Mielenhallintaa ja ajattelutaitojen kehittämistä

Hei vaan, kaikki kansa valoissa ja varjoissa :slight_smile:

Päätin aloittaa tällaisen ketjun otsikossa mainitusta aiheesta, eli mielenhallinnasta ja ajattelutaitojen kehittämisestä. Ehkä nuo voi käsittää yhdeksi ja samaksikin asiaksi.

Omassa vaiheessani löydän paljon juuri ajattelustani sellaisia kaavoja ja uria, jotka ovat yhä kiinni ikään kuin juovan alkoholistin elämänkulussa. Ajattelen asiat totutusti niin, että niiden lopputulema on helposti negatiivinen, suorastaan kyyninen. Toisaalta ajatukseni karkaavat kovin herkästi juuri tilanteisiin, jotka ovat edessäpäin: menen niihin, asettelen tilanteet ikään kuin näyttämölle ja sen jälkeen esityksen hahmot toimivat niin, että lopulta menen suunniltani ja hermostun. Viimeaikaisten toilailujeni vuoksi olen piakkoin menossa tapaamaan sosiaalityöntekijää. Eilen illalla, nukkumaan mennessäni, tuo mielikuvituksellinen tilanne rakentui päähäni ja minä ikään kuin “käsikirjoitin” sen tilanteen riidaksi, jossa vanha syyttelyn levy pyörii ja jauhaa yksiä ja samoja fraaseja. Sain itseni kiinni tuosta ja kun puolisoni kysyi, mikä valvottaa - hän huomasi minun olevan suorastaan kiihtyneessä tilassa - kerroin hänelle, mitä mielessäni juuri tapahtui. Kerroin senkin, että minä näemme AJATTELEN meille jo etukäteen valmiiksi tilanteen ja toimin sitten käytännössä siinä samalla muodostamani roolin mukaisesti. Saatteko kiinni tästä? Ehkä kyse on siitä, että kun juova alkoholisti tottuu vuosien mittaan elämään vain kriisistä kriisiin ja riitelemään yhtä ja samaa riitaa kerrasta toiseen, niin kaikki ajattelu ikään kuin urautuu siihen kaavaan.

No, tällä kertaa sain itseni kiinni siitä, että annoin mieleni täyttyä tällaisella dystopisella mielikuvalla ja se todellakin herätti minussa voimakasta suuttumusta. Menin tilanteeseen, joka ei ollut totta ja joka oli vain ajatteluni luoma kuva tilanteesta, jota taidan tosiasiallisesti pelätä. Pelkäänkö yhä tosiasioiden kohtaamista kaikessa laajuudessaan vai mitä, sitä en tiedä. Ja kun en tiedä, voi olla, että herkemmin lipsautankin mieleni kuvittelemaan tuollaisia. En siis hallitse ajatteluani, en vielä osaa keskittää mieltäni täydellisesti vain tähän päivään ja todellisiin tilanteisiin, tämän hetken tapahtumiin, ilmiöihin jne. Tämän takia minun on ilmeisesti myös vaikeata nähdä ja kuulla puolisoltani saamaani tukea ja sen sijaan jumitan kauheasti kaikenlaisissa loukkauksissa, joita hän nyt milloin miksikin on mennyt ohi suunsa laukomaan.

Toivottavasti saatte tästä kiinni. Miten olette tietoisesti kehittäneet ajatteluanne? Miten olette käytännössä harjoittaneet oman mielenne hallitsemista? Lähinnä tämän tyyppisiä ajatuksia ja kokemuksianne olisin vailla…

Moi. Olen huomannut että ajatteleminen on hyväksi, mutta liika on liikaa siinäkin. Mietitköhän sinä Antilooppi ihan liikaa, kun elämä on lopulta paljon yksinkertaisempaa ja se puoliso ei niinkään aina odota sanoja, siitä mikä pitäisi olla toisin, vaan tekoja, jotka itse tekee toisin, kuin ennen. Hyvistä teoista rangaistaan, siitä kannattaa lähteä. Nöyryys palkitsee perhe-elämässäkin.

Koeta sitä tyynäriä, siinä on se kaikki viisaus mitä elämälle tarvitaan. Tyyneyttä, rohkeutta ja viisautta.

Mun mielestä on ollut hyvä oivaltaa se, että tunteet sinänsä eivät ole yksiselitteisesti pahoja tai hyviä, vaan niiden vaikutus itseen ja omaan toimintaan on ratkaiseva onko kyseessä hyödyllinen vai haitallinen tunne.

Esimerkiksi aggressiota, jota me Antilooppi sivusimme toisessa ketjussa, on hyvää ja pahaa: hyödyllistä ja haitallista.

Hyvä aggressio on sisukkuutta, energiaa ja jämäkkyyttä, toimintatarmoa ja rohkeutta. Paha aggressio puolestaan johtaa jonkinasteiseen väkivaltaan, ongelmakäytökseen ja aiheuttaa harmeja.

Mielenhallinan ja ajattelutaidon kehittämistä on vaatinut erottaa se, vaikuttaako jokin tunne haitallisesti vai onko siitä hyötyä.

