Mielenterveysongelmien kohtaaminen raitistumisen jälkeen

Lataamo
1

Hei. Halusin kirjoittaa mielenterveysongelmien kohtaamisesta raitistumisen jälkeen. Sekä jäsentääkseni ajatuksia itselleni että kuullakseni muiden ajatuksia aiheesta.

Minulla on vaikeita mielenterveyden häiriöitä ja olen pohtinut niiden suhdetta päihteidenkäyttööni. Kirjoitan muutamasta osittain päällekkäisestä teemasta aiheen tiimoilta. Taustatietoina, että olen käyttänyt erilaisia päihteitä elämäni aikana ajoittain paljonkin. Eniten alkoholia ja sen olen myös kokenut haitallisimmaksi päihteeksi itselleni. Aikuiselämässäni ovat vuorotelleet päihteidenkäytön ja raittiuden jaksot. Olen kuitenkin pystynyt pysymään jotenkin tavanomaisessa elämässä kiinni. Suorittanut opinnot aikoinaan ja ollut töissäkin pitkään aiemmin. Seurustellutkin joitakin kertoja elämäni aikana. Nyt olen jälleen ollut muutaman kuukauden raittiina ja ajattelin olla toistaiseksi. Aiemmin olen ollut raittiina kerran vuoden sekä toisella kerralla kolme vuotta. Eniten käytin päihteitä pari kolme vuotta sitten sekä noin kuusi seitsemän vuotta sitten.

Päihteidenkäyttö ja ahdistuneisuus.
Kärsin voimakkaasta ahdistuneisuudesta johon liittyy ajoittain todellisuudentajun menetystä etenkin vainoharhaisuuden muodossa. Lähes kaikki ahdistuneisuus liittyy tavalla tai toisella ihmisiin tai sitten on vain yleinen määrittelömättömän hankala, pelokas ja ahdistunut olo. Sosiaaliset tilanteet raittiina ovat minulle välillä hyvin ahdistavia ja niissä oleminen on psyykkisesti hyvin kuluttavaa. Olen paljon yksin koska en halua kokea tilanteisiin liittyvää ahdistusta. Epätoivottavaksi tilanteen tekee kuitenkin voimakas kumppanin kaipuu. Haluaisin seurustelusuhteen vaikka tiedänkin, että en pystyisi sellaista nykyvoinnillani ylläpitämään ja että se olisi minulle hyvin kuormittavaa ja riski voinnilleni. Kuten myös raittiina olemiselle. Tätä halua ei voi kuitenkaan tahdonalaisesti päättää olla kokematta ja asia kalvaa minua välillä jatkuvasti. Tunnen olevani umpikujassa, koska en voi enkä halua säädellä ahdistuneisuuttani päihdeaineilla mutta ilman niitä olen kykenemätön tekemään itseäni tykö kenellekkään. Lääkitystä on kokeiltu monenlaista mutta siitä ei ole tilanteessa apua. Enkä voisi kuitenkaan olla koko ajan lääkittynä, kuten en päihtyneenäkään, jos seurustelisin jonkun kanssa. Miten sammuttaa tämä halu? Ennen tein sen päihdeaineilla, ja nyt en saa siltä välillä ollenkaan rauhaa, vaan asia tulee mieleeni pakonomaisesti välillä päiväkausia yhteen menoon.

Pakonomaisuuden mainitsemisesta on luontevaa jatkaa tarkemmin vainoharhoista ja pakkoajatuksista. Ne liittyvät usein kuviteltuihin uhkiin valmistautumiseen ja itsetuhoon. Ne kuluttavat ja väsyttävät enkä pysty niitä säätelemään oikein mitenkään. Esimerkki voisi olla vaikkapa sellainen, että pihalla välähtävät auton valot, tai naapurissa kolahtaa jokin, ja tajuntaan tunkeutuu ajatus, että minua ollaan tulossa tappamaan. Välillä mieli laukaisee näitä ajatuksia pienimmästäkin ärsykkeestä ja nukahtaminen on ajoittain hankalaa vireystilaa nostavien ja huomiota kiinnittävien pakonomaisten ajatusten keskellä. Itsetuhoon liittyvät pakkoajatukset ovat mieleen tunkeutuvia ajatuksia siitä, miten minun pitäisi vahingoittaa itseäni tai tehdä itsemurha. Miten saada lomaa näistä ajatuksista ja nukuttua levollisemmin?

