Äitini kanssa anteeksi pyytäminen oikeastaan oli vahingollista ja siksi jossain vaiheessa sen lopetin. Hän itse ei koskaan pyytänyt keneltäkään mitään anteeksi ja jos pyysin anteeksi omaa osuuttani tai sanojani, hän koki olevansa oikeassa ja oikeutettu jatkamaan samaan malliin. Mistä lie lienee hänen kohdallaan ollut kysymys. Hemmetin raskasta kanssakäyminen välillä oli, onneksi viimeinen vuosi oli hiukan helpompi ja jäi hyvä mieli, kun valtaosan keskusteluista kestin hermostumatta ja käänsin puheen aina johonkin kakkuohjeisiin tai kyselin, mitä hän on touhunnut. Yksi hampaanpaikka tosin irtosi, kun puhelun jälkeen kiukkuisena söin leipää niin voimallisesti, että purra rusautin sen irti.
Äitini kuolema oli jonkinlainen päätepiste; enää en toivo (turhaan) mikään muuttumista ja tarina jäi jotenkin auki, vaille elokuvamaista loppua, jossa kaikki on hyvin. Meillä koskaan ollut lämmintä äiti-tytärsuhdetta. Suhde oli monimutkainen ja vaikea ja sisälsi ristiriitaisia tunteita. Paljon kaikkea raskasta ja jonkin verran hyvääkin.
Itse asiassa lainauksen ylempikin osa sopii jollain tapaa edesmenneeseen äitiini; hän oli näkevinään arvostelua joka puolella. Että ihmiset puhuvat hänestä tai katsovat miten hän tässä nyt tyrii, ajaa väärin tai teki jonkin virheen. Onhan sekin hassu kuvitelma itsestään tärkeänä, muiden ihmisten elämän keskipisteenä, jonka toimia he haluavat ja jaksavat koko ajan seurata ja arvostella. Useimmilla on oma elämänsä, eikä niin suurta mielenkiintoa tai aikaakaan tarkkailla ja arvostella muita… ainakaan niin suurta mitä välillä voi itse kuvitella.
Ehkä muuten nuo molemmat liittyvät joskus ohutnahkaisen narsistin käytökseen, mutta eiköhän samaa ilmene monilla kuormittuneena, väsyneenä tai muuten epätasapainoisessa mielentilassa.
Todellakin. Muistan kun istuin töissä ja toisesta huoneesta kuului pätkä työkavereiden keskustelua “istuu vaan eikä tee mitään muuta”. Minä istuin, joten minuahan siellä tietysti mollattiin! Olin aivan tolaltani koko loppupäivän. Vuoronvaihdossa selvisi, että kyse ei ollut minusta eikä kenestäkään muustakaan henkilökuntaan kuuluvasta. Mutta yhtä hyvin se olisi voinut jäädä selviämättä ja olisin jäänyt aivan väärään luuloon tulkintani kanssa. Siitähän olisi pahimmillaan voinut alkaa ties minkälainen vyyhti.
Tällä hetkellä en nappaisi irrallista lausetta tai keskustelua noin. Itse asiassa, vaikka kuulisin että kyse todella olisi minusta, en ehkä, ainakaan toivottavasti, olisi niin tolaltani. Koska kuten totesit:
Kukahan se oli, kun jossain podissa tmv. sanoi, että vaikka vain kävelisit kadulla mahdollisimman neutraalisti, ärsytät sillä jotakuta. Minusta se oli hyvä ja itse asiassa huojentava muistutus.
Oishan se helppoa ettei tarvis välittää muiden sanomisesta… mutta mutta, kun on iso suku ja lapsiakin niin joskus vain on myrskynsilmässä ja ei kaikkien mieleen, sehän on mahdottomuus. Mutten enää ala kenenkään naljailujen kohteeksi. Koska he tottuivat että minulle sai nakella krapulasta, kapakkkareissuista, vihjailla kaikenlaisista epämääräisistä jutuista, mutta kun raitistuin sanoinkin takaisin ja komensin ihan aikuisen oikeasti lopettamaan typerät naljailut. ne loppui siihen, yksi kerrallaan.
