Melkein kuivilla.

Olen seurannut vilpolaa nyt reilut puoli vuotta, siitä lähtien, kun erosin omasta narkistani. Alkuun minua ahdisti lukea, itkin ja voin pahoin, en halunnut millään uskoa, että oma mieheni kuuluu samaan kategoriaan näiden muiden puolisoiden kanssa :confused: Tämä kirjoitukseni ei varmaankaan tuo mitään ”asiaa” palstalle, mutta haluaisin nyt vaikkapa kiittää kaikkia teitä kirjoittajia, jotka olette saaneet minut olemaan yksinäisyyden heikkoina hetkinä tarttumatta puhelimeen ja soittamaan narkilleni. Ja muutenkin, tuntui tarpeelliselta kirjoittaa ja purkaa tuntojaan nyt.

Olen siis eronnut sekakäyttäjämiehestä, jolla taustalla subua, nykyisin ja seurustellessamme piriä, bentsoja, alkoholia ja päivittäistä pilven polttelua. Itse olen joskus nuoruudessani kokeillut kerran pari kannabista, mutta se jäi niihin muutamaan kokeilukertaan.

Nyt ajan kuluttua olen “ilokseni” huomannut, miten samankaltaista elämä on ollut meillä kaikilla puolisoilla. Iloksi lähinnä siksi, että huomaan etten ole ainoa ja nyt kun aikaa on hieman kulunut ja ikävä hellittänyt, saan heikkoina hetkinä täältä jo tukeakin. Minulla nimittäin vielä tulee niitä tunteita välillä, että jospa sittenkin me kuuluisimme yhteen. Miten niin moni meistä on pitänyt/pitää päihderiippuvaista miestä niin ainutlaatuisena ja rakkaussuhdetta häneen jotenkin kaiken yläpuolella olevaksi, tähtiin kirjoitetuksi stooriksi. Näinä hetkinä tulen lukemaan näitä tarinoita ja huomaan jo osaavani ajatella suurimmaksi osaksi järjellä.

Seurustelimme pari vuotta. Alusta alkaen hän kertoi avoimesti lääkityksistään, poltteli pilveä silloin tällöin jne. En pitänyt sitä pahana, sillä hänhän kertoi avoimesti :open_mouth: Nyt ymmärrän, että se oli vain keino voida jatkaa. Hän piti minua kuin kukkaa kämmenellä, puhui kauniisti ja huomio erityisesti. Elämä hänen kanssaan oli niin ihanaa… Kunnes huomasin, että oma elämäni alkoi kutistua hänen huomionsa varaan. Voin pahoin, kun hän ei ollut lähettyvillä. Olin ahdistunut ja poissaoleva, kun en ollut hänen luonaan. En koskaan käskenyt/pyytänyt häntä lopettamaan, vaan sanoin sen olevan hänen ongelmansa. Hän piti minua ihanan ymmärtäväisenä. Kuvittelin, että hän hanskaa tilanteen, niinkuin itse sanoi.

Nyt jälkeenpäin huomaan, miten fuulasin itseäni koko tuon ajan uskottelemalla olevani onnellinen ja löytäneeni sielunkumppanin. Todellisuudessa:
-Hänen asuntonsa oli huumekämppä, jatkuvasti ravaavaa porukkaa, pillereitä, bongeja, pieniä pussukoita, pikkurikoksia.
-Hänelle niin tärkeät ystävät tulivat ja menivät, mutta aina jonkin pyynnön kanssa, joko rahaa tai kamaa.
-Petettyjä lupauksia, ihan silkasta unohduksesta johtuvia, päivittäinen aamusta alkanut pajauttelu kun pehmittää sen pään tehokkaasti.
-Syyllistämistä. Ilmeisesti huono omatunto, kun kilttinä, valittamatta katsoin vieressä vaikka minun hyvinvointiani vaarannettiin.
-Täysin paska asenne huumeiden käyttöön, hän voi lopettaa milloin vain, mutta ei nyt tunne tarvetta… Taustaa kuitenkin reilut kymmenen vuotta.

Tuon parin vuoden aikana nyt jälkeenpäin ajateltuna olin ”onnellinen” arkena, kun kello oli jo niin paljon, että kukaan tuskin soittaa tai tulee oven taakse ja sain vihdoin häneltä jakamatonta huomiota. Koska emme asuneet yhdessä ja työkuvioiden takia näimme aika harvoin, kuitenkin viikottain, voi helposti laskea, ettei ajallisesti sitä laatuaikaa paljon ollut.

Nyt pohdin, mikä sai minut tuohon suhteeseen ja ennen kaikkea jatkamaan sitä. Minulla on ihana työ, lapsi, ystävät ja vaalin muuten terveyttäni. Siitä olen tyytyväinen, etten itse tuntenut mitään vetoa aineisiin koko aikana. En myöskään tuonut lastani suhteeseen millään tavalla. Oikeastaan tajusin jo kai alusta asti, mutta alitajuisesti tämän kuvion, sillä jälkeenpäin ajatellen pidin kulissia yllä ystäviini ja läheisiin heti ensitapaamisestamme lähtien.

Hei Varjola

Hienoa että kirjoitit tänne Vilpolaan oman tarinasi. Toimii varmasti vertaistukena vastaanvanlaisessa tilanteessa oleville. Varsinkin heille, jotka miettivät uskaltavatko lähteä kulkemaan omaa tietään ilman sitä
“ainutlaatuista” käyttäjäkumppania.
Itseään tulee arvostaa ja rakastaa niin ettei suostu kenenkään hyväksikäytettäväksi. Meillä kun on vain se yksi elämä.
Selvisitkö muuten tuohon tähän hetkiseen tilanteeseesi ihan omin voimin?

Terv. Ohjaaja Kerttu

Mukavaa, että viestiini vastattiin näin nopeasti, tulee tunne, että täällä välitetään ja ollaan kiinnostuneita. Toki olen sen huomannut aiemminkin, lukijan roolissa :slight_smile:

Selvisin itse, sillä en voinut kertoa kenellekään asiasta. Häpesin, varsinkin kun miehestäni tykättiin ystävieni ja perheeni keskuudessa tosi paljon. Niillä harvoilla kerroilla kun vein hänet tilanteisiin, joissa läheisiäni oli, mies käyttäytyi todella sulavasti ja kohteliaasti. Vatsaani väänsi, kun itse tiesin hänen juuri muutamaa hetkeä ennen ottaneen pari diapamia, polttaneen kolmet kunnon savut ja juoneen puoli pulloa viinaa. En halunnut valehdella ystävilleni ja perheelleni, joten katsoin parhaaksi keinoksi välttää sen jättämällä tämän miehen.

Tosin tämä palsta oli erittäin suurena tukena, erityisesti Jekaterinan, Dahlian ja Malibun kokemukset.

Nyt jälkeenpäin huomaan miten omakin elämäni pyöri käytön ja siitä puhumisen ympärillä. Itse en siis käyttänyt, mutta katsoin sitä vierestä. Ihmetyttää, että huumeet, joista en aiemmin tiennyt (ei kiinnostanutkaan tietää, kun ei ongelmiin sillä saralla ollut törmännyt) juurikaan muuta, kuin mitä yleisesti keskustellaan, olivat muuttuneet minulle yhtä arkipäiväiseksi asiaksi kuin ruisleipä. Sokeuduin tilanteelle ja nyt todellakin ihmettelen, mitä näin tässä miehessä ja siinä elämässä, suhteessa, jossa minun elämäni ja hyvinvointini oli täysin sivuseikka.

Vielä kolme vuotta sitten en tiennyt mitä tarkoittaa tasari, pore, pommi, ryynit, grinni, ränni, santtu, rillu… :confused:

Tänään viimeeksi töissä kahvitunnilla tunsin pieniä vatsan väänteitä, kun puhe kääntyi Lappeenrannassa tapahtuneeseen henkirikokseen. Työkaverit puhuivat huumeidenkäytöstä ja siitä, miten narkit kyllä tunnistaa naamasta jne. Oma mieheni näytti joltain junnujen jalkapallovalmentajalta, eikä kukaan uskoisi käytöksen ja ulkonäön perusteella sitä päihteiden määrää, jota hän päivittäin veti.

Kuitenkin vielä välillä mietin ja ikävöin, mutta ehkäpä juuri sitä ystävieni ja läheisteni näkemää “paraativersiota”. Pohdiskelen myös, onkohan hänelle itselleen raskasta elää ikäänkuin kaksoiselämää, vai onkohan se juuri se tätä oravanpyörää käynnissä pitävä asia…?

Pystyn samaistumaan hirvittävän hyvin esim. nimimerkki Cindyn tuntemuksiin, tosin meillä ei ole yhteistä lasta, joka tuo asiaan lisää mutkia. Mutta ne ajatukset silloin, kun mies oli reissuillaan, pienikin viesti ja palatessaan kaunis sana sai minut uskomaan, että ihan hyvähän tässä on olla, vaikka olin aina todella romuna.

Vau Varjola! Tosi mukava lukea tälläistä ketjua vaihteeksi. :smiley:

Hienoa jos kirjotuksistani on ollut jotain hyötyä. Itse ajattelen nykyään niin, että en usko siihen yhteen ja ainoaan oikeaan. Vaikka näen nyt muutaman erovuoden jälkeen edelleen selvästi ne hyvät puolet exässäni, ehkä nyt jopa paljon paremmin, niin tiedostan myös sitäkin selvemmin, mikä on minulle hyväksi. Hän tulee aina olemaan minulle tärkeä ja rakas ihminen, lasteni isä. Ennen tulin surulliseksi sitä ajatellessani, mutta en enää. Vaikka ero ei ole ratkaissut kaikkia ongelmia, niin silti ne ongelmat eivät kosketa enää niin kuin ennen. Olen oppinut olemaan onnellinen. Sitä onnea ei voi kukaan ottaa minulta pois, koska se ei ole kenestäkään riippuvainen. Hymyilen, nauran, olen täynnä energiaa siitäkin huolimatta, että joskus exä aiheuttaa harmaita hiuksia. Se on hänen elämänsä, hänen ongelmansa, ei minun.

Jos olisin jäänyt, olisi suru ja huoli muuttunut taatusti ajan kanssa katkeruudeksi. Nyt voimme molemmat elää ja hengittää vapaasti. Arvostan exääni kaikesta huolimatta. Hän on hyvä, herkkä, pohjimiltaan liiankin kiltti ihminen. Hänellä niin kuin minullakin on oikeus elää niin kuin tahtoo. Päihteet ovat osa hänen elämäänsä ja hyväksyn sen siinä määrin kun niitä ei käytetä lasten läsnäollessa. Joku voi ihmetellä tällaista asennetta, mutta asiat eivät aina ole niin mustavalkoisia. Ihmismieli ei ole kaikilla samanlainen. Täällä on yritettävä pärjätä niillä korteilla jotka on aikanaan annettu.

Ihanaa, että sinulla Varjola on nyt mahdollisuus päästä narkista lopullisesti eroon ja löytää kenties rinnallesi joku tasavertainen, joka on valmis kulkemaan rinnallasi ja jonka kanssa voit tehdä yhteisiä suunnitelmia ja toteuttaa ne. Se vaatii ensin paljon työtä oman itsensä kanssa, mutta jos sen työn jaksaa tehdä, se tosiaan palkitsee. Itsestäni tuntuu tällähetkellä siltä, että en edes tarvitse välttämättä ketään. Minulla on lapseni, ystäväni ja perheeni ja ansaitsen ihan riittävästi, jotta tulen toimeen. Ne riittävät minulle ainakin nyt. :smiley: mihin sitä miestä oikein edes tarvitsee? :stuck_out_tongue:

Olenkohan siis jossain vaiheessa prosessia…? Nimittäin suru on nyt minulla päällimmäisenä mielessä.

Kun erosimme, mieheni kertoi yrittävänsä lopettaa. Mietin silloin, että hän on niin syvällä suossa, että se tuskin onnistuu. Kuitenkin minusta tuntui, että hän varmaankin tietää paremmin ja oikein sydänsuruissani pohdin, jospa hän onnistuu, löytää kenties paremman naisen ja onnistuu.

Hiljattain kuulin hänestä, ensimmäisen kerran eromme jälkeen ja sain tietää, että alamäki jatkuu ja jyrkkenee. Nyt suru muutti muotoaan. Se ei enää ole surua, joka on ehkä mustasukkaista, sellaista joka kumpuaa siitä, etten minä enää voi olla hänen kanssaan. Vaan surua siitä, että minä tai kukaan muukaan ei voi hänen elämäänsä vaikuttaa.

Surua, että hänellä olisi ollut mahdollisuus saada kaikki. Surua, etten minä olisi voinut tehdä mitään toisin…

Kun erosimme, puhuimme paljon. Hän sanoi, että ansaitsen paremman miehen ja hän varmasti tarkoitti sitä ja minäkin tiedän sen. Tai en tiedä paremmasta, mutta miehestä, joka uskaltaa ja pystyy ottamaan vastaan elämän myrskyt ja tyvenet selvinpäin. Suren sitä tietoa, että me molemmat ymmärsimme, että välillämme oli kuilu, jonka päihderiippuvuus aiheutti. Suren sitä, että hänkin tietää ettei voi toteuttaa haaveitaan, sillä päihteet näyttelevät niin suurta roolia hänen elämässään. En osaa tämän paremmin ilmaista tätä tunnetta, mutta vertaan meitä päivänsäteeseen ja menninkäiseen. Emme vain koskaan olisi voineet “onnistua”.

Nyt minulla on suru. Mutta niin minulla oli silloinkin. Sen lisäksi minulla oli vihaa, epätoivoa, pelkoa, voimattomuutta, pohjatonta turhautuneisuutta, pettymyksen tunteita…

Olen myös pohtinut paljon sitä, mitäpä jos hän ei olisi koskaan joutunut siihen väärään seuraan ja alkanut käyttää päihteitä. Todennäköisesti emme olisi koskaan tavanneet, hän ei olisi välttämättä lainkaan sellainen ihminen johon olisin ihastunut, hänellä olisi varmaan ollut jo aikapäiviä sitten vaimo ja perhe…

Kuinka paljon tähän suhteeseen toi sitä “maustetta” (laimea ilmaus) se varmaan meidän molempien tieto siitä, että mitään syvää yhteyttä välillämme ei voi koskaan muodostua, johtuen päihderiippuvuudesta. Olimme toistemme saavuttamattomissa jollakin tasolla ja varmaan minun olisi pitänyt kokea piripsykoosi, siitä seurannut paniikkihäiriö, pahoinpitelysyytteet, puolenvuoden subuputki, päivittäinen pilvenpoltto, lääkitys, unettomuus masennus jne., jotta olisin todella voinut ymmärtää.

Toki olet. Suru on varmasti päällimmäisenä mielessä aina eron jälkeen. Olo kyllä helpottaa ajan kanssa.

Toi on kai aika tyypillistä, että eron jälkeen toisella alkaa alamäki? Meillä alamäki vaihtui suht nopeasti ylämäeksi.

Tätä jäin miettimään… Mitä mahdat tarkoittaa tuolla, että hän ei olisi välttämättä ilman päihteitä sellainen ihminen johon olisit ihastunut?

Mitä luulet? Millä tavalla tuo “ymmärrys” muuttaisi asioita? Sinun siirtymisessi hänen tasolleen tuskin ratkaisisi päihdeongelmaa tai mitään muitakaan ongelmia. Niitä tulisi vaan lisää.

Mun mielestä tää sun viimeinen kappale voisi toimia hyvänä voimanantajana. Luet vaan joka kerta tämän: piripsykoosi, siitä seurannut paniikkihäiriö, pahoinpitelysyytteet, puolenvuoden subuputki, päivittäinen pilvenpoltto, lääkitys, unettomuus masennus jne.

Mitä todella menetit? Ihanaa joulun odotusta sinne ja valoisia ajatuksia! Olet melkein kuivilla.

-D

Tarkoitin sitä, että hän on käyttänyt yli puolet elämästään aineita, se on varmasti muokannut häntä. En ole koskaan nähnyt häntä täysin selvinpäin, johtuen päivittäisestä peruslääkityksestään, jota hän vielä buustaili omilla sekoituksillaan ja ylittämällä lääkärin määräämät annostukset moninkertaisesti.Tarkoitan siis sitä, että rakkauteni kohde oli haavekuva miehestä, joka päihderiippuvuuden takana olisi voinut olla. Mutta mistäpä minä voin tietää, millainen ihminen tuon kaiken takaa olisi kuoriutunut? Tietääkö enää itsekään…?

Mies haaveili lapsista, perheestä ja talosta, emme ole mitään ihan nuoria enää. Ja mietin perhe-elämää, jossa päävastuun ottaisin minä, aina valmiina valehtelemaan ja peittelemään hänen puolestaan, puhelimet kuuntelussa, talo täynnä tulenarkaa tavaraa, mies reissuillaan… Olin kokoajan nytkin hänen luonaan sillä riskillä, että hetkenä minä hyvänsä virkavalta olisi voinut rynnätä sisään ja kai minäkin olisin joutunut siihen mukaan. Tämänkin tajusin vasta jälkeenpäin ja olin kauhuissani.

Tiedän, etten menettänyt mitään, mutta ajoittain se aiheuttaa minulle jopa huonoa omaatuntoa. Ongelma on minun, miksi minä en ole ihminen, joka olisi vain tyynesti kävellyt pois siinä vaiheessa, kun koko ongelman laajuus selvisi minulle. Niinkuin sanoit, jokaisella on oikeus elää elämäänsä niinkuin tahtoo. Hänellä on oikeus käyttää päihteitä ja vieläpä potematta siitä huonoa omaatuntoa minun tähden. Mutta miksi minä en näe omaa oikeuttani olla välittämättä siitä.

Sen vielä haluan sanoa, jos vaikka tätä lukee joku, joka pohtii eroamista. Mieheni ex oli minunkaltaiseni, kiltti, päihteetön, asiansa hoitava nainen. Siinä vaiheessa kun aloin pohtimaan eroa, sain uskomattoman paljon voimaa miettimällä sitä, kuinka hyvin tällä naisella menee, hänellä on nyt perhe ja käsittääkseni on tyytyväinen elämäänsä. Hän tuskin katuu ratkaisuaan

Ja jos joku nainen on valmis elämään läpi ne riidat, itkut ja pettymykset, joita holtiton päihteiden käyttö mukanaan tuo, toivotan hänelle voimia jaksaa… Ja viisautta lähteä, kun ei enää jaksa :frowning:

Varjola,

istuin muutaman minuutin miettimässä miten aloittaisin. Ensin onnittelen vaikkapa hyvästä otsikosta. Melkein kuivilla.

Mietin, etten ole koskaan kertonut vielä tässä sivustolla miten kaikki on alkanut ja missä olen nyt. Tässä on nyt hyvä tilanne palata menneisyyteen ja tehdä samalla kirjanpitoa. Pyydän anteeksi ensin, etten korjaile tekstejä. Jos tulee pilkkuja, pisteitä tai ihmeellisiä päätteitä ihan vääriin paikkoihin ja se tulee ärsyttämään niin saatte vaihtaa sivustoa. Tästä voi tulla pitkä tarina…

Olen tuntenut miehen jo yli 12 vuotta. Hän eli silloin hyvin kurinalaista elämää ja minä taas elin huoletonta nuoren tytön elämää. Meillä oli siis sähköpostiystävyys. Hän on treenanut fitnesskisoihin ja minä taas harrastin epäsäännöllistä elämää. Kirjoittelimme varmaan sellaisen kolmisen vuotta ja hän oli oikeasti tosi hyvä keskustelemaan ja kaikkea. Hän kävi myös läpi tosi vaikeita asioita ja minäkin jelppasin ja kannustin häntä eteenpäin. Meillä kulki jo silloin hyvät kemiat. Emme vain koskaan tavattu.

Löysin miehen ja hän naisen. Emme ole kirjoittelleet ollenkaan kuutiseen vuoteen. Kuudessa vuodessa ehtii tapahtua vaikka mitä. Mulla oli suuntavaihdos eli kun erosin silloisesta miehestä niin aloin kiinnostua minun hyvinvoinnista ja muustakin. Rupesin liikkumaan, opiskelin positiivisuutta ja olin kiinnostunut opiskelusta ja tunsin meneväni vain koko ajan eteenpäin vain muuttamalla elämääni. Mulla oli niin paljon myönteisiä ystäviä ja muutakin. Yhtenä aamuna minun teki mieli lähettää s-postia ka kysyä kuulumisia. Hän vastasi suht. nopeasti. Oli vain paniikissa erosta ja poliisin kotietsinnästä. Hän pohti, että miten voisi muuttaa elämänsuuntaa. Kun mulla on jo sitä hyvää parisen vuotta niin ajattelin, että hänellä on jotain vastaavaa kuin mulla parisen vuotta taaksepäin. Keskustelimme pitkään ja kannustin hakemaan apua ja etsimään vaihtoehtoja. Oikeastaan sitä olen tehnnytkin viimeisen nelisen vuotta.

Tavattiin ja rakastuimme toisiimme melkein viikossa. Hän tuntui niin tutulta ja uskoin löytäväni sielunkumppanin. Tiesin jo silloin, että hän käytti aineita, mutta hän oli silloinkin hakemassa apua ja saikin ihmeen diagnoosin, että hänellä on ADHD, lääkityksenä on tietysti pirin tyyppinen lääkitys…olin kyllä tosiaankin tosi ällistynyt tuosta diagnoosista että miten se ihminen joka 7 vuotta sitten teki elämästään aikataulun…

Sitten todettiin masennus ja hänellä oli koko ajan unettomuus…vain minun vieressä nukkuminen lievensi oireita. Olenkin tosi hyvä nukkumaan ja olin sitä mieltä että miehen lääkityksessä on todella jotain häikkää ja kehotin käymään vain yhdessä lääkärissä ja kun vielä aineiden käyttö on kuitenkin sitä lievimmässä päässä. Hän lopetti aineiden käytön ja meillä meni tosi hyvin. Me käytiin yhdessä salilla, juoksemassa, tehtiin pitkiä lenkkejä, syötiin hyvin, käytiin ulkona ja kaikki oli oikeasti tosi hyvin.

Sitten tuli oikeudenkäynti ja tuomio. Mies masentui siitä ihan kamalasti vaikka se oli vain sakot. Koko mies meni ihan pipariksi ja tein kuukausia töitä sen eteen että sain miehen ulos asunnosta. Hän alkoi pelata ihan mielettömästi ja pelasi asunnon, äitinsä säästöt, työpaikkansa ja itsensä ulos tukiverkosta.

Meillä oli välillä suhde poikki silloin tällöin ja palattiin aina yhteen, koska me tosiaankin rakastimme toisiaamme.

Kuitenkin kaikesta huolimatta meillä oli koko ajan oma elämä, en tunnistanut itseäni kaikesta läheisriippuvaisuudesta tai jotain. Minulla oli selkeä visio omasta elämästä ja minusta oli ihan luonnollista jelpata miestä, mutta ihmettelin aina että miksi helvetissä pieni vastoinkäyminen saa miehen maailman ihan sekaisin. Hän rankaisi itseään ja katosi moneksi viikoksi. Minun sydäntäni särki ja mietin oman elämäni lomassa että miten hän saa autettua itseään. Loppujen lopuksi menin itsekin niin syviin vesiin hänen kanssa.

Kaikki mitä minä tein hänen hyväksi ei ollut niin oppikirjan mukaisesti. Sain raivareita, pidin mykkäkoulua ja taas välillä taas ymmärsin, kuuntelin, tuin ja kannustin. Jos mä sain raivarin niin mies meni siitä paniikkiin ja retkahtaa. Hän kävi välillä mielisairaalassa suljetulla osastolla ja poistui sanomalla olevansa terve. Kaikki on häntä vastaan.

Hän viimeisinä vuosina oli sitä mieltä, että minä olen niin ylimielinen paska, että pidän itseäni parempana kuin hän. Samanlaista tekstiä löytyy täälläkin Saunan ja Kuivaushuoneen sivuilla, että miksi nuo vilpolaiset pitävät itseään parempina kuin he itse. Tosiasiassa me ei pidetä itseämme kaikkivoipina, viisaampina tai parempina. Keskusteluista huolimatta hän elää siinä mielikuvassa, että kaikki ei-päihteiden käyttäjät eivät tajua ja hänellä ei ole enää mitään asiaa siihen yhteiskuntaan, missä me ollaan. Hän siis omallaan ajatuksellaan eristää itse itsensä ulos.

Mies muuttui vuosien saatossa vaikeammaksi, ja minä taas muutuin katkerammaksi. Ystäväni lähtivät yksitellen vaikka yritin elää sitä kaksoiselämää. Vain muutamat tiesivät asian oikean laidan kuten minun vanhemmat, perheeni ja muutamat ystävät. Kaikki olivat minusta huolissaan ja minä olin ihan ihmeissäni että miksi he olisivat minusta huolissaan. Miehestä sen sijaan on enemmän ongelmia.

Miehen äiti oli ripustanut minuun kaiken toivonsa ja passitti poikansa kahdesti mielisairaalaan hoitoon ja jossain vaiheessa hän ei enää puhunut kanssani. Hänen mittansa on mennyt ja muutti ulkomaille asumaan miehensä kanssa.Emme sitten ole sen jälkeen tekemisessä hänen kanssa. En tiedä, minkä käsityksen hän sitten sai loppujen lopuksi minusta- en ole itse koskaan käyttänyt mitään aineita ja juo edes alkoa kuin muutaman lasillisen vuodessa. Miehen ja äidin välit menivät poikki- tai he puhuvat puheilmessa toisinaan.

Me erosimme jossain vaiheessa ja olin tosi onneton. Siitä on kai jo puoltoista vuotta sitten. Olin jo niin väsynyt ja masentunut. En löytänyt mitään ulospääsyä tilanteessani. Luin silloin Dahlian tekstejä ja sitten kirjoitin ekaa kertaa. Ironista on kyllä se, että mies kehotti minua lukemaan tätä keskustelua.

Melkein ekaa kertaa tunsin, että minä ja miehen ajatukset menivät eriin suuntiin ja analysoin itseäni ja miestä niin paljon, että miehelle tuli joskus mitta täyteen ja hänestä ei kuulunut mitään.

Olen kuullut vaikka mitä minusta hänen sanoin laidasta laitaan ja hän sai kyllä kuulla mitä minä asiasta ja hänestä ajattelen. Se ei välillä miellyttänyt molempia ja välillä taas tunsimme olomme ainutlaatuiseksi. Kun jskus palattiin yhteen niin kaikki meni kuin rasvattu parisen kuukautta ja tietenkin pienistä asioista tuli valtava masennus ja retkahdus jos sitö edes onkaan.

Jossain vaiheessa ADHD-giagnoosi oli ahaa virheellinen ja lääkitys perutettiin. Sehän oli takaisku miehelle.

Sanoin usein miehelle että hänellä on vakava huumeongelma, hän siihen sanoi ettei hänellä ole mikään huumeongelmaa vaan hän ei vain saa unta. Näin on ollut aina.

Hänen alasmeno vain jatkui ja hän jäi ihan ilman eli oli koditon ja kenties jo rikollisuuskierteessä.

Kiitän häntä siitä, ettei kukaan hänen kavereista tiedä minun olemassaolosta eli kukaan hänen kaverista ole tavannut minua ja minä en tunne yhtäkään. Minä olin ns. kallis aarre, josta piti pitää sivussa. Tosiasiassa meillä oli koko ajan oma elämä. Opiskelin korkeakoulututkinnon ja kävin töissä ja taustani on nuhteeton. Mies taas on Peter Pan. Hän asuu mikämikä maassa ja siellä vallitsee toiset lait. Tämä on siis vertauskuva.

Viime maaliskuussa hän halusi tavata ja jutella. Hn tuli meille juttelemaan ja meillä synkkasi hyvin, mutten halunnut palata yhteen. Hän punkkasi joskus toisinaan sohvallani ja mietin pääni puhki miten minä voisin häntä auttaa. Loppujen lopuksi asia meni niin, että piti saada poliisivoimin hänet pois kotoani ja oikeuteen saamaan sen lähestymiskiellon. Asunto meni niin huonoon kuntoon kun hän lukitsi itsensä ja suihkutteli asuntoani hyttyskarkotteella jopa koiraani kohtaan. Hän oli niin psykoosissa silloin. Päätin heittää hänet asunnostani koska näin selkeästi sen, että mahdollistin hänen nykyisen elämän näin.

Koska hän ei hae apua, ei hoida itseään kuntoon ja hän halusi vain sen helpon elämän.

Valinta oli silloin helppo.

Te kuivaushuone ja saunalaiset varmaan pidätte minua paholaisena kun heitän kodittoman ulos asunnosta. Se teki kipeää, mutta minä en halunnut hänen jatkavan aineiden käyttöä ja vielä asunnossani. Annoin parin kuukauden ajan yli 500 euroa ja kaikki on kai mennyt aineisiin. hänen käytös oli ylimielinen ja ei kuunnellut minua, ei kunnioittanut minua. Välillä hän on niin sairas että hän sanoi kuolevansa tähän vapinaan ja arttee apua. tietenkin rahallista apua.

Päätin pelastaa itseni tästä huumehelvetistä.

Se oli voimia kuluttava prosessi. Olin masentunut, sitten olin tosi onnellinen välillä, välillä olin epätoivoisen surullinen.

En nyt tiedä missä mies on nykyään. Minulla ei ole nyt mitään häntä vastaan. Toivon oikeasti hänen voivansa hyvin, on hakeutunut hoitoon ja löytänyt jonkun. Toivottavasti se joku nainen ei läpikäy sitä helvettiä minkä minä kävin vaan käy sen toipuvan tien. Toivon, että minun teko oli se pohja, minkä hän sitten ponnistaa ylös. Toivottavasti hän on elävien kirjoissa, en ole kuullut hänestä yli neljään kuukauteen ja olen siitä tavattoman helpottunut. Toivon oikeasti hänen voivansa hyvin.

Itse voin hyvin. Olen nyt siinä pisteessä missä olenkin ennen miehen tapaamista. Hoidan itseäni ja haalin takaisin ystäviä ja se verkoston rakentaminen on kyllä raskasta, mutta kuitenkin en mitenkään kadu mitään viime vuosista. Se on vain elämää. Siitä mitä on ollut- kiitän ja siitä mitä on tuleva- tulkoon.

Se hyvä mikä minulla on nyt- se tuntuu uskomattomalta. Välillä minulla oli sellainen olo, että saanko oikeasti nauttia tästä elämästä - siitä hyvästä. Tunsin syyllisyyttä tästä elämästä. Voiko asiani oikeasti olla niin hyvin. Ei ole uutta miesystävää vaan olen niin onnellinen nyt. Ihminen voi olla onnellinen yksinkin.

Joskus on kyllä ikävä toisen luo, mutta oikeasti sillä ei ole mitään väliä. Tapaan kyllä jonkun, mutta se on kyllä sen ajan ilo. Nyt on nyt ja olen onnellinen.

Ero ei ole aina se oikea ratkaisu, täällä on esim. piiras ja mies, heidän tarinat on kyllä tosi mahtavaa luettavaa ja varmasti tsemppaa kaikkia lukijoita. Sen taustalla on kuitenkin se, että käyttäjällä on vahva halu lopettaa. Kunnioitan oikeasti kaikki ex-käyttäjiä ja heitä, jotka päättävät lopettaa. Se on pitkä tie - joka käy itsensä kanssa ja vaatii vuoropuhelua ihmisten kanssa, johon voi luottaa ja kokee saavansa siitä jotain antia omalleen elämälleen.

Itse olen kiitollinen tästä sivustosta, ilman tätä paikkaa en tiedä missä olisin nyt. Kiitos vilpolaisille mielettömän hyvästä vertaistuesta.

Ah, olisi pitänyt lukea tekstiä läpi ja muokata tekstejäni. Niin paljon virheitä. Olkoon. Huomenna on työpäivä ja menen jo unten maille.

^Liisa, mä en ainakaan ole sitä mieltä, että puolison tulisi ryhtyä “omaishoitajaksi”. Olen itsekin ollut tietoinen, että mikäli olen huonossa kunnossa, minut voidaan heittää ulos. Enemmän olen sitä mieltä, että kun kyse on lapsi-vanhempi suhteesta; valinnat ovat vaikeampia. Itse olen tarvittaessa ottanut yhteyttä sukulaiseen (anteeksi vain, mutta kun puoliso ei ole velvollinen ainakaan hoitamaan), he päättävät auttavatko vai eivät. Olen Kuivaushuoneella, mutta tiedän itsekin että tarvitsen kotiini RAUHALLISEN ilmapiirin, jossa käyttäjät eivät pyöri oven takana tai kukaan kävijöistä ei ole sekaisin…

Se pohja tulee löytää itse. On eri asia onko ihminen aikuinen vai lähes teini. On myös eri asia ajatella vanhemman tai puolison roolista. Monet puolisoista ovat ottaneet yhteyttä käyttäjän äitiin, joko kertoakseen faktoja (ei rahaa) tai että ei enää huolehdi käyttäjästä. Se on enemmän kuin tarpeeksi, vapaaehtoisesti suhteessa tulee olla ja jos kama menee suhteen edelle; on melko turha tuhlata päivääkään kauempaa turhaan suhteeseen… Kuitenkin prosessi itsessään vie jo aikaa ja teot merkitsevät; eivät sanat… :slight_smile: Valitettavasti vanhempien rooli ei ole aina niin yksinkertainen, kaikki eivät pysty lyömään välejä täysin poikki, suurin osa miettii varmasti tapoja, jolla mahdollisesti raitistumisen jälkeen välit voivat korjaantua jne…

On upeaa että näin moni on selvinnyt elämässä eteenpäin… :slight_smile: Tsemppiä jatkossa! Kaikille… Nyt nukkumaan… :slight_smile:

Paljon voimia Varjola sinulle, hyvä jos neuvoista on ollut apua. :slight_smile: Päihdeongelmainen tajuaa viimeiseksi itse riippuvuutensa, lisäksi hän mielellään syyllistää siitä. :confused: Itse autoin exää, mutta kun kerran oli kuivilla ollut (pilveä ja ei-säännöllistä käyttöä kk:sia); en todellakaan ottanut syitä omille niskoilleni. Itse en entisenä käyttäjänä ymmärrä edes sitä, jos diilereiden numerot säästetään ja niitä uusitaan. Se on takaovi, jota voi tarvittaessa käyttää… Jos tahtoo oikeasti kuiville, pitää poistaa elämästä kaikki liian helpot keinot edes hankkia aineita… Tavallaan toinen hlö joka tapauksessa “rajoittaa” käyttöä, joten käyttö saattaa lipsua pahemmin eron jälkeen… Syitä kyllä löytyy, sen tiedätkin… Ota oma elämä takaisin haltuusi, aina on heikot hetket mutta suhde ei voi toimia jos toinen haluaa suhteen ja toinen aineet… :unamused:

Ihana kuulla taas sinustakin Liisa3! :smiley: <3

Uskallankohan kysyä, että miksi mies tällaisen kehotuksen teki? :mrgreen:

Mä vähän veikkaan, että sun exä on aikaslailla ainoo Sauna- ja Kuivaushuonelainen, joka noin ajattelis. Se, että käyttää, ei tee vielä susta automaattisesti itsekeskeitä ja ylimielistä. Narsismia mahdollisesti tai sitten sun exä on vaan luonteeltaan niin ylpeä, että ei voi myöntää olevansa väärässä. Aika jännää, että sitä tulee silti annettua rahaa ja paljon vaikka tietää, mihin se menee. Olen itsekin tehnyt niin. Jotenkin se vaan tuntuu sillä hetkellä helpommalta ja saa toisen pois kimpusta jankuttamasta.

Kiitokset myös täältä. Ilman tätä sivustoa tuskin olisin näin pitkällä omassa toipumisessani!

-D

En vieläkään ole ihan kärryillä. Tarkoitatko siis, että jos hän olisi ollut selvä ja jo valmiiksi hyvä, niin et oli kiinnostunut? vai kenties sitä, että hän ei olisi kiinnostunut sinusta? Entä millainen olisi haaveittesi mies?

Totta on, että ei ole oma itsesnä, jos on aineita paljon veressä ja ne ja niiden hommaaminen kokoajan mielessä. Mä olen tosin todennut, että kyllä se oikea persoona puskee sieltä silti vahvasti esiin. Ne negaativiset piirteet ovat vaan reilusti enemmän esillä, kuin positiiviset. Mun exä on selvänä just sellainen, kuin ajattelinkin hänen olevan. Se kuva vaan vääristyi ajan mittaan, kun käyttö paheni, mutta palasi taas takaisin sitten kun tilanne rauhoittui.Mietin, että miten paljon ihmiset laittavat paskaa käytöstä aineiden piikkiin? Tiedän jopa omasta kokemuksesta, että sekavanakin osaa halutessaan käyttäytyä. On se vaan kumma, miten oma pää silti mielellään vääristelee asioita…

Omalta osaltani voin sanoa, että siksi, koska mä olin sairas. En olisi pystynyt elämään normaalissa suhteessa joka tapauksessa. Ja myös siksi, että mun exä on oikeasti mun sielunkumppani. Me ymmärretään toisiamme ja ollaan oltu toistemme tukena aina ja ollaan sitä edelleen. Asiat eivät ole läheskään aina yksinkertaisia tai mustavalkoisia.

-D

Varjola,

ymmärrän sinun surusi ja sen tunteen, että ei pysty ihan vielä irtautumaan toisesta. Olet edelleen kiinni hänestä ja edelleen syvissä vesissä. Onnittelen oikeasti siinä, että pysähdyt ja purat näitä asioita. Uskon, että se kannattaa vaikka se viekin voimia. Opit samalla itsestäsi jotain ja uskon, että tässä eroprosessissa opit tuntemaan itsesi paremmin ja oivallat koko ajan uutta.

Mietit että oletko katsonut miestäsi vaaleanpunaisen lasin takana? Se voi olla mahdollista, kun rakastaa toista niin paljon niin ei millään jaksaisi uskoa, että se läheinen voi tehdä sinulle ja itselleen pahaa tai on niin riippuvainen jostain, että mikään ei merkkaa mitään. Tämänkin olen oppinut ex-miehestä ihan kantapään kautta, että teot ratkaisevat eikä enää puheet. Väsyneenä kyllä joskus retkahtaa puheisiin, vaikka alitajunnallisesti tietää että se jää jorinaksi.

Ihmisen luonne muuttuu aina ajan ja kokemuksen myötä ja ainekin voi vaikuttaa ihmisen mieleen. Lääkärithän aina sanovat että masennus on aivokemiallinen aineenvaihduntahäiriö, jota pitää masennuslääkkeillä palauttaa, mutta minusta se on enemmän sitä, ettei ole tähän elämään tyytyväinen, mutta ei vain halua/jaksa/viitsi/on voimaton muuttaa epäkohtia elämään. Ihmisen suhde itseen, aineisiin ja muutenkin kaikkeen on aina henkilökohtainen…ihminen myös muuttuu jos haluaa. Perusluonne kyllä ns. pysyy, jollei ole psykoosissa tai pysty hallitsemaan itseään eli mieli on järkkynyt niin pahasti.

Eli jos näet miehessä ne hyvät puolet niin uskon sen olevan aitoa.En vielä edes kaiken jälkeen usko, että narkomaanit ovat niin läpimätiä paskiaisia, ehkä joku on, mutta suurin osa on kuitenkin ihmisiä ja eivät oikeastaan eroa “meistä” mitenkään. Heillä on riippuvuussuhde aineisiin, joka vaikuttaa läheisiin ja muihin.

Varjola, usko pois. Olet tehnnyt kaiken parhaasi mukaan, joskus se ei vain riitä. Miehesi on vain pakko kohdata itsensä, ennenkuin on liian myöhäistä.

Dahlia aloitti toisen ketjun, minusta siinä sinulle on potentiaalia kirjoittaa sinusta itsestään ja huomata sinun hyviä ja huonoja puolia. Tässä on myös hyvä paikka kohdata itsensä ja miettiä omaa osuutta ja miten päästä “kuiville” ja sitten löytää uusia oivalluksia ja kenties tien unelmiin. Varjola, uskon, että tästä sinun ylämäki vasta alkaa.

Anteeksi, että olin sunnuntaina vähän itsekeskeinen ja aloin kertoa omasta elämästäni…

Malibu, siitä “omaishoitajan roolista”, olin oikeasti hyvin sisäistänyt sen roolin.:smiley: Miehen äiti aina silloin tällöin lähetti tekstaria ja kyseli miehen vointia ja kirjoitti ajatuksiaan ja minä taas koin, että olen sen lammaspaimen, joka tuo mustan lampaan kotiin…joka on sittenkin välillä ihan susi lampaan asussa.

Dahlia, itseasiassa en tiedä onko eksäni koskaan kirjoittanut tänne. Lukee kyllä ja kun me keskusteltiin AA-klinikan toiminnasta ja läheisistä…häntä vitutti koko huumevieroitus ja miten huono se on. Häntä raivostutti se, kaikki “muut” pitävät narkomaaneita 2.luokan kansalaisina, vaikka ollaan ihmisiä kuten muutkin. Allekirjoitan osittain tuon. Joskus olen miettinyt, että missä kohtaa ihmiset eivät kohtaa toisensa. Minusta lähtökohta on se, että kun on riippuvainen aineesta niin se on täysin henkilökohtainen asia ja siihen ei tulla sotkemaan muita, mutta väistämättä se sotkee muidenkin asiat. Siinäkään ei ole mitään mustavalkoista totuutta.

Joskus olen leikitellyt tällä ajatuksella, että jos mies pääsee aineista irti niin onko minulla mitään tekemistä asian kanssa jos hän olisi kuivilla niistä. Ehkä se tuki on valtava, mutta olisinko minäkin päässyt “kuiville” vaan elän siinä ns. huumehelvetissä vaikken olekaan käyttäjä, olin omaksunut niin hyvin “omaishoitajan” ja päihdeongelmaisen läheisen roolin. Eli huumehelvetistä kuiville vaatii molempien matkaa. Minä olisin jaksanut mennä yhdessä kuiville, muttei mies. Mutta kuiville pääsy aina vaatii sen itsenäisen tahdon päästä kuiville.
Olisitko sinä Varjola jaksanut sen?

On tässä peiliinkatsomisen paikka, mutta älä varjola ja muut uppoa siihen itsesyyllistämiseen taikka jossitteluun…

Voikaa hyvin…

Vastaan nyt sekä Dahlialle, sekä Liisalle samassa. (kiitos Liisa, että kerroit tarinasi ym. se auttoi minua pohtimaan uusista näkökulmista myös)

Dahlia; Nämä kysymyksesi ovat juuri niitä, joita kuumeisesti pohdin, enkä ole vielä onnistunut selittämään itselleni edes. Kyseinen mies oli sielunkumppanini myös minun mielestäni, siis perusluonteeltaan. Mutta kyseenalaistankin juuri sitä. Tunsinko hänet, vai oliko tuo luulemani perusluonne päihteiden aikaansaama…?

En tiedä… Hän ei koskaan loukannut minua tieten tahtoen, mutta ikäänkuin tuo suhteemme “kolmas pyörä” päihteet aiheuttivat sen, että suhde vei minun voimani sen sijaan, että antoi niitä. Se oli syy, jonka vuoksi katsoin parhaimmaksi lähteä.

Liisa: Tuota kysymystä, olisinko jaksanut olla tukena, pohdin paljon kun tein eropäätöstä. Olisin ehkä jaksanut (tosin mies ei nähnyt ongelmaa, hänhän olisi pystynyt lopettamaan milloin vaan), mutta en olisi jaksanut sitä, että vuosien tukemisen jälkeen olisinkin huomannut kaiken olleen turhaa… Jos ymmärrät. En uskaltanut ottaa sitä riskiä…

Tämä on, ja luulen sen vielä jatkuvan, kova koulu minulle. Huomaan, että jokin minussa saa minut ajautumaan vahingollisiin suhteisiin. Todellakin tunnen itseni aivan hämmentyneeksi pikkutytöksi näiden asioiden edessä, vaikka lähestyn, ellen peräti ole jo :smiley: keski-ikäinen… Toivon, että minäkin saavuttaisin joskus jonkinlaisen “sisäisen rauhan”, opin omat rajani ja vieläpä pitämään kiinni niistä.

Hei Varjola,

ja muutkin. Olen kirjoittanut tästä keskustelusta joitakin yksittäisiä lauseita päiväkirjaani, ne ovat kuin minun suustani. Ja niitä tuntemuksia, mitä itsellänikin oli. Omasta erostani on kulunut nyt jo reilusti aikaa, eikä vieläkään ole helppoa, joten tuntuu hyvältä palata päiväkirjaan ja palautella asioita muistiin. Siksi tämäkin keskustelu on varsin hyödyllinen, kun meinaa jo alkaa unohtaa ja muistot kultaantuvat, kannattaa palata näihin viesteihin. Tai edes muiden keskusteluihin, omat toki parhaimpia. On kyllä totta, että joku näissä käyttäjämiehissä on “ainutlaatuista ja erikoista”.

Pelottavinta tässä eron jälkeisessä post-ajassa on, että olen huomannut vetäväni puoleeni käyttäjiä, kun ennen exääni en, kuten sinäkin ilmeisesti, tiennyt huumeista mitään. Olen tapaillut jo muutamaa viihteilijää ja tutustunut diilereihinkin. Ihan, vaikken käytä itse mitään, eivätkä ystävänikään. Sanoit että

, minua ihmetyttää sama.

Tuosta, olisitko rakastunut mieheen jos hän ei olisi käyttänyt, sen verran, että itsekin jollain tavalla ymmärrän sen ajatuksen. Oma exäni ei tosin käyttänyt seurassani, mutta jälkikäteen katsottuna näyttää siltä, että hän yritti saada minusta sen portin selvään elämään - Jos et ole ikinä nähnyt toista selvänä, mistä voit tietää millainen ihminen todella on? Mistä todella tietää, rakastuiko sekopääpuoleen vai selvään puoleen? Ihminen osaa tuntua myös aineissa hurmaavalta ja ihanalta, jos meno ei ole ihan hardcorea. Ja itselläkin on petetty olo, kun toinen on sekaisin (tätä tunsin itse paljon, kun eron jälkeen exä soitteli aivan kuutamolla): kuka nyt oikein onkaan se ihminen, johon rakastuin? Rakastuinko kulissiin? Mikä on totta ja mikä ei?

Se, miten paljon tuossa ajatusmallissa on todella perää ja miten suurilta osin se on itsepetosta ja -selittelyä (uskottelua, ettei sitä rakkautta ehkä ollutkaan siten, kun olisi suonut), sitä en osaa sanoa.

Ei tässä mun viestissä ollut paljoa järjeä, tsemppiä sinulle varjola! Päivä kerrallaan, ja tähän prosessiin kuuluu ylä- ja alamäkiä.