Mies on ollut nyt pari viikkoa myllyhoidossa. Siihen on pyritty ja sitä odotettu, mutta nyt olen itse “pihalla”.
Tuntuu että tarvitsen itsekin muutosta ajattelumaailmaani. Tuntuu että paljon työtä pitää tehdä sen eteen että voisin ajatella olevani normaali. Vuosia on mennyt miehen mielenliikkeiden ja juomisen vahtaamiseen. Nyt olisi aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä olen kaivannut: harrastaa, liikkua… Istun kotona tv:n edessä enkä oikein tiedä mitä tekisin!! Onko tässä kuitenkin päässyt käymään niin että “olen kadottanut osan itsestäni”?
Tuntuu hyvältä olla itsekseen lasten kanssa. Arki pyörii, eikä kenenkään tarvitse jännitää mitä isi on jostain mieltä, juoko ja miten käyttäytyy. Onko alkoholisteilla yleensäkin tapana arvostella muita kovalla kädellä ja haluta hallita kaikkea ja kaikkia? Mietityttää jo, mitä tapahtuu kun hoitojakso loppuu. Tällä hetkellä haluan että meillä olisi omat asunnot ja omat raha-asiat. Hankalaksi menee, jos mies on eri mieltä ja seisoo vaan oven takana hoidon päätyttyä valmiina sanelemaan kaapin paikan.
Ajattelin kirjoittaa etten ole mikään kynnysmatto vaan aika tempperamenttinen ja osaan pitää puoleni. Sitten mietin, olenko kuitenkin kynnysmatto? Itsetunto on laskenut miehen käytöksen takia. Olen kärsinyt hänen jatkuvasta arvostelusta, jota hän on esittänyt esim minun sukulaisilleni päin naamaa. Olen joutunut ikäviin tilanteisiin esim päivähoidon kanssa kun mies on “antanut palautetta” ja minulta kysytään asioista, joista en ole edes tietoinen. Ikäviä yllätyksiä siis. Nykyään asenteeni on, että jokainen vastatkoon omista tekemisistään, enkä ota kantaa miehen toilailuihin.
En tiedä vielä mitä haluan. Muutosta joka tapauksessa.
Pari päivää on mennyt taas mukavammin. Työt luistaa ja arki lasten kanssa. Mies on soitellut hoitopaikasta ja olemme saaneet jotain järkevääkin puhuttua. Jonkinlaista muutosta on hänen ajattelutavassaan havaittavissa.
En mennyt Al-Anon -kokoukseen. En ole vielä valmis siihen omalla naamallani täällä tuppukylässä. Ihme jos siellä ei olisi ketään tuttua.
Viime viikonloppu oli vähän yksinäinen ja ankea, mutta nyt olen ostellut uusia elokuvia, musiikkia ja sisustanut kotia. Mukavalla mielellä odotan viikonloppua.
No täällähän minäkin - ulkona ollut kiva ilma ja täälläpä sisällä siivoilen ja lueskelen plinkkiä:D. Lapsen hätyytin aamulla ulkoilemaan, mutta työn takanahan sekin oli, ulkona ei ole kuulemma mitään tekemistä. Päivittelin että ennenvanhaanhan sua ei koskaan saanut sisälle, kun ulkona oli aina niin paljon tekemistä!
Ehkä sitä vähän joutuu nyt huilimaankin ja siksi on niin saamaton. Mä olen oikeastaan alkanut suhtautumaan koko tähän alkoholin käsistä riistäytymiseen onnettomuutena. Ei onnettomuutena sillä tavalla kuin liikenneonnettomuus, tämä onnettomuushan tuli pikkuhiljaa. Mutta vaikka ne merkit näkyivät jo kauan, oli järkyttävää tajuta, etten voi enää mitenkään vaikuttaa tähän. Ja niinpä, onnettomuuden kokeneena, mä olen antanut itselleni luvan, ettei mun tarvitse jaksaa niin paljoa nyt. Mä olen nyt siis sohvaperuna ihan luvan kanssa, kerrankin:D!