Eikö olekin metkaa, ystävät hyvät, että esimerkiksi periksiantamattomuus voi olla sekä hyve että pahe, sen laadusta ja ilmenemisestä riippuen. :slight_smile:

Mutta oma ongelmani ei ole koskaan ollut liiallinen synkkyys, vaan pikemminkin liiallinen positiivisuus ja huolettomuus. Koska uskoin olevani jonkinlaisessa Jumalan erityissuojeluksessa kaikkine päihteineni päivineni, uskaltauduin mm. hortoilemaan pitkin maailmaa ympäripäissäni kaukaisissa maanosissa asti.

Nykysin vaatii ajattelutaitojen kehittämistä handlatakseen ne väristykset ja flashbackit, joita tulee kun ajattelee millaisessa vaarassa on joskus ollut ja mitä kaikkea olisi voinut tapahtua. :open_mouth:

Tästä tosiaan taidettiin jutella ja luulen, että tuohon minun täytyy yhä syventyä omakohtaisesti. Tunnistan kyllä omasta toiminnastani sen, että olen pikemmin yrittänyt työntää tunteitani sivuun sen sijaan, että olisin opetellut esimerkiksi valitsemaan, miten kanavoin niitä ja miten “hyödynnän” niitä. Se johtuu varmaan siitä, että juodessa ja juomisen välissä elämäni on lipsunut tilanteeseen, jossa ohjaudun ikään kuin impulssieni mukaan. Vähän kuin olisin “poissa” omasta kropastani.

Ja tosiaan, Luojan suosikkipoikana minäkin olen mennä leuhottanut :laughing:

Rahvas, olet varmaankin ihan oikeassa siinä, että liika ajattelu voi olla huonoksikin, mutta minusta itsestäni näiden juttujen ajatteleminen tuntuu sentään oleellisten asioiden ajattelemiselta. Onhan se niinkin, että sieltä se lähtee toiminta ja suoritus, ajatuksista ja asenteista.

Niin. Kaikki se, mitä koemme on mielemme luomaa kuvaa. Kuinka oikea tuo kuva on? Miten siihen voi luottaa? Ihmisen mieli alkaa luoda loogisia tarinoita, jotka usein perustuvat vain johonkin pelkojemme ja ennakkoluulojemme pohjalta keksimäämme asiaan. Mielessämme oleva vanha tapahtuma saatta olla aikanaan nähty uni, tai vaikkapa elokuva, jonka tapahtumiin olemme sijoittaneet muistoissamme itsemme. Mieli ei tee eroa valheellisten ja todella tapahtuneiden muistojen välillä. Mieli johtaa meidät täysin väärin perustein vihaan, pelkoon ja väärinkäsitykseen.

Minun oli pakko alkaa hallitsemaan mielialojani ja ajatuksiani. Muuten olisin varmasti jo alkanut juomaan uudestaan. Olen tässä asiassa aivan alussa. Minulla tämä tutkimusretki on jakaantunut kahteen eri osioon:

  1. Ensinnäkin meditointi on harjoittelua pysäyttää mieleni vaeltelu ja oppimista havainnoimaan oman mielihirviöni pintaan nostamia ajatuksia. Meditoinnin tehtävä on rauhoittaa mieli ja harjoittaa tietoisuus havaitsemaan haitalliset ajatukset ja opetaa suuntaamaan ajatukset suotuisaan suuntaan. Se toimii. Lisäksi olen hyvin samaa mieltä buddhalaisten oppien kanssa siitä, minkälaiseen ajatteluun ja tekoihin yleensä pitäisi pyrkiä. Tämä on tietenkin minunlaiselleni ihmiselle vaikeaa, mutta olen saanut päämäärän, johon pyrkiä. Haluan korostaa, että en ole lainkaan hörhö. Olen aika vaativaa työtä tekevä toisten ihmisten luottamuksesta elantonsa ansaitseva ihminen. Pyrin noudattamaan näitä oppeja joka hetki jokapäiväisessä elämässäni töissä ja vapaalla. Mitenkään ristiriidassa ne eivät normaalin arkeni kanssa ole.

  2. Toisekseen olen tutsustunut mielenkiinnolla länsimaisen psykologian ja neurotieteiden perusteisiin. Aiheista löytyy paljon maallikolle kirjoitettua krjallisuutta. Välillä täytyy lainata lukion psykologian kurssikirjoja avuksi, kun tipahdan kärryiltä. Olen ihastanut tähän aiheeseen. Varsinkin, kun viimeiaikainen länsimainen tutkimus lesimerkiksi lähestyy buddhalaisuuden 2500 vuotta sitten löytämää totuutta persoonallisuuden rakentumisesta ja pysymättömyydestä. Minusta se on hyvin mielenkiintoista. Olen tietenkin aivan aloittelija tämän aiheen parissa.

Painin hyvin samantapaisten ongelmien kanssa, joita Antilooppi kuvasi. Mieleni saattaa helposti lähteä kehittämään oudon itsensä keksimälle oletukselle perustuvan näytelmän, jonka lopussa olen niin vihainen jollekulle, että saatan kiroilla ja huutaa ääneen. Nykyään tunnistan tällaisen ajatusten nousun ja annan ajatuksen haihtua.

