Menneisyys

Raitistuneet alkoholistit - miten pystytte tulemaan toimeen menneisyyden syntienne kanssa?

Minä olen nyt toista vuotta juomatta, ja alun “voitokkaan” huuman jälkeen olen joutunut kaikenlaisten itse-epäilyjen valtaan. Ei se minusta mitään uudesti syntynyttä Jeesusta tee, että olen juomatta - minähän ne menneisyyden pahat teot olen tehnyt, ei kukaan muu. Minä olen yhä minä. Yhä vain on ihmisiä, jotka tuntevat minut vain ja ainoastaan sinä sekopäänä, joka joskus olin - juomatta tai ei. Joskus näen myös viitteitä siitä, ettei juopon leima ole minusta hävinnyt minnekään.

En minä tiedä mistään AA:sta juuri mitään, mutta se uskoon tulon kaltainen hurmos, jonka jotkut sitä kautta tuntuvat saavan, on sukua tälle asialle. Ihmisen sisäinen taakka vähenee tai poistuu kokonaan, kun ajattelee, ettei itse loppujen lopuksi ollutkaan vastuussa teoistaan - että se oli vain miestä väkevämpi viina, joka ihmisen sai tekonsa tekemään. Ihan kuin se olisi ollut joku ihan toinen ihminen. Linnakundit tulevat uskoon ja saavat anteeksi Jeesukselta. Tulee vain mieleen, että mikä oikeus Jeesuksella on heille antaa heidän tekonsa anteeksi… Ajatelkaa jotakin tappajaa… Miksi sellaisen ihmisen pitäisi jollain hokkuspokkus-tempulla saada omatuntonsa puhtaaksi ja oma olonsa kevyemmäksi?

Kun join, olin hyvin liberaali ja armahtava ajatuksiltani. Kun olen raittiina, vanhatestamentilliset ajatukset valtaavat mieleni. Onko kehityskulku muille tuttu? Olen oman itseni edessä tuomiolla joka päivä.

Eilinen on eilistä - se on tapahtunut ja pysyy muuttumattomana. Huominen on huomista - huomista ei ehkä koskaan edes tule. Vain tämä päivä on tärkeä. Menneitä tekojamme voimme hyvittää ja niitä voimme pyytää anteeksi. Sen enenpään emme pysty ja sen enenpää meiltä ei voi pyytää. Viittaat myös Jeesuksen rakkauteen. Jeesus antaa meille eilisen synnit anteeksi, kun pyydämme. Vain synnin taakasta vapaina kykenemme tänään tekemään sen, mikä on Jumalalle mieleen. Noita sanoja voi tarkastella uskonnollisesta tai maallisesta merkityksestä - niiden merkitys ei sitä muutu.

Jos oikein siltä tuntuu, ettet voi syntejäsi nataa itsellesi anteeksi, osta kaupasta rinkka. Etsi kasa kiviä, kirjaa syntisi niihin kiviin ja lado kivet rinkkaasi. Tee joka aamu tunnin kävelylenkki rinkka selässäsi. Poimi rinkastasi yksi kivi ja pohdi, onko tämän synnin hyvittämiseen keinoa. Jos on, hyvitä syntisi ja heitä kivi pois. Jos ei ole, niin heitä vain kivi pois. Jos tunnin kävely rinkan kanssa ei tunnu riittävän raskaaksi, mene rinkan kanssa Espanjaan pyhiinvaellusmatkalle.

Kiitos sanoistasi, SS…
Minun pitäisi varmaan lähteä sinne Espanjaan ja sitten ehkä kävellä samaa kyytiä vielä Saharankin poikki ja siitä Kapkaupunkiin ja siitä voisi uida Etelänavalle…

Joskus tuntuu, että raitistuminen on vain vetäytymistä johonkin kuoreen, ehkä itsetyytyväisyyteenkin – ja sanoutumista irti omista pahoista teoistaan. Joskus pelottaa, että menneisyys tulee sittenkin jostain läpi ja nostaa minut kurkusta seinälle – ja tavallaan antaa minulle sen, minkä ansaitsenkin. Mistä sen tietää, mitä 20 vuoden päästä tapahtuu? En minä mitään ole sovittanut, vaikka olen raitistunutkin. Äitini meni hautaan sisällään kuvat minusta viinapullot taskuissa pullottaen. Ihmisillä on kuva minusta juoppona, ja humalassa olen ollut heille hirvittävä. Eivät ne asiat unohdu tai ehkä edes haalistu, vaikka olisin sata vuotta raittiina.