Mutta joo, onhan sellainen tyhjyyden tunnekin tullut tutuksi. Ja siinä vaiheessa kun näitä asioita oikein aktiivisesti työsti, tuntui raskaallekin tavata kavereita. Heille ei kuitenkaan sillä tavalla voinut puhua alkoholista ongelmana, koska asia oli heille vieras. Ja minulla taas se ja varsinkin ajatukset erosta täyttivät mielen kokonaan. Nyt tuntuu, että tuo ei ole enää ongelma samalla tapaa.
Ehkä tässä pikkuhiljaa alkaa taas tottua soittamaankin kavereille ja sopimaan menoja, aamu-uinteja, iltakävelyjä, savenvalantakursseja… Hmm . Sitten on vielä senkin opetteleminen, että osaa löytää lapsellekin tukiverkostoa muista aikuisista ja läheisistä, ainakin itselleni tässä on tekemistä ja siksikin omia menoja on niin hankala toteuttaa. Mäkään en ole saanut aikaiseksi sinne al-anoniin menoa, ja siksi varmaan tällä palstalla roikunkin vielä näin ahkeraan… Mutta toisaalta on kiva että sellainenkin oljenkorsi on vielä käyttämättä, ja toisaalta ei kai se mikään pakollinen juttu ole.
Mukavaa illanjatkoa sulle sinne!
Hei Moninainen,
Miksiköhän luulet niiden tuttujen käyvän Al-Anonissa?
Ymmärrän tunteesi ja muistan miltä minusta tuntui mennä ryhmään ensi kertaa. Jos vain suinkin mahdollista, tee oma osasi asian eteen. Vaikka miehesi raitistuisi, tarvitset paljon voimia hänen rinnallaan. Niitä saa Al-Anonista.
Tarkka huomio, Nopsasti.
Mietin, että olenko jo unohtanut sen vahvan häpeän tunteen joka almana oloon liittyy? Ja jos olen, niin mikä on muuttunut?
Aiemmin kynnys puhua julkisesti miehen alkoholiongelmasta oli korkea, koska tunsin että julkistamalla sen alkaisin edustaa muille alkoholiongelmaista. Se ongelma oli kasvanut tavallaan isommaksi kuin minä. Tunsin, että jos puhun miehen juomisesta, ihmiset näkevät vaan sen, ja kuvittelevat arkemme jonkin stereotypian mukaiseksi, eivätkä näkisi mitä se on. Ja enhän minä halunnut kuin tavallista elämää, en kotini ulkopuolellakin edustaa jotain, josta halusin vaan eroon! Vasta viime kesän lopulla minusta alkoi tuntua, että pystyn puhumaan tästä ymmärrettävästi ja seuraava askel olikin “tulla kaapista” julkialmana. Vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa aloin kokemaan, että olin sittenkin jotain muuta kuin pelkkä alma. Ongelma alkoi kutistumaan ja minä kasvamaan. Ongelmasta tuli käsiteltävä. Olkoon klisee, mutta luulen, että selviytymisen avain on avoin vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa ja rohkeus mennä päin kipupisteitään. Toivotan sulle voimia sinne al-anoniin menoon!
Itse odotan paljon tulevalta perheneuvolalta, mutta ainakin omalla paikkakunnallani jonot ovat pitkät. Mieheni asuu nyt omassa kodissaan ja minulle tärkeintä on saada etäperheemme toimimaan niin, että lapsellani on hyvä olla. Uskoisin, että mulla al-anonin aika tulee myöhemmin mutta tulee kuitenkin. Hei, ja kirjasto kannattaa muistaa ajatusten tuulettajana! Aiheesta syntyy täälläkin juttua joka päivä, niin luulisi että kirjojakin on kirjoitettu kasapäin.
Olen minäkin jo kaapin ovelta ulos kurkkinut. Ystävät tietävät tilanteesta ja miehen puolen suku. Omalle suvulleni en ole asiasta rupatellut, he helposti sekaantuvat elämääni muutenkin. Lasten päiväkotiinkin kerroin että isällä on alkoholiongelmaa, kun hän oli järkyttänyt hoitohenkilökuntaa “antamalla palautetta” ja halusin jotenkin asiaa selittää.