Kolmas teema liittyy alhaiseen mielialaan. Minulla on pitkiäkin jaksoja, jolloin mieliala laskee niin, että en koe aitoa iloa oikein mistään eikä minulla ole voimia tai motivaatiota tehdä oikein mitään. Käytin välillä päihteitä kokeakseni ilon ja tyytyväisyyden tunteita ja pystyäkseni esimerkiksi siivoamaan tai laittamaan ruokaa. Dysforista mielialaa on hankala sietää. En niinkään kaipaa neuvoja siihen, miten sitä muuttaa, koska monenlaista olen jo kokeillut. Olen yrittänyt hyväksyä, että perusmielialani on ilmeisesti aika matala. Olkoon sitten niin mutta onko vinkkejä, miten sietää välillä pitkiäkin harmaita jaksoja?

Neljäs teema liittyy oikeastaan kaikkiin edellisiin. Päihteet ovat olleet ilmiselvästi minulle myös tapa säädellä tunne-elämääni niin, että pysyn jotenkin toimintakykyisenä ja koen elämäniloa. Että pystyn jotenkin elämään itseni kanssa. Nyt en niitä enää kuitenkaan halua käyttää. Onko kokemuksia siitä, että jos on käyttänyt päihteitä eräänlaisena itselääkintänä, että kuinka hankalaa ja pitkäkestoista on rakentaa niiden tilalle jotain muita tapoja elää hankalien mielenterveysongelmiensa kanssa?

2

Mielialan ja tuteiden säätelyssä olen itsekin käyttänyt alkoholia. Tarinassasi on muutakin tuttua, vaikka olenkin sinua nuorempi ja jotain muitakin eroja on… Itsellä rakentui aika nopeasti tilalle muita itselääkinnän malleja, osa terveempiä (ulkoilu, kirjoittaminen) ja osa vähemmän terveitä (syöminen, leffamaratonit). Varmaankin täysin henkilökohtaista. Mutta toisaalta mielenterveysongelmaisella ja myös terveellä koko elämä on eräänlaista “maailmasta toipumista”, jos ajatuksesta vaan saa kiinni. Terve lataa akut eri konsteilla mutta ei tervekään loputtomiin jaksa.

Ennen tutustumistani alkoholiin viiltelin itseäni ja pakkoajatuksia oli paljon. Juominen vähensi ja lopulta poisti viiltelyä ja vissiinkin turrutti, niin että pakkoajatuksia ei liiemmin ollut. Ne ovat nykyään päivittäinen riesa, olen tunnistavinani raiskaajani kadulla kävellessäni tai kaupassa, käyn pitkiä keskusteluja tämän kanssa mielessäni, elän kokemusta päässäni uudelleen ja uudelleen. Jonkin verran auttaa tarkka kirjanpito - jos päivästä 45 minuuttia menee väkivaltavideon pyörittämiseen päässä, niin jää siinä aikaa muuhunkin. (Rauhoittavia lääkkeitä käytän tarvittaessa ja onneksi niitä on. Eivät ole tuottaneet ongelimia mutta mahdollistavat opiskelun, kun paniikkikohtaus ei aja kotiin sairastamaan kesken päivän. Riippuu henkilöstä sopivatko vai eivät.)

Sinänsä elämästä nauttiminen on ihan fakta selvänä, ja vaikka tuota pakkoajattelua/posttraumaattista oireilua on nykyään enemmän niin alkoholiin liittyviä häpeän tunteita ei tarvitse kokea. Voimauttaa, kun tuntee selviävänsä ilman kemiallista kokovartalopuudutusta. (Ja jos joku tulee tähän narisemaan lääkärin määräämien lääkkeiden käytöstä niin suksikoot suohon; omenoita ja appelsiineja.)

Mulla auttaa huomion suuntaaminen muualle ja ajatusten tarkastelu vain ajatuksina. Ei se aina toimi - jos toimisi, en käyttäisi lääkkeitä… Yrittää hyväksyä asian ja ne ajatukset. “Tällaista tänään.”

Itse en ole keksinyt mitään keinoa sietää dysforista oloa. Se kestää aikansa ja onkin jossain vaiheessa poissa. Itselläni tosin mielialat heittelevät enemmän kuin sinulla, joten pitkiä jaksoja silkkaa harmaata ei ole; en ole ehkä paras ihminen tähän kommentoimaan.

Tärkeimpänä pointtinani on ehkä, että olen mieluummin valppaana surullinen kuin kemiallisesti iloinen - se on kuitenkin vain irvistystä viimeistään seuraavana aamuna. Välillä tulee hetkiä tai kausia, jolloin olen omien tunteideni ja mielialojeni herra, ja se on herkkua. Arkea joillekin, itselle pieni ihme - se auttaa jaksamaan.

