä kauniita asioita tässä lähellä… Lapsilla on vielä kyky huomata se voikukka asfaltin raossa tai mönkivä leppäkerttu… Eikö olisi mukavaa olla itse se ihminen jolle lapsi sen kertoo? Vaikka asuisi vuokralla, ei voisi matkustaa lomille ulkomaille… Elämä on hyvä rakentaa sellaiseksi, ettei omaa autokaan tarvitse, vaan asuu lähellä bussireittejä.
Jokaisen kannattaa miettiä, mitä todella haluaa ja pyrkia saavuttamaan se. Ihmisen arvot näkyy kalenterissa ja tilillä. Turha puhua terveydestä tai läheisten merkityksestä, jos juuri lainkaan ei aikaa niihin käytä. Ja mihin rahansa käyttää… Siinä ne omat todelliset arvot on nähtävissä ilman selittelyjä.
Mihin käytät aikasi, siihen käytät elämäsi.
Kuinka monta tuntia viikossa vatvoo muiden asioita?
Kuinka monta tuntia on vihainen?
Käykö lenkillä ja kirjastossa vai istuuko lähiöbaarissa ja selittää siellä “rakastavansa perhettään”?
Onko koko ajan töissä?
Elämä koostuu minuuteista ja tunneista, joista tulee viikkoja, kuukausia ja vuosia. Mihin ne kukin sitten käyttää? Joskushan tää loppuu, aikaa ei ole ikuisesti rakastaa itseään ja muita ja tehdä asioita, joita pitää tärkeänä. Kauanko aikoo istua oman elämänsä odotushuoneessa?
Mietin tuossa vielä ja palasin lisäämään tämän ajatuksen:
Jos ihminen ottaa lemmikin, ei se ota kissaa ja toivo, että se ajastaan muuttuu koiraksi. samaten turhaa on ihmissuhteissa ajatella toista jonain aihiona joka muuttuu joksikin tai jonka muokka mieleisekseen.
Juoppo ja hampunpolttaja on se mikä se on, miksi toivoa hänestä vastuullista perheenisää? eikö olisi viisautta valikoida perheenperustamiseen jo alunperinkin siihen halukas ja sovelias tyyppi? Ihminen muuttuu tietenkin elämäönsä aikana, mutta suuntaa ei tiedä tietenkään ja muuttumisen varaan on höpsöä laskea mitään.
Ihminen saa valita elämäntavakseen minkä haluaa, jos niin on onnellinen. Osa ihmisistä haluaa käyttää päihteitä ja joko hyväksyvät sen aiheuttamat terveys- ja muut haitat, tai eivät niitä halua ajatella. Tämän uskominen ja tajuaminen on monesti aika kova koulu, itsellenikin oli. Kenen hyvänsä on väärin yrittää muuttaa toista, se sattuu persoonaan ja henkilön ytimeen. Usein suvaitsevaisuus loppuu tasan kotiovelle ja sen sisällä käytetään häikäilemättä henkistäkin väkivaltaa, haukkumista , uhkailua ym kun pyritään muuttamaan toinen toisenlaiseksi, täyttämään ne omat tarpeet ja toiveet. Tähän syyllistyy niin naiset kuin miehet. Nykyään uskon enemmän tekoihin kuin sanoihin, siis rakkaudessa. Enemmän tähän hetkeen kuin lupauksiin, mitä tulevasssa tapahtuu.
Jos tänään on hyvä, voi lolla huomennakin. Jos on paha olla, niissä olosuhteissa luultavasti on paha olla huomennakin.
Usein ei saa sanottua ettei halua jatkaa, tai että kokee vääntämisen tuskaisena. Ei löydy puheyhteyttä, ei sanoja. Toisaalta usein päihteilijä yrittää tyhjin lupauksin pitää kiinni saavutetuista eduista, muutos pelottaa häntäkin. Jos elämä on pelkkää pahaa oloa ja riitelyä, jommankumman kannattaa tehä jotain, sen joka pystyy tai on vahvempi, muuten siinä killutataan hirressä kitumassa kumpikin ja koko perhe. Jotain, edes pieniä muutoksia tai sitten kerralla isompi. Ja onko se juopon syy, jos läheisestä ei löydy voimia irrottautua? Ei yhtä vähän kuin viinapullloa voi syyttää alkoholiriippuvuudesta. Ongelma on itsessä ja sieltä se ratkaisukin löytyy, jos ei heti, niin myöhimmin, kun asia hautuu ellei sitten rakastu kärsimykseensä ja tee siitä elämäntehtäväänsä.