Tänään oli mukava päivä. Olin lasten kanssa ulkona, pesin pyykkiä ym normaalia puuhastelua. Ihan kiva huomenna mennä taas töihin. Viikonloppuna on liikaa aikaa miettiä asioita ja huomata miten yksinäinen toisaalta kuitenkin on. En halua entistä elämää enkä ketään miestä, vaikka yksinäinen olenkin. Miehen hoidossa oleminen opettaa minullekin kärsivällisyyttä ja saan takaisin taas vanhaa itseäni. Olen pärjäävä ja viisas nainen! Vuosia olen elänyt vastoin järkeni ääntä ja uskonut että mies tietää paremmin. Nyt meillä eletään minun järkeni mukaan eikä mennä enää ihan metsään.
Pinna on ollut tiukalla. Lapset varmaan reagoivat isän puuttumiseen eikä muutaman kerran viikossa tapahtuvat puhelinkeskustelut heille riitä. Eli menoa ja meininkiä riittää. Omaa aikaa ei paljoa jää ja sitä juuri tarvitsisin.
Mies vaikuttaa viihtyvän myllyhoidossa, on nähnyt siellä tuttuja ja tykkää kun joka päivä keskustellaan paljon. Onhan se tietysti mukavaa kun saa puhua ja on vielä kiinnostuneita kuulijoita. Taidan olla kateellinen, koska suorastaan v**taa. Minä hoidan lapset, työn, kotityöt ja KAIKEN yksin ja hän vain nauttii olostaan kuin lomasta. Epäilen onko lopputulos täysi raitistuminen vai jatkuuko entinen elämä kun ulos pääsee? En aio katsella yhtään pulloa / tölkkiä tms, enkä kuunnella paskapuheita. Epäilen suuresti syntyykö suuri elämänmuutos noin helpolla. Toivottavasti.
Jaksamista sinne!! Oletko päässyt itse missään vaiheessa pahaa oloasi purkamaan miehelle? Eikös siihen Myllyhoitoon kuulu joku läheisten “purkamisviikonloppu”? Ymmärrän hyvin vitutuksen, olet joutunut hirmuisesti kestämään ja jaksamaan toisen toilailujen takia, toivois että roolit vaihtuisi ja sinä saisit huilata…
Pidä rajat tiukkana! Kun tosiaan omiin rajoihin vaan pystyy vaikuttamaan…
Vietän itse parhaillaan vapaailtaa yksin kotona, ja tämä on viimeisen kuukauden sisällä jo mones! Ihanaa, lopultakin:)! Meillä erilleen muuton vuoksi oli kuukausien ajan mahdoton ajatus, että mies ottaisi lapsen luokseen tai hoitaisi yhtään mitään, ja sen kesti siksi että oli pakko. Ei uskaltanut oikein edes ajatella miten pettynyt ja vihainen itse oli, yritti vaan keskittyä siihen ihanaan asiaan, että selvisikin yksin niin hyvin eikä kukaan lojunut pahanhajuisena sängyllä sen jälkeen kun oli käynyt viemässä roskia tai ostamassa suklaata…
Mutta hirveä pettymyshän se on kun mies ei hoidakaan omaa osuuttaan ja pilaa kaiken. Mrrr! Mutta hei, me ainakin ollaan täällä lukemassa ja välillä kommentoimassakin.
Hei Moninainen,
En usko, että miehesi olo mitään helppoa sillä myllyhoidossa on. Siellä tutkitaan omia syviä syövereitä, mikä panee koko sisuskunnan sekaisin.
Tuli mieleeni, että uskot edelleen alkoholismin olevan tahdon asian. Sitä se ei ole, vaan hoitamattomana vakava kuolemaan johtava sairaus. Myllyhoito antaa teidän perheelle uuden mahdollisuuden.
Tuli mieleeni, että uskot edelleen alkoholismin olevan tahdon asian. Sitä se ei ole, vaan hoitamattomana vakava kuolemaan johtava sairaus. Myllyhoito antaa teidän perheelle uuden mahdollisuuden.
