Eräänä päivänä heräsin ja tajusin olevani alkoholistin vaimo. Tunne oli jotenkin aivan järkyttävä. Jotenkin tyhmänä kuvittelin, että kun hänellä on ollut lasinen lapsuus, niin hän olisi jotenkin viisaampi. No alkoholistihan on alkoholisti, ei viisaus siihen sairauteen liity. Pikkuhiljaa tähän jotenkin ajauduttiin. Viimeiset 8 vuotta on mennyt ensin niin, että juotiin joka viikonloppu, jokaikinen lomapäivä ym. Sitten 2 vuotta sitten tuli masennusdiagnoosi. Hänellä on rankkoja kokemuksia takana, muitakin kuin tämä lasinen lapsuus. Jotenkin vaan itsestäni tuntuu, että tämä alkoholismi kyllä jossain määrin itsessään pahentaa tilannetta. Suurin ongelma tuntuu olevan se, että kun on niin hyvät lääkkeet, ei tule krapulaa, ei morkkista. Kun diagnoosi tuli ja useiden kuukausien sairasloma, niin sitten juotiin monta kuukautta putkeen, eipä jäänyt päivääkään väliin. Mielenterveystoimistossa ei ole juomisesta puhunut, eikä ne ole siitä kysyneet.
Itse kun olen nyt perehtynyt tuohon alkoholismiin ja läheisriippuvuuteen, niin voin todeta, että itse olen täysin normaalista perheestä, omassa kodissani ei ole lapsuudessani eikä vieläkään alkoholia juotu.
Mieheni ei käy kylillä, vaan juo joka päivä jo töiden jälkeenkin. Viikossa menee tommonen 50 olutta. Istuu omassa huoneessaan ja juo, ei riehu, rähjää, haasta riitaa, on vaan. Ikinä ei käy missään muualla juomassa. Hän joskus kertoi, että hän hoitaa kaikki sovitut asiat, ei ole kuin äitinsä, joka ei vain esim. tullut poikaansa noutamaan leiriltä, vaan jäi oman onnensa nojaan. Niin hän hoitaakin, sitä en voi kieltää. Mutta ei sitä tarkoita, että minun pitäisi siitä juomisesta tykätä. Haju on ihan hirveä ja mieheni on aiemmin pitänyt itsestään huolta, mutta eipä enää. Aika metsittyneellehän tuo kaljamahoineen näyttää. kun kaupungissa asuimme urheilikin jopa ahkerasti.
En ole huomatellut, riehut ja rähjännyt hänen juomisestaan. Tosin nyt olen pari kertaa ottanut asian puheeksi, eka taisi mennä pari viikkoa juomatta, ja toisella kertaa 2 päivää jolloin joi ykkösolutta ja sanoi, että yritä nyt kestää kun nää juon. Sitten siirryttiin taas lonkero/olut/viinilinjalle ja sillä mennään.
Kävin Al-anon tukihenkilöä tapaamassa. Hänen miehensä kuoli juomiseen 53 vuotiaana, mieheni on nyt 45 vuotta. Eniten hän sanoi katuvansa sitä, että ei lähtenyt pois. Samaa minäkin mietin, ei tässä mitään järkeä ole, kaipaisin rinnalleni ihan oikean parisuhteen enkä ihmistä, jolla juominen menee kaiken muun edelle, jopa lasten. Eniten ehkä kaipaisin apua siinä, että miten selitän miehelleni, että se haittaa minua. Hänestä se ei haittaa, omia rahojahanhan hän juo (kummallakin omat rahat). Ei kiinnostanut parisuhteen tila, ei terveyden menetys, ei millään sanomisellani ollut mitään merkitystä. Pikkuhiljaa olen jo tottunut ajatukseen, että ehkä minun on aika alkaa elää omaa elämääni. Tässä ei ole järkeä…
Hei VienoKaino,
täällähän meitä on muitakin, tervetuloa purkamaan sydäntäsi. Muutos lähtee siitä, että tiedostaa muutoksen tarpeen. Miehesi ei ole sitä tainnut tiedostaa, mutta sinä olet.