Olin lapsena koulu- ja kotikiusattu, sittemmin työpaikkakiusattu… eli totuin siihen ja alistuin, hymyilin vain typerästi tai saatoin jopa nauraa kuin hyvällekin vitsille. Vahinko vain että lapseni näkivät ja kokivat sen että äiti alistuu kaikenlaiseen kaltoinkohteluun. Ja join ja itkin surkeaa kohtaloani ja pidin itseäni maailman huonoimpana ihmisenä yms.
Enää en ole sellainen. onneksi lapseni näkevät sen nyt että ihminen voi muuttua. Ei minun tarvi olla kaikkein paras, ihan tyytyväinen olen tähän mikä olen ja mitä teen.
Muille ihmisille en voi mitään, hekin muuttuvat jos muuttuvat, jos haluavat. Mutten tarvi olla enää kenenkään nokittavana, vaikka se oliskin muka “huumoria”. Kummallisesti vain menin siihen samaan vanhaan olotilaan. Voi, kamala. mutta kuten täällä joku jo sen kirjoittikin että kun ihminen on jossain stressitilanteessa, mieli sekaisin, niin silloin sitä saattaa hairahtua siihen samaan vanhaan olotilaan. ja meinasin alistua huonoon kohteluun… miksi… sitä kysyn itseltäni nyt? siksikö että avioero edelleen hävettää ja olenko muka menettänyt muiden kunnioituksen kun en saanut pdettyä avioliittoa kasassa? Se kun on mahdottomuus jos toinen lähtee siitä. Omassa päässänihän nämä jutut on, itsesääli, syyllistyminen, viha ym. ja nehän voikin olla askel kohti juopottelua…!!! sillä itsesääliinhän ja neuvottomuuteen, arkuuteen olen juonut, hakenut lohtua.
Kiitos teille kun kirjoitatte niin rehellisesti niin minäkin saan täältä apua tämänhetkiseen tilanteeseeni. kiitos!
Niin. Itse haukuin lyttyyn ja laitoin välit poikki tuollaiseen lähisukulaiseen, jolla ei koskaan ollut mitään hyvää sanottavaa, ihminen tottuu helposti kaikkeen inhottavaan käytökseen ja alkaa pitää sitä “normaalina”. Vähän surullistahan se on, että on niin paljon ihmisiä, joilla on henkisesti niin paha olla, että täytyy yrittää kiusata ja alistaa muita jatkuvasti. Olematon itsetunto.
Tämä on hyvä havainto. Joskushan jotenkin huomaamattaan alkaa kaartua juomiseen vievälle ajatusuralle ja se on hyvä saada käänetyksi ajoissa.
Minäkin olin koko kouluajan kiusattu ja kotonakin, no, palaute oli lähinnä negatiivista koko ajan. Väistämättä se rapauttaa itsetuntoa tai estää sen kehittymisen normaaliksi. Olen jollain tapaa elämän mittaan toipunut ja ajattele olevani ihan ok. Hyviä puolia on ja toisaalta puolia, joissa kehittämistä vielä olisi, mutta voin elää tämän keskeneräisyyteni kanssa. Itsetunnossani tai sielussani on kuitenkin lommoja, huomaan sen ajoittain. Heila sanoi seurustelumme alkuaikoina muutamia juttuja, jotka osuivat juuri kipeisiin kohtiin, enkä meinaa päästä niistä yli. Ne nousevat aika ajoin mieleen ja olen jauhanut niistä, vaikka ne on jo puhuttu ja sovittu. Toimintani on epäreilua ja kumpuaa ko. asioihin liittyvistä omista haavoistani. Sitten olen itse pyytänyt anteeksi niihin uudelleen palaamistani.
Meillä on oikeastaan molemmilla joitain kipukohtia, lommoja itsetunnossa ja olemme vahingossa onnistuneet tökkimään toisiamme niihin. Onneksi pystymme asioista puhumaan, pyytämään ja antamaan anteeksi ja ehkä ja toivottavasti korjaantumaankin jossain määrin.
Läheiset ihmissuhteet ovat vaikeita ja varmaan juuri siksi olin ajatellut eläväni ilman parisuhdetta, mutta nyt kun tämä tässä vaikeuksineen ja iloineen on, haluan tehdä sen eteen parhaani.
