Lukupiiri pyörii?

Aloitanpa tällaisen ketjun, kun tapani miettiä asioita on peilata niitä asiaa koskevan kirjallisuuden kautta. :slight_smile:

Olkoon tämä ketju jonkinlainen “lukupiiri”, johon voivat sallistua myös sellaiset läheiset ja muutkin palstailijat, jotka ovat kiinnostuneita lukemansa pohdiskelusta omalla kohdallaan tai vaikka ihan yleisesti. Tarkoituksena on puhua alkoholistin läheisenä, mutta omaa itseä, omia tunteita ja reagointitapoja ihmetellen ja oivalluksesta niitä pyrkiä ehkä muuttamaankin. Jos haluaa avata oman tulkintansa mukaan itselleen tärkeän kirjan keskeistä sanomaa enemmän yleisellä tasolla, sekin on sallittua ja suotavaa, jospa siitä saisi joku ketjun mahdollinen lukija itselleen hyvää vinkkiä.

Muistaakseni jostain cricketin kommentista johonkin niistä miljoonista ketjuista, joita olen näinä kahtena viikkona lukenut kävin lainaamassa psykiatri Martti Paloheimon kirjan “Kotivammaisuus, suomalaisen lapsuuden haavat”. Paloheimo kertoo kirjassaan oman näkemyksensä siitä, mikä aiheuttaa ihmisen psyykkisen ja henkisen pahoinvoinnin ja sairastumisen. Hänen näkemyksensä on tavallaan hyvin lähellä Hellstenin näkemyksiä. Pähkinänkuoressa sanoma on, että lapsuuden kodissa koettu välinpitämättömyys ja rakkaudettomuus, “liiallinen paha” “riittävän hyvän” kustannuksella oirehtii myöhemmin elämässä monilla eri sairauden nimillä. Tätä kylmyyttä ei voi Paloheimon mielestä korjata psykologisilla teoriarakennelmilla, vaan kohtaamalla ihmiset ihmisinä. (Vrt. Hellsten)
Ja voi hyvänen aika, minähän olin siinä kirjassa. :open_mouth: Siis se pieni tyttö, jota äiti ei koskaan ottanut syliin, jonka äiti oli “aina” vihainen, tukisteli tuon tuostakin, mielestään tietysti aiheesta, ja jonka pikkusisko vei synnyttyään “oikeuden” myös isän syliin. Alkoholismia ei lapsuuden kodin kuvioissa ollut, mutta mielestäni jonkinlaista “tunnekylmyyttä”, tunteiden ilmaisemisen kyvyttömyyttä, läsnäolemisen ja vanhempana olemisen osaamattomuutta kyllä. Koti oli ns. hyvä, ei taloudellista puutetta, siisti, aina ruokaa ja vaatetta. Ja kuitenkin…

Mitä siitä on seurannut? Onko tässä syy siihen, miksi miehen retkahdus aiheuttaa niin voimakkaan hylätyksi tulemisen tunteen? Siksikö en osaa selvinä kausinakaan ottaa vastaan myötätuntoista lohdutusta repeämättä täysin loppumattomaan itkuun mitättömän asian takia? Olenko jo lapsena on oppinut sen, että ei kannata odottaa mitään juuri minulle kuuluvaa hellyyttä ja rakkautta? Siksikö miehen aito katumus ja anteeksipyynnöt repsun jälkeen kohtaavat kovan kilven, jota on vaikea laskea? Kun kodin opetus on se, että luottaa ei kannata, niin kerran luottamuksen menettäneen ihmisen on sitä minulta niin vaikea saada takaisin? Onko tämä “kotivammaisuutta” vai ihan normaalia ihmisen järkeen perustuvaa itsesuojelumekanismia, eihän sellaiseen ihmiseen voikaan luottaa, joka ei ole luotettava?

Siloin reilu 6 vuotta sitten, kun tajusin miehen alkoholiongelman, jonka hän itsekin myönsi heti, olin täynnä toivoa siitä, että omia reaktio- ja ajattelutapoja muuttamalla voisin tukea hänen toipumistaan. Hän haki apua psykologilta, minä luin paljon alkoholismikirjallisuutta, korkki meni kiinni, läheisyys lisääntyi. Tässä välissä onkin ollut paljon hyviä aikoja, uusia yhteisiä harrastuksia ja uusia ajattelutapoja. Uudenlaista rakkautta, kypsempää, armollisempaa, rauhallisempaa. Niin, olisivatko asiat menneet huonommin, jos olisin jättänyt oman osani hoitamatta? Epäilemättä kyllä. Ihmisen henkinen kasvu on nii-in hidasta ja taka-askelia tulee kaksi kertaa enemmän kuin eteenpäin. Silti tekee mieli huutaa, että TAJUA JO! MÄ EN ENÄÄ JAKSA TÄTÄ! Ja kuitenkin tiedän, että jaksaisin, jos voisin taas uskoa, että hän haluaa oikeasti raitistua, ei vain pitää muutaman kuukauden kännipausseja.

Mistä tietää, että toinen on tosissaan? AA:ssa käyminen ei käy kriteeristä, sillä siellä hän on käynyt paljon, eikä koe saavansa itselleen sopivaa tukea. Pitääkö vain jaksaa odottaa, että ‘jotakin’ loksahtaa paikalleen?

Miksi en pidä sanasta läheisriippuvainen? Siksikö kun kaikesta kotivammaisuudestani huolimatta mielestäni ihminen saa tarvita läheisiään, myös sitä alkoholistiaviomiestään, ja olla heistä jollain tapaa myös riippuvainen, ilman että se on “sairasta”? Me nyt vain tarvitsemme toisia ihmisiä, vaikka ja ennenkaikkea siksi, että emme ole psyykkisesti säröttömiä. Minä kannan oman vastuuni asioista niin hyvin kuin pystyn ja odotan sitä myös toiselta. Kotivammaisuuden käsite on mielestäni taas hyvinkin osuva, sieltähän ne alkukantaiset ja alitajuiset reaktiot yleensä tulevat.

Olen kaikin voimin pyrkinyt osoittamaan lapsilleni sitä rakkautta ja välittämistä, jota heitä kohtaan tunnen. Se ei ole vaikeaa, he eivät minua hylkää, joten minulla ei ole mitään pelättävää, vain paljon annettavaa ja saan heiltä paljon takaisin. Nuorempi lapsi on oikea filosofi, monet kerrat olen saanut todella laittaa omat ajatuskuvioni koetukselle hänen hyvien kysymystensä vuoksi. Ja vanhempi lapsonen näyttää ja muistuttaa minua aina siitä, mikä on rakkauden merkitys ja miten siinä voi olla vain. Täydellisyyttä en edes tavoittele, yritän olla heille olemassa silloin kun he sitä tarvitsevat.

Hmh, tästä ei taida tulla ihan heti valmista, joten sana on vapaa. :smiley:

mulla on samanlaisia kokemuksia siitä, että miehen retkahdus aiheuttaa hylätyksi tulemisen tunteen. Tai siis koko alkoholiongelma juomiskausineen aiheuttaa tunteen, että olen petetty ja hylätty. Olen itse käynyt kolmen vuoden terapian jona aikana rakentanut elämääni enemmän itseni varaan ja oivaltanut sen, että olen aina ollut hyvin riippuvainen toisten määrittelyistä. Ihan kaverisuhteissakin olen pyrkinyt miellyttämään paljon jatoisen tunteet tulkinnut hyvin helposti minusta johtuvaksi. TErapian aikana olen päässyt sillä lailla oman elämäni herraksi, että vastaan omasta elämästä ja minun tunteista. Ymmärrän, etten ole vastuussa muiden tunteista ja tekemisistä. Ymmärrän, etten voi rakentaa oman elämäni onnea jonkun toisen varaan. MInun täytyy olla itsessäni hyvä ja omasta sisimmästä löytää ne mielihyvän lähteet, eikä takertua toiseen. Olen antanut liian usein itseni siihen tilanteeseen, että menen toisen mukaan ja pyrin aina miettimään ensin mitähän toinen minusta haluaa, mistähän se tykkää ja ollut hyvin joustava.

Läheisriiippuvuutta varmasti on. KOen,e ttä minulla on ollut paljon sitä. Mutta en koe enää olevani läheisriippuvainen. Pystyn itsenäisiin ratkaisuihin, mutta kuitenkin niin, että voin ja saan tarvita toista. JA tarvitsen kuuntelijaa ja tukijaa. ja ajattelen, että parisuhteessa voin olla riippuvainenkin toisesta, mutta en sillä tavalla, että annan toisen tehdä puolestani valintoja tai jätän tekemättä jotain minulle oikeasti hyvää sen takia, että koen että kumppani tarvitsee minua. Esim. edellisen parisuhteen aikana, jos/kun mies ei ollut halukas liikkumaan sosiaalisissa tilanteissa, jäin itsekin kotiin… KOska tietenkin minun piti hänelle pitää seuraa, ettei hänen tarvitsisi olla yksin ja sitten voin huonosti sen takia, etten itse päässyt mihinkään ja syyllistin siitä miestä. VAikka tosiasiassa minä olin kyvytön tunnistamaan kunnolla omia tarpeitani ja ottamaan huomioon ne. En nyt tarkoita sitä, että pitää jatkuvasti toimia itsekkäästi, mutta pidän sen koko ajan mielessä, että minun täskein tehtävä on huolehtia itsestä, koska kukaan muu ei sitä tee.

Ja mitä lapsuustaustaan tulee. KOen että meilläkin on jollain tapaa ollut tunnekylmyyttä. Tai siis kaikenlaisille tunteille ei ollut tilaa. KOtoa olen saanut myös paljon hyvää mutta on ollut myös siinä elinympäristössä turvattomuutta ja varmaan sitä kautta sitä turvan hakemista muualta, kun ei ole itsella ollut sisäisesti turvallinen olo.

en tiedä saako tästä nyt mitään selvää. Kirjoittelen nyt vaan kiireellä ajatuksia tästä aiheesta.

Lukupiiri on ehdottoman hyvä idea!

Hyppään nyt heti sivuun lukupiiristä ja keskityn tuohon pohdiskeluusi siitä, miten oma lapsuutemme ja vanhempamme vaikuttavat siihen, että meistä on tullut renttujen ystäviä/tyttöystäviä/vaimoja tms. Olen pohtinut tätä paljon. Tunnistan omasta lapsuuden kodistani samoja piirteitä kuin Zen: ulkoiset puitteet ovat viimeisen päälle, ei ole alkoholismia, väkivaltaa tms. ja rahaa on ostaa vaatteita, harrastaa jne. Mutta vanhemmat eivät ole vuosiin puhuneet sanaakaan toisilleen vaikka asuvat saman katon alla emmekä me lapsetkaan olla puhuttu tunteistamme vanhempien kanssa.

Olen saanut monista ystävieni vanhemmista ns. varavanhempia, joille olen kertonut paljon kipeitä asioita ja pohdiskellut fiiliksiäni, koska omille vanhemmilleni en voi mitään puhua, kun aina saan vastaan täystyrmäyksen kaikesta mitä teen. Arvostan ystävieni vanhempia suuresti siinä, että he osaavat puhua tunteistaan. He eivät ole täydellisiä vanhempia, pystyvät myöntämään virheensä, mutta eivät jää myöskään märehtimään niihin vaan oppivat niistä ja menevät elämässä eteenpäin. Kunpa minäkin osaisin joskus tehdä niin…

Me kaikki valitsemme ‘esikuvamme’, eivätkä ne aina ole välttämättä vanhempiamme. Se, että genetiikkamme sanelee jotain, ei tarkoita kuitenkaan predestinaatiota - että meistä tulee väistämättä samanlaisia. Tai että lapsistamme tulee samanlaisia kuin itse olemme.

Meillä on jatkuvasti mahdollisuus kasvaa ja kehittyä ihmisinä. Oma elämäni ainakin olisi melko toivotonta, ellen tähän uskoisi :slight_smile:

Olen noin neljäkymmentä vuotta viettänyt elämällä alkoholistien läheisenä tai olemalla itse alkoholisti. Raitistuessani keskityin lasteni saattamiseksi aikuiseksi ja omaan hoitooni. Vasta monen vuoden jälkeen, kun tunsin olevani itsenäinen ihminen, uskalsin antautua parisuhteeseen taas. En tunne olevani ‘puolikas’ ilman parisuhdetta ja voin hyvin kuvitella loppuelämäni sekä että - joko yksin tai suhteessa. Minulla se edellytti itseni kasvattamista yksilöksi, sellaiseksi jonka elämä ei heilu toisen ihmisen mielialojen mukaan.

Tiedän olleeni tai olevani joillekin lasteni ystäville ‘varavanhempi’. Huolimatta siitä, että he tietävät myös taustani. Kyllä elämä on ihmeellistä :slight_smile:!

Paljon on tullut lueskeltua kaikenlaista elämän solmukohdissa, yksi merkittävimmistä minulle oli Harville Hendrixin “Kaikki se rakkaus mikä minulle kuuluu”. Eron jälkimainingeissa se oli kuin lekalla päähän. Kirja auttoi ymmärtämään sekä itseäni että toista osapuolta ja sitä, miksi olimme toimineet niinkuin olimme.

ihminentavattavissa.net/pdf/ … haavat.pdf

Luin tuon ihminen tavattavissa jutun. JA tuli kyllä voimakkaasti mieleen vanhoillislestadiolaisuus, kun siinä puhuttiiin hengellisistä yhteisöistä. Monet ovat varmaan siinä yhteisössä ja muissakin tiukoissa, sisäänpäinlämpiävissä yhteisöissä sairastuneet.

ITselläni ei ole kokemusta narsistisista luonteenhäiriöistä, mutta kokemusta on siitä, miten yhteisö voi olla sairastunut sillä tavalla, että julkinen puhe, yleinen puhe, se mitä seurakuntalaisille puhutaan ja miten itse kokee asiat ovat suuressa ristiriidassa. Se rakkaudellisuus mistä niin kauniisti puhutaan, ei toiminnan tasolla näykään missään. Hyvin usein omissa ongelmissa syyllistetään ongelmaista. Yhteisössä ollaan täysin sokeita sille, miten yhteisön puheen ja toiminnan ristiriitaisuus voi jo sairastuttaa seurakuntalaisia. ELi ajattelen, että jossain määrin yhteisökin voi olla narsistinen.

Ajattelen juuri samalla tavalla, välillä vain iskee uskonpuute, mutta sehän on vain inhimillistä. Ja alkoholistin oireiden palatessa myös hyvin ymmärrettävää, jopa realistista, uskoisin. :slight_smile: Mun isäni on tästä hyvä esimerkki, hän on onnistunut karistamaan oman isänsä alkoholistisen elämän omasta elämästään, ei tokikaan varmasti täysin haavoittumatta, mutta enemmän hän on osannut olla minulle “äiti” kuin äitini, jonka lapsuuskodissa ei ollut alkoholiongelmaa.

Ja toisaalta, mä olen pyrkinyt olemaan meidän lapsille hyvin avoin tästä sairaudesta, ja kannustanut tunteiden ilmaisemiseen ja vaikeista asioista puhumiseen. Alkoholismi on ikävä sairaus, mutta “onneksi” niitä oireita eli hiljaista autotalli-känniä ei meillä enää tapahdu kuin muutaman kerran vuodessa, joskus ei sitäkään. Lapsethan kyllä sen huomaa, joten en ole sitä missään vaiheessa alkanut peittelemään, vaan selittänyt asiaa parhaimman ymmärrykseni mukaan lapselle sopivalla tavalla. Tässä on ollut suurena apuna mun sisko, hän ymmärtää taudin kuvan, ja hänenkin kanssaan mun lapsillani on hyvin avoin ja läheinen suhde, puhua voi ja tuntea sydämensä pohjasta.

Siskoni on nykyisin paras ystäväni ja meillä on todella avoin ja syvällinen suhde, näitä ollaan yhdessä mietitty monta kertaa. Hän koki lapsuuden äidin ihan erilaisena, välittävänä ja lempeänä. Ja kyllähän minä sen muistan, siskoa hoidettiin, hyviteltiin ja hyväiltiin. En minä silloin pienenä tajunnut, että minulla olisi ollut oikeus samaan. Harmitti vain kun en päässyt iskän syliin.

Tasan ei käy onnenlahjat, mutta rakastan pikkusiskoani paljon. Hän on ollut tukenani paljon, ja itse yritin olla tukena parhaani mukaan hänen oman eronsa aikana vaikeassa elämäntilanteessa.
Mulla on ollut onni, että sukulaisistani ja muista lähi-ihmisistä on löytynyt ihan muutama välittävä ihminen. Heidän merkityksensä on ilmeisesti kantanut jonkin verran kotieväitä pidemmälle. Ja vaikka isäni ei mielestäni toiminut isänä oikein vain naureskellessaan vuosikaudet (ei ymmärtänyt että toisellakin lapsella oli tarve läheisyyteen) mustasukkaisen pikkusiskoni sylistä-poisto-tempulle, hän on aina ollut minulle tärkeä ihminen, ja on kannustanut minua monissa asioissa.

Mä taas olen ollut hyvin toisenlainen, tiedän täsmälleen mistä pidän, tiedän mitä haluan, olen tyytyväinen vähään, mutta niin kauan kuin mulle on “ihan sama”, joustan mielelläni. Mies kokee tietyt asiat stressaavina (lähinnä talous, joka on mun mielestä ihan ok, ei velkaa, nou hätä, what’s The Problem?), joita itse en ole sellaisiksi ymmärtänyt, ja se on ilmeisesti luonut tiettyä jännitettä hänen mieleensä. Mä en ole ymmärtänyt, että mun pahantuulisuus (en ole aina pahantuulinen, mieheni kuulemma rakastui minuun juuri siksi, kun olin niin iloinen ja hyväntuulinen) vaikuttaa miehen mielialaan niin paljon (ilmeisesti takaumaa lapsuudesta ja kännisestä isästä?). Tämä ei kuitenkaan käsittääkseni ole pelkästään mun ongelma, mä en ole vastuussa hänen tunteistaan. Mutta täytyy opetella olemaan vähemmän negatiivinen tietyissä asioissa. Minähän siinä menetän hyvää elonaikaa ollessani huonolla tuulella.

Nyt on tullut sellainen olo itselle tuon kirjan sulattelun myötä, että osaankohan itse rakastaa itseäni riittävästi? Olen luullut osaavani, mutta onko se totta? Voisin alkaa rakastaa itseäni oikein olan takaa! :smiley:

Olen lukenut kauan sitten Charlotte Kasl’in kirjoittaman Elämänilon kirjan. Luin sen nyt viikonloppuna uudelleen, ja voi kuinka lohduttava se kaikessa yksinkertaisuudessaan taas olikaan. :slight_smile:
Minä olen hieno ja ainutkertainen, rakastettava ihminen, vaikka en tekisikään mitään.
Mun vois kuitenkin olla hyvä ja oikea aika alkaa rakastaa itseäni myös tekemällä jotain. Kun eikös rakkaus ole verbi?

Keksin heti listan kuinka se käytännössä tapahtuu:

  1. Rakastan itseäni käymällä läpi kaikki kirpparille menevät tavarat, jotka luovat huonoa omatuntoa ja häiritsevät terveen itsetunnon kehittymistä lojuessaan nurkissa. Teen sen juuri niin nopeasti kuin jaksan. Ja rakastan itseäni koko ajan. :smiley:
  2. Rakastan itseäni siivoamalla perusteellisesti talon pikkuhiljaa, ilta kerrallaan, huone kerrallaan, kaappi kerrallaan, nurkasta nurkkaan. (Kotimme ei suinkaan ole mikään totaalinen kaatopaikka, mutta kyllä, rakastaisin ja olisin ylpeämpi itsestäni, jos tekisin sen. :slight_smile: )
  3. Rakastan itseäni maalaamalla ‘sen’ seinän.

Hmm. Tästä on hyvä alkaa rakastamaan itseään, näiden jälkeen keksin vielä lisää rakastettavaa. :slight_smile:
Tuo Hendrixin kirja menee lukulistalle, kiitos vinkistä, kerran jo lainasinkin sen, mutta en ehtinyt lukea ennen “parasta ennen” päivää.

Ja rakastan itseäni varaamalla ajan pariterapiaan. Mies ei oikein innostunut, mutta ei laittanut kyllä hirveästi vastaankaan :laughing: . Mutta mä näen tän niin, että siellä opitut keskustelun “säännöt” ja asenteet vois auttaa meitä uudelleen saamaan siitä yhteisestä köydestä kiinni.
Meidän tilanne on nyt se, että hän ei ole sen viimeisimmän repsun jälkeen juonut (tämä on ihan tavallista), ja vietimme ihanan viikonlopun sienestäen, moottoripyöräillen ja ihan vain oleillen. Hellyyttäkin on jo jonkunverran, harmittavan paljon vain on sellaista, mitä en oikein saa sanottua (tai itseasiassa saan, mutta mies ei ilmeisesti ymmärrä mitä tarkoitan), se häiritsee myös fyysisen läheisyyden syntymistä, joten siitä tuo halu pariterapian aloitukseen. Tämä tilanne jatkunee taas vanhojen merkkien mukaan ehkä sen 90 päivää/180 päivää/270 päivää/360 päivää(lopun elämää???). Tuohan se tässä elossa onkin se raskain juttu.

Mä olen tätä mietiskellyt nyt viime aikoina, että mikä siellä Minnesota- ja Myllyhoidon terapiassa on se “juttu”, mikä saa vastahakoisen asiakkaan mielen avautumaan ja muuttumaan omasta tilastaan. Mä voin olla väärässä tämän pohdintani kanssa, enkä ole vielä päässyt ns. lopulliseen ratkaisuun tämän asian tiimoilta, jos koskaan pääsenkään. Kriittiset kommentit ovat siis tervetulleita. :slight_smile:

Se mistä mä itse olen saanut uutta näkökulmaa vuosien varrella tähän ongelman käsittelyyn on ns. “läsnäoleva meditaatio”. Vähän sama asia on ns.dialoginen tapa suhtautua asioihin. Luin juuri tuon Isaacsin kirjan Dialogisuus: yhdessä ajattelemisen taito, se löytyy suomeksikin. Se on sekä teoreettinen että käytännöllinen opus mielestäni. Hieman samanlainen ajatus löytyy tästä kirjasta kuin kirjasta Zen-mieli, aloittelijan mieli, mutta selvästi jäsennellymmin, meidän länsimaisten ihmisten ajatuksille tutummin termein. :slight_smile:

On vaikeaa työntää ennalta ja pitkän ajanjakson aikana syntyneet pelot ja ahdistukset syrjään ja alkaa kohdata toista ns. puhtaalta pöydältä, myönteisellä asenteella, mutta mielestäni lopputulos on sen kaiken vaivan arvoinen. Se johtaa pikkuhiljaa kohti sellaista omaa mielenrauhaa, jossa on hyvä elää sitä omaa elämää, vaikka toinen ei lähtisikään mukaan muutokseen.

Voi olla että alkoholismin sumentama mieli ei tällaiseen keskusteluun lähde. Jos toinen on tottunut alkoholismi-pelissä olemaan jatkuvasti puolustuskannalla ns. “nalkutusta” vastaan ja juomisen lopettaminen tuntuu mahdottomalta ajatukselta, koska mitään ongelmaa ei ole, muutos voi olla erittäin vaikea, jopa mahdoton. Vaikka sanotaan, että puhuminen ei auta, kun on kysymys sairaudesta nimeltä alkoholismi, niin mun kokemuksen mukaan sillä asenteella, jolla keskusteluun lähdetään on merkitystä. Jos puhe ei auttaisi ihmistä itseään myöntämään, että ihmisellä on ongelma, niin miksi esimerkiksi avominnen ja myllyhoidon terapia sitten toimii suhteellisen hyvin tämän myöntämisen suhteen? Olisiko kyse siitä, että tähän puheeseen lähdetään eri asenteella? Ei niin, että “sulla on ongelma, ja sun pitää myöntää se”, vaan että “miksi sulle on niin tärkeää juoda”? Eli ei mitätöidä toisen kokemusta, eikä myöskään tuomita niitä motiiveja, joita siellä taustalla on.

Päinvastoin kuin tuolla nettisivulla ymmärretään, dialogisuuden päämääränä ei mun nähdäkseni ole aina näkemysten yhteensovittaminen. Dialogin tavoitteena on rehellisyys ja avoimuus, näistä kahdesta voi syntyä yhteensopivia näkemyksiä, mutta mikään päämäärä se ei voi olla. Muuten ei syntyisi sitä lopputulokselle avointa, toista ihmistä kunnioittavaa, ihmettelevää pohjavirettä.

Dialogiseen kohtaamiseen kuuluu mun mielestä ehdottomasti myös se, että esittää oman näkemyksensä niin rehellisesti kuin pystyy. Alkoholisti voi tulkita tämän rehellisyyden nalkutuksena. Silloin voi mun mielestä rehellisesti sanoa, että tämän puheen tarkoituksena ei ole tuomita sinua, vaan kertoa siitä, miltä minusta tuntuu, kuinka minä näen ja koen tämän asian. On myös olennaista sanoa, jos olen sitä mieltä, ettei toinen kerro totuutta. Tämä tapa tunnetaan myös ns. minä-puheena, mutta siinä on mielestäni eroa tuon pohjalla olevan avoimen asenteen osalta. Minä-puhe voi olla myös toisen persoonaa kunnioittamaonta. Ja koska dialogisuus on kaksisuuntainen tie, niin keskusteluun kuuluu myös olennaisena osana “Kerro nyt sinä puolestasi, kuinka sinä näet, tunnet ja koet tämän asian”-osio. Kummankin kokemukselle annetaan siis oikeutus olla olemassa, myös alkoholistin kokemus juomisen syistä on tärkeä, vaikka hän ei pystyisikään olemaan vielä täysin rehellinen itselleen tai läheisilleen.

Kertokaahan onko tässä mun mutuilussa mitään järkeä. Myös niiden ihmisten kommentit, jotka ovat käyneet esim. minnen tai myllyn hoidon läpi, ovat erittäin tervetulleita. :smiley:

Vastustan henkeen ja vereen kenenkään leimaamista narsisitiksi, varsinkaan kotipsykologian keinoin. Moniin emotionaalisiin ongelmiin liittyy kuitenkin narsistisia elementtejä, jotka läheisen on hyvä tunnistaa, ettei joudu kokonaan hukkaan itsensä kanssa.

Välipakka-Lehtosaari: “Sata tapaa tappaa sielu”

Jean Kirkpatrick: Täyskäännös. (Amerikkalaisen Women for Sobriety-liikkeen luoja.)

NOVAT-ohjelman luoja, yhdysvaltalainen sosiologi Jean Kirkpatrick kuvaa teoksessaan päihdeongelmansa sokkeloita ja niistä ulospääsyä epäonnistuneiden yritysten jälkeen. Tämä kirja sopii pohjaksi paitsi päihderiippuvuutta, myös muita riippuvuuksia ja kasvukipuja pohdiskeleville naisille. 190 sivua

Oikein hyvä kirja. Tarjoaa mielestäni oivallisen ja ainakin omaan ajatteluuni sopivamman vaihtoehdon AA:n 12 askelen ohjelmalle. Mies tykkäsi myös 13 teesin ohjelmasta, vaikka kirja on suunnattu ensisijaisesti naisille.