Sinänsä tämä ei ole mitään raittiuteen tyytymättömyyttä, sillä olen pisteessä, jossa kyllä osaan arvostaa kauheiden tuskien poistumista elämästäni… Ajatus juomisesta tuntuu äärettömän kaukaiselta. Olen pois siltä tieltä, mutta sen tien tarpominen on muuttanut minua.

Varsinkin nuorille haluaisin sanoa, että ”mikä ei tapa, vahvistaa” on aika pöljä lause. Voihan se tappamattakin muuttaa ihmistä ja leimata koko loppuelämän ajaksi. Ei kannata ajatella että aina voi lopettaa sitten joskus. Se lopettaminenkaan, vaikka siinä onnistuisikin, ei nimittäin välttämättä ole mikään suuri pelastus tahi tie mielenrauhaan.

Aloittelepa Michael hyvittely sitten tuosta äidistäsi. Jos äitisi olisi kuolinvuoteellaan esittänyt sinulle viimeisen toiveensa, niin mitähän asioita tuo toive olisi sisältänyt? Äidit ovat hyviä antamaan anteeksi ja jaksavat pitää yllä toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Olen aivan varma, että äitisi antaisi riemumielellä anteeksi kaikki kokemansa ikävyydet, kun tietäisi sinun tänään olevan raitis. Jos tuo ei vielä sinulle riitä, niin laita rinkkaan pari isoa tiiliskiveä. Pysähdy miettimään, miten pitkälle äitisi pyytäisi sinun noita tiiliskiviä kantavan ja kanna ne sitten juuri niin pitkälle, kuin uskoisit äitisi toivoneen. Minun äitini ainakin käskisi minun viemään ne tiiliskivet välittömästio takaisin sinne, mistä otinkin. :smiley:

Jahas, täällä pölisee tuhkaa… :wink: :smiley:

Eipä ole, ei. Jos on tullut elettyä itsensä vastaisesti ja vielä hölmöillen, niin paljon on työtä edessä korkin kiinni panon jälkeenkin.

Vaihtoehtoina on takertua menneisyyteen tai sitten käydä asiat jollain tapaa läpi ja jatkaa eteenpäin…itse kävin omat “hölmöilyni” (joita piisaa ja osa aika rankkojakin…anteeksi anto itselleni oli vaikeaa) läpi pääpiirteittäin, mietin mikä minut tekoihini johti, syyttämättä nyt alkoa tms., ja korjasin hölmöilyni, jos asioita/tekoja pystyi vielä hyvittämään…enimmäkseen ei. Sen tehtyäni laitoin tuon ajan elämästäni muistolippaaseen, siellä se on ja pysyy, osana minun historiaani. Sille en voi mitään. Jollain tapaa se osaltaan määrittää minua, mutta olen päättänyt etten anna sen hallita minua tai tulevaisuuttani. Omaa oloani ehkä helpottaa se, etten anna toisten määritellä kuka olen…vaikka joku tuttavani menneisyydestä kävelisikin torilla vastaan kasvoillaan " Miten tuokin sekopää hutsu vielä on hengissä!!!"-ilme, niin en anna sen suistaa minua enää takaisin sinne itseinhon syövereihin. Ihminen muuttuu, halutessaan, ja vanhan painolasti täytyy silloin jättää taakseen, jotta jaksaa uskoa hyvään tulevaisuuteen. En tiedä mitä se on, että jää roikkumaan menneeseen…olisiko se pelkoa tulevaisuudesta?..pelkoa ottaa vastuuta itsestään? Muutoksen pelkoa? Täällä joku viisaampi ehkä osaa vastata…Hyvä se ei kumminkaan ole…jäädä roikkumaan menneiden mokien verkkoon. :wink:

x

En ole päässyt itseäni karkuun, enkä menneisyyttäni kykene muuttamaan. Tulevaisuuteni muutin sinä päivänä kun lopetin juomisen.
Kokeilin monet konstit ja viimein menin hoitoon ja sitä kautta “jouduin” AA-toveriseuran piiriin. Jouduin, koska oli pakko mennä palavereihin tai olisin lentänyt ulos hoitomestasta. Säännöt olivat sellaiset. Luulin aluksi joutuneeni johonkin uskonlahkoon. Myöhemmin opin ymmärtämään, että niin ei ollutkaan. Vaikka porukassa pyörii niin uskovaisia kuin ateisteja ja agnostikkojakin, on kaikilla vain yksi yhteinen päämäärä; pysyminen raittiina.
Missään kohtaa ohjelmassa ei sanota, että sinun[size=150] pitää uskoa [/size]Jeesukseen tai yhteenkään jumalaan. Siellä sanotaan, että emme ole sitoutuneen mihinkään uskontoon, kirkkoon tai tunnustukseen.

Ohjelma on hengellinen ( spiritual) mutta ei uskonnollinen ( religious), kuten hengellisyys meillä virheellisesti ymmärretään.
Kysymys on oman ajattelutavan perinpohjaisesta muuttumisesta, Juominen alkoholistisesti ei ole vain viinan kaatamista kurkkuunsa ja humaltumista. Se on useimmiten erilaisten pelkotilojen, arkuuden ja huonon itsetunnon lääkitsemistä huumaavalla aineella. Ohjelma antaa työkalut ja ryhmä tuen noiden asioiden käsittelyyn ja saattaa mahdollistaa raittiuden. Prosessi on hidas ja vaikeakin, koska riippuvuudeksi kehittynyt juominen on kova pala voitettavaksi.

x

Jepulis. Kun en ole kristitty, niin en oikein usko tuohon armoonkaan - omalla kohdallani. Mutta luulenpa, että se toteutuu kaikille oman vakaumuksena mukaan - ehkä, kukapa tietäisi.

Itse toivon saavani ansioiden mukaan kehoelämän päättyessä. Armo olisi väärin. Olen tenhyt oman työni siltä osin, mitä AA:n ohjelma suosittelee hyvittämään tekojaan, tai oikeammin sen mitä tähän mennessä olen kyennyt. Osaa en voi hyvittää - osaan eivät voimani (tai resurssini ylipäätään) riitä.

Hyviä tekoja tekemällä voi tosiaan, oman vakaumukseni mukaan, paikata ainakin osittain onnettomien möhläystensä pitkää sarjaa. Edes pikkuisen plussaa sinne sekaan. Loppusaldo on sitten mitä on, tärkeintä on jaksaa yrittää ja pysyä omalla polullaan maailman tuulista huolimatta.

Yritetään sitten torakkana uudelleen, paremmalla tuuriilla kenties :smiley:

kahleeton

Jep

niillä korteilla mennään mitkä käteen kulloinkin sattuu :neutral_face: nyt olen ollut 3vk juomatta, ja ajattelin mennä ma AA ja pitäs psykiatri löytää että pääsis näistä paniikkihäiriöistä eroon.

“yritin olla kohtuukäyttäjä nähkääs ja homma kusi aika rankasti reisille laivamatkalla”. Kaikki hölmöilyt, synnit ja ahdistukset on alkoholin ja murheiden hukuttamisen tulos.

Usko en mihinkään mutta traumat painolastista on kyllä purettavissa olemalla rehellinen itselleen ja kertomalla asian raadollisesti jollekkin joka kuuntelee.

pohjalta on suunta vain ylöspäin, jos otan vielä huikan minulle ei jää mitään :cry:

työ ja avovaimo vielä tallella :sunglasses: katsotaan nyt että miten paniikkihäiriöiden kanssa työ luonnistuu.

Eikö se ole myös tunne-elämän eheytymisestä, että kokee tehneensä ‘väärin’? Että omatunto, moraali on tallella, vaikka sen äänen aikaisemmin yrittikin kaikin keinoin vaientaa?
Juovana aikana en kestänyt kuulla omia ajatuksiani, ja vaikka se joskus tuntuukin kaikkea muuta kuin mukavalta kuunnella niitä nyt, ne sentään kuuluvat, enkä niitä yritä täppiä sisuksiini.

Ei meillä ole muuta kuin tämä päivä, ja sen myötä kaikki.

Edesmenneen kiukkukännääjän tyttärenä sanoisin, että kun en enää tarvinnut vihaa turvakseni niin paljoa, aloin toivoa että äiti olisi ottanut vastuun tekemisistään ja kestänyt tunteeni lähtemättä silti juomaan siksi koska tuli negatiivista palautetta-- jos näin olisi käynyt, olisin antanut anteeksi. Onneksi sain mahdollisuuden käydä rankan anteeksiantoprosessin hänen kuolemansa jälkeen, ja pääsin sinuiksi menneen suhteen monelta osin. Joten väittäisin että niin kauan kuin on elämää, on toivoakin. Ja mun mottoni tapasi muuten olla se “mikä ei tapa, se kasvattaa” (joskus ehkä jormaa otsaan, mutta kun siitä pääsee yli niin tapahtuu sitä sisäistäkin kasvua, uskon ma).

Oma anteeksiantoprosessi takaraivossa väittäisin, että viha on helvetin turvallista koska se suojaa niin monelta mielipahalta, on hirmu kätevää kantaa jäätävää poltetta sisällään ja antaa sen eristää itsensä muista ihmisistä-- mutta kyllä se pidemmän päälle syö ihmistä ja pahasti. Itsellä teki kipeää luopua vihastaan, taisin tarvita oman rysäykseni jälkeen pari vuotta ennen kuin olin ajanut itseni pisteeseen jolloin olin vähällä tappaa vähintään itseni, ja vasta silloin tuli aika jolloin oli pakko alkaa kohdata tunteitaan vihansa takana. Oli se tuskallista kaivella sieltä surkea määrä pettymystä ja surua, ja kaiken sen jälkeen olinkin kuukausia niin takki tyhjä etten jaksanut oikein mitään.

Mulla ei siis ole mitään kovin kummoista raittiutta takana että voisin siltä pohjalta huudella viisaita, mutta kuulostaa siltä että jos se menneisyys ei jätä rauhaan vaan palaa vainoamaan, siitä ei ole luopunut. Tehtyähän ei tekemättömäksi saa, mutta ainakin haluan uskoa että kun oikaisee selkäruotonsa ja alkaa ottaa vastuuta itsestään sekä tekemisistään tai tekemättä jättämisistä, kohtaa kiltisti sen mitä on tullut töpeksittyä ja jatkaa elämäänsä, niin ei se menneisyys loputtomiin huutele kylillä että siinäpä vasta kusipää. Ja jos joku nyt kokee tarvetta roikkua vanhoissa kiinni, niin sepä lienee ennemminkin sen ihmisen ongelma. Ei kai siinä voi muuta kuin toiminnallaan osoittaa, että olen muuttunut sen sijaan että antaisi toisen epäluulon kaataa itsensä. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä tarvitsekaan. Sekin riittää että kelpaa itselleen.

On se :slight_smile:

kahleeton

Ensin pitää olla tuo “hurmoksellinen” alkuraittius. Ilman sitä ei jaksaisi raitistua. Kun sitten on selvillä vesillä tukevasti vuoden, kahden tai kolmen raittiuden jälkeen on aika katsella mennyttä. Tässä kohtaa ihminen on jo hiukkasen vahvistunut raittiudessaan, toivottavasti…

Mennyttä ei pääse pakoon, se pitää käsitellä tavalla tai toisella. Omalla kohdallani tein pahaa juomisella lapsilleni.

Se miten sain anteeksi törttöilyni on ollut pitkä tie. Ensin piti raitistua ja pyytää anteeksi ja sitten elää todeksi se, ettei palaa humalaiseksi äidiksi. Ensin lasten usko minuun oli heikko, mutta vuosien myötä se on vahvistunut tiedoksi.

Mitä muuta voin? Hyväksyä sen mitä oli ja elää itseni kanssa.

Mitä helvettiin tulee, mietin usein että sinne on menossa paljon ilkeämpiä ihmisiä kuin minä. Mieheni on uskovasta kodista ja heidän käsityksensä mukaan joudun helvettiin joka tapauksessa (koska en tunnusta uskoa heidän tavallaan) Silti olen itsepäisesti sitä mieltä että taivaassa on tilaa minulle. Joskus kun oikein pelottaa, laitan kädet yhteen ja rukoilen Jumalaa näkemään minut sellaisena kuin olen, ymmärtämään että minä elän vain ihmisen elämää täällä johon kuuluvat niin virheet, kuin ajoittainen vastuun pakoilukin.

Mitä enemmän Jumala meiltä voi vaatia, kuin että teemme sen mitä voimme?! Mennyt on mennyttä, tulevasta kukaan ei tiedä, ainut mikä on totta on tämä hetki.

Mietin noita taivaspaikkajuttuja joskus niin, että ne jotka ovat aidosti psykopaatteja, eivätkä omista omaatuntoa (heitäkin on) joutavat helvettiin. Ne jotka osaavat katua, pääsevät taivaaseen… sitten joskus ja jos taivasta ei ole olemassa, ei ole myöskään helvettiä.

x