Masennukseen liittyvä romahtamisen tunne

Onko teillä kokemuksia. Kun olen äärimmäisen masentunut/ahdistunut niin minulle tulee omituinen romahtamisen tunne, tunne siitä, että hajoaa jotenkin kappaleiksi, että kaikesta tulee rovio, joka kruunaa ilmakehän saavutuksieni tomulla.

Todella romahtamista ei tapahdu, tulee vain tunne, että nyt tai kohta tapahtuu.
Millaista tämä on?

Joo, olen nyt, kun sossu päätti että tyttökaverini ei saa nähdä/olla missään yhteydessä minuun 28.9 Niin siitä lähtien.

Oleeene kuulemma liisn vaarallinen. 17 vuotiaalle.

tiedän varsin hyvin mistä puhut.luulin tänään sekoavani jälleen.en jaksaisi tehä mitää mut väännetää lääkkeiden voimin väkisin

Jees, täällä kans romahdetaan. Pikkuhiljaa, mitä pimeämpää ulkona, sen enemmän tarvii lääkkeitä minkä voimalla olevinaan pitäisi saada arki hoidettua. HAHAH eiiii toimi vielä, eli romahdetaanpa viel hetki.
Kaikki ympärillä kans romahtaa kun ei saa itestään mitään irti eikä asioita hoidettua. Odotan innolla millon tästä pääsee yli. Tai oikeastaan yritän pitää edes tuon ajatuksen päässäni että tästä pääsee yli. On päästy ennenkin, ja päästään nytkin. Vittu. Taistelematta en antaudu. Enkä halua enää sinne mustaan loukkoon missä ei enää jaksa taistella.

Kylläpäs olen avautumistuulella tänään :unamused:

Kyl ollaan taas romahdettu ja lujaa.
Poikaystävä jätti ja lähti toisen luokse.
En saanu viiteen päivään käytyyn suihkussa makasin vaan hiessä sängyssä. En pystyny viikkoon syömään mitään. Naapuri toi kissalle ruokaa, mutta hiekat jäi vaihtamatta ja hirveä kissankusenhaju. Sit en enää kestäny vaan lähdin itse kauppaan ja meinasin pyörtyä matkalla kun niin heikotti. Sain lopulta vietyä lääkereseptit terkkariin ja kävin kaupas ja siivosin. Nyt on jo parempi olo.

Kannattaa muistaa, että pitittynyt vakava masennus voi johtaa ihan puhtaaseen psykoosiin (been there) ja ainakin todellisuudentaju lähtee katoilemaan. Ja vaikka psykoosiin saakka ei ajautuisikaan, niin rankkaan masennukseen liittyvä unettomuus, eristäytyminen, vuorokausirytmin sekoaminen, syömättömyys jne. alkavat väistämättä muuttaa todellisuudentajua ja aiheuttaa noita romahtamisen tunteita. Ja kun täällä ollaan, niin eipä nämä käyttämämme “lisäravinteet” ja älytön itselääkintä psyykkeen tilaa ainakaan vahvista.

Joten viimeistään siinä vaiheessa kun noita romahtamisen tunteita tai todellisuudenvääristymiä alkaa tulla, niin olisi korkea aika käsillä hakeutua ihan oikeasti hoitoon; ihan vain siksikin että psykoosi- tai itsemurhariski on tuolloin oikeasti korkealla.

Ja olen kokenut myös tuon Salmiakin keroman romahtamisen kun tyttöystävä pakkasi kamppeensa ja häipyi toisen matkaan. Muutenkin hatara maailmahan siinä kaatui mutta jotenkin takaraivossa oli tieto siitä, että tällä romahdukselle ja karmealle tunteelle on järjellinen syy eli puhdas suru, kaipaus ja kaiken menetyksen tunne ja sitä kautta pysyi jotenkin järjissään. Tiesi ettei ole hullu vaan romahdukselle on olemassa ihan oikea syy.

