Entisenä omakotitalon ja mökin järvenrannalla omistajana katselen usein omakotitaloja kun pyöräilen. Ihailen ihmisten kekseliäisyyttä tehdä pihat ja talo kauniiksi. Ovat ahkeria ja mielestäni kunnon ihmisiä sillä he kaunistavat ympäristöä josta minäkin saan nauttia. Asui siellä alkoholisteja tahi ei. Mutten harmittele heitäkään joilla on niitä rikkinäisiä autoja ja pyöriä pihanperä täynnä. Kukin saa elää tavallaan. mutta kumpaankaan en enää muuttaisi.
Muistan kuinka silloin kun omistin sen omakotitalon, niin tein pihalla hommia, se oli aina puhdas ja siisti, samoin koti oli siisti, mutta minä join ja tein hullun lailla töitä. Viina inspiroi minua tekemään töitä. Kunnes sammuin. aamulla sai sitten ihmetellä missä mikäkin työkalu on ja pensas 
)
lapseni sanoikin tässä joku aika sitten, että kun joka perjantai siivottiin niin loppu-illasta olin sitten jo ihan kanttuvei humalassa ja aamulla karmea krapulan haju levisi taloon.
ehkä siksi en halua enää niitä, kun pelkään ehkä alkavani juomaan?
Toisaalta olen aika hillitön, tai olin, jos jotain alan tekemään, kaikki menee aina överiksi, menen liiallisuuksiin. Ja kun olin ennen ainakin hirveän kade, vertailin ja halusin itse aina samaa ja vähän parempaa kuin muut niin olenko vain nyt terveen varovainen kun tiedän mihin se voi johtaa. Viimeisessä työpaikassanikin tein ihan hullun lailla töitä, en ollut parantunut siitä vaikka raittiina olen ollut.
Mielikuva ja todellisuus? Mikähän tunnevamma se sai minutkin olemaan niin äärimmäisen kriittinen kaikessa, yrittämään liikaa? Kunpa nyt osaisin jo päästää itseni helpommalla, en enää olisi niin kriittinen ja ainakaan huolissani jos joku lapsistani ei eläkään ihan normien mukaan vaan kulkee omaa polkuaan, vaikka se näyttäisi tuhon tieltä, se voi olla hänelle tarpeen jonkin asian takia mistä minä en tiedä yhtään mitään.
Lempeämmäksi ja hieman höllentäisin asioista, sitä toivoisin.
Liikutaanko tässä nyt sen perusongelman äärellä joka addiktoituvalla ihmisellä on?
Eli meidän ongelma ei ole ollut nyt esimerkiksi se alkoholi, vaan tämä: “minulla ei ole tarpeeksi” ja “minä en ole tarpeeksi”?
Tätä sitten “meidän kaltaiset” ihmiset läkähdyksiin asti koittavat juosta kiinni ja paikata, kunnes joskus sitten oivaltavat että enää ei tarvitse juosta?
Eihän asemassa, titteleissä, tavarassa, rahassa yms. ole sinänsä mitään väärää. Ongelmalliseksi se muodostuu silloin kun oman olemisensa ja ihmisyytensä arvo tulee ripustetuksi noihin asioihin. Kun niillä paikataan jotain omanarvontunnon vajetta. Ennen kaikkeahan tämmöinen on traagista sille ihmiselle itselleen?
Minä olen typerien päätösten vuoksi menettänyt ihanan taloni sekä ihanan kesämökin, elämäntavan sekä elinympäristön. Olo on nykyisellään kuin evakolla. Kotoisaksi tunnen oloni täällä möksällä luonnon keskellä. Ja että itse kärsin näistä menetyksistä niin kamalinta asiassa on poikain menetykset.
Mä en pysty siellä kotikylässä käymään muuta kuin tien alkupäässä parissa paikassa. Sen tien pelkkä ajaminenkin olis liian tuskallinen kokemus. Nuorempi poika kyllä pystyy siellä oleskelemaan, en kyllä ymmärrä miten.
