Lukemiset kun päihdeongelma ei ole enää ajankohtainen?

Eteenpäin kuin mummo lumessa.
Kun alkoholismi/päihdeongelma jää taakse ja sen vatkaaminen aivoissa on ohi, tulee jotain muuta tilalle. Lukemistakin.

Mitä siis, arvoisa lopettanut, luet nyt?

Minulla on meneillään Saskia Sasseni “Karkottamisen logiikka”
Aikas mielenkiintoinen, sanoisin. Ja faktatietoa, ja parasta tietysti, ettei kirjoittaja tarjoa omia vastauksiaan miten asioiden pitäisi olla, saa lukijakin ajatella.

“Mitä yhteistä on pakolaisilla, finanssikriisissä
kotinsa menettäneillä yhdysvaltalaisilla ja
kaivosteollisuuden maananastuksilla? Saskia
Sassenin mukaan nämä kaikki ovat esimerk-
kejä karkottamisesta eli prosessista, jossa
ihmisiä, yrityksiä ja maa-aineksia ajetaan ulos
elinkeinoista, asuinalueilta ja luonnosta.
Karkottamiseen johtaa usein globaalin
talouden monimutkaisuus – teknologiset
innovaatiot, finanssitalouden rahoitusvälineet
ja juridiset operaatiot. Niiden tulisi palvella
yhteiskunnan kehitystä ja hyvinvointia, mutta
aivan liian usein ne ovat aiheuttaneet epä-
tasa-arvoa, häätäneet köyhiä mailtaan sekä
tuhonneet luontoa.”

Ja sitten tietysti on yöpöydällä hömppää, pari dekkaria otettavaksi silloin kun ei viitsi yhtään ajatella.

Mutta tuo Sassenin kirja kyllä antaa eväitä ajattelemiseen, ja pakottaakin ajattelemiseen. Eikä sekään ihan huono juttu ole.

Ai niin, on tuossa yöpöydällä toinenkin tietopuolinen kirja, Jukka Häkkisen Outojen kokemusten psykologia. Jännä, sanoisin. Mutta ei tietysti välttämättä sovi hengellisille ihmisille, siinä kun voi lukiessa alkaa epäilemään etteivät ne kummalliset jutut sitten johtuneetkaan henkimaailmasta ja jumalan sormista vaan ihan maallisista aivotoiminnoista.
Mieluumminhan ihminen etsii luettavakseen sellaista joka vahvistaa entisiä ennakkoluuloja tai opittua maailmankatsomusta…muu on semoista omalta mukavuusalueelta poistumista. Mutta, ainakin minulle, kristillisen hegemonia yhteiskunnasa kasvaneelle uskontoläksyni lukeneelle toisaalta myös vapauttavaa tiedonhankintaa.

Kyllä kirjastot ovat sentään hieno juttu!

^ Kannatan. :slight_smile:

Itselläni on jostain syystä menossa Tuomas Hovin ja Merja Leppälahden toimittama “Vampyyrit - kansanperinteestä populäärikulttuuriin”. Kyseessä siis folkloristiikan ja viihdekulttuurin tutkielma tämän taruolennon puitteissa.
Vaikka oma uskoni yliluonnollisiin ilmiöihin on melko nolla, olen vanha vampyyrifani, kauhuelokuvien ja -kirjallisuuden ystävä.

Seuraavana pinossa on odottamassa kutkuttavan jännä Jussi Erosen ja kumppaneiden Ylegate vuodelta 2017. Se kertoo… no, arvaatte mistä se kertoo.

Aiemmin mainitsemani “Kuka oikein tietää - kun mielipide haastoi tieteen” on yhä kesken ja jonossa.
Tulossa myös kiekkoilija Marko Jantusen “Läpi helvetin.”. Ainua suoraan päihdeongelmiin liittyvä teos kirjapinossani nyt.

Lukemiseni ei liity kylläkään päihdeongelmaani, olen lukenut aina, juomiskausina ja raittiina aikoina. Mutta kun kirjallisuus on yleensä keskustelupalstoilla heikosti esillä, tässä minun tuoreimpani.

Menossa on Pertti J. Rosilan “Arkadianmäen kirstunvartija”, mielenkiintoinen, juoruileva. Edellinen, muutama päivä sitten lopettamani opus oli Eero Marttisen “Hiljaisen hymyn mies”, Veikko Huovisen elämäkerta joka ei juurikaan kartuttanut Huovis-fanin tietoutta. Ainahan noita on muutama kesken; pidemmällä ja lyhyemmällä ajalla valmistuvia.