Voimia!

3

Mulla on kokemus näistä tiloista. Mun tajuntaani ei vain tunkeutunut ajatuksia, vaan mun päässäni soi monta vuotta taukoamaton ympäri vuorokauden soiva ulkopuolinen ohjelmatoimisto, joka esitti vaikka minkälaista jatkokertomusta. Kolmeen otteeseen meni todellisuuden taju pidemmäksi aikaa, oli pakko oleskella sairaalassa, oli niin hirveää. Mä ikäänkuin kuuntelin näitä stooreja ja pystyin kyllä ajattelemaan aivan muita asioita, vaikka ohjelmaa tuuttas koko ajan. Meteli oli niin hirveää, että ei sit enää oikein pystynyt muuta tekemään kun kuuntelemaan ja kärsimään niin perkeleesti. Siihen ei mikään lääke purrut millään tavalla! - Lääkkeet sit lopetettiin hyödyttömänä ja meteli alkoi vähenemään ja vähenemään. Kun se vihdoin lakkasi, päätin vielä jäädä henkiin ja lopetin ryyppäämisen. Tää meteli alkoi vähenemään kun pakotin itseni keskittymään televisioon. Alkuun se oli aivan kamalaa sekin, mutta pikku hiljaa huomasin hetkiä, jolloin konsertti oli vaimentunut hetkiseksi. Nämä hetket sitten pitenivät ja pitenivät. - Tänään saan olla onnellinen päänupissani vallitsevasta hiljaisuudesta ja siitä että on ikäänkuin nuppinsa herra!

Kun moiset ajatukset, kun sullakin on, vaivaa niin kaipaahan sitä toista ihmistä lähelleen. Kyllä kannattais hoitaa itsensä kuntoon ennen vakavampien ihmissuhteiden solmimista.

4

Aika hurjalle kuulostaa. Sitä itse juomisenlopetuksen jälkeisessä ahdistuksessa ei aina edes tajua, millaista joillakin toisilla voi olla tai on ollut. Ei pelkkä pahaolo fyysisesti ja henkisesti, vaan vielä tuollaista.

5

Varmaan kaikilla pitkällisen juomailuajan jälkeen on raitistuessa tuollaisia tunteita. Vaan mikäli tällaiseen on käyttänyt lääkkeenä alkoholia on tilanne varmaan monin verroin ongelmallisempi. Kun sullakin on noita “ajatuksia”, niin olisi mun mielestä tärkeää hakeutua ihmisten seuraan. Yksi keino on käydä AAssa. Siellä ei tarvitse tehdä tai sanoa yhtään mitään mikäli ei halua, siellä kyllä ymmärretään mikäli sosiaalinen puoli on jumissa, ei näet ole mikään poikkeustapaus joukossa. Yks keino on tehdä tietoisesti harjoituksia, esim kun kova ahdistus/pelkotila iskee päälle, niin lähtee ihmisten ilmoille vaikka ostoskeskukseen kävelemään, ja vaikka keskustella jonkun myyjän kanssa jostain tuotteesta (jota kuitenkaan ei ole ostamassa), pikkuhiljaa rohkeus kasvaa. - Niin mähän en tiedä koskeeko sun ahdistus ja pelko vain toisen sukupuolen seuran etsintää, mut kerroinpahan nyt kuiteskii.

6

Moi, kuulosti paikoittain hyvinkin tutulta.

Minullakin päihteet ja etenkin alkoholi (ja amfetamiini) ovat olleet pääasiassa lääkkeitä sosiaalisiin tilanteisiin. Varsinkin etukäteen käyn päässäni läpi kaikki mahdolliset maailmanloppuskenaariot. Että nolaan itseni, mulle varmaan nauretaan ringissä, mua haukutaan ja pakotetaan pois tilanteesta jne. Vaikka toisaalta tiedostan, että pelot ovat hullunkurisia tai ainakin aivan liioiteltuja. Myös itse tilanteessa mietin hyvin paljon, mitä muut minusta ajattelevat, olisiko muilla helpompi tai mukavampi olla, jos en olisi täällä. Nämä ajatukset ahdistavat ja myös vievät keskittymiskykyä pois itse asiasta.