Minä putoan välillä naureskelevien ja tien täyttävien teinilaumojen kanssa yläasteaikaiseen olotilaani. Että onhan raskailla kokemuksilla aika pitkä häntä. Omalla kohdallani huumori auttaa ja joskus jälkeenpäin naurattaa, että miten viisikymppinen täti voi tipahtaa moisesta ahdistukseen ja jopa lievään pelkotilaan.
Mutta onhan oikeastaan ihan kiva ajatus, että voi pikkuhiljaa koko elämänsä ajan kehittyä ja oppia. Taaksepäin katsoen eteenpäin olen mennyt paljon, miksei sama voisi jatkua tästä hetkestä eteenpäinkin.
Näitä hankalampia piirteitä liittyy myös paksunahkaisen narsistin käytökseen. Tulkitaan toisia ja ollaan aina oikeassa, ei nähdä vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja mahdollisina, ei koskaan peräännytä ja pyydetä anteeksi. Tuttua toimintaa oman äitini taholta.
Sanotaan, että narsistin lapsista tulee joko samanmoisia tai sitten tällaisia ahdistuneita ihmisriekaleita, kuten minä olen.
Jatkumollahan toki kaikki tuokin käytös on, ei tarvitse olla narsisti, vaikka joskus syyllistyisikin samanlaiseen käytökseen.
Tänään oli kiva päivä. Lämmin ja tuntui kesältä.
Koiran kanssa haahuiltiin metsässä leppoisa lenkki. Koira syventyi nuuskimaan useampaan otteeseen ja minulle jäi aikaa katsella metsän tapahtumia ja asukkeja omissa toimissaan.
Orava kuljetti käpyä, suuren kuusen alaoksilla hypähteli muutama sinitiainen ja mustarastas tonki metsänpohjaa ruokaa etsien. Pidän lämpimän metsän tuoksusta ja siitä kun valo siivilöityy oksien lävitse.
Heilan luona vierähti useampi tunti ja loppuiltaa tulin viettämään kotiin, kun valvon toipilasta pidempään. Aion katsoa areenasta Spotlight-sarjan jakson koirahyökkäyksistä. Suomessa koirahyökkäyksiin kuolee ihmisiä eniten Pohjoismaista. Koirauhreja ei taida olla edes tilastoitu… ehkäpä se selviää ohjelmasta.
Elämä on ihan jees, joistain vaikeuksista huolimatta tai niiden maustamana.
Minä olen tänä keväänä alkanut kuunnella linnunlaulua ihan eri tavalla mitä ennen ja on herättänyt jonkinlainen kiinnostus myös tunnistaa niitä. Tämä on niin kummaa ihmiselle,joka ei ole erottanut harakkaa ja varista.
Toivon että itse voin hakeutua enemmän luontoon hakemaan voimaa.
Sinulle toivon ihania lenkkejä metsässä koiran kanssa
Kiitos!
Luonnon äänet ovat jotenkin rauhoittavia.
Tunnistan jonkin verran lintuja, mutta paljon tulee vastaan niitäkin, joitten lajia en tiedä, eikä se oikeastaan haittaa. Eläväthän ne itsekin elämäänsä täysipainoisesti tietämättöminä, miksi ihminen en on nimennyt. Juttelevat keskenään omalla kielellään. Tunnistavat tuttunsa ja kumppaninsa, vaikka omaan silmääni vaikkapa kaikki naakat tai kyyhkyset näyttävät samanlaisilta.
Linnuilla ja eläimillä on oma elinpiirinsä ja elämänsä ja rutiinit, kuten meillä ihmisilläkin. Me menemme lähikauppaan ostoksille ja kotiin nukkumaan, niillä on omat juoma- ja syömäpaikkansa ja nukkumapaikka. Jollain tapaa oli varsin ihmeellistä aikoinaan lapsena ymmärtää, etteivät ne summittaisesti harhaile metsissä ja pelloilla, vaan niillä on aika samanlainen elämä kuin ihmisillä. Me käymme suihkussa, ne sukivat ja huoltavat höyheniään tai turkkiaan, lähtevät “töihin” etsimään ruokaa, hoitavat jälkeläisiään.
Nukuin viime yönä vähän kehnosti taas, mutta eiköhän tämäkin päivä tässä mene, kun sopeutan tekemiseni jaksamisen mukaan.
