Miehen juominen ahdistaa

Hei vaan!

Lauantai-ilta ja näiden vuosien aikana niin tutuksi tuleet kuviot: mies istuu ruokailemassa keittiössä viinipullonsa kanssa juuri saunasta tulleena ja muutaman “saunaoluen” nauttineena. Mies ruokailee, kuuntelee radiota, jonka jälkeen siirtyy viinipullonsa kanssa olohuoneeseen television ääreen. Tämän jälkeen alkaa aamuyötä kohden tihenevä ralli keittiössä, josta mies kantaa loputtomiin uutta juomaa: jälkiruokakonjakkeja, juomasekoituksia, olutta jne. jne. jne. Itse menen nukkumaan puolen yön aikoihin ja herään yön aikana kymmeniä kertoja miehen kolisteluun, käveleskentelyyn, tavaroiden tiputteluun, ovien paukkeeseen jne. Mies istuu ja juo aina aamutunneille saakka, jolloin joko sammuu sohvalle, tai jaksaa jopa sänkyyn saakka. Aamulla koko huusholli haisee vanhalle viinalle - ja mies myös. Tiskipöytä on täynnä tyhjiä pulloja ja kaatunutta viiniä.

Tämä näytelmä näytellään meillä joka ainoa perjantai- ja lauantai-ilta, juhlapyhiä ja loma-aikoja unohtamatta.

Mies haluaa “syödä hyvää ruokaa”, kokkailla, saunoa ja juoda tolkuttomuuksiin. Joka ikinen viikonloppu, kaikki lomat.

Meitä on muitakin: minä ja kolme lasta. Tässä vaiheessa me muut olemme jo pikaisesti syöneet ja häipyneet pöydästä kiireen vilkkaan. Teini-ikäiset lapsetkaan eivät enää jaksa isänsä puheita, näkevät jo nykyään sen, että isän näennäishauskat hassuttelujutut ovat viinan aikaansaamia.

En muista koska meillä olisi viimeksi ollut toisenlainen lauantai: mies selvinpäin ja ylipäänsä mitään toisin.

Itse vietän viikonloppuillat omissa oloissani kun lapset ovat nukkumassa. En jaksa miehen humalaista sökellystä, humalaisia mukahauskoja vitsejä ja loppuiltaa kohden sekaviksi ja aggresiivisiksi käyviä juttuja.

Miestä ei tunnu moinen haittaavan. Hän on vankasti sitä mieltä, että kun hän on “urakkansa hoitanut”, eli ollut viikon töissä, maksaa laskunsa ja hoitaa asiansa ja on muutenkin kelpo mies, niin hänellä on oikeus tästä hyvästä hieman rentoutua.

Perhe on hänelle kuin joukko kotieläimiä joita kohtaan hoidetaan tietyt vähimmäisvelvollisuudet ja sitten irtaannutaan arjesta: selvinpäin perhe muistuttaa hänelle ankeaa harmaata arkea, josta on välillä päästävä pakoon.

Mieheni on paljon työmatkoilla, useamman reissun kuukaudessa. Vuosiin hän ei ole kotiutunut yhdeltäkään reissulta selvänä. Olipa kyseessä miten arkinen työtilaisuus tahansa, mies tulee takuuvarmasti kännissä kotiin. Nykypäivänä ei luulisi tavallisten ihmisten enää hurmaantuvat esim. laivaseminaareista tai seisovien pöytien ilmaisista viineistä, paitsi minun mieheni.

Hän selittelee miten ikävä on ollut perhettä, mutta meidän ikävää hän ei kunnioita millään lailla edes sen vertaa, että tulisi joskus pitkänkin poissaolon jälkeen kotiin selvinpäin.

Keskusteluyritykset ovat toistuvasti päättyneet miehen suunnattomaan raivoon. Hänen mielestään puheeni ovat vain akan mäkätystä, jumalauta, ellei mies raskaan työviikon jälkeen saa hieman rentoutua! Hän kieltää ongelmansa ehdottomasti ja tarpeeksi suuttuneena juo uhallakin. Toisaalta on niin surkuhupaisaa millaiseksi pelleksi mieheni kehtaa itsensä tehdä puolustaessaan tuota rakkaintaan, eli viinipulloa.