Minulle toistaiseksi toimiva alkeellinen ratkaisu on siis se, että meditoimalla harjoittelen rauhoittamaan mieleni ja opettelen pyrkimään eroon liiallisesta ajatusten vaeltamisesta. Länsimaiseen psykologiaan perehtymällä pysin ymmärtämään, mihin ajtteluni toisinaan perustuu. Miksi tunnen syyllisyyttä? Miksi suutuun tietyistä asioista? Mikä suuttumuksen taustalla on? Miksi jotkut asiat ärsyttävät minua? Tämä yhdistyy meditaatioon siinä, että ihan viime aikoina olen oppinut meditoinnin loppuvaiheessa keskittämään mieleni niin, että pystyn katsomaan suuttumuksen ja ärsytyksen ohi etsien sen syitä. Aiemmin vain suutuin ja ärsyynnyin enkä pystynyt ajattelemaan selvästi.

Tämä polku on varmasti pitkä ja vaikea, mutta ainakin minusta aivan äärettömän mielenkiintoinen.

Kaikille hienoa raitista illanjatkoa!

Tämä niin tuttua… Minulla oli (ja on vieläkin välillä kun ote herpaantuu) tapana pyöritellä mielessä käsikirjoituksia ja näytelmiä, joissa oli omat vuorosanat jokaisella. Puhelinkeskustelua. Meilivastauksia. Joskus pyörittelin kokonaisia elokuvia alkuine ja loppuineen, ja monesti aika traagisilla loppuratkaisuilla. Eli kun jotain jännittävää/ahdistavaa oli edessä, kävin tapahtumaa etukäteen läpi monta tuntia. Tai kun jotain ikävää tapahtui, ja aikanaan tapahtui koko ajan jotain ikävää, niin setvin sitten tulevia seuraamuksia mielessäni joskus pitkälle eteenpäin, ja saatoin monta päivää harhailla zombiena oman mieleni vankina. Aina kun sen ajatusmylly käynnistyi, sitä oli vaikea katkaista, se ruokki itse itseään, ja kun sen sai hetkeksi pysäytettyä, se vilahti jostain reiästä aina takaisin ja käynnistyi uudestaan. Vieläkin on huonoja päiviä, kun “mylly” käynnistyy, mutta olen onneksi löytänyt jo monia keinoja hallita sitä, ja pysäyttää se. Joskus olen miettinyt, onko muilla ihmisillä tällaista ongelmaa, vai olenko ainoa, jolla päänupissa pyörii tulevaisuuden “näytelmät”.

Lorda tuolla kirjoittelikin meditaatiosta. Se on mielenhallintaa parhaimmillaan. Kun oppii katsomaan ja tarkkailemaan ajatuksiaan “ulkopuolelta” saa niihin heti jo otteen. Meditoinnin harjoittelu opettaa tyhjentämään taulun, ja tästä on sitten hyötyä tiukan paikan tullen. Voi vetää henkeä, ja keskittyä kehoonsa, ja päästää ajatukset pois, ikäänkuin ilmaan nousevat heliumpallot.

Arto Pietikäisen Joustava Mieli kirjassa on paljon vinkkejä, joista joitain olen kokeillut ja hyväksi todennut. Mutta kyllä se ajatusrallin pysäyttäminen on tärkeä taito… Mitä enemmän pystyy elämään tätä hetkeä, olemaan tässä ja nyt, sen paremman tulevaisuudenkin pystyy itselleen luomaan. Muuten voi käydä niin, että ne tämän hetken tärkeät päätökset ja suunnanvalinnat menevät huomaamatta “automaattiohjauksella” ja väärään suuntaan, kun päässä pyörii oma maailmansa samaan aikaan.

Ketostix jutteli tunteiden kaksijakoisuudesta, ihan totta sekin, että tunteet eivät sinänsä ole hyviä tai pahoja, ja niille pitää antaa tilaa ja “nimi”, ainakin minun kohdalla tämä auttaa. Ajatusrumba ei välttämättä käynnisty, kun tunnistaa jonkun olonsa ja antaa sen olla, hyväksyy sen. Muutenkin nämä omat kuvionsa ja toimintansa pitää vain hyväksyä. On turha taistella vastaan esim. väsymystä, pettymystä, alakuloa, ahdistusta tai jotain muuta negatiivista tunnetta vastaan, vaan antaa sen tulla ja mennä. Silti, se on vain tunne, ja itse voi valita edelleen miten toimii ja käyttäytyy. Eli voi olla vihainen, mutta käyttäytyä silti korrektisti toisille. Minulle oli alkuun vaikeaa tajuta tunteet omikseni, ja ottaa niistä vastuu itselleni. Eli kun olin vihainen, sitä helposti hermostui toisille, ja tietty vieläkin tuota voi tapahtua… Mutta monesti auttaa se, että tarkkailee itseään ja tunnetilojaan ikäänkuin ulkopuolelta, ja ottaa niistä vastuun, ja hyväksyy kaiken,mitä itsessä tapahtuu. Vastaantappeleminen se vasta vaikeuttaa asioita :smiley: Eli hyväksyminen, siinä on yksi avainsana, ja toinen on vastuu. Ainakin minulla homma menee niin. Ja kolmas tärkeä asia on sitten se meditointi, jonka avulla oppii keinot palauttaa itsensä tähän hetkeen.

Joku on sanonut, että meitä ei vahingoita tapahtumat itsessään, vaan omat reaktiomme tapahtumiin. Hyvin sanottu.