Voi vieras minkä teit! Siis… Olen sanaton. Tuo mitä edellä sanoit, osui ja upposi todella kovaa. Näin olen ajatellut itsekin niinä hetkinä, kun olen selväjärkisesti pystynyt ajattelemaan. Mutta toteutus on uupunut. Nyt toteutus tuli pakostakin eteen, meillä nimittäin mies teki päätöksen erosta. Hän on vedonnut noihin argumenttien jo pitkään: “lähde jos et ole onnellinen tässä.” Ehkä en ole tosiaan sisäistänyt sitä totuutta, mistä puhuit. Että todellakin jokaisella on oikeus valita oma onnensa, jokaisella on omat arvot joiden mukaan tekee valinnat ja toimii. Ehkä kohdallani suurin syy tähän tilanteeseen on se, että olen itse tehnyt alunperin väärän valinnan. Jäänyt sellaisen ihmisen luo, josta jo pitkään tiesin ettei meidän tärkeimmät arvot kohtaa. Olen odottanut muutosta lasten syntymän myötä, vaikka molempien kohdalla jouduin jo pohtimaan, saavatko he ylipäätään syntyä. Tässä varmasti avain tulevaan ja kaikkiin pohdintoihin, miksi ihmeessä olen toiminut näin? Mikä on minussa saanut unohtamaan omat arvoni ja oikeuden valita niiden mukainen elämä?
Meillä tilannetta on mutkistanut se, että mies on halunnut perheen. Hän on halunnut oman talon maalla. Hän on halunnut meidät. Sen lisäksi hän on halunnut kuitenkin myös vapauden mennä omia menojaan lähes joka viikonloppu, hän on halunnut antaa vastuun lasten- ja kodinhoidosta minulle vaikka on siihenkin yrittänyt aktiivisesti osallistua. Hän ei ole halunnut kehittää suhdettamme niin, että meillä olisi yhteisiä harrastuksia, lapsiperheaktiviteetteja tai muuta minun mittapuulla normaalia. Hän on halunnut perheen lisäksi vapauden kutsua meille kavereita joka viikko touhuilemaan (lue ryyppäämään) ja on kokenut, että rajoita häntä kun haluan rauhaa kotiini. Kavereille riittää aikaa, perhe oli olemassa mutta hän ei jaksanut antaa sille aidosti aikaa. Kaikki, mitä hän tekee lasten kanssa, liittyy jotenkin häneen itseensä. Lapset tulevat siinä ohessa. Minulle tämä kuvastaa suurta itsekkyyttä ja toisaalta myös hänen osaltaan todistaa sitä, että HÄN on tehnyt aikoinaan väärät valinnat haluamalla perheen mutta ymmärtämättä, että se vaatii luopumista jostain muusta. Mieleeni tulee se kaveri, joka haluaa elämässä vain rusinat pullasta.
Hmm. Mulla lapsuudenperhekin oli onneton monellakin tapaa. Ehkä myös omien vanhempieni lapsuudenperheet ja vääristyneet mallit tuppaa siirtymään tahattomastikin.
Mulle oli aika iso äimistys tajuta, että osa luulee voivansa tehdä valintoja, jotka kuitenkin käytännössä sulkevat toisensa pois. Siis keskenään ristiriitaisia ja toisiaan vahingoittavia ja haittaavia. Ehkä sunkin miehelläsi on näin. Toisella jallalla nuoruudessa ja rillutteluissa, toisella perheessä. Eihän se onnistu. Luultavasti kummallakinpelikentällä on paha olla. Ryypätessä syyllisyyttä ja kotona hinkua hauskanpitoon ja ärsyyntymistä kun perhe on este…
Luulen, ettei kaikki asiat vaan ole yhdistettävissä. Ei voi tavoitella yhtä aikaa sumopainimenestystä ja telinevoimistelu-uraa, koska ne vaativat eri asioita. Tai puutarhaan satsatut tunnit menevät ehkä hukkaan, jos työkomennukset vaativat poissaoloa useamman viikon.