Viime joulukuussa mies joi marraskuun puolesta välistä alkaen loppiaiseen asti joka ikinen päivä. Joka AINOA päivä meni vähintään yhden viinipullollisen verran juomaa + oluet päälle. Hän tilaa “jouluviinejä” laatikollisen ja jotenkin kokee, että juominen on juhla-aikoina oikeutettua.

Mies etsii juomiselleen oikeutuksen aivan mistä tahansa. Tyypillisesti juomiseen oikeuttaa viikonloppu, juhlapyhä, lähestyvä juhlapyhä, hyvä ruoka, loma.

Ruoka ei ole miehelleni kuin tekosyy päästä juomaan. Emme ole ikinä olleet ravintolassa niin, että mies olisi juonut jotain muuta kuin alkoholia ruoan kanssa.

Naurettavimmasta päästä näitä esityksiä on ollut mies, joka on korkannut vinkkupulloa makaroonilaatikonkin kyytipojaksi. Mies puhelee viineistä kuin asiantuntija ja antaa ymmärtää, että juominen on lähinnä viininystävyyttä. Todellisuudessa mies joisi mitä tahansa mitä tarjolla vain on.

Teini-ikäinen tyttö on alkanut vierastamaan isäänsä ja näyttää sen kiukuttelemalla. Minulle tyttö on jo sanonut suoraan isänsä juomisesta tyyliin:“voi luoja, tuo on taas aivan kännissä” jne. Tyttö on mieheni edellisestä avioliitosta ja koska en ole tytön äiti, olen joutunut asettelemaan sanani tarkkaan. Toisaalta mikä ihmeen velvollisuus minun olisi pehmitellä ja pimittää sellaista jonka lapsi jo itsekin huomaa.

Olisihan tässä kirjoitettavaa, mutta tällainen ryöppy nyt - viinilasin kilinää kuunnellessa.

Heh. Mies meni “hyvänä isänä” nukuttamaan pienintä lasta. Siihenkin puuhaan piti ottaa lasi mukaan. Juo sitä lapselta salassa makkarin pimennossa.

Jotenkin en kykene ikinä kuvittelemaan itseäni tuohon puuhaan: nukuttamaan lasta lasi tai pullo kourassa.

Edes tuota pientä hetkeä mies ei jaksa olla ilman juomaansa. Kaikki aika on käytettävä tarkoin hyväksi, ettei vain jää tämän illan viinakiintiö vajaaksi.

Nyt aloin näitä enemmänkin pohtimaan, niin tuli mieleeni:

Mies ei ole ikinä ollut yhtään ainoaa reissuamme/matkaa selvinpäin. Olivatpa lapset mukana tai eivät, mies juo kaikki päivät. Lomilla kaljan juominen saattaa alkaa jo varhain iltapäivistä.

Tajusin nyt senkin, että mies petailee juomisiaan melko tarkasti. Kun olemme vaikkapa kesämökillämme, miehellä on hirvittävä hätä päästä hoitamaan kauppa-asiat ym. mahdollisimman varhain, ettei sitten myöhemmin “tarvitse lähteä ajelemaan.” Kun asiat on hoidettu on jo kiire mökille ja pullo auki välittömästi.

Aluksi mies ottaa rauhallisesti ja on itsekin sitä mieltä, että hän tokikaan ei ole juoppo, koska kykenee juomaan sivistyneesti! Iltaa kohdin tahti tosin tiivistyy ja jokainen voi kuvitella missä kunnossa on sellainen ihminen, joka on aloittanut kaljoittelun jo iltapäivistä ja siirtyy pikkuhiljaa väkeviin ja jatkaa valvomista ja juomista aamuyölle asti. Vaikka alussa ottaisi miten harvaan tahtiin tahansa, lopulta juotu määrä on tolkuton.

Miehellä on harvoin krapulaa, ja se saakin hänet kuvittelemaan, ettei alkoholi aiheuta hänelle mitään erityistä haittaa.

On aivan tavanomaista, että mies voi lähteä aamulla hyvin varhainkin autonrattiin. Hän on saattanut juoda viimeiset lasillisensa yöllä neljä aikaan ja lähtee aamulla ennen puoltapäivää kuskaamaan lapsia. Tästä on ollut puhetta ja mies huutaa pää punaisena, että pitää katsoa, minkä ajan sisällä hän on juonut! Hän siis vääntää alkoholin palamisajan aivan tietoisesti muuksi kuin se on. Jos ihminen juo klo 18.00-04.00 välisenä aikana pullollisen viiniä, 4-5 keskiolutta, 2-3 konjakkia ja siihen päälle vielä 2-3 muuta alkoholiannosta, on aivan saletti, ettei kukaan ole ajokuntoinen tuossa ajassa.

