Mielenkiintoinen näkemys mielihyvästä ja päihteistä

mielenihmeet.fi/mielihyvan-tunn … iippuvuus/

Hei Dave2

kyllä tuo sopii ainakin minun kuvaani, vaikka ainoa huumeeni on keskiolut. Yksinäisyys on yksi vaikuttavimmista syistä juomiskulttuuriini. :blush:

Alkoholisti juo aina yksin ja tunnistan hyvin itseni tuollaisena eristettynä rottana.

Addikti on ollut lapsesta asti stressaantunut ja tarvitsee päihteitä hiljentääkseen demoninsa.

Nyt täytyy kysyä, että väheneekö yksinäisyys kun lipittelee kotona kepua?

Omien havaintojeni mukaan aktiivinen toiminta auttaa. Olen saanut hyviä ystäviä ja nykyisen naisystäväni yhdistystoiminnan piiristä.

Dave2

Ei tietenkään vähene, mutta alkoholi turruttaa tunteet, ne tuntuvat vähemmiltä. Valhehan se on, mutta houkutteleva :blush:

Eikä juo, jos sillä on hyvää(tai huonoa) seuraa toisista juopoista :stuck_out_tongue: .

Olin aiemminkin lukenut tästä rottapuistokokeesta ja kyllähän tuo ihmistenkin kanssa paikkansa pitää, että päihdeongelmat rehottavat pahiten sellaisissa ympäristöissä/yhteisöissä, joissa on paljon köyhyyttä, työttömyyttä ja ylipäätäänkin näköalattomuutta, toivottomuutta ym. kurjuutta. Yksilön kohdalla tämä korrelaatio ei enää niin suoraa olekaan. Onhan niitä paljonkin päihdeongelmaisia, joilla on kaikki ulkoiset puitteet kerrassaan mainiosti, eikä oikeastaan muutoinkaan elämässään mitään suurempaa valittamista ja ongelmaa.

Esim. itse en voi pahalla tahdollakaan sanoa, että mulla olisi mitään mainittavaa puutetta sen enempää sosiaalisten suhteiden, aktiviteettien, kuin materiankaan osalta ja olen oikeastaan varsin tyytyväinen elämääni, vaikkei se aina ruusuilla tanssia olekaan, kuten ei toki varmaan kenelläkään. Siitä huolimatta mulla on päihdeongelma. Aiemmin asiani eivät olleet näin mukavasti mallillaan ja silloin tulikin varmaan lääkittyä pahaa oloaan päihteillä, mutta sain apua ja ihan itsekin korjasin asioita, elämäni muuttui paljon paremmaksi, mutta päihdeongelma se vain jäi.

Mielenterveysongelmat mulla ovat varsin pahat(Olen mm. ollut eläkkeellä niiden vuoksi jo 27-vuotiaasta lähtien) ja kaksisuuntainen mielialahäiriö(Päädiagnoosini, muitakin löytyy) toki ihan tutkitustikin altistaa päihdeongelmille. En kuitenkaan omalla kohdallani ajattele, että ryyppään siksi, etten mielisairauteni aiheuttaman pahan olon vuoksi kestä selvinpäin tmv. ja aniharvoin nykyään tuleekaan itkuviinaa juotua. Ennemmin ajattelen niin, että bipoilla(tai muillakin MT-ongelmaisilla) on vain ns. sellaiset kytkennät päässään, jotka lisäävät addiktiivista käytöstä. Oikeastaan en olekaan enää pitkään aikaan etsinyt päihteiden käytölleni sellaisia syitä, että Jeppe(tai tässä tapauksessa Jemina) juo, koska sitä ja tätä. Se olisi IMO aikamoista vastuunpakoilua, itsekusetusta ja oikeutuksen etsimistä omalle dokaamiselleen. Mä juon, koska olen juoppo, ts. jostakin aivokemiallisesta syystä addiktoidun helpommin, kuin joku muu.

Tuon allekirjoitan tyystin, että itse aine X ei aiheuta addiktoitumista, vaan se lähtee joistakin muista tekijöistä. Muutenhan jokainen, joka on joskus käyttänyt alkoholia päätyisi ennen pitkää alkoholistiksi. Toki fysiologinen riippuvuus muodostuu vääjäämättä kaikille, jos tarpeeksi usein ja paljon käyttävät sitä tai tätä emmettä, mutta siihen pisteeseen päästäkseen täytyy jo hankkia ensin se psyykkinen riippuvuus. Ei-addiktin aivorakenteen omaava ihminen lopettaa jo hyvissä ajoin ennen fysiologisen riippuvuuden syntymistä.