6000 päivää totesi lukemisen riippumattomuuden päihdeongelmasta, sama minulla on ollut. Ei alkoholin käyttö lukemista estänyt, tosin saattoi käydä niin että sama teksti kelpasi vallan hyvin useammaksikin illaksi, edellisenä iltana luetusta kun ei välttämättä muistanut yhtikäs mitään.

Sitä olen ihmetellyt toisinaan, miten paljon paremmin toisten ihmisten aivot toimivat , alkoholisoituneenakin pystytään omaksumaan luetusta tietoa ja suorittamaan koulujen oppimääriä, opiskelemaan ja etenemään. Pakko on myöntää että ei minun aivokapasiteetillani. Jompikumpi oli mahdotonta, juovuksissaolo tai oppiminen, ja minun kohdallani valinta osui just väärinpäin.

Vadelmamunkin mainitsema “Kuka oikein tietää - kun mielipide haastoi tieteen” oli just hiljattain luettavana -ja oli lukemisen arvoinen.
Kyllä minäkin lueskelen myös hengellisyyttä käsitteleviä kirjoja, on niissä oma viehätyksensä. Vaikkei niihin niin uskokaan, niin ei aina tarvitse ihan tosikko olla. Kyllä mielikuvitusleikit pitää itselleen sallia. Räyhähengistä tehdyn tutkimuksen just lueskelin, ihan vinkeää meininkiä sekin!

Muistelin lukioaikojani, jolloin tuli juotua jo aika paljon. En kuitenkaan ihan teini ollut enää, vaan kävin aikuislukion pienellä viiveellä. Nuorena aikuisena koulun sai rämmittyä läpi muistaakseni ns. puolivaloillakin, ollen sellainen keskiverto-oppilas, joka pärjäsi joissain aineissa hyvin mutta useimmissa vain kohtalaisesti.
Magnaa ja cum laudeahan siihen yo (jou!) -todistukseen tulikin, ja jopa yksi kehnohko B: enkusta, jonka kirjoituksissa olin kohtalaisessa darrassa.

Henkiolennoista tuli mieleen, että Ilkka Pyysiäisen kirjassa “Jumalaa ei ole” on yksi luku myös demonologiasta ja eksorkismista. Joissain yhteiskunnissahan riivaukset ja manaukset ovat tavallisia ilmiöitä. Riivaus-tapaukset ovat todelisia, mutta riivatuksi tuleminen on edellyttänyt aina sitä, että uhri itse uskoo riivauksen mahdollisuuteen. Demonit eivät siis iske skeptikkoon tai materialistisen katsomuksen omaavaan ateistiin. :slight_smile:
Paitsi viinapiru voi iskeä, mutta lähinnä vertauskuvallisena olentona.

Hiljattain luin sen aiemmin mainitsemani Roman Schatzin “Asevelipuolet - se pieni ero suomalaisten ja saksalaisten välillä”. Samaa aihetta Schatz on käsitellyt aiemmissakin kirjoissaan. Kiintoisaa toki on, että vaikka Suomella ja Saksalla on paljon yhteistä, on myös suuria eroja vaikkapa suhteessa omaan menneisyyteen ja omaan kansallisuuteen. 1939 - 1945 on saksalaisille häpeätahra, suomalaisille sankaritarina.
Saksassa ei esimerkiksi ole liputuspäiviä eikä itsenäisyyspäivää. Sanaa “kansallinen” (national) ei saa Saksassa käyttää yhtä iloisesti kuin Suomessa, jossa on mm. Kansallisteatteri, Kansallismuseo, Kansallisarkisto ja oli jopa Kansallis-Osake-Pankki. On myös Suomalainen kirjakauppa. Schatz sanoo, että jos joku avaisi Saksassa jonkun Deutsche Buchlagenin, vasemmistolaiset ja anarkistit kivittäisivät sen ikkunat alta aikayksikön. :laughing:

Äää… minulla on kohta taas 10 eri kirjaa kesken. Käy niin, että bongaan kirjastosta vähän väliä jonkun niin jännän kirjan, että alan lukemaan sitä heti ja edellinen jää kesken.
Siksi minulla on yhä kesken se “Kuka oikein tietää” -kirjakin.