Jollei motivaatiota löydy, ei alkoholisti välttämättä muutu kuin huonompaan suuntaan. Ja motivaatiota ei toinen pysty toiseen istuttamaan. Määrät lisääntyvät pikkuhiljaa, ja samalla läheinen tottuu ja turtuu tilanteeseen. Sanon neljännesvuosisadaksi mieheni kumppaniksi jämähtäneenä, miehen juomien määrä senkun lisääntyy ja kunto huononee, mutta tässä roikun edelleen vierellä. Ei siitä varmaan hyötyä ole kummallekaan. Juuri tuo minullekin on kai se vaikein asia, että todellista parisuhdetta ei ole. Mitä järkeä silloin yhteiselossa on, kysyn itseltäni.
Keskity itseesi! Jossain vaiheessa pitää ajatella niin, että kahta elämää ei ole järkeä hukata. Päätökset pitää jokaisen tehdä itse, mutta tältä löytyy vertaistukea, meitä samassa jamassa olevia 
Voimia sinulle, pidä huolta itsestäsi
Juu, eihän motivaatiota löydy, kun miehestä hänen juomisensa ei mitään haittaa…
Jännä miten noita muita juttuja lukiessani huomasin ainakin pari selkeää yhtäläisyyttä muihin: ekaksi toi kuorsaaminen, en edes samassa sängyssä viitsi nukkua kun en saa nukuttua, meteli on ihan valtava kuten hajukin. Toisekseen tämä seikka, että nämä miehet (en tiedä alkoholistivaimoista) eivät millään lailla osallistu kotitöihin, kaikki jää ainakin meidän perheessä minulle. Tosin hän puuhailee omia hommiaan koko päivän (rakentaa itselleen kasvihuonetta vanhoista ikkunoista ja on sisustanut ahkerasti omaa huonettaan). Perusteli myös juomistaa sillä, että hänhän tekee ahkerasti töitä. Juu niin tekee. Niin teki sekin alkoholistimies, joka tässä talossa asui 80-luvulla. Tosi ahkera oli myös juomaan ja koko perhe joutui häntä sitten ikkunasta pakenemaan…
Aion ängetä mieheni mukaan seuraavaan mtt tapaamiseen. Onneksi kävi nyt sellaisissa verikokeissa, että voi ei sinne juomistaan valehdelle enää…
Jotenkin kun viimeksi otin tuon juomisen puheeksi, herättelin taas niitä toivoja. Että jos sen nyt edes vähentäisi. No toki tuli tämä varmaan lakisäänteinen kysymys, jonka niin monessa muussakin keskustelussa olen täällä nähnyt. Kuinka paljon mun pitäisi sitten sun mielestä juoda. Höh.
Parisuhde on aivan olematon, asumme isossa omakotitalossa, emmekä päivän aikana toisiimme juurikaan edes törmää. Joskus illalla takotaan jokin leffa, sarja tms. yhdessä, siinä se meidän yhteiselämä on. Ei me riidellä, mutta ei me mitään muutakaan tehdä. Olen 43 vuotta ja jotenkin ajattelen, että ei tää voi olla tässä, kyllä mä haluan elämältä enemmän. Nyt on tosin eka kerta toi asuntolaina ja unelmatalossa maalla asumme. Anopilta sain lahjaksi kyltin jossa lukee: onni asuu täällä. En oo sitä seinälle voinut laittaa…
No parin viikon päästä se aika sinne Mtt:n katotaan suostuuko mies, että tulen mukaan. Tähän mennessä ei ole suostunut, olen sitten sen selän takana sinne soitellut.
Jotenkin olen sitäkin yleisellä tasolla miettinyt, että kuinka monella masentuneella on tuo alkoholi myös ongelmana. Jos et siitä itse terveyskeskuksessa puhu, niin kukaan ei sitä ota puheeksi. 