masennuksesta olen päässyt eroon(kai) mutta ahdistuksesta en, joskus tulee vaa sellaisia vajoamisia vaikka en tiedä mistä se johtuu, joku pikku asia saattaa saada ihan sairaan ahdistuksen aikaan ja tuntuu et maailma romahtaa…

Joo itelläkin oli ennen paljon noita romahduksen tunteita. pienet asiat tuntu suurilta eikä tuntunut että pääsis ylös sieltä kuopasta enään. Jotenki ajan kanssa ja psykologi käynneillä sain pidettyy pään kasassa ja jatekttuu elämäs eteenpäin. Nyt tuntuu jo paremmalta vaikka noista unettomuus/ahdistus/paniikkikohtauksista kärsin vieläkin, mutta romahduksen tunteet ovat vähentyneet. “Pahimmista” ajoista on aikaa kohta jo vuosi ja uskon tulevaisuuteen mitä en sillon ennen pystyny kuvitellakaan. Rankkoja aikoja ja toivottavasti ne rankimmat on mun osalta kokonaan ohitse!

Mä en ihan tarkkaan ymmärrä mitä asiaa tuossa tarkoitatte (ei siis tod. oo tarkotus tulla nälvimään tms.). Ite sairastanu vakavaa masennusta ja useita vuosia ihan kongreettisesti harkitsin itsaria, välillä jopa yritin sitä. Mulla kuitenkaan ei ollu mitään väliä, teenkö mä jotain peruuttamatonta vai en. Mä koin että, ku mulla on vaihtoehto; lopettaa elämä, ni mä oon silti se joka päättää asioista. Toisaalta sit ku ei onnistunu ni koin itteni pelkäks luuseriks ja olin aivan helvetin epätoivonen ja masentunu. Muistan teini-iässä ku en 2vkoon noussut sängystä oikein mihinkään kun meinasin et kait makaamiseenkin kuolee… Ei kuollu…

Oon myös aikoinani ku rakkaasta ihmisesta (silloin siis) jouduin eroamaan pakon edessä (väkivaltaa liikaa, vaikka ite oisin tahtonu suhdetta jatkaa kaman takia; porukat sano et valitsen jomman kumman), mä oikeasti en tiennyt kuka oon. En tiennyt mikä on oikein moraalisesti; en tuntenut ketään. Oli exän kanssa joku suhde kokoajan ½v:den ajan, mut välillä en uskaltanu suudella ku meinasin et “se ei oo välttämättä oikein, en tunne häntä”. Välillä pelkäsin kaikkia, vaikka olin vuosia tuntenut ihmiset ni oli ku ois lapuissaan ollut; kaikilla on taka-ajatuksia ja kaikki tahtoo mua kusettaa jollain tavalla. Oli paras että itse olin itseni herra ja vain ne, ketkä suostu mua tottelemaan; oli mun puolella.

Kyl mä itekin usein kuvittelen, että tää maailma ei oo totta, oon vaa omis ajatuksis esmes sairaalas letkuis ja kuvittelen kaiken. Silti mä ajattelen et ennemmin mä en oo totta ku ympäröivä maailma. Tai sit et mä oon “koe-kaniini” jossa mut laitetaan tähän maailmaan jollain laitteella; mut enhän mä silloin voi tietää mitä mun pitäis tehdä, joten voin tehdä lähes mitä vaan.

Ehkä mä “selviän” oudoist fiiliksist just siks et koen et valinta on mulla. Tuli just viesti et sisko sai muksun; tällasissa tilanteissa ei oikeasti koe elämän olevan minkään arvoista. Mä oon siskolle kertonut kuinka tahtoisin lapsen, se on sanonu et musta tulis hyvä äiti, ne on seukannu saman ajan ku mä ja avokki; vajaan viikon vähemmän. Sillämies ei tahtonu lasta ennen 30v (mun miehestä ei vain saa selkeää vastausta, ei tuu miehellä olemaan helppoa lähi-aikoina; mun mielest jos ei osaa puhua tarpeeks selväst ni nopeammin saisin muksun ilman häntä); se sai sen “ylipuhuttua” reilun vuoden jälkeen; miks ne, miksen mä? Kenties jätän mun miehen ja otan jonkun joka tahtoo lapsen samantien, ei voi ymmärtää!! Ei ne oo ees kihlois, sisko tahtois; kuljettelee muiden sormuksia nimettömässään ja kehuu perheelle että mies kosi! Niin se teki lapsenkin kanssa, näytti ultra-kuvaa aiemmasta muksusta (toisen sisaruksen) ja sanoi että hänen muksu! Entinen paras kaveri teki “vanhanaikaiset”! “Unohti” pilsut ja kosi ite miestä joka on isänsä ikäinen; näinkö tässä maailmassa toimitaan? Ei riitä että on kuivilla, pitää tienata miljoona vuodessa ja pitää kämppä & mielenterveys kunnossa kokoajan; tosin kämppä on siisti! Nyt tuntuu että tämä kaikki on vain unta, mä en oo täällä; en tuu olemaan enkä tod. tahdo takaisin tulla! Masennus on ikävä kyllä tullut takaisin, olihan se jo reilun vuoden poissa. Mun olis paljon parempi olla jos vahingossa kuolisin. Elämä on edelleenkin jokapäiväistä taistelua eikä uutisistakaan mitään positiivista kuule! Tekis miel tehdä itelleen edes jotain, jotta tietäis edes elävänsä, niinhän se on ennenkin menty ja syöminen menee kovaa vauhtia samaan suuntaan kuten ennenkin eli syön sen 1-3krt/pv ja ruuasta jonka kissankippoon laitan jätän vielä salaattia luk. ottamatta ainakin kolmasosan avokille. Enkä tarkottanu mitää itsari-yritystä vaan ihan viiltelyä tai piikittämistä jolloin näkee olevansa sentään elossa… Eipä näytä ikinä parantuvan mut mitä voi olettaa kun välit porukoihin todella harvat, klinikalla ei aikoja, avokki ei vain osaa jutella sekä kavereille en edes asiasta mainitse!

Muistan ajan jolloin menin nukkumaan ja toivoin etten herää; valitettavasti niin ei käynyt. Mä ite uskon et se on joku puolustusmekanismi masennusta vastaan; tarpeeks ku masentaa ni maailma ei oo “todellinen”. Eihän oikeassa maailmassa vois näin asiat olla. Ite oon aivan sekasin, en voi käsittää että sisko jota mä suojelin ukolta ku se pelkäs (syystä), jonka piti mun kans muuttaa ekaa asuntoo (porukat halus molemmat pois mut rahotus ei onnan ja aloin vetää liikaa kamaa), joka veti kamaa mun kans, tahtoi kuolla myös, muutti muualle opiskelee (et pääs kaikest paskast pois), oli tosi epävarma itestään, yritti huolehtia musta ja joka muuttui täysin erilaiseksi sit ku pääs sinut itsensä kans ni sen mies ei tahtonut ennen 30v lapsia; ja se sai muksun! Sillä vain aivot suojas kaikkea paskaa, se muisti ½v sit vasta nuoruuden/lapsuuden tapahtumia; sitä ennen ne oli mutsin mukaan mun aivojen keksintöä! Tää on ku joku prkleen paska viihdeohjelma koko mun elämä tai sit mul on oikeasti väärä mies joka on niin tuppisuu, ettei uskalla edes unelmoida mistään “aidosta”. Voisin vaikka vannoa et kummia musta ei tule, noilla sisaruksilla kun on keskenään nuo kummi-jutut tod. näköisest sovittuna; toisaalta eipä niiden tarvi mun sukua ollakaan! En tiedä johtuuko epävakaast pers. häiröstä vai mistä mut pystyn helvetin hyvin asettaa ihmiset mun elämän ulkopuolelle! Mulla ei mene edes pari-suhteen päättymisen jälkeen kuin vajaa viikko ku oon itelleni psyykan kaikki neg- ja häiritsevät ominaisuudet toisessa ihmisessä jolloin en voi sietää enää tätä ihmistä ja sen tekoja yms. Toisaalta se on hyvä ja toisaalta huono ominaisuus; mua ei silti määrittle muut ihmiset! Joskus oon jopa miettiny et tapahtuiko jotain juttua vai ei, niin hyvin pystyn kyllä epäilemään selkeitä faktoja ympäristön suhteen, mut varmasti se on juuri aivot jotka tahtovat suojata ihmistä liian raskailta kokemuksilta. Kyllähän traumaattisen kokemuksen jälkeenkin ihminen saattaa saada pelkkiä “fyysisiä muistijälkiä” (jolloin samanlainen tilanne, asento, kosketus yms. aiheuttavat ahdistusta) tai blackout on myös mahdollinen. Silloinhan aivot suojaavat ihmisen psyykettä.

Masennuksessa varmaan tuo tunne että romahtaa totaalisesti, auttaa selvitymään. Kokee jo “romahtaneensa” jolloin suunta on vain ylöspäin. Samoin olo helpottuu kun tämä “totaalinen romahdus” on tapahtunut vaikka olo olisi epätodellinen… Vaikea sanoa tai mun edes tarkkaan ymmärtää mut toivottavast kaikki ei ollu ihan offia, sori jos oli… Mä vähän järkytyin jälleen… siksi koska koen ettei musta ole kertakaikkiaan mihinkään! Tosin mä oon taistellu tuulimyllyjä vastaan ekasta luokasta lähtien joten se on aika hyvin mun pieneen kaaliin kyl tehty selväks et mä en kuulu “normien” joukkoon… En tahdo mennä nukkumaan, mä tahdon oikeasti “hajota” edes jotenkin, mä ku en osaa itkeäkään ja röökinkin taas lopetin pari pv sit, PRKL! :frowning: Sori oikeest jos on aivan offia, aika pahast hajotti tuo tieto… :cry: Välit sisaruksiin huononee taas entisestään ja tässä ei oo läheskään kaikkia faktoja mukana eli en oo kateellinen siskolle muksusta vaan jostain aivan muusta; mä jokatapaukses rakastan muksuja!

Et Sinä Malibu ole missään tapauksessa surkea tms. Olet hyvä kirjoittaja; lahjakas ja avoin. Onneksi jaksat olla täällä saunassa. Sinun kirjoituksesi ovat mielenkiintoisia ja “laajoja”; moniulotteisia. Oireesi kyllä viittaavat masennukseen kun et itse tajua kuinka hieno ja rakastettava olet!

Mä hölmö menin sillon uskoo lääkäreitä, että lääkkeet on ainut vaihtoehto. myöhemmin sain vasta muuta tukea. Nyt sitte popsitaan näitä namuja varmaan loppu ikä ( tarkotan masennuslääkkeitä).

Mulle se romahtaminen oli niin sekava tilanne ja koin hirveetä aggressioita kaikkea kohtaan ja itsetuhoisuutta…itkin jos pystyin. En osaa tosin sanoa miten pitkään se “tunne” kesti. Oon niin onnellinen siitä, että mun läheiset jakso kattoo mua niinäkin aikoina.

tässä vähän lisäystä minun edelliseen kommentiin…

Masennus ja raskaus eivät ole hyvä yhdistelmä. Elämän pitää olla 100% hyvässä kunnossa ja mielen TERVE, että moraalisesti saa hankkia lapsia. Raskauden jälkeen on muutenkin hormonit kierroksilla ja riski masentua terveelläkin on korkea. Olen nähnyt läheltä sellaista taistelua, että huh. En todellakaan suosittele ellei takana ole ainakaan 5 päihteetöntä ja mielentervettä vuotta. Varmaan joku loukkaantuu , että mitä mä selitän kun en naisen biologisesta kellosta voi tietää, mutta voi voi. Lastarit on jo täynnä ennestäänkin…

Siis musta on lähinnä tuntunut, että elämä on palapeli ja joku hajotti mun palapelin niin pirstaleiseksi, etten löydä paloja, enkä tiedä, miltä ne enää edes näyttää…