Mieheni ei ole myöskään ollut yhtään ainoaa juhlapäivää juomatta. Viinit, oluet ja konjakit kuuluvat niin jouluun kuin juhannukseen ja pääsiäiseenkin. Ja juhla-ajat on pitkiä. Glögin juomisen mies aloittaa jo marraskuun alkupuolella (onhan joulunaika!).

Samoin mies vääntää joka kalenterijuhlasta jonkinlaisen syyn juoda: meillä ei ole erityisemmin vietetty esim. pyhäinpäivää, mutta miehelle sekin on syy tehdä “hyvää ruokaa” - ja ennen kaikkea juoda! Nykyään juomiseen ja “juhlimiseen” kelpaa mikä tahansa poikkeusmerkintä kalenterissa. Kaipa meillä ennen pitkää on puolustusvoimain lippujuhlakin suuri ryyppyjuhla.

:bulb:

Olen jo irrottanut itseni miehen ryypiskelystä enkä suostu olemaan hänen seuraneitinsä ryyppyiltojen aikana. Keskityn omiin tekemisiini ja pysyttelen pois alueelta keittiö-olohuone. Se onnistuu oikein hyvin, varsinkin kun välillä puran mieltäni jossain päin nettiä. En sentään ole sulautunut miehen kanssa yhdeksi, joten juomisen ei tarvitse minun henkilökohtaista elämääni niellä.

Jossain vaiheessa mies ymmärtää ja tajuaa juomisensa rajat. Kohta on käsillä se hetki, että vanhemmat lapset alkavat suoraan huomauttelemaan asiasta isälleen. Toki, jos tilanne käy lapsille erityisen ahdistavaksi, aion kertoa miehelle sen miltä lapsista tuntuu.

Jossain vaiheessa ryhdyn petailemaan eroa. Tai itse asiassa olen jo petaillutkin ja lähteminen tästä ei ole kovin vaikean takana. Minulla on jonkinlainen toimeentulo turvattuna ja jonkinlainen turvaverkostokin olemassa.

Heh. Kukaan ei ole koskaan kysynyt minulta miten minä voin mieheni kanssa ja mitä tunnen hänen kanssaan.

Tunnen pettymystä siitä, että ne hetket jolloin meillä olisi koko perheen tai meidän aikuisten keskeistä yhteistä aikaa perhe- ja työrumban ulkopuolella, mies haluaa kohota omiin sfääreihinsä ja tavallaan olla henkisesti täysin toisissa ulottuvuuksissa.

Se tuntuu loukkaavalta. Kuten totesin, mies ei tajua, mikä on ongelma, jos hän kaikessa rauhassa nautiskelee juomiaan eikä ole kenellekään häiriöksi tai juokse kapakoissa. Hän vertaa siis itseään kapakoissa juoksenteleviin renttuihin ja mekastaviin ölisijöihin ja tässä mielessä ei siis ole ollenkaan alkoholisti - siis omasta mielestään.

Tunnen pettymystä siitä, että iltaisin tietyn kellonlyömän jälkeen meillä ei tehdä yhdessä mitään mukavaa. Ei keskustella, ei suunnitella tulevaisuutta tms. ilman, että puhekumppani on milloin missäkin kunnossa ja useinkaan ei edes seuraavana päivänä muista mitä on puhuttu. Ja puhekumppani lyö milloin kaikki asiat vitsiksi tai hourii aivan käsittämättömiä asioita, kertoilee karkeita vitsejä tai mitä milloinkin.

Tunnen pettymystä siitä, että kun mies on ollut pitkänkin aikaa pois reissuillaan ja minä yksin kotona pyörittänyt huushollia, mies saapuu humalapäissään kotiin ja on yleensä vieläpä niin sekaisin, että sammuu saman tien. Ja täällä on kuitenkin odotettu häntä kovasti.