Sitten nuo lääkkeet mahdollistavat tuon juomisen, kun krapulaa ei tule. Mies herää yleensä aikaisin aamulla ihan skarppina ja rupeaa hommiin. Sitten nukkuu päiväunet. Nyt on siis vielä kesälomalla.
iltasanomat.fi/viihde/art-12 … pos=ok-nln
Toinen 43-vuotias. Eläkeikään KAKSIKYMMENTÄ VUOTTA (vrt. kaksikymmentä vuotta sitten olit 23v, mitä siinä ajassa on ehtinyt tapahtua?)
Itse tein itselleni listan, johon jaoin elämäni kymmenen vuoden jaksoihin. Luulin, että parikymppisenä tapahtui paljon, mutta se ei ollutkaan mitään verrattuna viimeiseen vuosikymmeneen… Kieltäydyn neljänkympin kriisistä, otin sen mahdollisuutena.
Ihan tutulta kuulostaa, tosiaan. Luultavasti me puolisot olemme tavallista toiveikkaampia, koska mikään muu ei taida selittää sitä loppumatonta uskoa parempaan.
Sanan puolikkaasta sitä alkaa uskoa, että NYT SE TAJUSI ja alkaa tehdä jotain sen raitistumisen eteen.
Mutta kuten sinä et pysty miestä raitistamaan, kukaan ei pysty sinun elämääsi elämään - paitsi sinä. Ihan hyvä pohtia etukäteen, mitä haluaa, mutta se kaikki on päätettävä itse. Vähän niinkuin kerisi lankasotkua kerälle - tulee takkuja jotka vaatii kärsivällisyyttä, mutta jos käyttää taitojaan lopulta edessä on soma kerä.
Arvaas, tanssin eilen ja olin onnellinen, kun mies sanoi hakeneensa apua.
Noh…tanssittuani aikani, tajusin että hänen raitistuminen tai raitistumatta jättäminen ei saisi tehdä minua onnelliseksi tai onnettomaksi.
Tajusin tänä aamuna, että olen taas menossa ansaan.
En todella lähtis miehen kanssa yhdessä mihinkään. En hakisi hänelle lääkäriaikaa hänen puolestaan,
enkä soita enkä etsi edes netistä enää puhelinnumeroita.
En edes lainaa hänelle omaa konetta, jotta hän voisi etsiä hoitopaikkoja. Vastuu on YKSIN hänen,
ja minun vastuu on tämä mielentila jota itse sairastan läheisenä.
Se on kuin alkoholismi itseki, luulen että homma on hanskassa, ja kyllä tälläkertaa osaan suhtautua, ja lopettaa ajoissa, ja olla sekaantumatta miehen asioihin kuin hän olisi pikkulapsi.
Ja tämän sanoessanikin, olen jo sotkeentunut enkä osaa lopettaa, enkä selviä ilman apua. Se on mun elämässä niin suuri ongelma, että ei mulla ole oikeutta, eikä edes velvollisuutta kantaa miehen alkoholismia harteilla.
Voi antaa hänelle mitä jaksan, mutta en tanssi enää kertaakaan hänen onnensa puolesta vaikka hän raitistuisi.
Miehen Raitistuminen ei korjaa minun ongelmiani.
Omia kirjoituksia katsomalla näen, olen jo kerran sen tehnyt. Puhuin, näin , koin, ja se pitää jossain vaiheessa vain tajuta nähdä, että kerta kutakin asiaa. Mielessäni jään junnaamaan näitä juttuja, kuten nyt,
mutta kyllä niin lähden tästä 10 kilsan lenkille.
Se mikä itseäni pelottaa kun muiden juttuja lukee on ne monet kerrat kun raitistumista on yritetty. Tän suhteen ollaan meillä aivan alussa. Mistään virallisesta hoidosta ei ees olla puhuttu. Ja mitä enemmän luen muiden juttuja, sitä enemmän ajattelen asiat nyt toisin. Muiden miehet haastaa riitaa ja rähjää. Mun ei. Nyt oonkin alkanut ajatella, että senkö takia se haki sitten masennuslääkkeitä (=rauhoittavia). Eikä syynä olekaan ne hurjat tapahtumat nuoruudessa ja aikuisena, ne lukuiset kuolleena löydetyt omaiset?