Kiitoksia paljon hyvistä ajatuksista ja opastuksesta! Olen löytänyt myös tuosta Rahvaan “liian ajattelun” ajatuksesta jotain sellaista jyvää, jota Lorda ja Sitr.Piprrrrrrr:kin lähestyvät meditaatiosta puhuessaan. Tunnistan nimittäin noissa mielendystopioissani (ja myös -utopioissani) rakenteita, joissa ajatukset ikään kuin tukkivat mieleni, en oikein hallitse tuota itseni ulkopuolelle menemistä ja ehkä niiden haihduttamista, ulos puhaltamista (nir vana tarkoittaa muuten minun muistaakseni juuri tuota).

Kirjoittelen oikeastikin tarinoita ja kerron niiden kautta asioita. Olen opetellut sillä tasolla hahmottamaan kertomukset myös väittäminä, jotka kohtauksesta/luvusta/tms. toiseen etenevät ja kokonaistuvat. Lorda puhuu päämäärästä/päämääristä ja käsittääkseni kaikki (tai “kaikki”), mitä hän esim. meditaatiossa tavoittelee, pyrkii sitä/niitä kohti. Väistämätöntä ehkä, että tämä sitten alkaa välittyä ja lomittua kaikkeen muuhunkin toimintaan. Elämästä itsestään tulee tarina ja elämisestä sen kirjoittamista. Tarinalla on aina jokin väite, kysymys, sanoma, premissi ja että se voisi toteutua ja tulla näkyväksi “kirjoittajalle” itselleen, tarvitaan tietysti kykyä ja tilaa katsoa “tarinaansa” vähän kuin sen ulkopuolelta. Näin kun tätä pyörittelen, nuo teidän ideanne tuntuvat oikein käsittämättömänkin viisailta. Ja tottahan se onkin, että kun niiden juuret ovat muinaisessa ja moneen kertaan testatussa viisaudessa, niissä ei ihan silkasta huuhaasta voikaan olla kyse. Itse arvostan uskonnollisperäistä viisautta hyvinkin korkealle, mutta se siitä.

Mutta Lorda, avaatko tätä vielä lisää:

Oma ajatukseni karkasi tässä länkkärin levottomuudella jotenkin etiikan ja moraalin puolelle ja jostain muististani nousi pintaan oma oivallukseni raittiilta ajoilta, kun totesin jossain alkoholismin olevan myös “moraalin sairaus”: ei niin, että moraalinen selkärangattomuus tekisi juopoksi vaan niin, että juoppous johtaa kaikkine ilmiöineen ja yksinkertaisesti kemiallisine ja psykologisine seurauksineen tilaan, jossa mieli särkyy. Monelle lienee tuttu se vakava ristiriita itsensä kanssa, kun yhtäältä tietää hyvinkin kirkkaasti, mikä olisi oikein ja miten sen saavuttaisi, mutta juominen johtaa kuitenkin rikkomaan sitä vastaan: syntyy syvä kuilu esillä olevan ja sisäisen minän välillä ja se on repivää. Olen sen ajatellut silloin aikoinaan varmaan jotenkin fiksumminkin, mutta pääpiirteissään kai noin ja se tuli nyt myös tuosta Sit.Pip:n aivoitusten kollaashista mieleen.

Olen kyllä aina tiennyt, että liika ajattelu aiheuttaa päänvaivaa ja mielialan heilahtelujakin, mutta vasta ihan viimeisen kuukauden sisällä olen tajunnut, kuinka paljon itse asiassa liika ajattelu aiheuttaakaan ihan suoranaista kärsimystä. Ihmisessä on kaksi puolta, se biologinen “eläimellinen” taso, jossa sijaitsee perus elintoiminnot, vireys, elämänhalu. Sitten on tuo pitkälle aivojen etuotsalohkoon liittyvä puoli, joka tekee ihmisestä ihmisen. Siellä sijaitsee tunteet, kyky henkisyyteen, myötätunto, mutta myös ennakkoluulot tms. Tämän avulla ihminen on noussut hallitsemaan maailmaa. Kykenemme oppimaan menneistä, suunnittelemaan tulevaa, auttamaan toisia ja tekemään yhteistyötä. Uskon nyt, ihmisellä täytyy olla nämä kaksi puolta balanssissa, jotta voi elää tasapainoista ja kokonaisvaltaista ihmiselämää. Jos elää vain biologisella puolellaan, elämästä jää paljon tärkeitä asioita puuttumaan, ja ihmissuhteet saattaa olla hankalia. Tosin tyyppi itse saattaa olla ihan tyytyväinen. Kuitenkin minusta ihmisyyteen kuuluu myös ajattelu ja tunteet. Kuitenkin joskus elämme liikaa siellä ajatuksen tasolla, jolloin yhteys alkukantaisempaan puoleemme katkeaa, ja emme saa enää yhteyttä perusasiat hallitsevaan puoleemme. Luin kirjan, joka kertoi kaksisuuntaisesta mielialahä’iriöstä. Kirjan minä-kertoja kuvaili päänsä sisäistä maailmaa ja kuinka tuskaisaa on, kun ei saa sitä ajatusmyllyä pysähtymään. Itsemurhia esiintyy paljon sellaisissa sairauksissa, joissa ajattelu on pakonomaista ja ylikierroksilla käyvää. Tästä voidaan päätellä, kuinka hirveää kärsimystä voi olla, kun mieli on jollain tavalla häiriintynyt. Uskon, että meillä länsimaissa kiihkeän informaatiotulvan keskellä on kovin monella mahdollisuus “sairastua” tästä liiasta pään sisällä elämisestä, vaikka mitään varsinaisia diagnooseja ei koskaan tehtäisikään. Siksi tietoinen läsnäolo ja mindfullnes ovat esimerkiksi tulleet niin suosituiksi. Ne mahdollistaa ihmisen selviämisen tässä hullussa ympäristössä.