Tunnen pettymystä siitä, että iltoina jolloin mies ei juo, hän on kuin nukkuneen rukous ja vähemmän silloinkaan mitään yhdessä teemme. Lasten kanssa hän on paljon, mutta selvinpäin ei todellakaan niin riehakas ja hassuttelevainen kuin päissään.

Kuten aiemmin sanoin, minusta mies pitää minua ja lapsia jonkinlaisena velvollisuutena ja koska hän on uhrautunut niin paljon meidän eteemme (hoitaa lapsia, tekee ruokaa ja kotitöitä, käy töissä ym.), niin hänen on saatava siitä jotain vastinetta itselleen.

Sääli. Minusta meillä on erityisen kiva perhe. Kaksi lasta miehen aiemmasta avioliitosta ja yksi yhteinen ja perhesuhteet ovat hyvät siihen nähden että ollaan uusperhe.

Mielestäni tästä perheestä voisi kuka tahansa nauttia myös selvinpäin.

HUHHUH! Kuinka näenkään kertomuksessasi itseni entisestä elämästä… :frowning:

Minun tarinani jatkui näin:
Juomaputket pitenivät. Join myös arkena ja salaa. Aloin mennä töihin yhä useammin krapulassa, myöhemmin selvästi humalassa.
Tuli töistä poissaoloja. Oli “flunssaa, selkä kipeä, työuupumusta.” Valitin ja keksin sairauksia ja syitä. Myöhemmin en edes ilmoittanut, etten tule töihin. Tuli varoituksia ja lopulta sain kenkää. Silloinkin olin humalassa töissä ja autolla tietenkin.
Selitin exälle lopputilinkin “parhain päin.” En voi olla tänään ihmettelemättä, kuinka niin viisas nainen saattoi pettää itseään hyväksymällä selitykseni… :open_mouth: Tai oikeastaan en nyt ihmettele. Hän oli läheisriippuvainen, joka uskoo mitä ihmeellisimmät valheet ja selitykset, koska sisimmässään haluaa niin uskoa.
Lopulta hän meni Al-Anoniin. Kertoikin menneensä. Alkoi puhua toisella tavalla. Tavalla, josta ilmeni, että selityksiin ei enää uskottu. Sekös kasvatti uhmaani ja aloin käyttäytyä väkivaltaisesti. Melkein tapoin hänet juoppohulluuksissani. Näin sairaissa mielikuvissani hänellä olevan suhde tai suhteita muiden miesten kanssa. Näin hänen vertaisryhmänsä uhkana, naisten koplana, joka halusi tuhota minut. Olin tulossa hulluksi.
Juominen jatkui ja hän muutti pois. Kertoi panneensa eron vireille. Uhkailin ja join lisää, nythän oli “hyvää syytä” juoda. En mielestäni ollut tehnyt mitään väärää, vaan minua oli petetty ja tehty salaliittoja minua vastaan.
Uhkasin tappaa itseni jos hän ei tulisi takaisin. Jouduin hullujenhuoneeseen ja monesti putkaan. Ajoin humalassa ja paloin. Onneksi, koska en ehtinyt vielä tappaa ketään tiellä.
Talomme myytiin ja ero tuli voimaan. Jouduin kunnan vuokra-asuntoon. Olin yksin, totaalisesti yksin. Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, kuinka pärjään, kukaan ei soittanut, ei vastannut puheluihin. Ei ollut yhtään ystävää, ei edes juomakavereita.
Olin kuolla sydänkohtaukseen, koska vedin antabusta ja viinaa. Heräilin paskassa ja oksennuksessa.
Lopulta tajusin, että tämä ei jatku kauaa, vaan menee henki. Halusin tappaa itseni, mutta siihenkään ei rohkeus riittänyt. Olin lyöty mies henkisesti ja fyysisesti.
Kaikki tämä tarvittiin, ennen kuin olin tarpeeksi nöyrä pyytämään apua ja ottamaan sitä vastaan.

Tämä tarina on faktaa. Vastaavia on paljon ja kaikki eivät tule julki, koska kertojaa ei ole. Viina on tappanut, viikatemies on ehtinyt ensin.

Tätä ei ole pakko uskoa, eikä ottaa opikseen. Yhtä hyvin voi uskoa ja toivoa, kirota ja rukoilla. Ja kokea saman tai vielä pahempaa, mitä perheeni ja tuttavani joutuivat kokemaan. Niin käy, jos kuvittelee, että alkoholisti lopettaa juomisen tuosta vaan, tai peräti vähentää, alkaa kohtuukäyttäjäksi. Ei, ei koskaan, jos on alkoholisti. Ja alkoholisti on sellainen, joka ei kykene kontroloimaan juomistaan.

