Miehet...

Hei!

Ajattelin kysyä neuvoja ja ideoita.
Olen elänyt nyt suhteessa mieheni kanssa 1,5vuotta. Koko tämän ajan mies on juonut keskikulutuksena n.18pulloa päivässä välillä n. 3-5päivän juomattomia jaksoja. Miehen mielestä hänellä ei ole alkoholi ongelmaa (suuri yllätys). Viimeisin selitys oli että kun hän saa töitä ja muutamme muutaman kilometrin päähän minun omasta talostani niin juominen loppuu. Itse tiesin että asiat eivät mene niin ja tein selväksi että voin töitteni jälkeen viettää aikaa hänen tykönään jos hän on selvä. Tätä riemua kesti n. 1,5 viikkoa että mentiin aina n.2päivää selvä sitten pari päivää muutaman oluen voimalla. Mutta sitten kaikki räjähti käsiin ja asiat takaisin kontti politiikkaan… Ja edelleenkään ongelmaa ei ole ja hän voi lopettaa kun vain haluaa… Hermostuin hänen perheelleenkin kun kantavat hänelle olutta kun omat rahat on loppu. Ensimmäisen kerran kun kontti meni ja lähdin omaan asuntooni niin mies tuli autolla perässä. Ajoin hänet pois. Seuraavan kerran kun tuli niin heitin auton avaimet katolle ja pistin kävelymieheksi. Hajin samana iltana myös tavarani hänen asunnostaan. Ja yllätys yllätys minä olen tarinan kusipää ainakin miehen mielestä. Haluaisin vielä jatkaa hänen kanssaan ja yrittää auttaa mutta se on hiukan hankalaa kun toisen asenne on mikä on… Joo minä tiedän että olisi järkevää antaa äijän olla, mutta rakkaus on rakkaus ikävä kyllä siinä ei ole on/off nappia.

Rakkaudessa ei ole on/off nappia, ja hyvä ettei ole.
Mutta on kaksi tapaa rakastaa, toimia rakkaudellisesti vs. toimia tunteella.
Jämerä tapa rakastaa on sellainen että laittelee rajat omalle sietämiselle mutta samalla ei suhtaudu alentuvasti, antaa toisen vastata omista virheistään, (esim kuten teet että jos ajaa kännissä autolla, niin soita poliisi ja otat avaimet pois toki. Sinä et ole ajanut kännissä, mutta vastaat siitä että lähimmäisille ei käy huonosti. Miehen valinta, sinun valinta mitä teet) mutta ei lisää niitä enää tekemällä ansoja toiselle joista tietää ettei selviä yksikään. Kuten “minä vai viina”. Kun jaksaminen loppuu, ei tietenkään vaihtoehtoja jää, kaikki eivät jaksa odottaa että joku raitistuu, koska sitä ei voi edesauttaa mitenkään. Odottaminen ja olettaminen on silti eri asia kuin uskominen ja toivominen. Odottaessa palaa aikaa, toivoessa vain antaa sitä mitä aidosti on. Toivossa eläminen on sitä, että perustaa elämänsä sille että kyllä tuo kohta raitistuu kun ostan hänen kanssa velaksi talon ja maksan sitä lopunelämäni. Toivominen on sitä että ostaa mieleisensä talon, ja toivoo toisen olevan vierellä. Jos ei toinen ole, niin saa silti talon.
Ja lupauksia voi kuunnella, mutta niiden mukaan ei ole pakko elää. On hyvä että ihmiseen joku uskoo, koska mitäpä muutakaan sitä voi. Pahanakaan ei voi lähtökohtaisesti ihmisiä pitää, koska ei ne silläkään tervehdy. Uskominen /toivominen ja toivossa /-sta eläminen on kaksi eri asiaa. Järjestää niin ettei koskaan tarvitse olla vihainen toisille.
Ei ole olemassa mitään sanaa järkevä. On vain teot jotka kertovat siitä kuka minä haluan olla. Ei ole sanaa “jätä se”, vaan hoitaa itsensä ja sitten odottaa mitä toinen tekee puolestaan. Ei odota kiitollisuutta, muttei myöskään anna mitään mihin ei ole varaa. Näitä oppii jopa dr.Phil ohjelmasta, ja viisaita asioita ovatkin.

kurja tilanne. Voin antaa vain yhden vinkin kokemuksella. Älä mee perhettä perustaan hänen kanssaan. Sitten olet suossa syvemmällä. Minä koittaisin sinuna saada miehesi lähtemään kanssasi avominne luennolle…sanot että jos sinne kanssasi lähtee niin sitte voitte harkita suhteen jatkoa. Kun sinne miehesi saat…niin voi suunta olla jo parempaan teillä molemmilla.