Mutta aikani itse temuttuani tulin siihen tulokseen, että parempi yrittää ottaa vastuu onnellisuudestaan itse, ei muita ihmisiä saa asettumaan aisojen väliin vetojuhdaksi siihen vankkuriin jolla haluaa onneen ajaa. Toisaalta ei itsekään kannata siihen rooliin asettua. Jos toinen suuttuu siitä, kun kertoo kärsivänsä niissä olosuhteissa, että on yksinäinen tai ehdottaa muutoksia, eikö se vähän ole merkki, ettei se oikeasti välitä? Jos kyse olisi pelkästään ettei ole ymmärtänyt, niin luulis että reaktio olisi suru tai hämmennys ja aitoja yrityksiä yhdessä löytää tie umpikujasta ulos. pelastaa suhde ja perhe?
Jos sun ja meidän monen muunkin puoliso vaan on luullut että mahdoton on mahdollista ja ymmärrys ajan riittävyydestä, toisten tarpeista ja omien tekojen vaikutuksesta muihin on llut puutteellinen? JuhaTapion laulussakin on säe “kumpi meistä tahtoi tämän elämän”… Ehekie kumoikaa juuri sitä toteutunutta versiota olis halunnut.
Itse ajattelen nyt niin että koska en tv:stäkään halua seurata tiettyjä ohjelmia niin miksi seuraisin omassa elämässänikään jotain sellaista mitä en halua. Puutarhastakin kitken ne kasvit mistä en pidä ja istutan niiitä mistä pidän. Yksi läheiseni muuten löysi jälleen itselleen uuden alkkiksen, suunnittelee että ottaa tämän luokseen asumaan. Onnea vain hänelle taas kerran. En aio seurata sitä melodraamaa.
Niin, vastauksena edelliseen, että se on ihan järkevääkin. Toisaalta en pidä ajatyuksesta “poistaa negatiiviset ihmiset elämästä” sinällään. Jokaisella ihmisellä on kasvun mahdollisuus ja jos minutkin olisi “poistettu”, en olisi saanut oppia toisilta monia asioita.
Tiettyyn rajaan asti kuuntelen toisten huolia mielelläni ja nautin keskusteluista, olen saanut toislta apua jauhaessani samoja asioita pitkäänkin ja ehkä joskus olen tarjonnut uutta ajatuksensiementä toisillekin. Jonkun läheisen tai ystävän ankeat kaudet voi mennä ohi ja niissä voi tukea. Oleellista olis kai se, että ihmissuhteessa vetovastuu vaihtuu välillä, siis ettei sama tukijalan rooli ole yhdellä koko ajan. Kai se olis lojaalisuutta, rakkautta ja ystävyyttä auttaa silloin kun toinen sitä tarvitsee ja sitten voida luottaa siihen, että kun itse tukea tarttee, sitä saa?
Jos aina tuntee antavansa paljon enemmän kuin saa ja ottaa asian esille ja siihen ei tule muutosta tai toinen suuttuu, eikä suostu näkemään ongelmaa, silloin väistyn pois. Tuntuu, että näin eläen mahdolliset katkeruuden tunteet häipyy ja on parempi olla. Pitää ne omat rajansa ja antaa muiden olla sellaisia kuin ne on. Ihmissuhteen muuttamiseen ja korjaamiseen tarvitaan molempien tahto, yksi ei pysty kahden ihmisen välistä suhdetta muuttamaan miksikään. Ja onko siihen silloin oikeuttakaan tai tarvetta? Poistuu vaan.