Huomaan, että vaikutus alkaa tuntua nopeasti. Jo muutaman kerran tietoisuusharjoitusten jälkeen pääni oli selkiytynyt. En mennyt mihinkään transsiin eikä ajatteluni tullut yhtään laiskemmaksi. Vain ja ainoastaan selkeämmäksi. Nyt muutaman viikon jälkeen huomaan jo, että vaikka elämässäni olisi meneillään jotain hankalaa ja tulevaisuus mietityttäisi, pystyn ottamaan niistä ajatuksista välillä lomaa. Minun ei tarvitse koko ajan pitää niitä ajatuslankoja käsissäni, ei ne asiat mihinkään katoa, jos otan päivästä hetkiä, jolloin en ajattele mitään. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö koskaan saisi niitä ajatella. Mutta on kuitenkin mahdollista säädellä tuota balanssia.

Aiemmin olen ollut sellainen, että heti kun kuulen jostain uudesta asiasta, menen heti googleen tai kirjastoon ja luen kaikki aiheeseen liittyvät jutut. Mutta esim. tässä itsensä eheyttämisessä ei riitä se, että lukee asiasta, vaan se täytyy laittaa käytäntöön. Kyllä minä mielelläni lukisin nytkin meditaatiosta ja muista samantyylisistä tekniikoista kaiken, mutta muistutan itselleni, että senkin ajan voin käyttää itse olemiseen. Joten kirja pois ja istahdan hetkeksi. Tiedostan seuraavat viisi minuuttia vain itseni, hengitykseni tai ympäristöni. Nyt huomaan jo jaksavani istua 20 minuuttiakin kerralla. Olo on sen jälkeen selkeä ja virkeä. Meditaatio ei ole uneen vaipumista vaan päinvastoin, hyvin tietoisena olemista. Tiedostan ajatukseni ja kokemukseni, tunteeni ja ympäristöni, ajan ja tilan. Varsinaista läsnäoloa. Samalla autonominen hermosto rauhoittuu ja elimistössä tapahtuu parantumista monipuolisesti. Esimerkiksi sydäntauteihin on nyt tutkittu meditaatiolla olevan paljonkin vaikutusta. Positiivista tietenkin. :slight_smile:

Luin eilen Voi hyvin -lehteä ja siinä oli juttu Henkka Hyppösestä. En tiennytkään hänellä olevan noin hyviä näkemyksiä. Laitanpa tähän vähän lainausta.

"Henkka Hyppönen haluaa riisua meditaation kaikesta mystiikasta. Hänelle meditaatio ei ole uskonto vaan menetelmä, jonka toimivuus on tieteellisesti todistettu. Yksi merkittävimmistä mindfulness-meditaatioon perustuvista kokeista tehtiin Massachusettsin aluesairaalassa neuropsykologi Britta K. Höltzerin johdolla. Osallistujien aivoista otettiin magneettikuvat kaksi viikkoa ennen harjoitusten aloittamista. Kun aivot kuvattiin uudestaan kahdeksan viikon meditaatiojakson päätteeksi, muutos oli selvä. Tutkijat osoittivat, että aivojen tunne- ja hälytyskeskusta säätelevän mantelitumakkeen harmaa massa oli meditaatiojakson päätyttyä vähentynyt. Muutos näkyi stressin vähenemisenä.

Säännöllinen meditaatio parantaa tutkijoiden mukaan keskittymiskykyä, lisää tietoisuuden tasoa ja auttaa jopa kestämään kipua paremmin. Riski sydänsairauden uusiutumiseen näyttää vähenevän meditaation avulla, kertoo Henkka.

Jos ihminen on helposti kihtyvä ja pelokas, meditaation avulla hän pystyy hillitsemään näitä luonteenpiirteitään ennen kuin ne muuttuvat aggressioksi. Kun perusvirityksen taso muuttuu neutraalimmaksi, ihminen kykenee kohtaamaan arjen esteetkin paremmin

Henkka Hyppösen pysyvän mielihyvän lähde on läsnäolossa. Sen löytäminen on ollut kuitenkin pitkä tie. - Läsnäolon kyky ei ole minulle luontaista. Nuorena kaverina mieli sinkoili joka paikkaan, mutta olin utelias ja kokeilin kaikkea, esimerkiksi mielikuvaharjoittelua jo 11-vuotiaana. Kun vähän vanhempana aloin lukea meditaatiota koskevaa kirjallisuutta, sain aavistuksen siitä, miten hälisevä mieli rauhoittuu.

Ensimmäisen kosketuksen flow-tilaan sain, kun soitin rumpuja tai pelasin jääkiekkoa. Tunsin, että kaikki virtaa. Ajatus ei harhaillut menneessä eikä tulevassa. Löytö vei minut eteenpäin, mutta ei johtanut perille.

