Hei.
Olen lukenut monta vuotta täältä muiden kokemuksia ja tarinoita. Tuntuu hullulta kirjoittaa nyt itse, vaikka olen jo päässytkin pahimman ohi.
Tunsimme mieheni kanssa nuoresta, liikuimme samoissa porukoissa. Oli kuitenkin useamman vuoden väli aikuisuuden kynnyksellä, jolloin emme olleet tekemisissä, hänen päihteidenkäyttönsä takia. Päihteitä meni laidasta laitaan ja meno oli sen mukaista. Hän hakeutui korvaushoitoon, johon pääsi ja elämä alkoi mennä parempaan suuntaan. Tulin mukaan kuvioon ja aloimme seurustella. Muutimme yhteen, hän opiskeli ammatin, sai töitä ym. Elämä oli ihan mukavaa. Saimme lapsen, tuntuu että se sai kaiken alkamaan alusta. Tuli kauheat mielialanvaihtelut, maniaa ja masennusta. Ensimmäisen kerran silmäni avautuivat tilanteelle kun löysin värkin pesukoneesta. Riitelyä ja pahaa mieltä, valheita, syytöksiä ym… Kuitenkin korvaushoito “sujui” ja seulat oli aina puhtaat. Aloin epäillä ja sairastutin itseni siinä samalla. En osannut nauttia enää hyvästä jaksosta kun tiesin, että kohta on vauhti päällä. Ihana ja kiltti mies alkoi käyttään hyvin rankkaa henkistä väkivaltaa, ja kirsikkana kakun päällä tuli myös tönimistä ym kuvioon. Viimeinen niitti oli, kun hän kävi kävi päälle kunnolla. Erottiin.
Alussa kaikki meni ihan hyvin, mies skarppas ja sai asioita kuntoon, sai uuden työpaikan ym. Lapsemme vieraili hänen luonaan säännöllisesti. Sitten kaikki rysähti. Agressiivisuus nosti päätään, sekavat puhelut ja selvä sekoilu aiheutti sen, etten enää antanut lastamme hänelle, soitin lastensuojeluun ja pyysin apua. Sainkin sitä kautta selville, että lapseni isältä on katkaistu korvaushoito ja elämä on huonolla tolalla, lastaan ei saa tavata ja ei ollut yhteistyöhaluinen miltään osin. Siitä on nyt kohta vuosi. Nyt hän oli vasta katkolla kaksi viikkoa, mutta mitäpä hyötyä siitä on… Pääsi sieltä ja kaikki jatkui samanlaisena. Nykyään on minua kohtaan ihana ja sanoo mitä haluan kuulla. En tietenkään usko, mutta silti jossain syvällä sisimmässäni toivon, että saisin sen ihmisen takaisin joka oli joskus. Lapsen tapaamiset järjestetään joskus tulevaisuudessa valvotusti, sittenkun hän saa vähän elämänsyrjästä kiinni, jos saa.
Olemme siis eronneet, asumme erillään. Emme tapaa. Joskus puhumme puhelimessa ja lähettelemme viestejä. Mutta miten pääsen hänestä yli… Erostamme on pari vuotta, silti vaan roikun kiinni menneessä. Joka päivä tunnen surua tilanteesta. Lapseni kanssa meillä on asiat hyvin, erittäin hyvin. Mutta olen hirveän surullinen pienen lapsenikin puolesta, miksei isä tee hänen takiaan kaikkeaan, miksei lopeta päihteidenkäyttöä. Miten pääsen eroon näistä ajatuksista ja surusta? Miten pääsen eroon miehestä omassa mielessäni? Tuntuu, että hänen kanssa elämä on ollut kokonaista, en osaa kuvitellakkaan elämää jonkun muun kanssa… Enhän voi loppuelämääni velloa tässä tilassa…? Hän on kuuleman mukaan hakeutunut korvaushoitoon, mutta uskon, että tarkoitus on vaan saada ilmainen lääkitys. En enää jaksa uskoa, että tavoitteena olisi raitistua. Olen vihainen, katkera ja surullinen. Hänen vanhempansa syyttävät kaikesta minua, emme ole missään tekemisissä. He ovat aina syyttäneet minua, jopa siitä kun mies kävi päälleni.
Miten te muut käyttäjien puolisot olette käsitelleet näitä tunteita? Onko se suhde tuntunut erilaiselta kun muut? Siis onhan se erilaista ollut, päihteiden ym osalta. Mutta onko se hullaantuminen ollut jotenkin paljon syvempää siinä suhteessa? 