Tilannetta voi koittaa helpottaa lääkkeillä, eli etanolin tai muun sijaan se oloa tai itsetuntoa kohottava aine olisi kenties jokin, jolla on vähemmän “sivuvaikutuksia” ja joita on helpompi ottaa “oikea määrä”, että ei loppuillasta ole konttauskunnossa tai sammumassa vessaan.

Loppujen lopuksi kuitenkin pitää yrittää päästä näistä pakkoajatuksista yli ja sisäistää, että on vaan oma itsensä ja se on sitten muiden ongelma, jos joku pitää outona, tylsänä, tyhmänä tai muuna. Käytännössä se ei tietenkään käy kovin helposti. Koska vaikka “ongelma olisi vain omassa päässä”, niin kyllähän siellä taustalla on myös ihan aivokemiallisia reaktioita. Mulle tää tilanne alkoi aukeamaan vähän vasta joskus, kun olin niin pohjalla, että mietin itsemurhaa. En ole täysin peloistani vapaa, mutta nykyään aktiivisesti yritän kiinnittää näihin tunteisiin vähemmän huomiota. Tavallaan sellainen hälläväliä-asenne, että ihan sama mitä tapahtuu, mutta en jää ainakaan yksin kotiin.

Toinen tuttu juttu on tuo halu vahingoittaa itseään. Olen ollut aika paljon yksin, koska sosiaalisten tilanteiden välttely meni jossain vaiheessa siihen pisteeseen, etten nähnyt juuri ketään ihmisiä pitkiin aikoihin ja kaverisuhteetkin ehtivät kärsiä tai mennä poikki.

Olen siis nykyään ryypännyt lähinnä itsekseni viemään pois tuota ahdistusta ja siihen liittyvää halua tehdä pahaa itselleen. Nyt pyrin täysraittiuteen, mutta vielä tulee sorruttua pahimpina hetkinä tuttuun ja turvalliseen etanoliin.

7

Luin paljon kirjoja ja tutkimuksia, sekä katsoin joitain videoitakin, siitä mitä alkoholi aiheuttaa aivoille, mielelle ja tunne-elämälle. varsinkin naiselle. olihan se aika järkyttävää luettavaa ja totta. Kyllä olin ihan samanlailla alkanut “miehistymään” niinkuin tutkimus osoitti, ja kaikki muukin täsmäsi, joku enemmän ja joku asia vähemmän.
minulla on myös ollut alkuaikoina hyvin voimakkaat pelkotilat, jännitys ja ahdistus. mutta kävin AA-ryhmässä ja siellä toiset sanoivat että se kuuluu asiaan, ne menee ohi ajan kans kun vain et enää juo. Totta. lieveni ne melko pian.
Muistan ne unet mitä näin silloin, kauhukertomuksia ja niin toden tuntuisi että kun heräsin olin sekaisin kun en tiennyt olinko hereillä vai jatkuuko unen kauhutila. Joskus uni jatkui niin että näin oikeasti esim. taulusta tulevan jotain ulos. tai että vuoteeni vieressä oli jokin kauhea pimeä hahmo. Se oli pahinta, kun se hahmo tuli sängyn viereen, pelko oli hyytävää ja en uskaltanut liikkua, odotin vain että herään siitä kauhusta, ja rukoilin, sopotin jotain mantraa.
Mutta ihanaa, ajan myötä pelkotilat väheni ja loppui. Samoin paniikkihäiriöt yms.
Mutta en jäänyt neljän seinän sisälle yksin, vaan menin “ihmisten ilmoille”, opettelin tanssikurssilla tanssimaan ja aloin seurustella ihmisten kanssa, vaikka kuinka tuntui miltä tuntui, niin aina kun olin saanut itseni lähtemään johonkin kurssille tai ryhmään niin pois tullessa oli hyvä olo siitä että olin voittanut itseni. Rohkeasti pelkoja päin!
Ja itsensä tunteminen on aa ja oo. me ihmiset ollaan niin erilaisia ja on erilaisia mielenterveys ongelmia tai sanotaanko ominaisuuksia, ettei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa selvitä eteenpäin.
minusta olisi ihanaa kun voisi päästä siihen vaiheeseen, että ei sano itsellee että on mielenterveys ongelmia vaan ne on ihmisen omainaisuuksia ja niiden kans on opittava elämään. Vieläkin edelleen on opeteltava.
Minä olen edelleen yliherkkä monellekin asialle. pelkotilat tulee aika herkästi ja mielikuvitus luo uhkia olemattomista asioista. Todellisuus vääristyy. Siksi on hyvä että on ystäviä ja parisuhde, ettei jää yksin omien pelkojensa kanssa.