Kirjassaan Henkka antaa esimerkin flown lyhytkestoisuudesta kertomalla koripalloilija Phil Jacksonista, joka saavutettuaan himoitsemansa NBA-mestaruuden tunsi olonsa kumman tyhjäksi: “Tässäkö tämä oli? Oliko tässä kaikki?”

Miksei unelman toteutuminen tuntunutkaan siltä kuin piti? Henkan mukaan oikea onni ei ole euforiaa siitä yksinkertaisesta syystä, että sen ylläpitäminen on neurologisesti mahdotonta. “Euforisiin tunteisiin liittyy aivojen välittäjäaineista ainakin endorfiini, dopamiini ja oksitosiini. Kun näiden välittäjäaineiden piikit haihtuvat, katoaa myös huippufiilis”, Henkka kirjoittaa.

Kirjassaan Henkka kysyykin, miksi kaikesta tiedosta huolimatta yritämme saavuttaa pitkäkestoisen onnellisuuden kokemuksen etsimällä erilaisia mielihyvän lähteitä? Siksi, että etsimme onnea ulkoisista asioista. Tämä voi vaikuttaa tylyltä, mutta kaikki edellä kuvatut saavutukset ovat kestämättömiä onnellisuuden lähteitä, Hyppönen summaa.

Alamme olla asian ytimessä eli läsnäolossa, jota nuori Henkka niin kiivaasti etsi. Hän tietää nyt, että toisin kuin euforiset kokemukset, läsnäolo ja siitä seuraava mielenrauha ovat ylläpidettävissä pitkään. Kun tietoisuus kasvaa, impulssien armoilla toimiminen vähenee ja elämä alkaa maistua raakana, siis - hyvältä.“”

Hyviä ajatuksia, Pumpkin, ja Henkkakin - joka julkisessa roolissaan ei vaikuta miltään zen-mestarilta :laughing: - osuu kyllä aivan oleelliseen seikkaan: etsimme onnellisuutta ulkoisista tekijöistä. Niitä on paljon muitakin kuin alkoholi, mutta varmaan ne muutkin asiat tuottavat rauhattomuutta, jos niihin kiinnittyy ikään kuin väärin. Sama juttuhan se on tuossa, Pumpkin, mitä kirjoitat halustasi ahmia innostamistasi asioista heti kaiken. Pystyt säätelemään sitä ja näet oleellisen: sen, että sinua hyödyttävän mindfullnessin harjoittamisessa ei ole oleellista tietää siitä kaikkea noin luetulla ja teoreettisella tasolla, vaan laittaa itse asia käytännössä harjoitukseen. Minäkin sovellan meditaatioharjoituksia omassa elämässäni, mutta niihin lienee yhä syytä paneutua keskittyneemmin. Joka tapauksessa, saan siitä myös itse apua mielen keventämiseen. Sitten on paljon tuotemerkittömämpiä ja arkipäiväisiä harjoituksia, kuten pianon- tai kitaransoitto, ulkoilu tai pihakoivun tuulessa huojumisen seuraaminen. Näitä varmasti löytää jokainen tavallaan :slight_smile: Tärkeäksi olen kokenut myös sen, että suojaudun aktiivisesti turhalta “tiedolta”: minun mieleni kiinnittyy kauhean helposti esim. yhteiskunnallisiin tilanteisiin, uutisiin, politiikkaan, filosofiaan jne. Sinänsä hyvät kiintymykset vain tapahtuvat ehkä jotenkin väärässä ja levottomaksi tekevässä järjestyksessä, ellei ensin ole kiinnitystä omaan sisäisyyteen. Luultavasti se on jonkinlainen perusedellytys myös sille, että oppii sittemmin säätelemään tunteitaan ja lepuuttamaan pollaansa noin muutenkin.

Mä oon sitten taas vähän intona tästä fyysisen energian käyttämisestä, ja sen suotuisista vaikutuksista myös psyykeen ja mielenhallintaan.

Lähes meditatiivisen kokemuksenhan tai mielentilanhan voi saavuttaa myös fyysisen rasituksen kautta, ja voisiko olla paljon seesteisempää mielentilaa kuin jonka saavuttaa kuntosalin saunassa tiukan treenin jälkeen, johon on kuulunut vaikkapa sitä aggression hyötykäyttöä. : )

Minäkin olen kokeillut jonkinlaista oikeaakin meditaatiota, ainakin Intiassa (missäs muualla), mutta vaikka Goan rantahiekalla jaksaa aamuvarhain nököttää melko kauankin, niin jos yrittäisin samaa vaikkapa Kaivopuiston rannassa, niin en minä siinä jaksaisi olla kai viittä minuuttia kauempaa. Että se siitä meditaatiosta.
Olen kuitenkin lukenut mielenkiinnolla mm. Pelle Miljoonan näkemyksiä ja kokemuksia joogasta ja meditaatiosta. Kyseinen sankarinihan oli nuorena miehenä ihan kybällä valaistumista kohti kulkeva sisäisen polun kulkija, kunnes musiikki ja etenkin punk iskivät väliin ja veivät miehen uusille urille.

Mutta:

“Joku on sanonut, että meitä ei vahingoita tapahtumat itsessään, vaan omat reaktiomme tapahtumiin.”

Tästä en ole ihan samaa mieltä, sillä kyllähän tässä maailmassa ja elämässä ihmisille tapahtuu pahoja asioita heidän reaktiostaan riippumatta. Joku joutuu väkivallan uhriksi, joku koulukiusatuksi, joku työpaikkakiusatuksi, joku jonkun muun vääryyden uhriksi.

Aggression hyötykäyttöä on myös kyky puolustaa heikompaa, ja tietysti myös puolustaa itseään silloin kun tarve vaatii.

Janne Viljamaa luonnehtii kirjassaan aggression hyötykäyttöä:

“Aggessiotaan oikein käyttävä osaa sanoa selkeästi, katsoa silmiin ja kieltäytyä kohteliaasti. Hän uskaltaa puolustaa heikompaa, eikä anna kohdella itseään epäkunnioittavasti.” :bulb:

Juu kyllä näin on. Minä olen nyt alkanut keskittymisharjoitusten kanssa yhtä aikaa löytää liikunnan ilon uudelleen. Olen aina ajatellut, että en tykkää kovin paljon oikeasti liikunnasta, mutta ei sekään sitten ole ollut ihan koko totuus. En ole tietenkään saanut siitä parasta mahdollista tuntemusta irti, koska en ole ollut kosketuksissa itseeni. Nyt kun olen laajentanut olemistani pään sisältä koko kehoon, olen alkanut kuin itsestään liikkua enemmän. En ulkonäön tms. toissijaisten vaikutusten takia, vaan ihan sen takia, että se tuntuu hyvältä ja tekee hyvää.

Aika hienosti sanottu, en ole ollut kosketuksissa itseeni. Samaa asiaa varmasti, kun sanotaan, ettei tietoisuus itsestä ole ollut kovin järkevää.
Kaikenlainen pakko puistattaa, sillä se vie sen ilon kaikesta. Pakkoliikunta, pakkoajattelu, pakkotyöskentely, pakko sitä tai tätä. Joskus on kyllä pakko levätä, syödä, juoda ja ajatellakin, kun muutoin ongelmat ei poistu.

Tammikuun loppupuolella, siis näinä päivinä Suomalaisten selkä kuulemma katkeaa!! Ne jotka on tehneet uudenvuodenlupausia liikunnnan ja laihduttamisen puolesta tulee yllättäviä muistikatkoksia yms.

Antiloopin kysymykseen:

Minusta buddhalainen etiikka tiivistyy hyvin seuraavaan lauseeseen, jossa jokainen sana on tärkeä: “ihmisen tulee oppia ymmärtämään suotuisan ja vahingollisen toiminnan välinen ero.” Tässä tarkoitetaan suotuisaa ja vahingollista koko maailmalle. Ei itselle. “Jalo kahdeksanosainen polku” on yleinen ohje siitä mitä suotuisa toiminta on.

Meditaatiota ja meditatiivisia kokemuksia on monenlaisia. Minulla meditaatio on pyrkimystä muuttaa ajatteluani ja toimintaani niin, että tuotan enemmän iloa kuin kärsimystä ympärilleni. Se tarkoittaa itsekkyydesta (itseen takertumisesta) luopumista, kaiken välikaikaisen luonteen ymmärtämistä ja sen syvällistä ymmärtämistä, että olemme kaikki riippuvaisia toisistamme. Minun pahat sanani ja tekoni aiheuttavat väistämättä jollekin kärsimystä. Minä en halua, että niin tapahtuu. Meditoiminen opettaa minut näkemään niitä syy- ja seuraussuhteita, miksi minä käytäydyn itsekkäästi, typerästi ja taitamattomasti niin usein.

Jos ei halua astua yllä mainitulle polulle, niin meditoimisesta voi saada suurta henkiläkohtaista mielihyvää muullakin tavalla. Syvä rauhallinen mielentila, jonka voi oppia saavuttamaan hyvin nopeasti, on erittäin miellyttävä kokemus. Se rauhoittaa ja tuo suuren tyytyväisyyden tunteen. Se on kuitenkin ohi menevä tunne, eikä juuri johda sen pidemmälle tai syvempään tiedostamiseen tai ymmärrykseen. Hyvä kuitenkin niinkin.

Kiitos, Lorda, valaisevaa puhetta!

Liikunnasta minäkin saan - siitäkin tuossa edellä puhuttiin - voimaa kestää esimerkiksi ahdistusta, jonka uskon niin ikään olevan ohi menevää. Kävelylenkit ja ulkona lapsen kanssa puuhastelu auttavat myös jäsentämään ajatuksia ja taitaa se niinkin olla, että jo yksin HAPPI parantaa oloa - mikä taas parantaa unenlaatua ja ruokahalua ja niin edelleen. Kyllä tässä psykofyysissosialisteja kukin ollaan ja niin se on, että jokaisella osa-alueella on omat tarpeensa ja ne on hoidettava. Kun yksi jää jotenkin retuperälle, niin toinen seuraa perässä.

Minä en ole sitä kuntosalia ikinä oikein kokeillut, mutta voisihan sitä rohkaistua nyt, kun ei ole enää mitään hävittävää :mrgreen:

Liikunta antaa erittäin hyvän olon. Se on totta. Kirjassaan Tapahtumisen tunne, miten tietoisuus syntyy, neurologi Antonio Damaso sanoo, että emootiot ovat itseasiassa keholähtöisiä tuntemuksia. Emootioita voi olla ilman tietoisuutta. Tältä pohjalta ajateltuna on selvää, että sopivan tasoinen liikunta aikaansaa miellyttävän tuntemuksen. Tuo Damasion kirja on muutenkin hyvä.

Siinä tapauksessa otan vinkistä vaarin ja piipahdan joku kerta kirjastossa :slight_smile:

Moikka!

Lisäisin mielelläni, että reaktiot ovat tapahtumaketjun jälkimmäinen, seuraava osa. Ensimmäiseen osaan, eli tapahtumiin joko voimme vaikuttaa (teemassa pysyäkseni: esim. juomisen osatekijöihin) tai emme voi. Ulkoiset kehystekijät ovat pääsääntöisesti lyhytaikaisten, välittömien vaikutusmahdollisuuksiemme ulkopuolella.

Olen tänään vähän hiustenhalkomislinjalla, mutta lisäisin ekaan lauseeseen myös,että vasta se, minkä painoarvon annan sekä tapahtumille että omalle reagoinnilleni niihin, on ratkaisevaa. Mikä paino jollain asialla loppujen lopuksi on kokonaiskuvioissani?

Itselleni on ollut apuna hyvin yksinkertainen ajatus: kuinka vaikea tai helppo jokin asia on korvata? Mitä tai ketä oikeastaan välttämättä tarvitsen? Auttaa suhteuttamaan monia asioita ja tilanteita. :mrgreen:

Albert Einsteinin kuolematon ajatus: “Maailma ei ole paha siksi että pahat ihmiset ovat pahoja, vaan siksi että hyvät ihmiset sallivat sen tapahtua”. :slight_smile:

Nämä hyvät ihmiset ovat niitä vellihousuja, jotka seuraavat vierestä vääryyksiä ajatellen “ei kuulu minulle, ei kuulu minulle, en voi tehdä mitään, en voi tehdä mitään…”. Hiljainen hyväksyntä.
Tai sitten he ovat niitä, jotka eivät pysty puolustamaan itseään koska ovat kasvaneet väärällä tavalla “kiltiksi”, ja alistuvat kiusaajien kynnysmatoksi.

Sitä minä ikäänkuin ajoin takaa tuossa tekstissäni, jota Andante yllä lainasit.

Kiitos tästä. :slight_smile:

Niin se on että ihminen on kokonaisuus, jossa keho ja mieli vaikuttavat toisiinsa hyvin tiiviisti.

Moikka! Sain ajatuksesta hyvinkin kiinni,koska minullakin oli/on taipumus kehitellä erilaisia strategioita kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin. Eri vaihtoehtoja eri versioihin. Voi toimia tilanteissa jotka ovat rationaalisesti ennakoitavissa. Harvemmin tilanteissa joissa pelataan tunnetasolla. Niistä on nopeasti viimeinenkin asiallisuus ja “järkevä”, kypsä ajattelu pois!
On toki hyväkin pitää peruslinjastaan kiinni,mutta orjallinen “käsikirjoituksesta” kiinnipitäminen vie pasmat takuulla sekaisin jos jotain odottamatonta tapahtuu.
Jotain odottamatonta nimittäin melko usein tapahtuukin- ilman että me voisimme vaikuttaa siihen. Täysin mahdotonta “valmistautua” kaikkiin edessä oleviin tilanteisiin.
Luulen että itselläni tämä juontaa raitistumiseni tähän asti ihan hyvästä onnistumisesta. Kun kerran olen saanut näin vaikean asian hanskaan, niin kyllä kaiken muunkin pitää mennä minun pääni mukaan! Vaan eipäs menekään! :confused: Yksinkertaisesti siitä syystä,että minun on sopeuduttava ympäristöni pelisääntöihin eikä toisinpäin. Tai oikeastaan kaikkien osapuolten on opittava uusi käyttäytymismalli. Olen oppinut (ja osittain kyllä vielä vain opettelenkin) ottamaan tosiseikkoja levollisemmin vastaan. Ei minun aina tarvitse yrittää toimia moottorina- varsinkaan asioissa joihin en voi vaikuttaa (vaikka mieli tekisikin).
Viittaan minäkin “tyynäriin”- se toimii todella. :smiley:

PS. Jos pystyt näkemään itsesi “ulkopuolelta”, niin pystytkö myös asettautumaan puolisosi/muiden ulkopuolisten rooliin?

Luulen, että jossain määrin pystyn, mutta hankalaksi asia menee esim. silloin, kun minun taipumukseni vähätellä ongelmaa ja hänen taipumuksensa liioitella ongelmaa kohtaavat: silloin tulee mustasta mustaa ja valkoisesta valkoista, mennään defenssit edellä ja hyökätään sen sijaan, että katsottaisiin yhdessä sieltä boksi ulkopuolelta, vaikka esim. pariterapiassa juuri siihen olisi hyvä mahdollisuus.

Jään miettimään tuota ennakointia siltä kannalta, mihin tilanteisiin menen itse tunteet ja mihin järki edellä. Siinä on tyynärillekin soveltamista :slight_smile: