Masennus, ahdistus ja uupumus

Kaikki tuttuja vaivoja omltakin kohdaltani. Kun olin valmis lopettamaan juomisen, uupumukseni oli niin täydellistä, että minulla kesti yli puoli vuotta ylipäätään oivaltaa, kuinka uupunut todella olin. Kummallinen vaiva sinällään. Luulisi, että kunnon unet vievät väsymyksen pois, mutta uupumuykseen auttaa vain pitkällinen lepääminen. Mitä ihmettä tämä tällainen uupumus on, jossa hoitona on vuosi hitaasti kävelemistä? Onko kyseessä vain sellainen kasa masennusta ja ahdistusta, jota ei yksinkertaisesti jaksa kantaa. Missä ihmeessä sitten se reppu on, joka niin paljon painaa, ettei terveetkään jalta jaksa juoksuaskelta ottaa?

Ahdistuksen ymmärrän olevan kasa käsittelemättömiä tunteita. Erilaiset pelot, häpeät ja syyllisyydet tunkevat päälle yhtäaikaa ja kaikista suunnista. Ei oikein tiedä, miten niihin tunteisiin voisi reagoida, kun yhtäaikaa pitäisi reagoida niin moneen tunteeseen ja kaikki ovat itselle enemmän tai vähemmän outoja.

Masennuksen ymmärrän olevan oman riittämättömyyden kokemusta suhteessa itse itselleni asettamiin vaatimuksiin. Toki on minua moni auttanut noiden vaatimuksien kasaamisessa. Kun lapsena ei saanut tarpeeksi kiitosta, niin kiittämätön olo jäi jumiin korvien väliin. Siltikin, ihan hölmö tunne. Jos juoksen satasen kymmeneen sekuntiin, olen tyytymätön siihen, etten ehdi yhdeksässä sekunnissa perille. Niinpä olen masentunut. Jos hyväksyisin sen tosisasian, että yhdessätoista sekunnissakin ehtii hengästymään, voisin olla tyytyväinen samaan asiaan, johon nyt olen tyytymätön. En ole ainoa, joka leimaa itsensä laiskaksi, jos ei kykene mahdottomuuksiin. Samalla alan pyöritellä tätä laiskuuttani niin ahkerasti, etten oikein saa mitään muuta aikaiseksi. Koko ahkeruuteni kuluu siis siihen, että mollaan itseäni laiskaksi.

Lääkäri sanoo, että jos olen masentunut tai ahdistunut, aivokemiani ovat sekaisin. Tarkoittaako se uupumus sitten sitä, että korvienvälini on maitohapoilla? Kummallista sinällään, että ahdistus tuntuu enemmän olevan yhteydessä vatsahappojen, kuin aivohappojen kanssa. Koetan taas kirjoitella tätä tekstiä lyijykynä hampaiden välissä - joku väittää, että puristus hampaissa auttaa aivokemioihin. Tuntuu vaikuttavan, mutta vatsahapponi taitavat silti kaivata emäspulveria. Entä omegahappoja ja kalanmaksaöljyä? Eikö kolesteroli olekin sydänkemiaa. Entä jos ne tunteet ovatkin sydämessä. Jos pururadan lannoittaminen ei loppujen lopuksi autakaan mitään. Jos aitojen tunteiden paikka onkin jossain ihan muualla, kuin aivoissa - jotenkin jakautuneen ympäri kehoa. Ehkä ne masennukset, ahdistukset ja uupumukset ovatkin vain pelkkiä aivojen vääristyneitä ajatteluratoja. Älyn keksimiä ihan omia keinotekoisia tunteita, kun äly on sydämelle kateellinen sen viisaudesta tuntea. Tai kun yritämme tuntea aivoilla, emmekä sydämellä. Niinhän sitä sanotaan - onnelisimpia ovat tyhmät.

Kävin varmuuden vuoksi istuskelemassa pimeässä vessassa. Kyllä ne tunteet ja tuntemukset seurasivat mukana. Niitä eivät siis aiheuta pomoni, eikä läheiseni. Eivätkä vanhempani. Kukaan heistä ei ollut siellä pimeässä vessassa aiheuttamassa minulle tunteita ja tuntemuksia. Eivät ne tunteet voi oikein johtua siitäkään, että olen väärän näköinen. Aivan trarkoituksella olin ne valot sammuttanut, etten tulisi peiliin katsoneeksi ja ne tunteet ikäänkuin peilistä heijastuisivat epätäydellisen ulkonäköni seurannaisena.

Kammottava totuus taitaa olla, että joku minussa itsessäni aiheuttaa minulle pahoja fiboja. Olen siis itse syyllinen omaan olooni. Tulipa taas entistä kaameampi olo. Kävin kokeilemassa pikavisittiä puutarhassani. Vesiaiheen soliseva ääni toimi, kuten aina ennenkin. Tulin paremmalle tuulelle.

Niin - Masennus, ahdistus ja uupumus taitavat loppujen lopuksi johtua vain kohtuuttomista vaatimuksista, joita asetan itselleni. Ehkä minun sitten pitäisi oppia luovuttamaan noista vaatimuksista. Tai ainakin opppia vähentämään niitä. Tänäänkin minulla olisi paljon tekemistä. Työkaverini järjestäää juhlat, joita olen odottanut kahdeksan vuotta. Minun pitäisi käydä hankkimassa lahjaa ja ottaa valokuvia - mahtaako tulla tarpeeksi hyvä lahja ja tarpeeksi hyvät kuvat. Mahdanko kelvata ystävänä työkaverilleni? Entä, jos tyytyisinkin tämän päivä tavoitteissani siihen, että illalla pääsen nukkumaan selvän pään kanssa. Jos vain jaksaisin luottaa siihen, että selvän pään kanssa kaikki muu sujuu kyllä riittävän hyvin - tai ainakin niinkuin on tarkoitettu. :smiley:

Melkoinen paradoksi, että asetamme itsellemme vaatimuksia sen vuoksi, että haluamme kelvata muille. Ja kaikki ihmiset tekevät sitä samaa. Maailma muuttuu kohtuuttomien vaatimusten maailmaksi,vaikka todellisuudessa valtaosa haluaisi ottaa rennommin.

Itselleni on ollut tärkeää muistaa myös se seikka, ettei henkilökohtainen hyvinvointi tule ilman kipua, ilman luovutusta, ilman apua, ilman tuskaa, ilman aikaa ja itsensä hoitamista.
Raittius etenee koko loppuiän ja useimmilla joilla juominen on ollut elinikäistä, niin se “runsasmuotoinen” kasvukipu mitä koemme noiden masennusten, ahdistusten ja uupumuksien myötä on vain kasvukipuja, jotka on välttämättömiä, jotta oppisimme tuntemaan itsemme ja omat rajamme sekä oppisimme löytämään elämästämme ne asiat jotka ovat tänäänkin oikeasti hyvin ja ovathan ne, jos ei enää tarvitse mm juoda.

Itsellänikin on joskus selittämättömiä masennuskausia ja ne tulevat yhtä varmasti, kuin lähtevätkin, kun annan itselleni aikaa ja pysähdyn mietiskelemään miten elämäni on muuttunut, mitä se nykyään sisältää ja mitä kaikkea minulla on lupa ja mahdollisuus tehdä. Itseäni on auttanut eniten hiljentyminen, mietiskely, rukoilu sekä työ muiden alkoholistien kanssa. Joskus auttaa se, kun saa kuulla kenttäkokemuksia ja joskus taas se, kun saa kuulla toipumisia sekä joskus harvoin kylläkin myös se, kun voi jotenkin auttaa toista vielä kärsivää toveria.

Lisääntyvää kiitollisuutta raitistumisesta mitä koen pidän lahjana ja apunani, joka tulee siitä toiminnasta joka johtuu mm noista edellämainituista. Kiitollisuudenkin kokeminen voi unohtua ja kun sen saa takaisin, kun voi antaa itselleen mahdollisuuden nähdä mitä oli ennen ja mitä nyt, niin ainakin oma masennus on aika nopsasti kutistunut sinne minne se kuuluukin.

On varmaan helpompaa jos ei kokisi noita ikäviä tunteita, mutta se on varmaa, kun niiden yli pääsee ja oppii miten niiden yli pääsee, niin sen makeammalta taas kaikki maistuu. Tänäänkin kaikki on paljon paremmin, kuin yhtenäkään juovana päivänä, vaikka kuinka herkullisia ne muistot voisivatkaan olla, mutta niitä päiviä tuskin haluaa takaisin, kun tietää mihin se johtaa. Juu, ei minulla ole sellaisia muistoja menneisyydestä, ettäkö sitä kaipaisin siinä määrin, että sinne haluaisin ja mieluummin minä olen tässä ja tänään kaikkine ongelmineni ja onnellisuuksineni, kuin missään muualla, sillä tänään minä voin tehdä jotain itsenikin eduksi.

Nyt etuni kaipaa lenkkiä tuon nelijalkaisen ystävän kanssa, kun sen laiminlyönti saa meidät molemmat tuntemaan itsemme hieman laiminlyödyiksi.

Yst. terveisin Rahvas.

Masennus, ahdistus yms; oman pääni sisällä muhineita juomisen aiheuttamia sekoiluja ikään kuin filminauhana. Se nauha pyöri kauan, mutta ei pyöri enää.
Täydellinen ajattelutavan ja sen myötä elämäntapojen muutos pysäytti tuon ruletin. Kunnolla käsitellyt asiat eivät enää palaa painamaan mieltä, enkä halua niitä edes kaivella enää. Tuota kaivelua olen kuullut ja nähnyt kyllästymiseen asti ryhmissä. Jotkut jopa kymmeniä vuosia raittiina olleet eivät tunnu pääsevän rauhaan mielensä kanssa, vaikka väittävät kirkkain silmin “tehneensä” neljännen ja viidennen askeleen.
Sama toisena versiona; jatkuva valitus ja huokailu siitä, kuinka masentaa. Ja kun “luottohenkilö” kertoo masennuksestaan, pitää häneen luottavan olla vähintään yhtä masentunut, mieluummin tuplasti. Eihän sitä muuten ole alkoholisti eikä mikään. :mrgreen:
Juomisen lopettaminen, hoito, krapulan kärsiminen vieroitusoireineen, pidättäytyminen kaikesta kemiallisesta “lääkityksestä.” Siinä minun tieni pois alkoholismin kurimuksesta.
Helskutin koville otti, mutta enpähän tarvinnut siirtyä riippuvuudesta toiseen, lääkeriippuvuuteen.

Aamutoimilla, partaani raakatessa, kerron itselleni ääneen peilin ääressä voivani tänään hyvin. Paremmin kuin koskaan ennen. Psyykkausta, joka toimii minulla. Jos ajattelisin, että “voivoi kun masentaa,” olisin pian pahoilla mielin, kallella kypärin. Senkin tiedän omasta kokemuksestani.

Ei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Sitä se ei ole kohtuukäyttäjällä, eikä absolutistillakaan. Miten se voisi olla minulla, entisellä rapajuopolla?
Alussa odotin liikaa, luulin että elämä pelkästään hymyilee kun en enää juo. Sehän on fiktiota. Ikionnellisia on vain satukirjoissa.

Asioiden käsitteleminen ilman valtavia tunnekuohuja. Tarvittaessa aikalisä, yön yli nukkuminen ennen ratkaisujen tekemistä. Olen tähän päässyt pikkuhiljaa, koska muutin ajattelutapani ja en lähtenyt mukaan ammattisairastajien kerhoon. Lopetin itseni psyykkaamisen masennusajatuksilla. -jos lapsuuteni ei ollut pelkkää juhlaa, jos minulla ei ollut kaikkea mitä kavereilla oli, jos koin turvattomuutta ja epävarmuutta, niin mitäs sitten? Ajan ratasta en voi kääntää, mutta vanhojen juttujen kanssa en enää itseäni masenna.

En tahdo sanoa, että joku muu olisi väärässä. Kerron vain omaa kokemustani siitä, miksi en tarvitse enää ottaa viinaa selvään päähän. Ja miksi ottaisin kun ei mieli tee?

Jos joku saa ajattelemisen aihetta kokemuksistani, niin silvuplee. Jos ei, niin mitäs sitten? :smiley:

Jos ihminen kelpaa ensiksi ja ennen kaikkea itselleen, hän saa myös riittävästi ympäristön hyväksyntää yrittämättäkin. Itsensä hyväksyttyään ihminen on tehnyt ns. parhaansa, sen pitäisi riittää. Jos/kun hän ei sittenkään kelpaa aivan kaikille ihmisille maailmassa, mitä sitten? Se ei ole enää hänen ongelmansa, vaan niiden toisten, jotka… eivät hyväksy itseään.

–kh

Kriisit tai rankka elämä voivat olla jopa hyödyksi “itsensä hyväksymisen” prosessissa. Parhaassa tapauksessa ihmisellä ei ole enää tarvetta hakea hyväksyntää edes omalta viiteryhmältä. Kaikiltahan sitä ei voi koskaan saada, mutta tarkoitinkin vain sitä joukkoa, johon henkilö tuntee “kuuluvansa”. Ne stockan porukat Burberryssa ja Vuittoneissaan tai Punavuoren boheemit jopojensa janssa… Joukkoon kuulumisen mittareitahan ovat lähinnä tavarat, vaatteet ja koulutus. Niiden perusteellahan ihmiset päättelevät, mitä aatteita joku ajaa tai kannattaa.Tuntuu lapselliselta, mutta ihmiset nyt vain sattuvat olemaan vähän hassuja…

Lisään: myös musiikki kertoo ihmisen viiteryhmästä. Monelle voi tulla jopa paineita siitä, kuunteleeko oikeanlaista musiikkia. Jos kuuntelee jotain muuta, siitä täytyy vaieta tai tehdä numero. “Tämä hipsteri kuunteleekin Iron Maidenia”. Kylläpä olen kovin erikoinen…" :wink:

Minulla taas tuon yhteenkuuluvuuden tunne (ja -halu) syntyvät aika pitkälti siitä, olenko samalla aaltopituudella toisen kanssa, mikä selviää vain jos haluan itse tehdä tuttavuutta häneen. Ainakin voin tulla puolitiehen vastaan antamalla itsestäni helposti lähestyttävän vaikutelman.

Ihmisen ulkoisten puitteiden (koulutus, pukeutuminen, harrastukset tms.) samankaltaisuus minuun nähden lisäävät toki todennäköisyyttä siihen, että kyseessä on myös minua kiinnostava ihminen, mutta pelkästään niitä tuijottamalla voin menettää elämäni mittaan paljon: esim. pyörisin muka minulle “oikeassa” viiteryhmässä epäkiinnostavien ihmisten kanssa, tai välttelisin muka minulle “vääriä” viiteryhmiä, joissa saattaisi ollakin joku itselle sopiva tapaus.

Parempi ottaa vain ihminen kerrallaan ja katsoa, mitä kehittyy…?

–kh

Tämä on taas ihan omaa tyhmää päättelyäni jolle ei löydy taustoja mistään opuksesta, mutta minä luulen että ihan jokainen ihminen kokee masennuskausia ja alakuloa. Se miten syviä nuo hetket ovat, miten pitkään kestävät on yksilöllistä. Luulen että se että näistä asioista puhutaan eikä niistä enää vaieta tekee sen, että tunnistamme noita tunteita itsestämme.

Onko masennus oikeasti huonompi tunne kuin ilo ja onni? Toki se on jämähdyttävä ja tahkeaksi tekevä tunne, mutta entä jos se tulee siinä kohtaa että meidän kuuluukin levätä? Miten pitkään masennuksesta pitäisi kärsiä ennen kuin suostuu kemikaaleilla pyrkimään irti alakulosta? Kuka tietää, oikeita vastauksia tuskin on tutkijoillakaan. Omalla kohdallani tärkeimmäksi avuksi koen itseni tarkkailun, muttei liian tarkkaan.

Yritän hyväksyä sen että on päiviä jolloin en ole tehokas, on viikko joka vilahti ohi, ilman että sain juuri mitään tehtyä, vaikka tekemisiä oli listaksi asti.

Olisiko masennus tai ahdistus ihan normaalia, missä määrin ilo on normaalia? onko pitkä iloinen ja onnellinen kausi epänormaalia? Onko jollakulla kulunut kokonainen vuosi hyvässä vireessä? Sehän on epänormaalia, onko? Entä jos alakulo jää päälle? Kenellä ei jäisi, tänä pimeänä ja synkkänä kautena, kun aurinko katoaa päivä päivältä kauemmas.

Jos eläisimme kivikaudella, istuisimme nuotiolla näinä kuukausina, söisimme ja tarinoisimme, emme edes yrittäisi tehdä mitään “suurta” ja hienoa, jollei nyt sitten jotain kanoottia kopistelisi ontoksi jossain pitkän majan nurkassa… luultavasti tekisimme käsitöitä, puhdetöitä, sen mitä päivänvaloa riittää ja lopun aikaa lojuisimme nuotion lämmössä nauttien kesällä pyydettyä/poimittua ravintoa.

Vain nyky-yhteiskunta pakottaa meidät toimimaan “täysipainoisesti” kaamosaikana. Tähän kun liitetään kellon kääntely ja vääntely niin ettei edes keskipäivä ole keskellä päivää koko kesäaikana, niin onko ihme että pää menee sekaisin ja masentuu ja synkistyy ja tuntuu siltä ja tältä.

Kaikki se mitä olemme kokeneet on meissä, toisinaan kaikki nousee alitajuntaan tai tietoiseen mieleen saakka aiheuttaen ahdistusta, pelkoa tai mitä milloinkin, joskus olemme riittävän vahvoja, eivätkä nuo ajatukset paina ihan alas, mutta joskus olemme heikoilla vain siksi että olemme väsyneitä, huonosti ravittuja… silloin nuo ahdistavat ajatukset tuntuvat vuorenkokoisilta.

Kivikautinen elämä sopisi ainakin allekirjoittaneelle paljon tätä nyky-yhteiskuntaa paremmin. Talviaikaan en jaksa olla sosiaalinen, en iloinen, en seurallinen, en reipas, en hoikka ja liikunnallinen… olen puolinukuksissa, syön nopeita hiilareita ja pulskistun, mökötän tuon tuosta ja välttelen ihmisiä. Tämän kaiken hyväksyminen on vienyt valtavasti aikaa, mutta vähitellen ymmärrän että “tämä on minä” eikä siinä sinällään ole mitään “väärää” eikä minun tarvitse yrittää muuttua joksikin “hyväksyttävämmäksi” minuksi.

Olen keskeneräinen ja vaikken ole ylpeä siitä, en enää häpeä tai yritä tulla täysin “valmiiksi”