Reini kertoo, että hän käytti myös kovia huumeita, joiden lopettaminen oli ensimmäinen askel kohti raittiutta. Päihteiden lopettaminen kokonaan 20 vuotta sitten oli asteittainen prosessi.
– Se lähti paljon aiemmin kovien huumeiden kautta. Lopetin ne itse. Myös alkoholin, Reini sanoo.
– Molempiin oli se sama syy, että kuka olen ja elänkö oikeasti niin kuin haluan ja tunnen. Olenko tyytyväinen oikeasti tilanteeseeni? Miksi mulla jää tekemättä asiat?
Reini korostaa, että hänellä lopettamisessa oli kyse valinnasta.
– Mähän en ole koskaan päättänyt, että lopetan juomisen. Mä valitsin niin.
En näköjään osaa laittaa noita ylempiä lainauksiksi, mutta ne ovat ko. jutusta.
Jäin jutun luettiani miettimään, että mahtoiko omalla kohdallani olla niin, että raitistuin vasta kun valitsin sen?
Ehkä sitä ennen retkahdellessa pelkästään päätin lopettaa juomisen kerta toisensa jälkeen.
Jospa päättänisellä ja valitsemisella onkin aika iso ero.
Aika kiinnostava ajatus tuo valitseminen ja sitä olen itsekin miettinyt juuri tässä hiljattain. Olen ajatellut, että voisin hyvin juoda vaikkapa vaikeuksia kohdatessani, mutta kun tiedän jo melko tarkkaan mitä siitä seuraa, niin teenkin nyt eri tavalla kokeillakseni minkälainen lopputulos siitä syntyy. En usko että tulos on ainakaan huonompi kuin juomisen valitseminen. Ja kun on oikein huonosti alkon kanssa mennyt, niin silloin ihan mikä tahansa muu tie tuntuu jo kokeilemisen arvoiselta. Eli ei siis päätä kynsin ja hampain olla ilman alkoholia, vaan valitsee tehdä asiat eri tavalla juuri nyt. Ja sen valinnan joutuu aluksi tekemään huomattavasti useammin, ennen kuin siitä tulee rutiinia. Olen muutenkin ihastunut tuohon ajatukseen, että alkoholista ei luovuta, vaan sen suhteen tapahtuu muutos, ja silloin ei jää mitään ikävöitävää. Kaipaan tietenkin monia hyviä hetkiä, joihin on kuulunut alkoholi. Mutta voisin kaivata niitä hetkiä aivan samalla tavalla, taikka enemmänkin, jos ne olisi koettu selvin päin.
Ehkä se on juuri tämä. Päätökset on helppo pyörtää tai ne voivat perustua enemmän johonkin ulkoiseen tai sisäiseen pakkoon. Valinta taas enemmän vapauteen valita ja omaan haluun.
Valitsen olla juomatta alkoholia. Nyt ja aina kun se valintatilanne edessä on… Valitsen alkoholittoman tervetuliaismaljan, ruokajuoman, saunajuoman. Valitsen olla ottamatta vastaan tarjottua alkoholijuomaa.
Elää sitä valintaansa todeksi joka päivä ja joka hetki.
Kyllähän minullakin liityy alkoholinkäytön myös hyviä muistoja. Oli hauskaa, kunnes ei enää ollut. Se aika oli ja meni, nyt on toisenlaisten asioiden aika. Menihän lapsuus ja nuoruuskin, eikä sieltäkään ole palautettavissa joitain silloin kivoja asioita… Vaikka huolettomia lapsen kesälomia. Nyt on nyt ja tässä vaiheessa elämää on tämän iän ja elämänvaiheenbilot ja surut.
Olen nauttinut tästä kiireettömästä päivästä, kävelyt ulkona kesän kehittymistä ihaillen, kellunut ajatuksissani sohvalla maaten, lukenut ja juonut tummapaahtokahvia. Tutkin myös äidin jäämistöstä pelastamiani papereita ja valokuvia ja muistelin menneitä. Sellainen pieni aikamatka.
Olen ajatellut vähän samoin, että voin ihan ilolla muistella hyviä hetkiä alkoholin parissa. Koska onhan niitäkin aikanaan ollut. Onhan minulla ollut ihan superhienoja hetkiä myös vaikka exäni kanssa, mutta eipä niihinkään tule pyrittyä takaisin.
Tämä onkin osuva vertaus!
Päättyneet parisuhteetkaan eivät useimmiten uusissa yhteenpaluuyrityksissä parane, päinvastoin. Harvoin jos koskaan alkoholinkaan kanssa yhteen palatessa niin käy.
Nyt kun asiaa miettii, minulla oli pitkään hajottava ja toksinen on-off suhde niin alkoholin kuin exänikin kanssa. Molemmat olisi kannattanut lopettaa jo aiemmin, mutta hyvä että edes silloin, kun sen sain tehtyä.
Toksinen muuten sanana ärsytti minua jossain vaiheessa… toksinen ystävä, toksinen parisuhde, toksinen maskuliinisuus. Varmaan kyse on sukupolvierosta.
Jollain tapaa tuo sana on alkanut jo pikkuhiljaa huvittaa, joskin asioista vakavasti puhuttaessa näin vanhempana tätinä käytän mieluummin muita, omaan suuhuni paremmin sopivia sanoja.
Uusi päivä taas.
Omenapuut kukkivat ja kohta taitaa puhjeta kukkaan myös unkarinsyreeni. Tämä on ehdottomasti paras kohta kesää.
Lähistöllä nähdystä sudesta en ole itse nähnyt vilaustakaan, mutta toissailtana kettu tuli n 10 metrin päähän ja pujahti sitten pensaikkoon kuin aave. Herätyskelloani eli fasaanikukoa se ei ei kuitenkaan ole syönyt, koska herrasta on sen jälkeen sekä kuulo-, että näköhavaintoja.
Ehkä ihminen toistaa samoja asioita niin kauan kunnes suostuu ne tai ongelmansa ylipäätään käsittelemään. Puhuimme heilan kanssakin aiheesta, kun selvitimme taas yhtä erimielisyyttä. Raha-asiat, auttaminen/avun vastaanottaminen ja moni muukin asia on eri muunnelmina on jälleen kerran meidän kummankin nenän edessä tarjottimella, josko ne suostumme kohtaamaan. Kaipa me molemmat nyt suostumme. Puhuminen onnistuu, apua on haettu ja ehkä kumpikin on toiselleen se, jonka kanssa voi oppia uutta ja kasvaa.
Vaikeaksi tilanteen tekee se, ettei läsnä ole vain tämä hetki, vaan myös mennyt ja siellä koettu hätäännys ja vaikeat tunteet.
Voisin hakea kellarista muuttolaatikot ja lähteä taas, ehkä löytääkseni itseni uudelleen samasta tilanteesta. Voisin paeta juomallakin. Heilakin voisi paeta eri tavoin. Ehkä emme pakene kumpikaan.
Valtaosan aikaa oloni on hyvä ja mieli toiveikas. Heilan kanssa vietytty aikakin on ollut tilanne ja hänen vointinsa huomioon ottaen mukavaa. Kun hän lepää, teenitseäni viihdyttäviä asioita. Eilen neuloinkin hiukan podcasteja kuunnellen, vaikka keliolosuhteet eivät neulomisen suhteen ole ihan optimaaliset.
Voisi sanoa, että olen onnellinen tai ainakin tyytyväinen. Ei tavallisuudessa tai keskeneräisyydessä ole mitään pahaa, ehkä jopa päinvastoin.
Wabi-sabi (jap. 侘寂) on japanilaisenestetiikan käsite. Se yhdistetään läheisesti zenbuddhalaisuuteen, ja kehityksensä alkuaikoina wabi-sabiin yhdistetyt henkilöt olivatkin jossain muodossa zenin harjoittajia.[1] Käsitettä kuvataan monesti epätäydellisyydessä, keskeneräisyydessä ja häviävyydessä olevaksi kauneudeksi sekä yksinkertaisuuden ja vaatimattomuuden ihannoimiseksi.[2] Käsite muodostuu kahdesta erillisestä sanasta, sabi ja wabi, joilla molemmilla on omat merkityksensä. Sanoja voidaan käyttää myös erillään, mutta nykyisin japanilaiset tarkoittavat sanojen muodostamaan kokonaisuutta myös puhuessaan vain toisesta.[3]
Luin joskus aiheesta jonkun laajemmankin artikkelin, jossa termiä selitettiin muiltakin osin kuin estetiikan kannalta.
Tänäänkin oli hyvä päivä. Nukuin hyvin ja pitkään.
Sain pyykkikoneeni viimeinkin kunnolla vaateriin, kun löysin roskalavalta rimanpätkän, josta sahasin yhden jalan alle korokepalan. Kylppärissä on niin jyrkät kaadot, ettei pesukoneen jalan säätövara riitä. Nyt ei rytise edes isoimmilla kierroksilla lingotessa.
Eläimenpelastustehtäväkin päivääni sisältyi. Ampiainen oli änkeyrynyt rappukäytävän ikkunan väliin… mistä lie sinne mahtunut. En kestänyt katsella poloisen ahdinkoa, vaan otin kotoa kahvan sisemmän ikkunan avaamiseksi ja purkin, jolla kuljetin pelastettavan alaovesta ulos.
Heilan kanssa söimme yhdessä ja vietimme mukavaa kesäpäivä. Elämä on hyvää ja muuttuu koko ajan paremmaksi. Heilan vointikin vaikuttaa kohentuvan pikkuhiljaa.
Tämä on ensimmäinen rakkaus, jossa alkoholi ei ole mukana. Heilakaan ei ole juuri alkoholia käyttänyt. Onhan aika hullua, että asia tosiaan on näin.
Aiemmin olen juonut itse ja seuralaiset usein minua enemmän.
Toivon todella, että olen nyt selvällä päällä osannut valita aiempaa paremmin. Nyt ainakin tuntuu siltä.
Aloin miettiä juomisen perustelua vaikealla elämäntilanteella tai muilla syillä. Ehkä se joissain tilanteissa itselle päivästä toiseen toisteltuna voi muuttua itsensä toteuttavaksi ennusteeksi jonkinlaisen itsesuggestion kautta. Mitä useammin sitä toistelee, sen todemnalta se tuntuu. On tarpeen juoda, on oikeus juoda ja pakko juoda, ei tässä muuta voi.
Entä jos hokisikin itselleen jorain muuta, toiveikkaampaa? Ehkä sekin alkaa piirtyä omaan mieleen todeksi ja luo toivoa.
Vaikeasta elämäntilanteestani huolimatta voin valita olla juomatta.
En halua vaikeassa tilanteessani alkoholia ja sen tuomia haittoja lisäkuormaksi rasittamaan mieltä ja kehoa.
Uskon, että on mahdollista itse valita, mitä ajatuksia ja totuuksia itselleen toistelee.
Miksi hokisi niitä, jotka entisestään rapauttavat motivaatiota? Omaa ja ehkä toistenkin. Onhan täälläkin kai enemmän ajatus pyrkiä lopettamaan juominen kuin listata perusteluja miksi on tarpeen ja ymmärrettävää juoda? Niihin ajatuskulkuihin juuttuneita taitaa olla baarien kantapöydät täynnä. Henkilökohtaisesti en usko, että oman tai toisten juomisen ja juomisen syiden loputon ymmärtäminen auttaa raitistumaan, ennemminkin se, että miettii, mitä edes pientä voisin tehdä toisin juuri tänään.
Moni ihminen on kuitenkin raitistunut juurikin vaikeassa elämäntilanteessa. Niin kävi minullekin.
Joku raitistuu vaikeassa tilanteessa, joku elämän ollessa helpompaa. Sen hetkinen elämäntilanne ei ole ratkaiseva tekijä. Raskas tilanne ei estä raitistumista, eikä helppo elämäntilanne takaa sitä.
Ehkä jopa useammin vaikeudet tuuppaavat kunnolla raittiuden suuntaan.
Hemmetin kuumaa taas.
Jääkaapissa on limsaa ja mehua. Koirakin on helteen vetelöittämä ja käytin sitä viileässä suihkussa. Ulkoilut ovat lyhyitä käyntejä nurkalla. Jospa illan ja yön tultua käymme pidemmällä kävelyllä. Yhtenä yönä pellola leijaili paksu sumu, kivan aavemainen tunnelma.
Eilen oli kiva päivä, ehkä tästä tulee samanmoinen.
Oli mukavaa herätä lintujen lauluun, vaikka kuumuus heikentää unen laatua ja olo ei ole pirtein mahdollinen.
Heilan kanssa on tehty pieni asioita, joita hän tässä kohtaa jaksaa tehdä. Oikeastaan meillä on ollut ihan kivaa. Ongelmien ja sairauksien kanssa voi elää ihan hyvää elämää. Omalla kohdallani olen kyennyt hyväksymään jaksamiseni rajat ja niissä yritän opetella pysymään ja pitää sopivaa tasapainoa. Liika tekeminen ja stressi kostautuu ylivirittyneisyytenä, unettomuutena, vatsavaivoina ja pahimmilaan uutena masennuskautena ja niitä mieluusti vältän jos voin.
Tänä kesänä on ollut usein samankaltainen olo kuin lapsuuden kesinä, vapaus, tuoksut, askelten alla rapiseva hiekkatie. Jäätelö, sandaalit, kesävaatteet. Ötökät. Vaikkei tavallaan tapahdu juuri mitään, tapahtuu silti paljon.
En vaihtaisi tätä ruuhkaisissa turistikohteissa pyörimiseen. Minullahan on tässä niin eläintarhat kuin huvipuistot. Eilen oli liikkeellä kettu päiväaikaan ja kaipaamani kateissa ollut fasaanikin on palannut. Sen kunniaksi juon pullakahvit.
Olen tahollani myös miettinyt tätä alkuviikon teemaa tuosta juomisen perustelusta ja olen varsin samaa mieltä sinun kanssasi siitä, että omaa ajatteluaan voi aina pyrkiä muuttamaan, tapahtui elämässä mitä tahansa.
Minulla on vain oma kokemukseni n. 5kk raittiuden osalta, mutta kun nostin alkoholin ykkösprioriteetin ongelmaksi. (Jos sitä ei ratkaista, niin silloin kaikki muutkin listalla alempana olevat ongelmat ovat vaarassa räjähtää silmille) ja erittelin mielessäni alkoholin aivan erilliseksi ongelmaksi, niin silloin kaikki oli itselleni selkeämpää ja toimeen oli paljon helpompi ryhtyä. Ja kun tässä on tätä alkoholi ongelmaa ratkottu, niin sen myötä paljastuu sitten niitä muita asioita, jotka minun on joka tapauksessa ratkaistava, join tai en. Siksi en sekoita niitä ollenkaan juomiseen, koska pelkään ongelman alkoholin kanssa muuttuvan äkkiä mielessäni niin monimutkaiseksi, että en minä pystyisi sitä ratkomaan. Ei tässä mitään uutta varmasti ole, kunhan yritin suoristaa vähän ajatuksiani, kun meinasi mennä itselläni taas yli ymmärryksen.
Ajattelen samoin. Raittius tai vähintäänkin juomattomuus on edellytys sille, että muutkin ongelmat voivat ratketa.
Jos haluaa lopettaa juomisen, hyvä hetki sille on juuri nyt.
Vaikea elämäntilannekaan ei välttämättä helpotu, eikä ainakaan juomalla, vaan vaikeutuu lisää. Voi tulla ero, terveysongelmia tai niskaan sataa lisää vastoinkäymisiä. Juomisen lopettamiseen on aina vähemmän voimavaroja ja aina vähemmän tukea. Juomalla itse alkoholiongelmakin pahenee koko ajan.
Asioiden pitäminen yksinkertaisina on hyvä ajatus. Tärkeintä on olla juomatta, niin juomattomia päiviä kertyy yksi kerrallaan lisää.
Prosessit omassa mielessä etenevät omaan tahtiinsa ja elämän suunta alkaa selkiytyä. Ensimmäisiä raittiuspäivinä tai -viikkoina eikä -kuukausinakaan voi suorittaa koko hommaa pois alta. Kun on juomatta, moni asia (omassa päässäkin) tapahuu ihan itsekseen, kun vain malttaa odottaa.
Molemmat olisi kannattanut lopettaa jo aiemmin, mutta hyvä että edes silloin, kun sen sain tehtyä.