Hei plinkkiläiset!
Olen kirjoitellut tuonne lopettaijiin joitakin vuosia sitten, viimeksi kai vuosi sitten.
Takana on kolme vakavaa yritystä lopettaa juominen, ne ovat kestäneet 4-6 kk.
Viimeinen kuiva kausi päättyi viime kesäkuussa. Sen jälkeen juominen on ollut
tasaisen tukevaa…viikot pyristelen selvin päin, vieläpä käyn töissä
arvostetussa ammatissa ja harrastan joka ilta liikuntaa…mutta oikeasti
mielessä on vaan perjantai…heti kun pääsen kotiin työpäivän jälkeen avaan
viinipullon ja siitä se lähtee. Usein miten, vaikka tarjolla olisi jotain
sosiaalista aktiviteettia - esim tänään työporukka lähti yhdessä
rentoutumaan - mä sulkeudun mieluummin kotiin ja juon yksinäni.
Olen taas miettinyt jo pitkään, pitäiskö lopettaa juominen kokonaan,
koska mistään kohtuujuomisesta ei näytä tulevan mitään - ja tämän sanon
25 vuoden juomiskokemuksella (olen 52-vuotias). Mutta kun se tuntuu jo etukäteen
niin epätoivoiselta että…kerron miksi:
- kun en juo, vaikutan muiden silmissä hyperkunnolliselta siveelliseltä nipottajalta…mikä ärsyttää mua
suunnattomasti…toisaalta olen sitä, ja toisaalta jotain ihan muuta. Ja toisaalta se, että annan tällaisen
asian vaikuttaa itseeni ärsyttää mua vielä edellistäkin enemmän… - kun en juo, muutun edellämainitun kaltaiseksi…
(Nyt samalla kun kirjoitan tulee mieleen, miksi en vaan voi hyväksyä sitä että olen hyperkunnollinen uskovainen
siveellinen nipottaja…
) - jostain ilmaantuu ihan tolkuttomasti energiaa, kunnianhimoisia ideoita, sekä aikaa toteuttaa ne…
mut mä en vaan enää jaksa mitään kunnianhimoisia projekteja, koska ei vaan enää kiinnosta…
mieluummin sitä olisi ihan kaikessa rauhassa…mut jos on vaan ihan kaikessa rauhassa
niin helposti tulee mieleen ruveta juomaan, koska ei ole mitään erityisen tärkeää jonka takia ei pitäisi juoda.
Eli koko homma on totaalisen ristiriitaista…onko jollain samanlaisia mietteitä? Onko joku
Tullut johonkin järjelliseen ja ennen kaikkea toimivaan johtopäätökseen niistä?
AI niin vielä…nyt olen löytänyt raittiin, kunnollisen miehen, jota ei yhtään häiritse se, että mä juon.
Ensin olin sitä mieltä että great! Tai no joo, se onkin great…oma ongelmahan tämä on.
Niin, uskon että jos lopetan juomisen, tämä mies ei enää tunnu riittävän hyvältä mulle,
lemppaan sen yli laidan ja sitten ollaan taas niin tutussa raittiissa yksinäisyydessä…argghhh
Eli on paljon pelkoja raittiuteen liittyen, mut ne ei ole kuviteltuja, koska mä tiedän etukäteen
millaista se on. Onko mahdollista, että ihminen lopulta vaan hyväksyy alkoholisminsa - siis sen
että on juova alkoholisti?
etenkin jos saa pidettyä sen jonkinlaisissa rajoissa ja elettyä sen kanssa
.