Todella hyvin sanottu Vieras. Olen samaa mieltä, että todennäköisesti moni luulee voivansa yhdistää kaksi toisensa poissulkevaa asiaa. Ja kokee pahaa oloa itsekin siitä, että kun on perheensä kanssa, kokee sen rajoittavana ja kun on rilluttelemassa, potee huonoa omaa tuntia. Mieheni on juuri näitä “kerron baarissa kännissä pojille, kuinka paljonperhettäni rakastan”-tyyppejä. Eli puhe ja teko on myös suuressa ristiriidassa. Ehkä tämä ratkaisu helpottaa häntä itseään: nyt voi nauttia lapsista ja myös rillutella vapaasti. Hän maksoi siitä minun kokoisen hinnan. Ja todellakin näin, ehkä hän ei vaan välitä, jos todellista halua ei muutokseen ole tai pyrkimystä tehdä kompromisseja - mieluummin poistaa avopuolison pelistä. Se on hyvä ymmärtää itsekin, jotta voi määritellä itselleen oman arvon uudelleen ja kysyä, olisinko minäkään halunnut jäädä jos arvoni on tuo?
Kiitos.
Niin. Oikeastaan olen kokenut helpottavina ne hetket, kun olen tajunnut oman asemani ja arvoni toisen elämässä, siis ikävän vähäisiksi siihen nähden mitä toivoin ja luulin. Surun ja pettymyksen kääntöpuoli on vapaus; koska olen prioriteettilistalla kenties vasta viides tai kuudes asia alkoholin, työn jne jälkeen, niin voin ilman syyllisyyttä alkaa elää ihan omaa elämää, koska tuskin toisen mieli siitä musertuu tai elämä romahtaa ja olisin “syyllinen” hänen lopulliseen tuhoonsa. Niinhän käy vain, jos elämän tärkein asia poistuu tai häviää. 
Usein päihteidenkäyttäjillä elo jatkuu ihan ennallaan puteli kourassa ja itsensä pitkään uhrannut läheinen on jopa pettynyt, kuinka vähän häntä ja hänen huolenpitoaan kaivataan.
Näin päin se on käännettävä ja sen jälkeen halutessaan ylipäätään olla tekemisissä (oli kyseeessä vanhempi, ex-puoliso, kaveri tms) on se itselleni ollut helpompaa, kun en odota turhia, silloin en tule syyllistäneeksikään toista, että saan “liian” vähän ja kaikki on rennompaa ja vapautuneempaa.
Kannatan periaatteessa sinnikkyyttä, ettei heti kun vähän hiertää, pakkaa kamojaan ja lähde lätkimään. Suhteissa on erilaisia kausia, mutta jos sama pakkopulla ja paha olo ja suru jatkuu ja jatkuu, eikä puheeksi ottaminen auta, syynä voi olla se ettei ole toiselle yhtä tärkeä, mitä hän on itselle. Se on surullista, mutta itse se on ratkaistava. Alkoholisti näkee suurta vaivaa juomansa eteen, taivaltaa pitkiä matkoja uhraa rahaa. Jos puolison eteen ei halua mitään tehdä, niin siinähän se on naaman edessä se asema jollain sijalla X alkoholin jälkeen.
Ja tosiaan haluaako siinä sijoituksessa roikkua? Ja kun yleensä vielä itse on omalla tärkeysjärjestyslistallaankin jossain alempana, kun pohtii juoppoa, raha-asioita, lapsia ym , niin piru vie edes itselleen voi olla sijalla 1. komeasti.
Täällä lähes sama tarina. Juuri nämä juhliin osallistumiset jne. Niin tuttua.
Seurusteltu 20 vuotta, ei lapsia. En aikoinaan pitänyt miehen alkoholinkäyttöä ongelmana, koska silloin nuorena biletettiin kuten tapana on.
Nyt kännissä mennyt kuukausi. Rahansa juonut, saa vanhemmiltaan lisää. Pisimmät känniputket parin kuukauden luokkaa. Töitä ei ole, mutta nekään eivät ole estäneet lyhyitä putkia, sairauslomaa vaan. Putket päättyneet sairaalaan usein viime aikoina.
Käy jossain keskusteluissa ammattilaisen luona.
Juhannusta pitäisi juhlia, ruuat ja juomat ostettu, tosin juomat piilotettu visusti. Nyt jostain pitäisi kaivaa juhannusmieli ja jaksaa olla vieraille ystävällinen vaikka todellisuudessa mietin erotako vai ei. Ikävä tulisi lähinnä yhteistä lemmikkiä. Itkien luin näitä tarinoita täällä, niin tuttuja ajatuksia.