Olen ollut nyt raittiina jo vuosia. Alkoholi ei sovi minulle. En nauti mitään juomaa, missä on vähänkään alkoholia. Olen luopunut entisistä kavereistani, joutunut luopumaan läheisistäni. En ole sama, joka olin aikoinaan selvänä. Psyyke on muuttunut, koska en elä valheessa enää. Olen aika yksinäinen, koska en kykene ihmissuhteisiin sen tähden, että en osaa enää teeskennellä muuta mitä oikeasti olen. Mietin usein, että mitä tämä kannattaa? No, en keksi nyt muuta kuin, että o hienoa herätä selvin päin, ei tarvitse pelätä poliisia tai ketään. Saan tehdä työtä ja elätän itseni. En kuvittele olemattomia. -Näin on ollut jo vuosia. Tyytyväinen en elämääni aina ole, mutta onkos kukaan muukaan…
Tulipa kerrottua aika paljon ja turhaan, koska jos näistä kertomuksista ottaisivat opikseen niin juopot kuin läheisetkin, olisi alkoholiongelma maassamme ratkaistu ja korjattu. Mutta kun ei ole…

Niin, ensimmäisten potkujen jälkeen olin muutaman kuukauden juomatta omin voimin. Sain uuden työpaikankin, mutta join senkin melko pian, koska omavoimainen raittius ei kantanut, eikä se mitään raittiutta ollut, juomattomuutta vain.

Kiitos siitä että jaksatte kirjoittaa elämästänne tänne palstalle. Meitä on varmasti paljon lukijoita jotka saamme lohtua täältä, vaikka emme itse jaksa toistaiseksi kirjoittaa. Elämä ei tunnu nyt lauantai-iltanakaan niin yksinäiseltä kun tietää että ei ole ainoa jonka mies taas ravaa ulkovarastossa, siellä kun ei vaimo ja lapset liiemmälti käy…

Tämä ei ollut turha tarina. Päinvastoin. Tässä kun aina välillä pohtii sitä, olenko itse vain turhan niuho.

Tarinassasi on paljon yhteneväisyyksiä mieheni käyttäytymiseen: kaikki yritykseni joko vihjailla tai puhua suoraan ovat päättyneet täystyrmäykseen miehen taholta: hänellä oli välillä “hivenen” kiusallinen tapa ohjailla keskustelua ja puheenaiheita uhkailuilla:“turpa kiinni!”, “nyt loppuu, tai tulee turpaan, saatana!” tai hajottamalla tavaroita. Hänen juomisensa on ollut aiheena mm. silloin kun hän paiskasi tv:n kaukosäätimen vihoissaan tuhannen paskaksi, väänteli mielipuolinen katse silmissään kahvikupissaan olleen hopealusikan piloille, alkoi huutelemaan ulkomailla eräässä ravintolassa aivan sekavia ölähdyksiä kun hetkeä aikaisemmin olin pyytänyt, ettei hän kiroilisi ja puhuisi niin kovalla äänellä jne. :unamused:

Jos mieheni itse näkisi kenen tahansa käyttäytyvän samoin, hän toteaisi välittömästi, että kyseinen ihminen on hoidon tarpeessa.

Tuon vaiheen yhteydessä ilmoitin miehelleni, että nyt meni lusikat jakoon ja asuinkin jonkin aikaa omassa huushollissani. Sen jälkeen mies on joiltain osin hillinnyt käytöstään, mutta toisaalta minäkään en ole asiaa ottanut hänen kanssa puheeksi.

Olen sanonut hänelle kyllä muutamia kertoja suoraan, että “meillähän ei puhuta monistakaan asioista siksi, että TULEE TURPAAN!” Se on kyllä vetänyt miehen hiljaiseksi.

Ainoa ero tarinaasi on se, että minun ukkoni ei ole vielä kertaakaan ollut työstään pois juomisen vuoksi. Hän on työnarkomaani, ja koska ei sairasta krapulaakaan, ei liikkeelle lähteminen aamulla ole hänelle ongelma.
Ja nimenomaan tällä perusteella hän sortteeraa itsensä terveiden kastiin: “minä käyn töissä ja hoidan asiani!”

