Mies "jonkin asteen alkoholisti"

Olen itse alkoholisti. Ollut juomatta kohta 4 vuotta. Olen myös alkoholistiperheen lapsi. Viime kesänä havahduin ensimmäistä kertaa mieheni liialliseen juomiseen. Hän on juonut koko ajan, raitistumisestani huolimatta, ja aiemmin juotiin yhdessä. Mutta nyt juo jo arki-iltaisin töiden jälkeen vähintään 4 olutta päivässä. Viikonloppuisin juo kännit. Ei rähjää, mutta en jaksa enää katsoa tätä. Olen huomannut, että salailen ja häpeän tätä tilannetta. En ymmärrä, miten tilanne on mennyt tähän. Tänä viikonloppuna nostin kissan pöydälle. Avauduin miehelleni ja parille ystävälle. Mies on puolusteleva, mutta myöntää jonkin asteisen ongelman. Yrittää olla kuukauden juomatta. Sanoin, että en jaksa tätä enää. Ei koe tarvitsevansa ammattiapua, vaan lopettaa itse. Selittelee ja puolustelee, vähättelee huoltani. Olen yrittänyt hänelle sanoa, että hän käyttäytyy aivan kuten minäkin, vielä silloin kun join. Onko kohtalotovereita?

Positiivistahan tässä on, että tunnet “taudin” luonteen, vaikkei sekään täsin suojaa menemästä jollain tasolla mukaan alkoholistin vedätyksiin. Tiedät senkin, ettei järkeä voi toisen päähän takoa, jos hän ei ole kypsä ongelmaansa myöntämään ja hoitamaan…
Mulla oli samankaltainen kuvio ja oman raitistumiseni jälkeen jäin liiaksi aikaa odottelemaan, josko mies kokisi saman heräämisen. Toki välillä uskoin että ehkä miehen juominen ei niin paljon haittaa, kun meillä oli omat asunnot… mutta kyllähän se haittaa. Alkoholi on siitäriippuvaiselle aina se ykkösrakkaus ja vaimolle jää ankea jalkavaimon rooli. Se tuo yksinäisyyttä, kun toinen juhlapyhinäkin mieluummin juo omassa asunnossaan ja kyllä se kaikki alkaa syödä itsetuntoa ja omaa mielenterveyttä.

En tiedä, auttaisiko tilanteessasi, jos pohtisit, oletko onnellinen, onko teillä kivaa yhdessä, toimiiko vuorovaikutus ja teettekö yhdessä asioita. Meillä miehen toive olisi ollut, että istun selvänä mukana, kun hän juo baarissa… tai tissuttelee kotona. Eikä siinä mitään; nousuhumalaisten seura on josku ihan kivaa, samoin illanvietot, vaikka niissä olisi mukana selvänä. Liian helposti homma valuu siihne, ettei mitään muuta sitten olekaan. Juovaa ei huvita retket, ei selväpäiset harratstukset ja menot muutenkaan tai hän “suorittaa” niitä hampaat irvessä ja sen jälkeen palkitsee itsensä kahta kovemmalla juomisella kun parisuhdevelvoitteet on hoidettu.

Pahoin pelkään, ettei se ajattelumaailma muutu ennenkuin raitistuu. Kuinka kauan sitä kanattaa odotella? Eihän niin vältämättä käy koskaan. Ehkä elo jonkinlaisena elävän leskenä siinä rinnalla voi olla siedettävää; touhuaa omiaan ja viettää aikaa ystäviensä kanssa. Itse en suosittele, että käpertyy kotiin ja keskittyy katselemaan sen juopon pikkuhiljaista tuhoutumista täysipäiväisesti. Se on masentavaa. Jos ei halua erota syystä tai toisesta, omaa olo helpottaa, jos omasta ajasta ja elämästä mahdollisimman pieni siivu on humalaisen katselua tai miehen ongelmien ajattelua.