Hei! Niin, ite oon paljonkin miettinyt elämää ja ihmisluontoa, omaani ja toisten… Sitä usein minkä hyvänsä ongelman kohdalla luulee pitkään, että tämä on ainoa, ainutkertainen tilanne, ehkä hävettää ja jotenkin tulee toimineeksi samoin kuin kaikki muutkin. Ehkä ihmisilläkin lajityypillinen ja kulttuurinen käyttäytymismalli ja tunnereaktiot…
Oikeastaan pitäisi saada tietoa, vaikkapa jo peruskoulussa, ihmissuhteista, päihde- ja mielenterveysongelmista, että osaisi niitä itsessä ja lähipiirissä tunnistaa nopeammin ja hakea apua. Kun oli yleisesti tiedossa näiden kaikkien ongelmien yleisyys, suorastaan normaalius, niin ehkä sitten häpeä ei estäisi hakemasta apua ja voisi paremmin tietopohjankin perusteella tehdä päätöksiä ainakin oman elämänsä suhteen.
Itse reagoin perheeni mielenterveysongelmiin syömishäiriöillä ja olisin tosiaan saanut alaasteikäisenä kuolla nälkään, nököttää keittiönpöydän ääressä… Koulussa asiaan puututtiin, omat vanhemmat ei tehneet yhtään mitään, mutta hiukan liian myöhään ja silloinkin perheen varsinaiset ongelmat, eli vanhemman mielisairaus ja parisuhdeongelmat jäivät huomaamatta… Olin äiti omalla isälleni ja sitten “valitsin” hoivattavaksi päihdeongelmaisia kaksikin peräperää ja siinä meni varmaan 15v…
Ehkei sitä usko, eikä tajua… Miksi luulee olevansa erilainen, kyvykkäämpi? Jostain kumman syystähän vankilakunditkin aina pääsee naimisiin jo vankeusaikana, vaikka taustalla olisi henkirikos ja vapautuessa on jo vähintään yhden lapsen perheenalku jo valmiina… Perhesurmat tulee yllätyksenä, ehkei merkkejä osata nähdä… Joskus väkivallantekijätkään ei käsitä miksi “napsahti”… Jos joku on surmannut jo toisen, omakin asema hyvästä pahaksi tämmösen ihmisen kanssa on ihan mahdollinen.
Kuitenkin päihteily vaikuttaa ihmisen aivoihin ja hermostoon kaikilla pitkässä juoksussa aika samalla tavalla. Impulssikontrolli heikkenee ja päihtyneenä kimpoilee liskonaivoista lähinnä alkukantaisia agressiivisia ja seksuaalisia impulsseja… Tietyllä tavalla on ihan loogista, että päihtyneenä sattuu ja tapahtuu. Harvan nuppi kestää vuosikausien tinaamista ja onhan aivokuvissa nähtävissä selkeitä muutoksia. Jos ihminen huomaa väkivaltataipumusta humalassa, viisautta olis lopettaa juominen, jos näin ei tee, läheisten kannattaa tiedostaa, että kännisen kanssa riitely voin saada yllättäviä piirteitä. Ihminen on lopulta ihan toinen kuin mitä oli nuorena ja raittiina. Ei puistonpenkillä turpaanvetävät ja rähisevät ihmiset sellaisina syntyneet, joskin tietysti se persoonallisuus vaikuttaa omalta osaltaan siellä alla.
Omaan isääni liittyen nyt huvittaa riehumisen jälkeiset puheet, että “Pitäshän teidän tietää etten minä teille mitään tee”. Mistäs se olis tiedetty, kun ei isä tienny itekään mitä tulee tekemään? Jatkuvasti uusia ennenkokemattomia karmeuksia, joita ei isän itsensäkään mukaan pitäny tapahtua… Koiran telotustyylinen lopetus keskellä yötä nyt ehkä pahimpana…
Ei nämä ole semmosia juttuja joita kannattaa lykätä loputtomiin ja täytyy myöntää, että olen jonkinverran vieläkin käärmeissäni, ettei kukaan tehnyt mitään, vaan koko lapsuus ja nuoruus meni siinä, kaikki ne vuodet jolloin mun olis pitänyt saada olla lapsi, viettää huoletonta elämää ja kasvaa aikuiseksi rauhassa. Mutta tällä historialla mennään ja miksei tämä ala tässä vanhemmiten tuntua ihan suht kivalle koko elämäkin, joskisn se on vaatinut työtä, aikaa ja melkoista kompurointia… Minusta itsensäs saa ikäville olosuhteille altistaa, mutta lapset ja eläimetkin on vähän toinen juttu… Nyt on tullut uusi peli aiheesta.
hs.fi/nyt/art-2000005260358.html
Hyvä että näistä puhutaan. Ihmiset osaa etsiä apua, oma elämä helpotuu ja pystyy ehkä olemaan omille lapsilleen toisenlainen vanhempi, ei täydellinen, mutta omata edes jonkinverran enemmän tunnetaitoja ym. Kokonaan nämä ongelmat ei häviä, mutta tieto ja tuki auttaa selviytymään, vaikka olosuhteita ei edes kokonaan pystyisi muuttamaan. Usein perheessä ei ole yhtään aikuista, juopon aika menee juodessa ja puolison päähän mahtuu vaan juoppo ja se häpeä. Lapsilla ei ole tunnetasolla ketään.
Nää tarinat on jotenkin kuin muunnelmia samasta “sadusta” . Aina uusi versio, mutta juonenkulku on jokseenkin samanlainen, muutamalla variaatiolla.
*juoppo juo, ei koskaan raitistu ja perheen elämä pyörii siinä samaa rataa
*juoppo raitistuu, mutta taivas ei aukeakaan, koska vanhasta ei päästä tai päihdeongelma on ollut vaan muut parisuhdeongelmat peittävä savuverho, riidellään samalla tavalla tai erotaan
*juoppo raitistuu, molemmet ja koko perhe hakee ja saa apua ja oppivat elämään yhdessä, ovat onnllisiakin
*juoppo raitistuu, puoliso ei pääse irti läheisriippuvuudesta ja juoppo eroaa ja löytää uuden onnen ja vanha perhe jää savuavien raunioiden keskelle
*juova juoppo eroaa, löytää uuden rakkauden ja raitistuu hänen kanssaan, vanha perhe ei pääse traumoistaan tai onnekkaasti pääsee jaloilleen
*puoliso pakkaa kamansa ja lähtee, saa elämänsä raiteilleen ja juoppo juo itsensä hautaan
*puolisokin alkaa juomaan. lapset huostaanotetaan ja kännipäisssään tapellaan yhä kovenevin keinoin ja asein ja ehkä jompikumpi kuolee
Keksiikö joku vielä jotain vaihtoehtoja? Tässä kai mne yleisimmät. Olen varma, että omassa lapsuudenperheessäni asiat ei ainakaan huonommaksi olis menny avun hakemisesta, dignoosien saamisesta/lääkityksestä. Kenenkään elämä ei ole täydellistä, eikä tartte ollakaan, kunhan elinolosuhteet olis jotenkin järkevät ja tunneilmapiiri edes osan aikaa mukava. Minulta vietiin, ryöstettiin paljon potentiaalia, mutta voin yrittää silti olla paras versio tästä itsestäni, ei menneisyys ole syy paiskata hanskat tiskiin. Aion elää niin hyvän elämän kuin voin, vaikka mieleen on piirtynyt pahija jälkiä ja mun omat ihmissuhteet tuskin tulee koskaan olemaan täöysin ilman sitä painolasti, mikä niissä nyt on, se ulkopuolisuuden tunne ja joku onttous ja epäluottamus, mutta silti olen oikeastaan nyt aika onnellinen.