Niinpä. Nimenomaan ei tunnu niin yksinäiseltä. Onneksi on tällaisia paikkoja jossa voimme jakaa kokemuksiamme.

Ahdistaahan se, vaivaiskoivu ja vieras. Siinä tuntee itsensä helposti aika turhakkeeksi, kun elämänkumppanin ajatusten keskipiste on pullo ja oma napa. Ei vain auta mikään järkipuhe eikä selitys, perustelu tai raivo. Juovan maailmassa on täysin erilaiset lait ja johdonmukaisuudet kuin meillä muilla.

Itse voin rohkaista lukemaan ahkerasti tätä palstaa, tutustumaan al-anoniin ja sen kirjallisuuteen, ja ennen kaikkea rakentamaan omaa elämää, johon juova puoliso ei voi vaikuttaa. Saattaa olla, että saman katon alla sellainen ei onnistu.

Olen äskettäin eronnut juovasta miehestäni ja jäänyt kahden lapsen lähihuoltajaksi. Paljosta piti luopua, kuten haaveista, monista sukulaisista, kohta myös kodista… Tilalle on silti tullut niin paljon rauhaa ja levollisuutta, että takaisin en vaihtaisi. Käsittämätöntä miten paljon enemmän aikaa ja energiaa on nyt. Viikonloppuja ei tarvitse pelätä, suunnitelmien peruuntumista jännittää. Tiedän joka päivä montako ihmistä perheeseeni tänään kuuluu. Tavallaan annan myös itselleni luvan levätä, kun en enää pidä mitään unelmaperheen kulisseja pystyssä. Pitkä prosessi on takana ja myös edessä, mutta suosittelen kokeilemaan. Jos renttua tulee vielä ikävä eron jälkeen, niin niitähän kyllä löytyy! :wink: Häntä pystyyn, siskot.

Juuh, tuttua huttua, osa roikkuu kauemmin osa vähemmän aikaa, mut silti se tuntuu aina yhtä pahalta.

Meillä nyt asumuseroa takana 4kk, vieläkin kun välillä haikailee niiden itsetehtyjen pilvilinnojen perään, ni kylmän viileä matemaattinen yhtälö: haluanko ydinperheen, helpomman talouden ja yrittää saada sen mikä meillä joskus oli. Seurauksena siitä joudun ottamaan rahanmenoa, huolta, murhetta, valehtelua, suoraa kusetusta, rähjäämistä ja itkua. Miehen jota häpeän julkisilla paikoilla ja joka tuo huumausaineita kotiin.

Loppupeleissä mennään niin miinuksilla ettei tunteet enää vaan voi voittaa järkeä. Jollei viel muuten usko, niin sopii tapaamisen miehen kanssa, oharit se tekee kuitenkin aina :unamused:

Mut mihinpähän Vaivaiskoivu tuo sun ukkosi sit perhettään tarvitsee? Jos kokee että työ on tehty viikossa ja illat ja viikonloput on tehty rentoutumiseen? Sinkkunahan moisen olla pitäisi…

No mut leikki sikseen, kyl kannattaa vakaavasti harkita kuinka turvallista tuo on sinulle ja varsinkin lapsille. Ei kuulosta yhtään hyvältä tuo rähjäämisvaihde. Kannattaisi ehkä ihan kysyä lapsiltakin mitä mieltä ovat asioista, teini-ikäiset ovat jo varsin perillä asioista ja pystyvät tuottamaan yllättävän järkeviä asioita.

Tuttua huttua tuokin et hoetaan ikävää. Ja silti ei tulla käymään. Ja kuinka ihana perhe ja sun muuta. Mut silti aina se pullo tulee ensin, se on se “jano”. Kun se iskee, niin ämmä pysäyttää auton seuraavalle huoltikselle ja piste. Ottaa lähinnä vittuiluna jos yritän kokista tarjota :unamused: Syy kyllä löytyy aina, siitä ei ole pelkoa että ne loppuisivat.