Nyt löysin Nadia Muradin ja Jenna Krajeskin kirjan “Viimeinen tyttö - Olin Isisin vankina”.
Se kertoo irakilaisesta Nadiasta, jonka kotikylän Isis valtasi kammottavin seurauksin.

Kirjan päähenkilö, seksiorjaksi myyty Nadia, on muslimi. Hän kertoo kirjassa myös suhteestaan uskontoon, jota myös hänen sortajansa ja perheensä tappajat harjoittavat tai ovat harjoittavinaan.
Lukukokemus on siis varmasti ajatuksia herättävä, ja hämmentäväkin sekulaarille humanistille.

Toinen vastaava oli jo vuosia sitten lukemani Latifan “Kätketyt kasvot - 4 vuotta talebanien ikeen alla”. Nuoren naisen riipaiseva raportti Afganistanista.

Kesken olevia kirjoja on minullakin, pöydällinen, suurin piirtein. On oltava, lukeminen kun on valittava just senhetkisen mielialan ja mieltymyksen mukaan.
Luen muuten kyllä ihan hömppääkin, joskus joku helppotajuinen dekkari on just se mitä tarvitsen irrottaakseni ajatukset vaikkapa työnteosta. (pohjoismaissa on paljon hyviä dekkarinkirjoittajia!)

Ja olen lukenut Kalle Päätalonkin tuotannon luullakseni lähes kokonaan. Se on kans sopivan kevyttä luettavaksi, ei siinä kovin monella tasolla tarvitse ajattelun liikkua eikä ole niin väliä silläkään jos väsyneenä muutama kymmenen sivua huljahtaa ohi silmien niin ettei sisältö juuri silmiä pitemmälle tajuntaan etene. Kiinni pääsee mistä kohtaa tahansa.

Silloin tällöin kuulee sanottava että pitää olla perhanan lukuhimoinen ihminen jos Volter Kilven “Alastalon salissa” jakssa loppuun asti lukea. Ei se niin ole. Olen sen lukenut, kai pariin kertaankin, ja pidin sitä hyvänä kirjana. Hetkeen, yhteen päivään, rajattuun ympäristöön näennäisesti sidottuna kirjassa kuitenkin päähenkilönä on koko kyläyhteisön elämä, kaikkine juonenkäänteineen ja asetelmineen. Hyvinkin voin palata sen teoksen äärelle vielä kolmannenkin kerran -ja varmasti oivallan asioita jotka edellisillä lukukerroilla jäivät huomaamatta.

Luin toisesta ketjusta, että joku on menossa Kirjamessuille näinä päivinä. Se on hienoa, vaikka itse en olekaan näillä näkymin menossa. Kirjat ovat kuitenkin niin arvokas asia, että niitä kohtaan on hyvä osoittaa kiinnostusta, ja jos joku vieläpä ostaa nykyaikana kirjoja, niin kumarran ja niiaan todella syvään.

Eräänkin kirjakustantamon sivulla on pahoittelua, että kirja-ala on tiukentunut, ja uusien kirjoittajien on vaikeampi saada tuotoksiaan julkaistua kuin ennen. Olisi hyvä että kotimaista proosaakin vaalittaisiin ja pidettäisiin yllä, niin että julkaistuksi saisivat kirjojaan muutkin kuin jotkut Tervo ja Härkönen (jotka toki loistavia kirjailijoita).

Mitäs minulla on kirjapinossa nyt…
Ani Kellomäki: Kosteusvaurioita - kasvukertomuksia pullon juurelta
Seppo Jääskeläinen: Sodan vanki - sotavangin tarina
Kalle Lähde: Loppuluisu

Jossain ehdinkin jo mainita myös kirjan nimeltä “Voiko se olla totta - skeptisiä näkökulmia nykymenoon”, jossa on usean kirjoittajan esseitä liittyen etenkin internetissä rehottavaan humpuukiin, kupliin ja pseudotieteisiin.
Mukana on mm. Kari Enqvist, Hannu Lauerma (Lauerma ja Enqvist samojen kansien välissä! woo-hoo!), Arno Kotro, Tiina Raevaara jne.

Lukeminen kannattaa aina. Pidetään kirjallisuus hengissä! :bulb:

Lukeminen kannattaa aina, se on totta. Aivot pysyvät virkeinä kun niille antaa purtavaa.
Kirjamessuilla en ole käynyt, mutta vanhan kirjallisuuden päivillä poikkesin viime kesänä. Kirjojen paljous ja valikoima oli mykistävä! Men en kyllä ensi vuonnakin.