[/quote]
Nopsasti, olet oikeassa. Toisaalta ymmärrän ja olen nähnyt että viina vie mennessään, mutta silti syvällä sisimmässäni ajattelen että juopolta vaan puuttuu tahdonvoimaa ja jos vaan pysyisi vakaasti päätöksessään, juominen loppuisi. Pakkoko sitä kaljaa on ostaa ja juoda?? Itsellä kun ei ole ongelmia viinan tai muitten päihteitten kanssa, en voi täysin ymmärtääkään.
Alkoholismi eroaa esim syövästä niin että syöpäpotilas tuskin sairautensa vuoksi on täysin epäluotettava, sotkee raha-asiat, pilaa ystävyys- ja sukulaisuussuhteet läheisiltäänkin, saa potkut…
Haluaisin kuulla miehen äänestä puhelimessa jotain muutakin kuin innostuneisuutta. Esim nöyryyttä ja katumusta. Vai onko hän niin onnellinen kun omat asiat näyttävät pitkästä aikaa valoisammilta? En varmasti ole kannustavin seuralainen hoidon jälkeen ja tiedän etten tule hyväksymään yhtäkään retkahdusta. Olen saanut niiin tarpeekseni juomisesta, valehtelusta ym aiheeseen liittyvästä. Päätin jo että haluan miehestä eroon, mutta sitten hän menikin hoitoon. Mies tuntuu ajattelevan että saa kaiken anteeksi raitistumalla. Ongelma on ikäänkuin sitten kadonnut.
Läheisviikonloppua ei tule, koska en lähde ajamaan pitkää matkaa lasten kanssa, eikä ole ylimääräistä rahaa yöpymisiin, bensoihin ym. Haluaisin kyllä puhua suuni puhtaaksi, kuten olen kuullut että siellä saa tehdä.
Olen ollut pitkään lannistettu ja epätoivoinen. Nyt kun olen saanut tilaa ja näkökulmaa asioihin, olen alkanut tuntea vihaa / pettymystä.
Olen vihainen siitä että olen antanut miehen sotkea asioitamme monta vuotta ja niitä sotkuja maksan pitkään. Nyt pitäisi olla tukemassa kun mies yrittää raitistua. Miksi? Enkö ole tehnyt jo tarpeeksi? Meneekö hoito puihin, jos olen saanut tarpeekseni miehen ymmärtämisestä? Entä jos luotan, annan tilaisuuden taas ja petyn?
Ensin syytetään mahdollistajaksi jonka tuella mies voi jatkaa juomista. Nyt pitäisi olla tukena. Jos mahdollistan juomisen hoitamalla perheen asiat niin että lapset on hoitopaikassa kun olen itse töissä, laskut on maksettu ja ruokaa löytyy jääkaapista, miten tämä “mahdollistaminen” muuttuu hoidon jälkeen “tueksi” kun mikään ei muutu?
Raitistuminen ei korvaa monen vuoden vääriä tekoja. Koen tulleeni väärin kohdelluksi ja haluan hyvitystä. Haluan tekoja, en puheita. En ole siinä vaiheessa että voisin tukea ketään.
Menisin läheistapaamiseen jos siihen ei tarvisi upottaa useampaa satasta, mitä minulla ei ole. Mies itse valitsi hoitopaikkansa niin kaukaa ja oli tiedossa ettemme välttämättä pääse tapaamisiin.
Kaikella on aikansa. Hoito ja orastava raittius ovat varmaan miehelle niin mullistavia asioita, ettei hänellä yksinkertaisesti riitä (vielä) kapasiteettia ajatella asioita sinun kannaltasi. Samalla tavoin kuin sinäkään et pysty nyt juuri näkemään asioita kuin omalta kannaltasi. Enkä sano tätä nyt millään pahalla. Pitkän aikaa kaikki on pyörinyt miehen juomisen ympärillä ja sinulla on pitkästä aikaa mahdollisuus tutkailla omia ajatuksiasi. Sinulla on oikeus olla vihainen ja katkera. Se on vaihe, joka täytyy käydä läpi ennen kuin jotain muuta voi tulla tilalle.
Oma mieheni oli viime kesänä pari kuukautta juomatta, kunnes retkahti. Retkahduksen jälkeen hän on ollut juomatta (ehkä uskaltaisin jo käyttää sanaa raittiina) nyt yli puoli vuotta. Nyt kun ollaan puhuttu kesästä, hän on sanonut, ettei pystynyt silloin ajattelemaan minua tai minun tunteitani ollenkaan, kaikki energia meni itseen. Hänen mielestään minun olisi pitänyt luottaa häneen samalla tavalla kuin ennenkin suunnilleen saman tien, kun korkki meni kiinni. Mikä ei tietenkään ollut mahdollista, enhän mä ole mikään kone, josta säädetään luottamus ja rakkaus napin painalluksella on tai off asentoon. Nyt hän ymmärtää, ettei sellaista voinutkaan tapahtua niin lyhyessä ajassa, mutta silloin hän ei voinut sitä ymmärtää. Tämän nykyisen juomattomuuden (tai raittiuden) aikana oikeastaan vasta nyt ihan viime aikoina hän on osoittanut selvästi ymmärtävänsä minun kokemuksiani ja osoittanut ihan vilpitöntä katumusta. (En pidä sanasta “katumus”, mutta en keksinyt parempaakaan. Katumus on jotenkin negatiivinen ja vihamielinen sana.) Sen katumuksenkin kanssa on vähän niin, ettei sitä edes halua, ennen kuin se on todellista. Puolihuolimattomasti heitetty “anteeksi” ei tunnu missään, jollei sitä todella tarkoita.
Itse olen päässyt vihasta eroon puimalla kokemuksiani Al-Anonissa, terapiassa ja täällä. Silti oikeastaan vasta, kun sain todella purettua ne miehelleni, tunsin oikein tosissani päässeeni niistä eroon. Kävimme parisuhdeterapeutin kanssa läpi juomista mun näkökulmastani (varmaan se läheisviikonloppu ajaisi saman asian?) ja laitoin miehelle linkin omaan Plinkin ketjuuni. Mulle nämä olivat ratkaisevia asioita ainakin tällä hetkellä ajateltuna. Mutta en mä olisi ollut niihin valmis aikaisemmin. Ei kannata harmitella, että miksi en tehnyt sitä ja tätä aikaisemmin, tai miksi en tee jotain nyt. Kaikki ajallaan. Sitten, kun olet valmis. Tiedät sen kyllä.
Tiedä, että et ole yksin, me muut ymmärrämme ja olemme hengessä mukana. Pidä itsestäsi huolta.
Kiitos Vixen. Juuri ymmärrystä tarvitsen. Vaikka ystäville puhuu ongelmista ja tuntemuksista, ei he ymmärrä vaikka yrittävät auttaa. Enpä itsekään olisi 10v sitten voinut käsittää miksi joku roikkuu selvästi juopossa miehessä ja epäterveessä suhteessa. Olenpahan taas sitäkin tietoa viisaampi.
Puhelut miehen kanssa ovat olleet rajallisia ja liian harvassa että mitään suurempaa olisi voinut keskustella.
Olen puhunut suuni puhtaaksi, kuten minulla on tapana, vaikka hän onkin loukkaantunut sanoistani. Avoimuus ja rehellisyys on mielestäni parempi kuin valehdella ja jättää asioita kertomatta ettei toinen loukkaantuisi. Vaikeampaa on saada miehen suusta ulos rehellistä ja suoraa puhetta. En ole huomannut suurta muutosta miehen ajattelumaailmassa. Hän kokee olevansa väärinymmärretty ja väärinkohdeltu vaikka itse suhtautuu muihin ihmisiin alentuvasti ja valittaa jokaisesta pienestäkin epäkohdasta ja kokee ihmisten toiminnan helposti henkilökohtaisena loukkauksena. Hän ei voi luottaa minuun koska en seiso hänen takanaan. Miten voisin kun en hyväksy hänen tekojaan joilla hän aiheuttaa vahinkoa muille. Hän on vaikea ihminen enkä tiedä jaksanko olla enää puskuri hänen ja maailman välillä.
Aluksi ihailin miehen rohkeutta puuttua epäkohtiin, mutta nyt se on vaan rasite. Asiat voi hoitaa myös hyvässä hengessä ja saada niin paremman tuloksen. Ihan kuin mieheltä puuttuisi kyky antaa negatiivista palautetta asiallisesti tai ottaa sitä vastaan. Alkoholismi ei voi olla selitys kaikelle, eikä raitistuminen korjaa koko pakettia.
Hän haluaisi jatkaa perheenä, mutta se vaatii luottamusta mitä minulla ei häntä kohtaan ole.
Riittäisikö jos me plinkkiläiset annettaisiin lupa, että voit tukea miestäsi ilman että sun tarvitsee kokea uhrautuvasi enää yksienkään lupausten vuoksi. Miehesi raitistukoon itsensä takia. Eli ei, et ole vastuussa miehesi hoidon onnistumisesta - vaikka tietysti läheisenä kannat huolta siitä joka tapauksessa. Onhan siitä hoidosta helpompi iloita, jos ei tarvitse pelätä sen muuttuvan kiristyskeinoksi, palloksi omaan nilkkaan
Kannustaa voi sitten niitä asioita, joista voi ollakin iloinen. Jos mies löytää hoidosta jotain apua itselleen ja sitä myötä teille, niin upeaahan se on. Ja hienoa että hän on sinne osannut ja halunnut hakeutua! Mutta sitä on/off nappia odotellessa täytyy vaan tottua että meillä läheisilläkin on tunteet ja haavamme nuoltavana.
Täällä ei ole kummempaa tapahtunut. Miehen hoidon päättyminen lähestyy ja hän kuulostaa erittäin positiiviselta. En ole ottanut puheeksi kauanko hän aikoo täällä viipyä ja pitääkö lupauksensa mennä muualle töihin. Ihan on rauhallinen mieli. Katsotaan mitä tapahtuu ja varmasti jutellaan kun hän tulee. Olen miettinyt pelisääntöjä joiden avulla tämä perhe pyörii nyt ja joihin miehen pitää sitoutua. Ihmeellisistä asioista ei ole kyse, lähinnä tilan antamisesta perheenjäsenille ettei tarvitse puuttua joka asiaan. Olen tottunut arjen pyöritykseen ja se toimii. Tuntuu vähän oudolta ottaa tähän joku sotkemaan systeemini. Aiemminhan me yleensä mentiin miehen systeemeillä.
Yksinolo on tehnyt hyvää. Itseluottamus on palautunut kun arki sujuu. Rohkeutta olen saanut lisää kun pärjään ilman miestäkin jopa paremmin. En tunne tarvetta hakea miehen hyväksyntää kaikelle tai edes kertoa hänelle kaikesta mitä olemme puuhanneet lasten kanssa (ihan tavallisia asioita). Olisin ihan valmis elämään kaukosuhteessa jolloin saisin pyörittää arkea itse ja mies näkisi kuitenkin lapsia ja lapset saisivat olla isän kanssa tarpeeksi.
HUH - väsyttävä viikonloppu takana ja vielä kellojen siirtäminen lisäksi. Lapset ovat olleet sairaina ja oma nukkuminen jäänyt vähemmälle kuin normaalisti. Työpaikalla tulossa muutoksia ja pitäisi jaksaa suunnitella kaikenlaista.
Olen taas pohdiskellut asioita. Huomasin että odotan miehen tänne tultuaan antavan minulle positiivista palautetta kun olen yksin pyörittänyt arkea (arvata saattaa saanko sitä!) ja miten olen järkeistänyt rutiineja, sisustanut kotia ym (kun energia ja huomio ei ole mennyt miehen vahtaamiseen).
Odotan myös rehellisyyttä ja vanhojen juttujen puhumista auki, nyt niin kuin ne ovat oikeasti tapahtuneet. En tiedä onnistuuko sekään, mutta en voi ajatella jatkoa valheessa elämiselle. Asiat jotka on jo paljastuneet, on paljastuneet esim ulosottomiehen yhteydenotoissa (laskut maksamatta) tai muuta kautta kuin miehen itsensä kertomana. Siksi on vaikea luottaa. Kuinka paljon salaisuuksia vielä on jota pitää varjella, vaikka itse asia olisi täysin mitättömiä tänä päivänä? On todella inhottavaa saada tietää miehen valehdelleen jos joku muu sen tulee kertomaan. En tiedä liittyykö valehtelu juomiseen ja sen peittelyyn ja loppuuko se raitistuttua. En tiedä sitäkään raitistuuko mies. Hän on luvannut joka tapauksessa muuttaa toiselle paikkakunnalle töihin ja se riittää minulle nyt.
Välillä tuntuu että onko tässä mitään järkeä. Rahat riittää nipin napin vaikka työssä käy, velanlyhennyksiä on niin paljon. Mitään isompaa ei voi hankkia ja luottotiedot on jäissä useamman vuoden eteenpäin. Ennen pystyin käyttämään rahaa aika huolettomasti ja sitä turvallisuudentunnetta kaipaan. Toki on hyvä että rahat riittää ja hyvä on myös opetella säästäväisemmäksi. Aikaisemmin kyselin mieheltä kymmeniä kertoja, onko kaikki maksettu ja hän väitti että on, on. Harmittaa että vuokratkin olisi saanut vaikka sosiaalitoimen kautta maksettua aikoinaan kun mies olisi kertonut rehellisesti tilanteen eikä järjestänyt lähinnä minua tähän kuseen.
Mies on ollut kotona reilun viikon. Jotain on muuttunut, mutta vanhat haamut kummittelee minun mielessäni ainakin, jos ei hänen. Hän on puhunut avoimemmin menneestä, juomisesta ja valehtelustaan, mutta en tiedä onko nykypäivästä rehellisesti puhuminen sen helpompaa. Olisin toivonut ja odotinkin että olisimme voineet rehellisesti keskustella, mutta hänellä tuntuu olevan edelleen esteitä puhua oma-alotteisesti asioista. Tai ehkä en aluksi jaksanut kuunnella työpäivien jälkeen mitä hauskaa kukakin hoidossa oli sanonut ja mitä mieltä terapeutit oli mistäkin asiasta olleet. Sellaista keskustelukulttuuria ei ole mitä toivoisin olevan, vaikka kyllä me puhumme. Parisuhde on hukassa ja arjen kiireissä ei ole aikaa tai jaksamista alkaa selvitellä asioita sen rakentavammin.
Olen pinna tiukalla kun mies ei lähtenyt viikonloppuna toiselle paikkakunnalle, johon hän on töihin menossa. Minun näkökulmastani näyttää että vanha kotona lorvailu saa vallan ja vaikka hän tekee paljon kotona, pelkään että vanha elämä saa vallan jos hän ei pääse työelämään kiinni.
Epäilen päivittäin että hän on juonut ja helpotun kun näen ettei ole. Vanhan kaavan mukaan mies on perustellut mihin tarvitsee välttämättä rahaa, (esim auton johonkin osaan jota ilman tulee kalliimpi remontti myöhemmin ym paskaa) olen sitä antanut ja hän on lähtenyt autolla illalla töitteni jälkeen “osaa ostamaan” ja tullut umpikännissä kotiin. Tänään annoin rahaa asiointiin, jotka hän hoiti työpäiväni aikana (pakkohan se on luottaa?!) mutta vielä nyt illalla hänen piti lähteä viemään autoa pesuun, vaikka se kuraantuu samantien kuitenki. Epäilykset on ilmassa, mitenköhän käy?
Minulle olisi helpompaa jos hän olisi jossain muualla. Stressaan ja epäilen, en voi mitään, eikä se ole kummankaan kannalta hyvä. Jos hän on muualla, hän on selvemmin omalla vastuullaan, eikä minun tarvitse etsiä merkkejä juomisesta ja laskea onko kaikki rahat lompakossa tallella.
. Sitten on vielä senkin opetteleminen, että osaa löytää lapsellekin tukiverkostoa muista aikuisista ja läheisistä, ainakin itselleni tässä on tekemistä ja siksikin omia menoja on niin hankala toteuttaa. Mäkään en ole saanut aikaiseksi sinne al-anoniin menoa, ja siksi varmaan tällä palstalla roikunkin vielä näin ahkeraan… Mutta toisaalta on kiva että sellainenkin oljenkorsi on vielä käyttämättä, ja toisaalta ei kai se mikään pakollinen juttu ole.