Mä olen yrittäjä, ja huomasin, että meitäkin täällä muutamia on. Tää viikko on ollut aika tuskaa, en vaan ole työnsyrjästä saanut kiinni sitten millään. Istun koneen äärellä, mutta ei ole mitään hajua mitä pitäisi tehdä. Kyllä toi toisen juominen vie niin munkin energiat.
Tänään vielä ystävä soitti ja kertoi huonoja uutisia. Sen mies oli potkaissut sen ja lapset pihalle. Alkkis sekin ja vielä väkivaltainen. En tiennyt ollenkaan. Onneksi pystyin auttamaan, suosittelin tätä foorumia ja annoin oman Al-anon tukihenkilön puh nron hänelle. (Kysyin toki luvan ensin). Huom. soittakaa muuten sinne Al-anoniin vaikka asuttekin ihan syrjässä. Niin minäkin asun, enkä arvellut, että mitään apua saisin, mutta kuitenkin tulihenkilö löytyi kohtuullisen läheltä.
Voi kuulostaa kauhealta, mutta sekakäyttäjä ei useinkaan edes jaksa haastaa riitaa. Oma eksäni oli niin ‘väsynyt’ suurimman osan aikaa, ettei juuri muuta kuin makoillut sohvalla. Eihän niitä lapsuuden tai nuoruuden kauheuksia lääkkeillä poisteta, niillä vedetään vain mieli turraksi.
Yllättävän moni almoista tuntuu olevan yrittäjä.
En silloin aikanaan tiedostanut asiaa ollenkaan, mutta oma suhteeni taisi sopia kliseeseen ‘vahva nainen ottaa heikon miehen’. Tai vähintään hain ‘hoivattavaa’ nostaakseeni hänet jaloilleen…
Mutta joo, juopon lisäksi oli myös syöppö. Energiasyöppö, joka käytti minunkin energiani.
Joo, ton tajusin jossain vaiheessa itekin. Edellinen poikaystäväni käytti huumeita. Jossain vaiheessa just mieheni kanssa ajattelin, että mä haluan, että meillä on ns. normaali elämä, sillä kun oli ollut lasinen lapsuus. Mutta eihän se sitten riitäkään. Mun lapsuuteni oli aivan normaali ja tavallinen. En tajua, miksi tämän valinnan tein… Me ollaan oltu 23 vuotta yhdessä, tähän tilanteeseen on vaan pikkuhiljaa ajauduttu. Niinhän se usein taitaa mennä. Sitten on vielä riesana alkoholisti-anoppi, joka selvinpäin on aivan ihana, mutta kun viina vie kuin pässiä narussa…
Jännä piirre on itseeni tullut, mä oon alkanut saamaan raivareita. Tää on mulle täysin uutta.
Ehkä tuo klisee sopii myös minuun.
En olekaan ennen tajunnut tuota, mutta nyt kun sen sanoitte, niin tajuan olevani se vahva tässä suhteessa. Ilmankos se mies on valinnut minut “tukijalakseen” 
Niin tai näin, tai sitten olen kasvanut tämän suhteen takia ja aikana vahvaksi. 
Hyviä illan jatkoja kaikille.
Olipa jännä reissu mielenterveystoimistoon. Ei tehnyt hoitsuun mitään vaikutusta, että toinen joi yli 50 olutta viikossa kun kävi töissä. Totesivat vaan yhdessä, että no kyllä kesän jälkeen juominen vähenee…Täytyy myöntää että olin todella pettynyt. Kun miehestä miehellä ei ole ongelmaa, niin silloinhan sitä ei mielenterveystoimistonkaan mukaan ole. Mä olen ainoa, jolla ongelma on.