Yksin juominen on alkoholismin jaloin muoto, ja minun standardeillani ihmisillä jotka harrastavat sosiaalista juomista ei ole edes oikeutta kutsua itseään alkoholistiksi.

Iskinpä juuri ilmoille sen verran tymäkän sitaatin, että voisi laittaa peräti signatureen. :sunglasses:

^ Hassuttelet tietenkin taas, mutta tartunpa tähän silti. Minä nyt tuskin olen sun kriteereilläsi alkoholistia nähnytkään, kun olen suuremman osan ajastani selvinpäin, kuin kännissä, mutta mites sitten nämä työkseen lähiräkälässä tuoppinsa ääressä päivystävät tai puistokemistijengissä päivät pitkät hengaajat. Sitten jos baari on kiinni tai ulkona liian kylmä, siirrytään remuamaan(Eivät kaikki tokikaan remua) jonkun kämppään tämän oman armaan juoppoköörin kanssa. Ei niillä varmaankaan ole mitään alkoholiongelmaa saati riippuvuutta, kun niin seurallisia ovat :unamused: . Eiköhän alkoholisteilla ole ihan yhtälailla vaihtelua sosiaalisuudessa, sen kaipuussa ja sosiaalisissa taidoissa, kuin ei-alkoholisteillakin ja kyllä niitä kansia vakoille aina löytyy, jos tarvis ja halu on.

Osuu ihan nappiin. Olen aina tuntenut olevani jotenkin irrallaan ja kyvytön muodostamaan läheisiä suhteita. Silloin kun elämässä tuntuu kaatuvan kaikki päälle tavallistakin enemmän, tulee juotuakin enemmän. Mutta silloin kun saa jotain otetta asiosta ja tuntuu, että pystyy vaikuttaa elämäänsä, silloin on helpompaa olla ilman. Eli ihan selkeästi huomaan, mitä pahempi ansassa olemisen tunne, sitä pahemmin riippuvuus iskee päälle. Esim. kun rahat ovat vähissä, silloin juuri tulee isoin kiusaus juoda, että ei ahdistaisi se rahattomuus…just yhtä järkevää toimintaa kuin hengiltä itsensä huumeilevat rotat.

Tällä kertaa minä en yhtään hassuttele, sillä teoriani mukaan jokainen pesunkestävä alkoholisti on emotionaalisesti yksin, vaikka tällä olisi muita juoppoja ympärillä.

Alkuperäisessä kokeessa rotille tarjottiin heroiinia ja kokaiinia, mutta oli päihdyke mikä hyvänsä, niin tuli jo selväksi, että jokaista addiktia vaivaa kyseinen eristetty rotta -syndrooma, eli riippuvuudella on suora yhteys sosiaalisesti tunneköyhään elämään, joka johtaa päihteiden tarjoamaan eskapismiin.

EDIT: Nyt runoilin promilleissani sen verran syvällistä tekstiä, että täytyy oikein tarkastaa, että lähtikö tuo minun näppiksestäni. :open_mouth: :open_mouth:

^ Emotionaalinen yksinolo onkin paljon osuvammin sanottu, kuin konkreettinen yksinolo ja yksinään ryyppääminen. Yksinäisyyshän on tunne, joka ei riipu selkeistä ulkoisista muuttujista. Siksi mielestäni onkin typerä vinkki yksinäisyydestä kärsivälle ehdottaa, että hanki kavereita tai mene seuraan. Tokikaan yksinäisyys ei poistu sillä, ettei asialle yritäkään tehdä mitään, mutta eipä se välttämättä poistu siltikään, vaikka mitä yrittäisi ja tekisi. Ihminen voi olla yksin kärsimättä yksinäisyydestä ja kääntäen; olla hyvin yksinäinen, vaikka ympärillä olisi kaiken aikaa sata kivaa kaveria.

Itse en nykyään kärsi yksinäisyydestä siten, kuin minä yksinäisyyden käsitän ja miten olen siitä aikoinani kärsinyt, mutta tietyn eristetyn rotan -syndrooman ja ulkopuolisuuden tunteen kyllä tunnistan itsessäni.