Luonnon parantava voima

Mitä luonto sinulle merkitsee? Mikä osuus luonnolla; metsällä, vesistöllä, kaupunkiluonnolla, puistoilla on ollut sinun raitistumisprosessissasi? Vaiko mikään?

Omalla kohdalla luonto on ollut tärkeä aina. Erityisesti vedet ja metsät. Siksi on ehkä hieman vaikeaa tai keinotekoista eritellä miten ne ovat vaikuttaneet tai olleet mukana erityisesti tässä raitistumisen matkan varrella. Mutta mukana ovat olleet ja toimineet monin tavoin eheyttävästi ja uusintavasti.

Raittius on ehkä terästänyt luontokokemuksia entisestään. Kaikki tuoksuu, haisee, kuuluu ja tuntuu kirkkaammin. Vihreässä, sammaleisessa metsässä voi paitsi nähdä myös tuntea vihreän virtaavan sisään ja täyttävän joka solun uudella energialla. Vedessä koko energiakenttä puhdistuu ja uusiintuu. Miten silmä ja sielu lepää katsellessa aukeaa peltomaisemaa, merta tai järven selkää. Mitä tapahtuu, kun katselee kukkulalta/vuorelta alaspäin…aivan, asiat saavat uudet mittakaavat ja kaikki tuntuu taas kovin suhteelliselta. Entäpä sitten se kaikki hyödyllinen kerättävä, jota metsät ovat pullollaan. Mikä ilo ja hyöty samassa paketissa!

Luonnossa on kiva käppäillä ja mietiskellä. Tässä ihan lähellä on joitakin polkuja, joihin pääsee mukavasti aina kun tekee mieli lepuuttaa aivojaan. Luonnossa tuntee olevansa jotenkin yhtä, en sitä paremmin pysty selittämään. :mrgreen:

Juodessa vielä suhde luontoon oli suunnilleen sellainen, että jos joku lenkkipolku oli oikoreitti johonkin kapakkaan, niin sitten käytettiin sitä. Sinne on jopa tullut joskus teininä kiikutettua tyhjät pullot, kun ei niitä kehdannut kotiinkaan säilöä, ettei palaisi vanhemmille ryyppämisestä. No paloihan siitäkin kyllä sitten lopulta, kun ei muka jaksanut viedä tarpeeksi kauas (saatikka KAUPPAAN) ja naapurit huomasivat. Ei perhana kyllä, miten idioottimaista :unamused:

Kiva, kun heti innostuit vastaamaan ikzu! Tuo on asia, jota minäkin luonnossa koen. Yhteyttä, ykseyttä kaiken kanssa. Ei minusta haittaa, että sitä ei pysty sen enempää selittämään. Se on hieno tunne ja vähän mystinen sekä luultavasti etenkin suomalaiselle ihmiselle hyvinkin tuttu.

Luonnosta tykkään, kovasti. Silloin tällöin retkeilen, yövynkin metsässä. Ongellekin lähden, katiska harvakseltaan rantavedessä. Sienestän ja marjastan, luonnonkasvien käyttömahdollisuuksia olen opetellut ihan mielenkiinnosta.

Ja tänäänkin, olen kiipeillyt puissa, syönyt banaania, nyppinyt nenäkarvojani, maustanut soppaa itsekerätyillä suppilovahveroilla ja sikurirouskuilla, keittänyt elävällä tulella hellalla sen sopan, haistellut kuusenhavuja ja katsellut harakoita .

Eiköhän tää elämäni aikalailla luonnon kanssa elämistä vielä ole…

Kaikesta raskaudestaan, mitä metsämökkisi ylöspito vaatii, huolimatta sinä olet kyllä onnen pekka MM! Elät sellaista elämää kuin itse haluat ja sellaisessa paikassa kuin itse haluat. Ymmärrän kyllä myös olosuhteiden ankaruuden toisinaan ja siksi tiedänkin, että oma hermo ei ihan noin lähellä luontoa kestäisi iäti. Ainakaan näin usean lapsen ja elämän tämänhetkisten velvollisuuksien kera…ehkä joskus sitten, onhan noita suunnitelmia.

Silloin kun olin tämän lopettamisen alkumetreillä, niin ensimmäiset väkevät ilon kokemukset liittyivät juurikin ulkona ja luonnossa olemiseen. Aurinko, puut ja kasvit näyttivät yhtäkkiä jotenkin uusilta ja ihmeellisiltä, elämä kohisi korvissa ja rinta oli riemua täynnä! No, on siellä metsässä monta murhettakin tullut itkettyä sammaleen loputtomaan pehmeyteen tässä matkan varrella. Ja huudettua ja paruttua… paremmalla mielellä aina pois tullut kuitenkin. :smiley:

Miulle luonto on kans aina ollut todella tärkeä. Yksi ehdottomasti tärkeimmistä asioista elämässäni. Metsä ja järvi, ne mullakin ovat lähimpänä sydäntäni. Meren koen liian suureksi jotenkin, se on jopa pelottava…ja samoin tunnen vuoria kohtaan. Tuntureista ja vaaroista sen sijaan tykkään. Mutta eniten rakastan näitä lähimetsiäni ja tuota omaa pienehköä järveämme…tai no ei se nyt tietenkään meidän oma ole, käytän vain sitä nimitystä.

Metsässä ja järvellä sielu rauhoittuu jotenkin selittämättömällä tavalla, sitä tunnetta ei tule missään muualla. Kun luonnossa on tarpeeksi pitkään, niin tuntuu että se luonnon syvä rauha täyttää sielun…ulkona vietetyn päivän jälkeen olo sekä fyysisesti, että psyykkisesti raukean rauhallinen.

Se on korvaamattoman tärkeää mulle.

Näin on! Ja asiat jotenkin kummasti järjestyvät päässä uudelleen…

Sori basille, että menee nyt vähän aiheen vierestä, mutta voisiko ollakin, niin että ihminen kun tässä vieraannuttaa koko ajan itseään enemmän ja enemmän luonnosta, niin se näkyy sitten päivittäin uutisissa. Milloin mitäkin talouskatastrofia on ja väkivaltaa, sekä joukkosurmia joka puolella. Pahaa oloa siis kiteytettynä.

Osta, osta ja osta sitä ja tuota, mitä muka tarvitset ja ikinä et kuitenkaan ole pysyvästi onnellinen.
Kuluttaminen perustuu siihen, että ihminen täyttää jotain tyhjiötä itsessään, jota mikään tavara ei kuitenkaan koskaan pysty täyttämään pysyvästi. Ja sitähän minun ryyppämisenikin oli. Tyhjiön täyttämistä. Mutta pyörä pieni pyörii ja ihmiset siellä sisällä jatkaa päätöntä kujanjuoksuaan. Mutta luonnossa kaikki on niin paljon yksinkertaisempaa. Kun onnellisuushan tulee sisältä päin, ei ulkoa päin. Ja se on, niin yksinkertainen asia, että sitä ei tarvitse edes selittää mitenkään. Eckhart Tolle mm. puhuu tästä paljon.

Minulle luonto merkitsee todella paljon, se on paikka, jossa voi olla rauhassa ja keskittyä juuri siihen hetkeen. Vietän luonnossa aikaa melko paljon, nykyään koiran kanssa ja kesästä kesään koen eri vuodenajat metsässä liikkuen ja nauttien luonnon antimista.

Luonnossa mieli lepää, käsillä on vain hetki juuri nyt ja tässä.

Mulle tuli just tän raitistumiskokemuksen ja Jeesuksen löytämisen seurauksena The Korpien Kutsu… mua alkoi vastustamattomasti kutsua kotiseudun metsät ja myös muut metsät ja erämaat… Yhtäkkiä tämä pk-seutu tuntuu vastenmieliseltä paikalta missä ei ole elämää…ainoastaan himoa ja halua ja epätoivoa…
Kunpa voisimme vaeltaa luonnon lähteille solisevien purojen ja vesistöjen äärelle… Pois, kauas pois betonihelvettien ja autohelvettien lähteiltä…kaihoaa

Kaupunkiluonto, tai lähiöluonto, on konkreettisesti lähellä itseä ja lähellä sydäntä joka päivä. <3

Jaksan joka päivä ihastella syksyn hehkuvaa väriloistoa kotikulmieni vaahteroissa, pihlajissa ynnä muussa. Haluaisin valokuvata sitä, mutta valokuvissa vaikutelma olisi kuitenkin vaimeampi kuin mitä jokainen näkevä voi ympärillään nähdä.

Täällä missä asun, on myös korkeita kallioita, metsää ja meri.

Meri on siis myös läheinen elementti, vaikka olen syntyisin sisämaasta; järvi-Suomesta. Viihdyn meren äärellä niin kotiseudulla kuin muilla mailla vierahillakin.
Merihän on myös elämän symboli, ainakin unikirjojen mukaan.

“Jag trivs bäst i öppna landskap, nära havet vill jag bo,…” <3

Jotain osana suurta olemista on minunkin helppo luonnossa kokea.
Yksi tärkeä asia luonnonläheisessä elämässäni on päivän ja yön ero.

Valosaasteesta ja sen vaikutuksista on jotain tutkimuksia tehty, ja havaittu että ei ole hyväksi jatkuva valohoito.

Eilinen ilta kuutamoineen oli mahtava, kun sitä sai katsella ilman kilpailevia lamppuja.

Samoin tähtitaivas on itsensä näköinen ja tuntuinen silloin kun joukossa ei ole katuvalolamppuja, naapurin kirjavaa jouluvaloyhdistelmää tai liikennevaloja - strippibaarin vilkkuvasta valomainoksesta puhumattakaan.

Ne tähdet, heikommatkin, tulevat esiin kunhan ympäristö on sellainen että niille on tilaa.

En sitten tiedä mistä johtuu, osa ihmisistä ei pidä pimeästä, osa jopa pelkää. Minulle taas yön tumma, pehmeänlämmin maailma on kovinkin turvallisen tuntuinen. Järjetön ajatus, tietysti, mutta jotenkin on olo sellainen kuin mikään paha ei voisi edes nähdä minua, joten mitäpä minä pelkäisin.

Basi, muistanen sinulla olevan myös ex-patrioottitaustaa. Eli olet ollut myös kauan Suomen luonnosta etäämmällä? Minulla on ollut aina hyvin läheinen suhde kaikkeen luontoon liittyvään. Täällä kaupunkialueella nämä elämykset jäävät vähiin- valitettavasti.
Olin kesällä Suomessa ja tietysti myös metsiköissä rämpimässä. Ja vähän fisustelemassakin. Minua hämmästytti, että vuosikymmenien jälkeenkin tuli heti tuttu fiilis. Ei näitä unohda.
Kuvaisin tunnetta ehkä osuvimmin jonkinlaisen alkuvoiman aistimisella. Oma itse kutistuu hyvin pieneksi. Suomessa kasvaneena tiedostan myös ne vaarat ja rajoitukset joita luonto meille asettaa. Täällä jos eksyt metsään, sinut ennenpitkää löydetään. Suomessa myös- 10 vuoden jälkeen hieman hoikempana. :mrgreen:

Juu, kylläpä kyllä. Eikä tuo nyt niin kaukana ole, oikeastaankin edelleen kahden maan loukossa. Joka kerta kun olen ulkomailla asunut tai pitemmän työrupeaman viettänyt olen etsinyt ns. luontopaikat. Joissakin paikoissa se on ollut helppoa, mutta toisissa paikoissa se on vaatinut vähän enemmän vaivaa. Keski-euroopassa, siinä sinun naapurissasi asuessani, olin keskellä mitä hulppeinta luontoa Jura-vuorilla. Sen metsä-alueet muistuttavat aika paljonkin Suomen metsiä ja monet samat sienet löytyvät myös sieltä. Juralle eksyy ihmisiä vuosittain ja kunnon myräkän tai sumun sattuessa on leikki kaukana. Viimeisin keikka tuolla etelämmässä vaati vähän enemmän autoilua luontokokemusten äärelle, vaikka talo sijaitseekin kaupungin laitamilla rosoisessa lähiö/maaseutu/kaupunki rajamaastossa. Siellä autoteiden raiskaamat maisemat ja loputtomat roskakasat/muovipullot pilasivat usein luontofiilistelyn, mutta kyllä sieltä ihmisvapaatakin luontoa löytyy. Suomen luonto loputtomine metsineen ja vesistöineen on kuitenkin niin ainutlaatuinen, että tiedän tasan tarkkaan mitä tarkoitat tuolla fiilksen tavoittamisella. Yksi asia mitä arvostan todella paljon on jokamiehen oikeus; ilmaiset rannat ja vapaat metsät kulkea sekä nauttia metsän antimista. Nämä asiat kun eivät ole muualla ollenkaan niin yksinkertaisia.

En minäkään esim. Alpeilla ilman opasta lähtisi seikkailemaan, sen verran kunnioitan luontoa joka paikassa. Jokamiehen oikeus on hieno asia. Sääli vain, että on sekä ulkomaalaisia että paikallisiakin jotka eivät aina tajua että sellainenkin käsite kuin jokamiehen velvollisuus on olemassa. Nämä sitten leimaavat asiallisenkin porukan.
Otsikkoon liittyen vielä sen verran, että sunnuntaisin suunnistan läheisen ison joen rannalla olevalle luonnosuojelualueelle. Tarpeeksi varhain kun lähtee voi olla jopa törmäämättä muihin. Muuten mahdotonta. Varsinkin kauniilla säällä ylikansoitettu. Pöh.

Valoista ja luonnollisesta yön ja päivän erosta kun kirjoitin, niin tuli mieleen sekin, että on minulle tärkeää myös luonnollinen äänimaisema.

On tästä lähdettävä liikenteen mekkalaan, koneiden ja työkalujen ääniä on kuunneltava ja mihin sitten menetkin, kauppaan tai kaduille niin ainakin musiikin jumputus seuraa mukana -ettei vaan ihmislapsi joutuisi tyhjiössä olemaan.

Mutta, ei ole sekään asia ihan yksinkertainen.

Kaikkialla on myös luonnollisia ääniä, jos ne eivät jää tekemällä tehtyjen äänien alle.

Täällä voi yön hetkinä kuullaa vetelämmänkin tuulen puhuvan, oksien napsahtelevan, sateen naputuksen ikkunalasiin, tottakai… ja ne pienet äänet, luonnon itsensä tekemät, ne ovat minulle osa sitä kokonaisuutta johon kuulun.

Moottorisahaa päristin tänään itse, ja kuulosuojaimista huolimatta myös kuuntelin. Ei sekään ääni tietysti kamalammasta päästä ole, mutta ei nyt niin nautintokaan. Mieluummin sit vaikka noita harakoita ja muita lintuja kuuntelen.

Tähdistä puheenollen, nyt on niin hieno täysikuu ja pilvetön taivas, että taidan tästä hakeutua keinovalojen ulottumattomiin tähtitaivasta ihailemaan :sunglasses:

Niinpäs onkin!

Tuossa se möllöttää suoraan ikkunasta.

Pitääpä kans mennä välillä pois tästä näyttöruudun valosta, ja muidenkin lamppujen ulottumattomiin ihailemaan.

On se mahtava katseltava!

Meren kohina on hieno luonnollinen ääni. Etenkin sellanen oikein ison meren kohina, vaikka kaikki kunnia toki meidän Suomenlahden liplatuksellekin.

Goalla mulla oli tapana lähteä aamuvarhain, auringon noustessa meren rantaan kävelemään ja joskus jopa hölkälle. Kirmasin aamuhämärässä pitkin rantaviivaa joka jatkui samanlaisena silmänkantamattomiin.

Sitten istahdin rantsuun lootusasentoon ja suljin silmät, ja kuuntelin merta. Valtameri kohahtelee, huokuu, pärskii… värisyttävän suuren ja voimakkaan kuuloisena.
Vaikka itsensä tuntee valtameren rannassa hyvin pieneksi ja heikoksi, niin silti se on samalla mielettömän vahva tunne. Voimakkaasti elossa!