Minulla on tänään avoinna Fred Vargasin dekkari Kalmankuoriaiset. Ja toisena vaihtoehtona (kyllä ainakin kaksi kirjaa pitää olla aina avoinna yöpöydällä) on kirjanen nimeltä Nykyajan poppamiehet. Ihan mielenkiintoista luettavaa sekin.

Jahkailun perusteet, osat 1…1000.

Sanomalehtien lukeminen on kohdallani vähentynyt kovasti.
Yhtenä syynä on se, että entisaikojen maakuntalehdet ovat nykyään paljon tiiviimmin omistajiensa, valtakunnallista bisnestä tekevien, käsissä. Samoja uutisia ja reportaaseja kierrätetään, toimittajia lienee kovasti vähemmän kuin ennen ja jutut sitten tehdään kovalla kiireellä.

Tuoreita uutisia haluavan on helpointa mennä nettiin ja lukea samojen lehtien netiversiot. Laajempöia taustoittavia artikkeleita sitten ei aina -ainakaan asiantuntemuksella tehtyjä- niin helposti löydäkään.

Ja toisaalta, eivät ne suurilla otsikoilla ja raflaavilla ingresseillä varustetut päivänpolttavat uutiset niin tärkeiltä enää tunnukaan. Pitempiaikainen kehitys ja ns. suuremmat kehityslinjat eivät niistä juurikaan heilahtele.
Samat kuviot, samat eturistiriidat, samat hyötynäkökulmat, samat ideologiset vastakkainasettelut… ei se pienten detaljien paljous sitä miksikään muuta.

Eli, ei se taida niin tärkeää ollakaan minun ihan joka päivä uutisia seurata. Ehtii ne yhteenvedot hiukan harvemmallakin tahdilla.

Eilisellä kirjastokäynnillä löytyi tämä:

Suomen kieli ja mieli
Janne Saarikivi 2018

Välillä taas jotain ajateltavaa dekkarimössön joukkoon. Järkevää tekstiä tuntuu olevan, ja mukana just sellaisia kivoja nippelitietoja joita maistellessa ilta kuluu mukavasti.

Kielellä on oma merkityksensä identiteetissämme, ja taas kerran törmää siihen, miten nimenomaan kielellä ja sen työkaluilla meihin vaikutetaan ja luodaan niitä identiteettejä (joita sitten luulemme ihan ikiomiksemme)

Kannattaa lukea!

Kyllä mä näen sen identiteetin ikiomana ja tärkeänä, koska ilman identiteettiä monet tuntisivat olevansa sen verran hukassa, että identiteettiä alettaisiin etsiä varsin arveluttavilta suunnilta. Esim. itä-Eurooppa on ollut hieman tuuliajolla identiteettinsä kanssa sosialismin romahduksen jälkeen, ja oireilee nyt huolettavilla tavoilla mm. Puolassa, Unkarissa ja Saksassa entisen DDR:n alueella.

Mutta kotimaahan ja sanomalehtiin! Minulla on postiluukussani tarra “Ei ilmaisjakelua, kiitos” ja se pysyy siinä. Syynä on lievä jurppiintumiseni paikkakunnan ilmaisjakelusanomalehteen, jonka pääkirjoituksessa ja kolumneissa levitellään peräti oikeistopopulistisia näkökulmia. No, pääkirjotukset ja kolumnit saa pohjautuakin kirjoittajien mielipiteisiin, koska nehän eivät ole uutisartikkeleita.
Uutisartikkeleiden pitää kuitenkin olla totuudenmukaisia sen verran, ettei niissä suoranaisesti harhauteta tai ainneta väärää informaatiota. Näinä klikkausjournalismin aikoina kuitenkin otsikot ja lööpit muuttuvat entistä raflaavimmaksi, ja etenkin somessa käy niin että ihmiset muodostavat mielipiteen pelkän otsikon perusteella lukematta koko artikkelia.

Iltapäivälehden otsikko: “Koulussa ei enää puhuta tytöistä ja pojista!” Lukijalle tulee vaikutelma, että lasten sukupuolia ollaan häivyttämässä, vaikka artikkelin lukemalla selviää, että kyse on vain siitä, ettei lapsia jaotella enää niin tiukasti ryhmiin sukupuolen perusteella, ja että mietitään uusia ilmauksia sukupuolittuneille sanoille, kuten “historian suurmies”, “virkamies” jne.

Mun pitäs lukea ns. koulukirjaa, mutta en meinaa jaksaa. Tentti lähestyy, mutta suhtaudun siihen löysin rantein (ompa outo sanonta tuokin. Löystyneet ranteet kuulostaa ikävältä).
Anyway, luettavana olisi A. Heywoodin järkäle nimeltä Politics : 4th edition. En ehkä suosittele varauksetta kevyttä luettavaa hakevilla, vaikka opettajamme luonnehtikin kirjaa “kevyeksi” ja “pizzansyöntireissulla Euroopassa kirjoitetuksi”. :astonished:

Ludwig Wittgenstein kai aikoinaan sanoi “kieleni rajat ovat maailmani rajat”.
Eikä liene tarkoittanut minkään maan puhuttua kieltä erikseen, vaan sanojen, käsitteiden ja mielikuvien rajoittuneisuutta, ohjailevuutta.
Sotilaallisiin tarkoituksiin(jotka palvelevat jotain omistavien taloudellisia tarkoituksia) kehitetty “kansallinen identiteetti” koostuu hyvin pitkälle juuri ohjailevista kielellisistä työkaluista. Sanoihin ja lausekkeisiin sisällytetään “tietoa” joka ei välttämättä ole sen todenmukaisempaa kuin samasta asiasta asiasta oleva vastakkainenkaan “tieto”. Usein totuusarvo riippuu siitä kenen etujen mukaan totuusarvoa määritellään.

Samaa identiteetinmuokkausta toki harjoittavat lähes kaikki omaa erityisasemaansa korostavat ideologiset järjestöt. Sanoille annetaan omia merkityksiä joita toistellaan ja myhäillään että eiväthän nuo toiset edes ymmärrä mitä tämä todellisuudessa tarkoittaa -ja samalla lujitetaan keskinäistä sitoutumista oman pyhän asiamme taistelujoukkona.

Medianlukutaidosta on alettu puhumaan. Ideologisesta selkolukutaidosta, fraasien ja käsitteiden läpi katselemisesta ei ainakaan entisajan kansakoulussa hiiskahdettukaan, kenties siksi että koko kielenkäyttö oli uskonnollis-isänmaallisen värityksen mustavalkoista juhlavaa uuden sukupolven oikeaanohjailua -ei olisi oikein löytynyt sopivia esimerkkejä käsiteltäväksi.

Lukutaito on tärkeä asia. Ei silläkään pitkälle pötkitä ellei osaa myös olla hiukan kriittinen ja varoa identiteetinrakentajia jotka mielellään meidät ohjailisivat itse hyviksi katsomiinsa muotteihin, kopioitumaan.

Kyllä te erääseen AA-ryhmään kuuluisitte…siellä on niin viisaita ihmisiä, että ihan päätä huimaa se Viisaus ja Äly mikä siellä on… AA-perustajajäsenet ovat omanneet suorastaan JUmalaista Viisautta luodessaan AA-ohjelman!!!

Eihän kansallinen identiteetti ole välttämättä sidoksissa mihinkään sotilaalliseen tarkoitukseen tai omistamiseen. Esimerkiksi Suomen kansallinen identeetti rakennettiin jo 1800-luvulla, kauan ennen itsenäisyyttä tai aikaa, jolloin Suomella edes oli omaa armeijaa. Rakentajina oli sellaisiakin kirjailijoita kuin vaikkapa Aleksis Kivi, joka ilmensi suomalaisuuttaan muuttamalla nimensä Stenvallin suomalaiseksi Kiveksi.

Kansallisen identiteetin ohella on usein muitakin identiteettejä. Voisin itselläni tunnistaa esimerkiksi eurooppalaisen identiteetin. Pienempiin sidosryhmiin liittyviä identiteettejä voi kehittyä vaikkapa suhteessa kotikaupunkiin, kotiseutuun, johonkin ryhmään tms.
Ei näillä ole mitään taloudellisia tai sotiaallisia tarkoituksia.

Kuulostaa kryptiseltä, tai sitten olen vain lukenut sosialistista kirjallisuutta huonosti. Mitä ovat nämä sanat, joille on annettu omia merkityksiä ja joita myhäillen toistellaan?
Minua myhäilyttää nyt vain sinun käyttämäsi kielikuvat. :slight_smile:

Niin, kuten muistista puhuimme, ihmisen muistikuvat voivat värittyä hyvinkin pitkälle hänen maailmankatsomukseensa sopivaksi. Te 70-luvun nuoret kuitenkin olitte aika radikaaleja huolimatta tuosta uskonnollis-isänmaallisesta ohjailusta, jota kansakoulussa saitte.
Meillä peruskoulun aikakauden penskoilla moista ohjailua ei juurikaan ollut, vaikka uskonto kuuluikin pakollisiin oppiaineisiin kaikille ev. lut. kirkkoon kastetuille.
Mutta olihan teidän nuoruudessa kaiken maailman opiskelijaradikalismit, taistolaisuudet, hippiliikkeet ynnä muuta. Punk-kulttuurikin alkoi ravistella seiniä 70-luvun lopussa, ja oli ties minkälaista säpinää. Siitäkin on jonkin verran kirjallisuutta, johon pitääkin palata tuonnempana.

Sanoille ja kielikuville annetut sisällöt nousevat ulkopuolisen silmiin sitä selkeämmin, mitä fanaattisemmasta ideologiasta on kysymys. Mainitsit yhtenä esimerkkinä ns. Taistolaiset, he olivat aika ahkeria oman sanaston käyttämisessä. Vasemmistolaisetkin jaettiin näppärästä luokkakantaisiin ja revisionisteihin, eli tiukasti oikeaoppisiin ja siitä sivuun luiskahtaneisiin. Talouspoliittinen sanasto ei ollut niinkään Marxin tai muiden filosofien käyttämää, osuutensa oli ihan kotimaisilla mietiskelijöillä, joku Tuure Lehenin kirja taisi olla kovastikin opintokerhokäytössä. Hyvä tietysti että yleensä jostain niinä aikoina yhdistyksissä opiskeltiin, kaikkienkin puolueiden nuorisojärjestöissä. Opiskelu vaan oli puolin ja toisin kovin tarkkaan vahdittua ja juuri omiksi valituilla sanamerkityksillä aidattua.

Uskonnon julistajien joukossa taas opin jo varhaisina nuoruusvuosina semmoisenkin hirveän sanan kuin luopiot. Ne olivat kauheinta maan päällä. Niitä jotka olivat Korkeamman Voiman kutsun saaneet ja olleet mukana, ja sittemmin alkaneet ajatella aivan toisin -heidän katsottiiin olevan suoraan Saatanan palveluksessa, hehän kun osasivat käyttää hyödykseen uskovien omia puheita ja tekstejä -kamalia olivat. Luopio -sanalla oli ja on edelleen todella paha kaiku.

Oikean laidan marssirivistössä taas on lanseerattu komea sana isänmaallisuus. Se on jotain pyhemmpää ja tärkeämpää kuin mikään muu maailmassa, ja se vaatii sekä taistelua että uhrauksia, marttyyreja ja kymmentä ryssää vastaavia sotasankareita, ja isänmaallisuuden vastakohtana ovat tietysti ne punikit jotka kalvavat maata laillisen isänmaallisen järjestyksen alta -sotatilaa on pidettävä yllä jatkuvasti toistettavalla sodanpalvonnalla, olipa yhtään vihollista sitten näkynyt vuosikymmeniin tai ei. Olennaista on isänmaallisuuden idea, me vastaan muut siinäkin.

Tämän päivän isänmaalliset ovat löytäneet vihollisensa paitsi muualta tulleista -jotka tietysti toisina, muina kuin me, ovat vaaraksi isänmaalle- myös jälleen kerran isänmaallisuutta jäytävistä omista pahoista “toisista”, suvakeista, jotka ovat samassa juonessa noiden muiden, erilaisten, kanssa.

Sanoilla ja mielikuvilla näitä vastakkainasetteluja rakennetaan ja ylläpidetään. Ellei jollekin sanalle saada sopivaa sisällöllistä mielikuvaa ainakin oman ydinjoukon keskuudessa, sanasta ei työkaluksi ole.

Ehkäpä kannattaa katsella ja lukea mustavalkoisimpien ja ohjelmallisimpien ryhmien julistuksia myös tarkkaillen miten he sanoja ja kielikuvia käyttävät, siinä voi jopa alkaa näkemään sanojen ja kliseiden taakse. Siellä jossain se varsinainen levitettävä aate on.