Muutama viikko on taas vierähtänyt ja huomaan, että elämä jatkuu. Toisinaan hitaammin, surullisemmissa fiiliksissä - kun taas toisina päivinä en muista edes kokoajan, mitä on juuri tapahtunut. Kummallista. Olen vellonut erilaisissa tunnelmissa. Välillä olen painallusta vaille valmis laittamaan exälleni viestiä ja kysymään, mitä hän ajattelee. Välillä taas tunnen suunnatonta itsevarmuutta ja ylpeyttä itsestäni: pääsin irrottautumaan, olen vapaa, voin hengittää. Välillä taas rintaan nousee iso, tuskainen puristus ja ikävä entistä elämää, hyviä hetkiä, tuttua tuoksua, rakkaan ihmisen läheisyyttä valtaa mielen. Enkä osaa sanoa, mikä tunne tuntuu parhaimmalta - kaipaanko oikeasti sitä kaikkea ja oliko meillä sittenkin jotain aitoa, edes hetkittäin, vai onko kaikki tapahtunut vain ollut taputtelua tälle nykyiselle tilanteelleni, elämälleni joka piti mennäkin näin?
Olen päässyt vihan tunteista yllättävän nopeasti eroon. En tunne vihaa häntä kohtaan oikeastaan lainkaan. Suru on läsnä vielä päivittäin. Pelko on tullut sen rinnalle. Pelko siitä, että mitä jos hän oikeasti ryhdistäytyykin, löytää uuden rakkaan ja näyttää minulle sen, mitä minut pois ajaessaan uhkasi: HÄNELLÄ ALKAA UUSI JA PAREMPI ELÄMÄ, KATSO VAAN! Mitä sitten? Mitä jos minä huomaankin, että MINÄ olin väärässä, minä kuvittelin että syy on hänessä ja loppujen lopuksi kaikki kaatuukin omaan niskaani ja kerään elämäni palasia jälleen kerran, tyhmänä kun en tajunnut että MINUN pitikin muuttua, vaikka hän niin monta kertaa sanoi.
Ja jo tämän kirjoitettuani ymmärrän, että ei helv…i. Ei se näin voi olla. Etten minä ihan oikeasti ollut väärässä. Ehkä eniten pelkäänkin itseni hajoamista, omaa mahdollista tuskaa. En sitten kuitenkaan sitä, miten sille ihmiselle käy. Rakastinko edes? Vai onko tämä tosiaan kaikki pelkoa minun itseni puolesta? Että jos hän raitistuu ja rakastuu, niin MITEN MINUN SITTEN KÄY?
Uuh… Kuluttavaa. Miksi ei vaan voi luottaa siihen, että elämä vie jonnekin, missä on ihan hyvä olla. Että minäkin selviän loppujenlopuksi. Mutta tämä tie on vaan kuljettava.
“Että jos hän raitistuu ja rakastuu, niin MITEN MINUN SITTEN KÄY?”
Niin tuttu tunne, voisin lohduttaa:
Omalla kohdalla ex näytti saavan elämäänsä kuntoon uuden kanssa. Mähän en tietenkään voi tietää, kuinka se, mitä mun silmiin näytti ja korviin kuului ja mitä oikeasti oli mätsäsivät. Joka tapauksessa se epäreiluus - että mä kärsin helvetin, ja uusi (en tiedä oliko sama uusi, jonka kanssa ex petti mua asuttuaan vielä mun kanssa saman katon alla vai uudempi uusi) sai kunnon miehen tuosta vaan - oli minusta ihan kamalaa.
No, olen kuullut, että uutta onnea ja auvoa ei ainakaan sen osalta kestänyt, että ex olisi pysynyt raittiina. Mikä minusta oli jotenkin vapauttavaa ja lohdullista. Mulla ex oli/on tuurijuoppo, ja “normaalia”, että retkahdukset katkoineen tai ilman katkoja tulee vuorenvarmasti, vaikka vuoden kuivilla olon/kärvistelyn jälkeen, mutta satavarmasti ne tulee. Eli mikään ei alkoholismissaan muutunut/muutu, mutta mä olen alkkisvapaassa elämässä. Sitä paitsi siitäkin tiedän, että ihmeparantumista ei ole tapahtunut, koska ex:äni on edelleen vastuuton asioissa, jotka hänen kuuluisi minuun liittyen hoitaa.
Niin, ja jos alkkis pysyvästi raitistuisi ja rakastuisi uuden kanssa, niin se vaan olisi helvetin epäreilua!!
Meidän pitää keskittyä omaan, alkkisvapaaseen ja koko ajan alkkisvapaampaan elämäämme.
Voimia! Aika parantaa.