Ja kun puhuttiin parisuhteemme tulevaisuudesta, mitä tehdään sitten kun lapset ovat lähteneet pesästä noin 8 vuoden kuluttua. No miehellä on tavoite olla siihen saakka elossa… eikä tähänkään tullut mitään kommenttia mielenterveyshoitsun puolesta. Kiva juttu. On siinä mulla tulevaisuuden näkymät. Noinko viitsin parisuhteeseen panostaa kun tossa on tulevaisuuden tavoite… Luulen, että tää oli itselleni eka ja vika mielenterveystoimistossa käynti. Jos käyn siellä vielä uudelleen, en jaksa tätäkään vähää…
Oi! Kyllä ne puhua osaa kun on oma nahka pelastettavana. Muutaman kerran on meidän juoppo käynyt itseään hoidattamassa mtt:llä. Hoitaja oli niin lohduttanut että et sinä todellakaan ole yksin syylliinen juomiseesi. Ai jaa, minäkö se sille kaljaa suuhun työnnän? No kerran olin mukana ja kerroin oman mielipiteeni, hoitaja kuunteli ja oli monista asioista samaa mieltä. Se oli juopon viimeinen kerta mtt:llä. Ehkä myötäilemällä saadaan juova pysymään hoidon piirissä? En tiedä. Mutta niskakarvat nousee pystyyn 50 oluesta! Ja onhan se lohduttavaa, että joku uskoo syksyllä juomisen vähenevän. Meillä se ainakin jatkuu.
Joo, mä en tohon uskovien joukkoon kuulu. Mutta selkeästi ei ole siellä mielenterveystoimistossa mitään tietoa sairaudesta nimeltä alkoholismi. Jännä juttu, kun niin useasti alkoholi liittyy masentuneiden ihmisten elämään, että mut on ainakin yllättänyt se, että se ei ole asia mikä mielenterveystoimistoa edes kiinnostaa. Tässä on varmasti iso syy siihen määrään, mitä Suomessa masentuneita ihmisiä on.
Nyt en enää vaan tiedä, että onko toi juominen se suurin ongelma itselleni, vaan tuo puolison omaan napaan tuijottaminen ja täysi välinpitämättömyys muuta perhettä kohtaan. Huomaan nyt ensimmäistä kertaa, että hän vetää minun mukaansa siihen mustaan aukkoon ja mä en näe, että voisin siihen mitään apua mistään saada, en ainakaan sieltä mielenterveystoimistosta.
Jännä juttu että se hoitsu ei edes mitään siihen kommentoinut, että toinen näkee tulevaisuutensa hautausmaalla… Onpas siinä kunnon aviomies ja perheenisä.
juu “laiffii” toi on jännä juttu, että se juominen olisi jonkun muun syy. Ei me puolisot kyllä siihen varmasti pakoteta tai edes kannusteta.
Outoa on musta juuri toi, että kun uutena puolisona on toi olut, niin kyllä siinä itsentä tuntee aivan toisarvoiseksi.
Jonkun tutkimuksen mukaan jopa joka toinen mielenterveystoimiston asiakas on enemmän tai vähemmän päihdeongelmainen… mutta eipä siihen juuri näytetä puuttuvan. Turhauttavaa.
Hei,
Ne mielenterveystoimiston ihmiset ovat tuollaisa, kun eivät kuitenkaan mitään juomiselle voi. Se on heidän tapansa nostaa kädet pystyyn.
Alkoholismin todellista luonnetta eivät ymmärrä muut kuin raitistuneet alkoholistit. Heitä alkoholisti ei pysty huiputtamaan puheillaan, koska he tietävät omasta kokemuksesta, miten muita ihmisiä kusetettiin. AA-ryhmät ovat hyviä ja sellaiset hoitopaikat, joissa terapeutteina ovat raitistuneet alkoholistit.
Monilla ammattiauttajilla ei ole tällaista kokemusta eikä ymmärrystä, joten alkoholisti pystyy kietomaan heidät pikkusormensa ympäri. Aletaan puhua perheen ongelmista, jopa siitä, miten puoliso voisi enemmän ymmärtää ja auttaa alkoholistia! Tai mietitään, miten työpaikalla on raskasta tai mitä vastoinkäymisiä on. Mikään ei kuitenkaan muutu, ellei primääriä ongelmaa - alkoholismia - hoideta ensin.
Elämänilo: Aivan mahtavasti kirjoitettu! Juuri noin se menee. Jos vaan istutaan ja ymmärretään, ei siitä hyödy kukaan.