Minä en oikeastaan näe vihanlietsontaa tai rasismin lietsontaa isänmaallisuutena lainkaan, vaan jonkinlaisena myyrön työnä koko yhteiskuntarauhaamme vastaan. Jossain vaiheessahan tuli selväksi, että Venäjän trollitehtailla on yhteyksiä näihin näennäis-“isönmaallisiin” ääriliikkeisiin Euroopassa. Se ei tietenkään tarkoita että Venäjällä olisi nimeomaan rasistinen agenda toiminnassaan, vaan ainoastaan muiden maiden hämmentämiseen, demokratian horjuttamiseen, pyrkivä tavoite.
Esimerkiksi äärinationalistinen Magneettimedia on ollut tiemmä hyvin Venäjä-myönteinen ja Putin-myönteinen kirjoituksissaan.

Minullahan siis on edelleen lukemisen alla aiemminkin mainitsemani Saara Jantusen “Info-sota”. Jantusta, kuten toimittaja Jessikka Aroakin nimiteltiin ankarasti MV-lehdessä näiden tuotua päivän valoon Venäjän trollitoimintaa. “Nato-pissis” lienee ilmauksista lempein.

HS totesi suoraan, että Janitskinin ja MV-lehden toiminta oli suunnattu suoraan Suomea vastaan, eikä suinkaan minkään isänmaan puolesta.
hs.fi/kotimaa/art-2000005869131.html

Ensi viikolla kun on itsenäisyyspäivä, saamme varmaan taas jutun juurta aikaiseksi historiastamme. Vaihteeksi muuten ihan kiva, että vuosi 2019 ei ole minkään suuren tapahtuman 100-vuotismerkkivuosi, nyt kun itsenäistyminen ja sisällissota on käyty läpi melko kattavasti viime vuosina.
Mielenkiintoinen dokumentaarinen draama Ylellä on muuten monikansallinen yhteistyö “Euroopan uudet tuulet 1918-1939”.
areena.yle.fi/1-3324784?fbclid= … SDdbDTo-YU

Se havainnollistaa ihmiskohtaloita ja yhteiskunnallisia syitä siihen, miksi 1. maailmansota johti niin nopeasti 2. maailmansotaan, ja miksi niiden välissä ollut epävakaa rauha oli altis kasvualusta sekä fasismin että bolsevismin myrkyllisille kukille.

Joulukin taas tulossa.

Ja tänäkin vuonna, niin uskoisin, julistetaan isänmaallisesti joulurauhaa.

Rauhaa julistetaan koko valtakunnalle Turusta laulamalla “jo tulta kohta kalpa lyö ja vinkuen taas lentää luoti , joukkoomme yhtykää, meit entisajan sankarhenget tervehtää …”

^ Kokeilin faktantarkistustaitojani, ja googlella löysin tiedoksi, että mainitsemasi säe on “Ateenalaisten laulusta”. En kuitenkaan löytänyt tietoa, että sitä oltaisiin ikinä laulettu joulurauhan julistuksen yhteydessä.
Maamme-laulu ja Porilaisten marssi sen sijaan joulurauhan julistuksessa on kuultu, mutta muistelisin että viimeksimainittu kuullaan vain soittokunnan soittamana, ilman laulua.
turkulainen.fi/artikkeli/25 … istuksessa

Vanhoihin hieman pelottaviin kansallislauluihinsa maailmassa ovat palanneet Saksa ja Venäjä. Ensin mainitusta tosin jätetään laulamatta säe “Deutschland uber alles”. Venäjän “Suuri ja mahtava” veisataan käsittääkseni hieman uusilla sanoilla, mutta vanhalla neuvostoajan paatoksella.

Mutta sepä oli hienoa, kun aikoinaan Neuvostoliiton romahtaessa ja Baltian maiden itsenäistyessä Viron epäviralliseksi kansallishymniksi nousi punk-bändi Villu Tamme & J.M.K.E:n “Tere perestroika”. :sunglasses:
Kappalehan kirjoitettiin alunperin pilke silmäkulmassa sarkastikseksi tai satiiriseksi lauluksi, mutta siitä tulikin vähäksi aikaa oikea vapaushymni. Tämä tiettävästi sai biisin tekijänkin liikuttuneeksi.
“Miltei mikä tahansa liitto on parempi kuin Neuvostoliitto”, sanoi hän. yle.fi/aihe/artikkeli/2008/10/0 … erestroika