Minä en kadehdi ketään enkä oikeastaan mitään. Ei ole tarvis olla toisia parempi tai haalia omaisuutta jollekin näyttääkseen. Aika perustyytyväinen olen näin aikuisiällä. Sen sijaan tuo “oikeastaan mitään” tarkoittaa, että muutama asia joskus kaihertaa. Se, että on myöhäistä saada onnellinen lapsuus sekä ne krapuloille hukatut päivät männävuosina. Pahaa en ole tehnyt kuin itselleni. Katse on kuitenkin tässä hetkessä ja päivässä, tulevaisuutta ajattelen positiivisena avoimin mielin. Vanhoissa on turha rypeä!
Minä en myöskään ole kateellista sorttia ollut koskaan. - Kateellinen olen ollut silloin kun lapset oli pieniä, nimittäin kun katseli perheitä, joissa isukki oli myös hommeleissa mukana. Kun poikain isukki oli vielä Euroopassa töissä, niin kävi kotona viikonloppuisin. Tää homma vei kyllä mieheltä voimat vuosien mittaan. Jatkuva matkustaminen eri vempeleillä ja odottelu siellä sun täällä saa kyllä konsultin kuin konsultin sortumaan juopotteluun. Viikonloppuisin sitten riideltiin.
Joo, sitten myöhemmin kyllä tajusin etäsuhteen hyvät puolet. Se on vähän sit silleen mihin ihminen tottuu.
Niin ajatellaan vaikka kuinka paljon on kateellista porukkaa ollut moisille konsulteille. Ihmisillä on kummalliset mielikuvat tästä loistoelämästä, kun takseilla sekä lentokoneilla kuljetaan ja bisnisshotlassa asutaan. Saahan siitä rahaa vaan aikaa ei ole edes käyttää sitä rahaa järkevällä tavalla. - Jos projekti on huonossa vaiheessa, niin ei tulla kotiin häihin eikä hautajaisiinkaan.
Näinhän se on ikzu, myönnän sen, olen ääripää ihminen enkä aina kykene hallitsemaan edes raittiina sitä mitä teen. se vamma tai niinkuin mieheni sanoo ominaisuus on vain kestettävä ja tultava sen kanssa toimeen. onneksi nyt on vierellä terve ja tasapainoinen ihminen niin hän vähän vakauttaa tätä touhua.
Joskus on pieni välähdys mielenrauhasta ja tyyneydestä. raittiuden alussa varsinkin olin aikamoinen tuulispää kun piti rynnätä kokemaan kaikkea sitä mitä oli jäänyt paitsi. Siitä olen ihan kiitollinen että uskalsin ja olin rohkea. epäonnistuin välillä mutta se vain kasvatti luonnetta, kait, joskus tuntui kyllä että murrun kokonaan.
Heliseelle voin kertoa että kun avioero tuli ja sitten jouduin muuttamaan kun elämäntilanne sen vaati, niin luopuminen oli raskasta. Jo ero sinällään oli tuskainen, mutta muuta vaihtehtoa en silloin nähnyt. Joka kesä kävin katsomassa monta vuotta taloamme ja sitä mitä uudet asukkaat olivat tehneet. Kunnes sitten viimein ei enää tarvinnut mennä.
mökkilomille en raittiuden alussa halunnut mennä, ehkä pelkäsin etten kestä selvinpäin. olin ennen turruttanut itseni humalaan, miksi, en tiedä. En tiedä muutenkaan miksi piti juoda? Mikä minussa oli vikana että oli pakko turruttaa itsensä humalaan.
Sen muistan että nukkuminen oli hankalaa selvinpäin, en millään saanut unta. ja sitä se oli raittiuden alussakin, monta vuotta kärsin unettomuudesta. pakko oli sitten ottaa nukahtamispilleri avuksi. Nykyään en enää tarvi kuin melatoniinia joskus harvoin.Tunnistan itsessäni yliherkkyyttä ja aivot käyvät joskus ylikierroksilla. niinkuin nytkin )
Tämmöinen sepustus tuli perjantai-iltapäivän ratoksi ja siivous-urakan lopuksi. Ei enää tarvi kaljaa eikä viiniä siivouskaveriksi )
Minä olen tainnut löytää mielenrauhani juuri siitä etten ole riippuvainen talostakaan. Onhan minulla tämä mökkini, joka on tietysti minulle sopiva, kun sen olen ihan itseä varten toistasataa vuotta vanhan hirsikehikon pohjalta askarrellut sen mukaan mikä on sattunut huvittamaan, mihin on aineita löytynyt työmaiden ylijäämästä, sattuman kauppaa löytyneistä oikein halvoista muilta jääneistä lautakasoista ja joskus ihan kaupan tarvikkeistakin.
Tottakai tästä siis tykkään, mutta jos taas kerran kuitenkin jostain syystä niin kävisi että kaikki menisi, niin ei se minulle elämää suurempi asia olisi.
Onhan se muutamaan kertaan kokeiltu juttu, ja ennenkin on sen kanssa toimeen tultu. Ja on joskus ollut ihan hauskaakin, vaikkei edes seuraavan päivän sapuskasta ole tietoa ollut.
Se on kai se riippumattomuus, jonka opettelu on kannattanut.
Näin se taitaa olla, ettei onnea voi ostaa. Muutenhan huvipuiston omistaja olisi se kaikkein onnellisin.
Tän jutun olemuksen muistan niinkin kaukaa, kuin oppikouluajoilta. Voitin nimittäin satasen juoksussa ihan kovat kisat ja pääsin ihan palkintopallille ja ykköspaikalle. Minulle se oli tosi iso juttu, josta muutamia vuosia aiemmin en osannut edes haaveilla. Kisa sinällään oli ihan kiva sen muutaman sekunnin ajan kuin se kesti, mutta ei siellä palkintopallilla enään oikeastaan miltään tuntunut. Näitä elämän “palkintolusikoita” on sittemmin tullut kerättyä ihan riittämiin, mutta ei se tyhjyys mihinkään sillä keinoin kadonnut. Sitä pitää oppia nauttimaan matkanteosta, eikä koko ajan haaveilla maaliintulosta. 
Minullakaan ei ole lasikattoterassia, mutta sentään lasitettu parveke on. Minulle on tosin saman tekevää onko se lasitettu, koska minulla ei ole kissoja jotka voisi pudota parvekkeelta enkä piittaa jos parvekkeelle tulee lunta talvella.
Pitäisi tosin siivota koko parveke, ja laittaa sille joku mukava kesätuoli, niin voisipa nauttiakin olosta siinä joskus. Joskushan onnellisuuden tunne voikin syntyä pienistä asioista. Se voi hyökyä päälle vaikkapa saunassa treenin jälkeen.
Talo. Talo jossa asun, on 1970 -luvulla rakennettu harmaa betonimöhkäle, viisikerroksinen, ympärillään muita samanlaisia. Naapureiden kanssa tulee toimeen, mutta hieman etäisyyttä kannattaa joihinkin pitää. Seutu on hieman huonomaineista, mutta hyvänä puolena on se että luontoakin on lähellä: metsää, ulkoilureittejä, korkeita kallioita, meri. Ja hyvät kulkuyhteydet vaikkapa Hell sinkin ytimeen. (ja tähän joku läppä Länsimetrosta).
Neliöitä minulla on 34, ja pulitan siitä kuukausittain Espoon kaupungille 425 euroa.
Kalustuksena minulla on keittiön pöytä, pari tuolia, sohva, sänky… ja viihde-elektroniikan virkaa toimittavat läppäri ja cd-soitin. Nurkissa lojuu kolme kappaletta kitaroita, joihin joskus tartun.
Ikkunalaudalla kököttää pieni buddhan patsas, jota en kuitenkaan palvo. Se on matkamuisto jostain kaukaa.
Eloni puitteet eivät siis ole kovin mahtipontiset minullakaan, vaikka onkin juokseva lämmin vesi ja jopa kylppäri, ja sähkökin tulee asuntoon, paitsi kerran kun unohdin maksaa sähkölaskun. Onneksi oli kesä.