Voisin tähän lisätä myös Naiset… enkä usko että siinä on juurikaan eroa käytöksessä. Samalta tuo kuulostaa kun vertaan ex muijaan.
Huvittavinta tosin on että vaikea tehdä mitään kun joutuu pelkäämään milloin mitäkin. Erossa oltu jo 10 vuotta mutta muillemaille muutin lasteni kanssa 5 v sitten.Toisella elatustuet pystyssä, ei ole yhteydessä lapsiin, loma-aikoina ei halua tavata lapsia. Samalla kuitenkin keksiii kaikenlaista hallaa niin että olen ollut oikeudessa jo 5 kertaa. Jokaisen oikeudenkäynnin yhteydessä on oikeuksiani lisätty juurikin toisen valehtelun takia, vaikkakaan en ole itse hakenut lisäyksiä.
Eniten ahdistaa tuo naisten käyttämä valttikortti “olen kuitenkin äiti”. Perhana että on otsaa. Sille ei voi mitään että on äiti mutta pitäisikö olla mikäli vastuuta ei löydy. Milloin kuivia kausia ja milloin mitäkin. Eniten kuiten vituttaa lasten puolesta. Miten vastaat kysymyksiin miksi tekee tuonlaista ja samanaikaisesti väittää rakastavansa.
Nyt lapset ei ole nähneet äitiä vuoteen. Jolloin minua voidaankin syyttää sitten vieraannuttamisesta. No mihinkään lähettämääni sähköpostiin ei ole vastattu kuitenkin tiedän että on lukenut. Lapsiin ollut yhteydessä 3 kertaa. Lapset päivystää koneen ääressä ja koittavat sovittuna aikana soittaa jotta äiti voisi luurin nostaa, tuloksetta.
Välillä tuntuu voimat loppuvan kun toinen penää oikeuksiaan unohtaen velvollisuudet. Lapset tässä kärsii eikä kukaan muu. Enkä kuitenkaan halua lähteä äitiä mollaamaan lapsille. Pitäisi vissiin vain unohtaa toisen olemassaolo. Elämä kuitenkin jatkuu meidän osalla, mutta nyt on mitta sen verran täysi että todellakin alan elää toisesta välittämättä - hänen juna meni. Eniten helpottaa kun lapset kasvaa ja ymmärtää enemmän. Samalla kuitenkin huomaa että eivät ymmärrä. Varsinkaan kun tulemme Suomeen käymään niin rumba on valmis. Lapset ei enää uskalla oikeen Suomeen tulla käymäänkään. Miten valmistaa lapset tuleviin kysymyksiin. esim. Miksi et välitä äidistä? Olet äidille velkaa kun olen sinut synnyttänytkin. Se on isäsi syy. Sulla hieno puhelin eiks äiti vois tän saada. ym kaikenlaista paskaa.

^ eipä sille mitään voi ettei lapsia voi suojella muulta kuin siltä välittömältä kännihaitalta.
Et voi äidiksi kuitenkaan muuttua, eikä tarvitsekaan.
Kun lukee tätä kotikanavaa on ollut juttuja kun samalla tavalla naiset, jotka on äitejä pohtivat miten selittää lapsille kun isä on kännissä/poissa.
elämässä on kaikenlaisia vaikeuksia itse kullakin, jollakin se on alkoholisti äiti ja jollakin on jokin muu “vaiva”.

Paras työ on työskennellä sen eteen (työtappja mm vertaisryhmät, terapia, asiantuntija apu) oppii ajattelemaan alkoholismia siten, ettei se ole enää henkilökohtainen loukkaus minua kohtaan. Näin siirtää varmasti lapsillekin asenteen että kenenkään ei “kuulu” olla mitään, asioiden ei kuulu olla tietyllä tavalla. Jos joku on juonut itsensä, niin toisten on silti jatkettava elämää. Ei auta että kaikki ovat samassa liemessä. Senhän varmaan tiedätkin kun olet ottanut askeleen pois alkoholismin vaikutuspiiriä. Ongelmaksi voi vaan tulla että silti jää katkera tunne että on menetetty jotain mitä olisi kuulunut olla.
Toiset on sitä mieltä että heillä kuuluu olla onnellinen parisuhde juuri tietyn miehen kanssa, kun alkoholi tulee väliin niin ajatellaan miten suuren asian menetin kun menetin suhteen jota toivoin ja joka meillä olisi kuulunut olla mutta toinen joi.

Välillä säälittää juopon puolesta, välillä hänestä on huolissaan,välillä vihaa.
Kaikki nämä tunteet ovat väärässä osoitteessa jos niitä tuntee kokoajan juopon puolesta, vaikka hän ei ole paikalla.

Se mitä ei itselleenkään osaa kertoa eikä tiedä miksi, niin kuinka sen selittää kenellekään muullekaan? Niinkauan kun asia on arvoitus, mitä on alkoholismi, (muutenkin kuin että näin alkoholisti käyttäytyy ja mitä alkoholisti teki viimeksi ja kuinka älytöntä on alkoholistin toiminta, ja mitä se uskalsi sanoa mulle ja miten valehteli) niin se tulee olemaan vaikeaa.
Elämä ei ole tavoitteisiin pyrkimistä eikä varsinkaan tavoitteisiin jotka liittyvät toisiin ihmisiin: “kuinka taion lapsilleni äidin jos hän ei tahdo olla äiti”…tehtävähän on täysin mahdoton, minun käsittääkseni. tai mistä saan itselleni uuden lapsuuden=)

Mutta jos elää eteenpäin nin se “äiti” saattaa tulla ihan jostain muualta, kun sitä vähiten odottaa. Ihmisellä on taipumus täyttää elämänsä.Minkäs sille voi. Mutta jos sitoo energiaa ja suunnitelmia alkoholistiin, niin ei tule tilaa elämään johon mahtuisi joku muu. Voihan lapsille joskus sanoa niinkin että “En tiedä”.
Jos ei kerran tiedä.