Ja tuo työhön vetoaminen… On kuultu varmaan joka juopon suusta… Se on se viimeinen mistä pidetään kiinni, se oikeutus ja se erotus siihen raparipaan. Mutta kyllä niillä puliukoillakin on suurimmalla osalla ollut työ. Ja useimmilla myös perhe ja lainaa ja mäkättävä akka joka ei voi pitää suutaan kiinni. Yksitellen ne putoavat, talous, terveys perhe ja työt. Järjestys vähän vaihtelee, yleensä riippuen sen mukaan miten paljon emantä kotona jaksaa toivoa ihmettä.

Kivinen tie sulla on silti edessä, päätit mitä vain tai jätit päättämättä. Kannattaa kyllä kirjoitella tai käydä puhumassa jossain, se auttaa selventämään päätä kun saa asioita ulos sieltä. Ääneen sanottuna moni asia kuulostaa ihan toiselta kun kaikuessa vain omien korvien välissä.

Ennen kaikkea olenkin pohtinut lasten asemaa tässä kuviossa. Yhteisemme on vielä kovin pieni, eikä kärryillä asioista ollenkaan ja hänen suhteensa minulla on mahdollisuus päättää asioista, olenhan hänen äitinsä.

Mutta nuo pari lasta miehen aikaisemmasta avioliitosta ovat se “vaikea pala”. Teinpä tai sanoinpa mitä tahansa, niin heidän elämäänsä muuten ei minulla ole päätäntävaltaa.

Jos haluan yhteisellemme ainakin joka toisen raittiin joulun, pääsiäisen ja viikonlopun, voin sen tehdä ottamalla eron, mutta vanhemmille lapsille en sitä kykene koskaan takaamaan.

Saa nähdä mitä tapahtuu, kun lapset vielä tuosta kasvavat vuoden-kaksikin. Hieman vanhemmat teinit saattavat arvostella vanhempiaan aika rajustikin. Mutta mieshän se on joka aivan itse päättää siitä, millaiset välit lapsiinsa haluaa.

Mies ei vain tunnu tajuavan edes sitä, että lapset pääsääntöisesti vierastavat humalaisia, vaikka eivät sitä suoraan sanokaan. Mies kerran vähän puolivahingossa ääneen möläyttikin jotain sen suuntaista, että hänen isompia lapsia lähinnä hauskuuttaa humalaiset ihmiset. Hän ei ole ollenkaan kärryillä siitä, miten lapset peittelevät asioita eikä hän kykene näkemään lasten hämmennystä kun isä selittelee niille viinanhuuruisia juttuja. Hän luulee olevansa lähinnä hauska ja mukava seuramies.

Kunhan et koe silti velvollisuudeksesi jäädä tilanteeseen heidän suojelijakseen…

Mutta kannattaa silti puhua jos teillä välit toimivat. Monesti itsellä oli pahinta se ettei oikein kenellekään aikuiselle voinut avautua asioista. Meillä joivat molemmat vanhemmat ja lapsen sisäänrakennettu ominaisuus on niellä se kaikki sisäänsä ja peitellä sitä ulospäin. Sen kokee häpeäksi, omaksi häpeäksi, koska vanhemmathan ovat rakkaita tekivät ne mitä vain. Niin kai se nolo käytös sitten on jotenkin omaa syytä. Mut jos sen kuvittelee pois, niin ehkä se katoaa…

Jos ei muuta, niin kannattaa olla rehellinen ja kertoa miten asiat ovat. Ei mustamaalata, vaan puhua siitä miten ne heistä tuntuvat ja miten sinusta tuntuu.

No eipä oikeastaan ole eroa. Minä vain jätin tuon vaiheen elämästäni kertomatta. Noinhan se meni vielä silloin kun mopeti oli jotakuinkin hallinnassa. Työtähän tein hullun lailla ja se pelasti potkuilta kauankin. Ja olihan työnarkomania mitä parhain syy “palkita” itseään sitten viikonloppuisin ja jopa arkenakin…
Ja mielestäni asui kanssani vittumainen ämmä, joka ei arvostanut näin ahkeraa miestä… :smiley:

Kysyin kerran jo kauan raittiina oltuani, että olisiko mahdollista ajatella joskus uutta alkua puhtaalta pöydältä. Hän vastasi harkitsevansa asiaa seuraavan kerran noin viidenkymmenen vuoden kuluttua…

Taisi tulla poltettua luottamus :unamused: , vaikka syyhän ei koskaan ollut minussa, vaan muissa tai olosuhteissa… :laughing:

Mitäpä noihin lisäämään. Sitä se eläminen juopon kanssa on.

