Toivon, ettet joudu katumaan noin radikaalia ratkaisua. Itse olen tyttäreni hirttäytymisen jälkeen katunut eniten sitä, että olin viimeisen kerran niin jyrkkä…
Lapsesi on lapsesi, vaikka tekisi murhia ja raiskauksia. Ei niitä takaisin voi tunkea sinne, mistä tulivat. Miksi noin raju irtiotto? Miksi ilmoitit, ette halua yhteyttä edes silloin, jos tilanne paranee ja tyttäresi kuntoutuu. Mitä niin hirveää hän teki? Irtioton sinänsä ymmärrän oikein hyvin, mutta miksi noin jyrkkä tulevaisuuden kattava rajaus, ettei hän enää koskaan ole lapsesi? Olitko vain kirjoittaessasi vihainen ja mitta täynnä? Me kaikki ollaan oltu…
Onko sinulla muita lapsia? Mitä he ajattelevat siitä, että irtisanoudut tyttärestäsi noin täysin?
Muistan itse aikoinaan monesti sanoneeni, että jos tämä olisi nyrkkeilyottelu, niin pyyhe lentäisi kehään. Elämässä ei kuitenkaan aina hallitse sen tapahtumia. Mitä jos lapsellasi olisi skitsofrenia? Suhtautuisitko toisin? Päihderiippuvuus on myös sairaus…
Luulen, ettet saanut vastauksia, koska kirjoituksesi oli niin mykistävä. Jos ratkaisusi on pysyvä, niin toivon, ettei se tuota teille lisää tuskaa. Sinulla on oikeus tehdä valinnat omasta elämästäsi ja en halua niitä millään lailla mestaroida, mutta kysymyksiä haluan esittää 
Olen aivan samaa mieltä A:n äidin kanssa. Itse olin myös erittäin mustavalkoinen, omavoimainen ja vahvuuteen sairastunut ja oli tosi vaikea pyytää apua itselleni ja miehelleni. Tuhat kertaa tuhat kertaa suunnittelin tappavani narkkarimme, olin niin täynnä vihaa ja hirvittävää pettymystä. Nyt ymmärrän aika selkeästi, että olin sairastunut itsekin.
Lueskelin viestejäsi ja yhdessä kohtaa näin, että puhuit avun hakemisesta itsellesi. Suosittelen sitä lämpimästi. En usko, että ilo ja onni löytyy mistään muualta. Ymmärrykseni mukaan, se löytyy meistä itsestämme, muuttuneissa asenteissamme ja vastuunottona omiin tunteisiin ja reakointitapoihin. Myös läheisriippuvat löytävät syylliset itsensä ulko- puolelta (kuin myös narkomaanit ja alkoholistit).
Meillä narkkimme hakeutui korvaushoitoon, kun hain hänelle lähestymiskiellon. En suostunut uhkailuihin enää. Se on ollut elämäni paras päätös. Muistelenpa juuri A:n äidin kirjoittaneen, että jos hänenkin narkkityttärensä olisi päässyt huumeista eroon, niin kaikki menneet paska-asiat olisi unohdettu. Tärkein seikka tuossa lähestymiskiellossa oli, mielestäni, että seisoin rohkeasti päätöksen takana ja hain sitä itse. Se oli pojalleni selkeä viesti, että tietyt säännöt ja normit koskevat myös narkkareita! Itsehän olimme syyllistyneet käytön mahdollistamiseen, koska emme osanneet ja kyenneet muuhun.
Viimeisen viiden vuoden aikana, kun olen tavannut muita narkomaanien vanhempia, en tiedä ketään, joka olisi kyennyt täydelliseen irtiottoon narkkarilapsistaan.
Uskon myös, että taidat olla hirveän vihan, pettymyksen, uupumuksen vallassa, niihinkin on myös apua saatavilla. Muuten ihmettelin ja koin monetkin kohdat viesteistäsi aika loukkaavina ja voihan olla, ettet edes halua vertaistukea…
Toivon, sydämestäni, sinulle ja perheellesi voimia ja jaksamista vaikeuksissanne
Ja vielä kolmannellakin on hieman eriävä näkemys tähän totaaliseen hylkäämiseen.
Ymmärrän kyllä asian hyvin siinä mielessä, että se vanhemman häpeä siitä, että on saanut sairaan lapsen, on aluksi kylmäävä, sen ylittäminen on kova asia. Kyllä minäkin suorastaan vihasin omaa narkkiani, ennenkuin tajusin, että ei narkomaanit ja muut päihderiippuvaiset ihan omaksi ilokseen ole alkaneet narkata. Nykyäänhän kaiken katsotaan olevan geeniperimää. Miksi vihaisin lastani niin hirveästi, kun olen hänelle itse siirtänyt nuo geenit. Se, että ihmisellä on alttius joutua päihderiippuvaiseksi, tietenkin on siitäkin kiinni, kuinka nuorena on joutunut kaveripiireissä aineisiin tutustumaan. Ne, joilla on nuo geeninsä, ovat aina riskiryhmää.
Se maitopurkin suusta juomista arvosteleva ei ehkä tajua mistään sairaudesta mitään. Ehkä hän ehdottaisi vaikka kehitysvammaisen lapsen äitiä hylkäämään “vääränlaisen” lapsensa. Ihmiset ovat kovia, kun näkevät haurautta jossain muualla kuin itsessään.
Se, että perheesi hakisi jostain ulkopuolista vertaisryhmää, olisi tärkeää. Itse kävin niin narkomaanien vanhemmille tarkoitetussa ryhmässä, ja al-anonissakin, koska niissä voi tavata ihmisiä, joilla on samankaltaiset murheet. Päättelen vielä, että tyttärelläsi on joku psyykenongelma alunperin, koska hän on ollut osastolla noin nuorena. Myös on ryhmiä mielenterveysongelmista kärsivien omaisille. Kun ryhmissä saa puhua saman asian kanssa painiville ihmisille, alkaa katsoa asiaa tavallaan ulkopuolelta, ja alkaa ymmärtää sitä sairastakin eri tavalla. Se hirveä väsymys tilanteeseen alkaa tavallaan vähetä.
Tietenkin meitä ihmisiäkin on erilaisia. Ja jokaisella on omat ajatuksensa elämästään. Ja jokaisella saa olla ne omat mielipiteensä, miten elämänsä elää. Mutta komppaan A:n äitiä, jonka kanssa olen jakanut omaa osaani.
Minä en olisi varmaankaan pystynyt koskaan elämään omaa elämääni, jos lapseni olisi kuollut ilman meidän viimeisiä, suht rauhallisia vuosiamme, toisiamme tavaten ja vihdoin ymmärtäenkin.
Minulla on muistona äitienpäiväkortti, johon on kirjoitettu: Rakkaalle, maailman parhaalle äidille ! Niinkin voi kaikki se viha kääntyä.
Tarkoitus ei todellakaan ollut loukata sinua, pyydän omasta puolestani anteeksi . Mutta kuten huomaat, päihdeongelmaisen kanssa tapellessa myös omat kommunikointikeinot sotkeutuvat, eikä osaa ulkopuolisen aikuisen tavalla itsekään käyttäytyä.
Syy näihin kirjoituksiin oli se, että olemme olleet ihan samassa tilanteessa, raivonneet, vihanneet, jopa toivoneet että murheen aiheuttaja katoaa vaikka kaukoitään. Mutta välirikkojen jälkeen tunteiden ilmasto jollain tavalla selkenee, ja siksi ei ihan lopullista välirikkoa kannattaisi tehdä. Tauko on hyvä siinä vaiheessa kun omat voimat ovat aivan lopussa, mutta silti voi jättää pienen mahdollisuuden palata lapsen elämään. Sillä ihmeitäkin tapahtuu.
Hei,
sulle ei ole hirveesti komppausta täällä tullut. Ymmärrän hyvin vanhempien tuskaa, ymmärrän, että viimeiseen asti autettu on hyvä omatunto ja tulos voi olla positiivinen.
Mun mieheni ei olisi tällä tiellä, jos ei vanhemmat olisi pistäneet stoppia silloin joskus, mutta se oli vaan vuosien stoppi. Aikaa se vei, mutta nyt mulla on päihdevapaa mies, jolla on hyvä suhde äitiinsä. Olivat katkolla. Eli suhde jatkuu terveempänä. Teillä ei tämmöistä kokemusta ole?
Jos kaikki keinot on käytetty ja kaikki perheenjäsenet ovat kärsineet tarpeeeksi, eikä ole odotettavissa suhteen paranemista lähivuosina, on mielestäni kohtuullista erota ihmisestä joka vahingoittaa koko joukkoa. Näinhän toimitaan perheenisän tai -äidin tapauksessa. Miksi aikuinen lapsi on tässä asiassa eri asemassa, mihin ikärajaan asti vedetään se viiva?
Onko lapsi vielä lapsi 54-vuotiaana?
No tottakai on, mutta kuinka moni uhraakaan oman elämänsä tälle alttarille, se on surullista.
Äidin usko on joskus loputon, mutta se saattaa viedä onnettoman elämän kautta hautaan kaksi ihmistä, äidin ja lapsen.
Marttyyriusko se sanelee ehdot?
Minusta, lukemani perusteella, teit oikein, sillä sinun päätöksesi on aina oikea.
Provokatiivista ehkä, mutta halusin osoittaa tukeni pihakeinulle. Tänks.
-piiras
Eihän tuossa mitään provokatiivista ollut
Marttyyreita ovat vain kuolleet ja kukaan meistä kirjoittaneista äideistä ei vielä ole sellainen…
Meillä oli oikeinkin kaunis tarkoitus, lieventää sen hetken tunnetta ja koettaa auttaa miettimään laajemmin kaikkia syy ja suhde seurauksia. Kaikki ymmärrämme oikein hyvin sen tunteen, joka pakottaa hakemaan pesäeroa. Täysin mustavalkoinen maailma on vain yleensä eläjälleen tuskallinen. Nyt oli kyse kuitenkin niin nuoresta lapsesta, kuin 12 v. , jolloin ensimmäinen hoitokontakti oli. Sen ikäinen ei vielä tee omia valintoja ja asioita “piruuttaan”. Harva aikuinenkaan joutuu psykiatriselle “piruuttaan”. Se ongelma kehittyi vain myöhemmin päihdeongelmaksi, mutta tuskin tytär koskaan “vakaasti aikoi” perheelleen pahaa.
Vaikka epäilemättä se siltä tuntui. Minäkin ajattelin joskus, että tyttäreni on varmaan “riivattu”, niin tuhoava ja vieras hän pahimmillaan oli.
Vilpolassa pitää koettaa ihmisten kestää myös eriäviä mielipiteitä ja ajatuksia… Jossainhan jopa lukee, että täällä on omaisilla lupa “tuulettaa” tunteitaan. Näin sen pitäisi ollakin. Joku saa ihan vapaasti sanoa minulle, että varmaan aiheutin tyttäreni kuoleman, jos on oikeasti sitä mieltä ja minun täytyy asiaa pohtia ja punnita. Olemme kaikki niin ison stressin alla, ettei keneltäkään voi olettaa/vaatia uskomatonta sanojensa asettelua. Mielestäni viestimme eivät olleet lainkaan loukkaavia, vaan ainoastaan ilmaisimme oman erilaisen kokemuksemme ja mielipiteemme.
En kyllä ymmärrä, että mitenkä se edistää kenenkään läheisen vointia tai toipumista, jos kaikki kuorossa yhtyisimme, näiden huumeidenkäyttäjien tempausten taivasteluun! Ymmärrän kyllä selkeästi sen, että myös niistä on saatava puhua ja paljon. Mutta onhan meidän, jossakin vaiheessa tajuttava, että se ei paranna vointiamme, eikä kyllä sen narkomaaninkaan!
Näinä ahdingon vuosina olen jotenkin ymmärtänyt sen, että meidän läheistenkin on otettava itse VASTUU tunteistamme ja tavoistamme reagoida ja suostumuksestamme hyväksikäytettäviksi. Eihän se kai johda mihinkään, jos vain keskitymme käyttäjänuortemme tekemisiin ja tekemättä jättämisiin. Niitä käänteitä totisesti riittää, toinen toistansa kamalampia ja joskus jopa surkuhupaisia!
Ja sitten se vasta totaalinen lamaannus alkoi, kun poika aloitti korvaushoidon ja syyt kontrollointiin vähenivät. Monen vuoden keskittyminen pojan narkkaamiseen, lieveilmiöineen, oli vieraannuttanut meidät lähes täysin normaali elämästä. Olimme eristäytyneitä ja lopettaneet yhteydenpidon sukulaisiimme ja tuttaviimme. Ja eniten suren sitä, että sieltä on tosi vaikea nousta,( siis masennuksesta) ja löytää iloa ja mielenkiinnonkohteita uudelleen elämäänsä.
Ohitettuani pahimman vihan, pettymyksen jne. poikaa kohti, olen jo hiukan ymmärtänyt sen, etten syytä siitä huume-elämästä ketään. Loppujen lopuksi narkomania on kuitenkin niin “harvinainen” tauti, että hoitoalan ihmisetkään eivät tiedä siitä paljoakaan, ainoastaan päihdehoitajat tuntevat asian.
Nyt kun nuoremme ovat vauvansa kanssa sairaalassa, heillä on paljonkin juttutuokioita hoitajien kanssa. He kertovat käyttöajoistaan ja varsinkin tämä korvaushoito on monellekin täysin hepreaa. Olin mukana tytön ensimmäisellä neuvolakäynnillä, “valvomassa”, että kohtelu on asiallista. Käynti venyi pariin tuntiin, kun terveydenhoitaja oli kiinnostunut myös heidän käyttöajoistaan ja tietysti myös korvaushoidostaan. Hoitaja oli muutenkin lämminhenkinen ja ihana.
Nykyisin laskemme jo ronskisti leikkiä nuorten narkkiajoista. Esim. nyt kun oli Roissa iso takavarikko ja viranomaiset arvioivat lastin hinnaksi n.200 000, niin poika alkoi laskemaan paljonko yksi subutex olisi maksanut. Kysyin, että harmittaako ja kuinka paljon hän olisi “säästänyt”, kun hinnat ovat laskeneet Ja sitten naurettiin…
Hei rakkaat vanhemmat ja muutkin!
Minähän en ensinnäkään ole muuta kuin oman elämäni asiantuntija ja välillä en sitäkään.
A:n äiti, olen lukenut kirjoituksiasi Vilpolassa kauan, ja jossain määrin, jotenkin, pikkuhiukkasen voin ymmärtää mitä olet läpikäynyt… vaikken kuitenkaan. You know. Halusin varmistaa, ettet ajattele, että vertailisin jotenkin sinun ja pihakeinun tilannetta toisiinsa!
Sinä, A.n äiti hajotit itsesi tyttäresi tukemisella sekä kuolemalla, onneksi yritit viimeiseen asti, ei sitä voi tietää miten ois käynyt toisin ja turha miettiä.
Mutta mun pointti oli se, että aloittajalla pihakeinulla on minun mielestä moraalinen vapautus kaikesta shitistä, jos hän näin on ajatellut pitkien pohdintojen tuloksena. Vaan mikä mä oon antamaan vapautuksia…
Ja mikä on moraali? Jokaisen henkkohtanen asia, josta tulee julkinen kun rohkea aloittaja avaa aivan uudenlaisen ketjun. Älkääkä nyt alottako laittomuuksista.
Tajunnanvirtaa ihan selvinpäin, tykkään joskus pohdiskella asioita ääneen. Pohdiskelua.