Nimimerkkien A A kannustuksesta ja halusta selvittää juomishistoriaani ja nykytilannetta sekä itselleni että muillekin kenties, aloitin tämän ketjun. Olen siis Looper, 35 v naisihminen ja alkoholisti. Koska tämä on juoppoelämänkerta, jaksotan tätä kronologisesti. Eli:
Nuoruus: Olin ns. kiltti tyttö ja murrosiässä tuli kova halu irtautua siitä roolista. Ryyppäilykokemukset alkoi n. 14-vuotiaana ja oli heti ongelmallisia, tavaroita katosi, mustelmia tuli, muisti meni, oksensin. Morkkikset oli pahoja ja tein ikuisia raittiuslupauksia. Silti jatkoin sinnikkäästi harjoittelua ja kehitin itselleni ns. rokkiminän ja seurani valitsin sen mukaan. Pian ryyppääminen ja siihen liittyvä hauskanpito oli pääasiallinen harrastus. Olin kännissä rohkeampi ja estottomampi. Jostain olen lukenut, että kun ihminen addiktoituu, henkinen kehitys pysähtyy siihen kun ongelmakäyttö alkaa. Tuolla logiikalla henkinen ikäni on noin 15 vuotta.
Opiskeluvuodet: Sama meno jatkui opiskelupaikkakunnalla ja biletys, monipäiväinen kaljoittelu yms. oli tärkeämpää kuin opiskelu. Poikaystävät vaihtui. Muitakin aineita kokeilin, onneksi niihin ei ollut kovin suurta aksessia, ties missä muuten nyt olisin. Mutta viina oli pääasiallinen juttuni, halusin olla sosiaalinen ja alko teki minusta sellaisen. Menin töihin ja enemmän kuin monta kertaa suoriuduin erittäin rimaa hipoen vastuullisista hommistani. En enää osannut olla seurassa, jos siellä ei ollut alkoholinkäyttöä. Seurassa olin kiinnostuneempi juomisesta kuin ihmisten kanssa olemisesta. Epäilin olevani masentunut, vaikka luultavasti olin vain krapulassa. Hommasin masennuslääkkeet ja rauhoittavia. Kerran krapulassa koetin tappaa itseni rauhoittavilla. En onnistunut. Jatkoin elämäni sotkemista monella sektorilla.
Vuodet erämaassa: Aloitin taas pitkän parisuhteen ja muutin uudelle paikkakunnalle. Mies käytti alkoholia jopa minua enemmän, piilotteli pulloja, menetti ajokorttinsa jne. Minä olin hyvänä ryyppyseurana ja pystyin aina ajattelemaan, etten ainakaan noin paha ole.En kuitenkaan väitä että juomiseni lisääntyminen oli miehen vika, eihän kukaan minua pakottanut juomaan, ja olihan minulla jo sellaiseen elämään hyvät pohjat. Pakko vain todeta, että pitää paikkansa se, että naiset alkoholisoituu helposti miestensä rinnalla. Juomisesta tuli lähes jokapäiväistä, en silti osannut lähteä. Olin alle 30 v. Olin lähes aina, siltä nyt tuntuu, kännissä tai krapulassa. Hommat kulminoitui pahasti ja erohan siitä tuli.
Seesteisemmät vuodet: Taas aloin seurustella ja jo hyvin varhain poikaystävä teki selväksi, että jos otat, hän lähtee. Niinpä tsemppasin ja ensimmäisten vaikeiden viikonloppujen jälkeen aloinkin tykätä selvinpäin olemisesta ja sain nauttia melko pitkästä raittiudesta. Se oli kuitenkin ulkoisen auktoriteetin ja pakon sanelemaa, ei niinkään omasta halusta lähtevää. Parin vuoden päästä aloin juoda salaa, jonka varsinkin uuteen työhön littyvät matkat mahdollistivat. Morkkikset ja mokailut jatkui, mutta pienemmällä tiheydellä. Kerran kiinni jäätyäni (en tullut yöksi kotiin) menin AA:han että voisin todistaa miehelle ja muille huolestuneille läheisille, että halusin lopettaa juomisen. Kävin AA:ssa pari viikkoa joka päivä, kunnes tilanne rauhoittui. Jollakin tasolla halusin kokonaan eroon viinasta, mutta en ollut vielä valmis. Elättelin yhä toivoa, että voisin ottaa ”vain pari” ja rentoutua jonkun viinilasillisen äärellä. Kotona tunsin olevani ansassa vailla sosiaalisia suhteita, ja että minua kytättiin ja arvosteltiin. Elämä jumahti työn ja kodin neljän seinän sisään. Identiteettini oli alkoholisti.
Pohjanoteeraus: Aloin juoda yhä enemmän, yhä vähemmän salaa. Hain taas terapiaa ja masennuslääkkeitä. Pian olin tosi kemikaalikoukussa lääkkeiden kanssa, oli estoja vievää masennuslääkettä, rauhoittavia (joita eivät sitten enää määränneet, kun alko-ongelma paljastui) ja nukahtamislääkkeitä, jotka tasotteli masennuslääkkeiden piristävää vaikutusta. Join lääkkeiden kanssa, ja morkkiksiinhan ne auttoikin. Pääsin terapiaan. Erosin. Sitten sattui pahimmista pahin moka , jonka tein humalassa ja lääkkeissä, ja jonka seurauksia sain selvitellä koko viime syksyn moninaisilla tahoilla. Syksy oli elämäni vaikein. En silti lopettanut juomista kokonaan.
Nyt: En halua enää ikinä juoda, olla humalassa ja varsinkaan krapulassa. En tiedä kuka olen, enkä erityisemmin pidä siitä henkilöstä, joka luulen olevani. Eämässä on paljon hyvää, esim. nykyinen parisuhde, mutta myös paljon stressiä ja sekavuutta ja pelkoa. Suurin stressi liittyy töihin ja raha-asioihin. Mulla ei ole kauheasti ystäviä, enkä oikein harrasta muuta kuin liikuntaa. Läheiseni (eli perheeni) tietävät ongelmistani, eivätkä enää luota minuun, mutta ilman läheisten tukea (konkreettista, rahallista) olisin vielä pahemmassa pulassa kuin nyt. Ihailen täällä plinkissä niitä nuoria, jotka ovat osanneet lopettaa jo parikymppisinä ja kadehdin kuin sairas. Juomiseni ei viime vuosina ole ollut monipäiväistä, vaan yleensä kärvistelen yhden kännipäivän jälkeen ne noin viikon kestävät krapulat ja sitten vasta parin, kolmen viikon päästä tulee ajatus, että entä jos nyt vähän juhlistais jotain hyvää hetkeä lasillisella. Ja siitä ei koskaan ole seurannut mitään hyvää. Viimeinen kännäily päättyi erittäin epämääräisille jatkoille joista onneksi osasin lähteä pois.
Tällainen pitkähkö vuodatus. Kiitos, jos jaksoitte lukea!
Joo äitiys ja alkoholi tai vanhemmuus ja alkoholi-ongelma ei oo hyvä yhdistelmä, ja syyllisyysskaalathan se vetää maksimiin - niinkuin kuuluukin. Mutta Neiti K, vaikka se biologinen kello tiksuttaa itse kullakin, niin ei oo myöhäistä - nykyäänhän se on suorastaan muodikasta tehdä lapsoset 40 -vuotiaana. Ja tiiäppä niistä parisuhteistakaan onko niistä mihinkään, omani on ainakin aika epätasa-arvoinen.