Tiedätkö, mikä siinä al-anonissa on metka juttu? Vaikka se olisit sinä, joka siellä käy, niin se vaikuttaa välttämättä koko perheeseen. Pohjimmiltaan parantavasti.

Miten sitä, exjuoppo, näit perheesi silloin juoma-aikoinasi? Pohditko koskaan sitä miksi vaimosi oli juomiseen tyytymätön, tai pystyitkö koskaan sijoittamaan itseäsi hänen asemaansa?

Minusta on ristiriitaista, että oma mieheni ei suin surminkaan viettäisi itse yhtään iltaa siten, että istuisi itse selvinpäin kuuntelemassa humalaisen juttuja. Mutta ilmeisesti hän arvostaa omat juttunsa niin korkealle, että antaa miehen ihailla kännistä perheenisää useita iltoja viikossakin.

En pohtinut asioita exän kannalta. Ainoa pohdiskeluni kohde oli se, miten voisin jatkaa juomista ja peitellä sitä mahdollisimman hyvin. Kun en onnistunut enää peittelemään, vedin herneen nenään ja läksin “ulos.” Eli jonnekin juomaan. Juovalla alkkarilla ei pyöri mielessä juurikaan muu, kuin juomisen mahdollistaminen. Myös itsepetos siinä muodossa, että lahjoin lapsiani rahalla hyvinkin runsaskätisesti, oli tavallista. Ostin hyväksymistä sillä tavalla. Uskoin itsekin olevan hyväkin isä kun rahaa jakelin. Se on vain yksi hyvin sairas piirre alkoholistin sairaassa mielessä.

Ihminen on valmis tekemään melkein mitä tahansa kun jokainen solu kropassa huutaa viinaa…

Tämä minun exäni ei pystynyt tekemään rahalla runsaskätisesti mitään perheen iloksi. Ei siksi, että ei olisi halunnut, vaan siksi, että koska rahaa oli vähän se oli laitettava perustarpeisiin: Omiin juomiin. Osa meni tietysti myös taivaanrannan maalaamiseen, eli yritystoimintaan, joka on nätisti sanottuna hiekalle perustettu.Tämä ihan ilman katkeruutta, tosiasiana. Mutta nyt, kun olen maksanut miehen ulos yhteisestä kämpästä (Kiitos, pankin setä!), ja siihen päälle mies on ottanut vielä uuden kämpän remonttilainaa, niin hän kyllä hyvittelee menneitä pihtailujaan. Hän jopa sanoo tekevänsä niin pyytääkseen anteeksi toilailujaan. Mutku… ongelmahan ei ollut rahattomuus, vaan perheelliselle outo tapa sijoittaa vähät rahat. Enkä oikein osaa ymmärtää tätäkään, että lainarahaa levitellään hetken aikaa maailman tuuliin, ja sitten kohta taas levitellään käsiä, että “Maksaisinhan minä elarit, mutku ei ooo rahaa…”

Kuuluuko tuokin taudinkuvaan vai pelkkään etuoikeutetun lapsuuden, nuoruuden ja alkuaikuisuuden tuomiin tapoihin? On niin älyn lyhytnäköistä lentelyä. Itse riipun paniikissa joka sentin reunassa kiinni, koska tiedän, että ei niitä Saunalahdelta ainakaan meille tule.

Lina, mä luulen et kuuluu siihen alkoholin aiheuttamaan supermieskompleksiin. Meil ukko kävi juurikin lesoilemassa luottokortin kanssa ja selitteli ummet lammet ties mistä lainoista, joissa oli 6kpl numeroita, eikä edes ykkösellä alkanut :open_mouth: Pahaa pelkään että rytinällä tullaan, vaik nyt kuin lupaili tukea taloudellisesti.

Ei oo senttisadetta näkyny ei. Joka kuu mä yhden arvan silti rapsutan, saa sit hakea asuntosivuilta niitä unelma-asuntoja ja haaveilla :mrgreen:

Ja ennenkuin joku katkera haukkuu mua epärealistiseksi, niin mun unelmakämpässä ei ole kuutta huonetta eikä edes saunaa. Ihan siisti ja nätti kaksi makuuhuonetta ja tupakeittiö : P Sellaisen vois saada arpavoitolla, harmi vaan ettei tällä tuurilla :unamused: