Loukkaannuin...

Kerroin ystävälleni, miten vähän tyttöni tulee saamaan toimeentulotukea ja hän kommentoi, että se on ihan oikein. Nämä nuoret, jotka haluavat yhteiskunnan ulkopuolelle, eivät ansaitsekkaan hänen mielestään tukia. Hänellä itsellään on kuitenkin lapsia, jotka tarvitsevat ja saavat terapiaa ja vammaistukea sekä erinäisiä tukimuotoja. En kommentoinut mitään hänelle, mutta teki mieli sanoa, ettei minunkaan lapseni ole terve. Myös hän tarvitsisi tukea ja apua. :cry:
Tuntui pahalta. Minun lapseni on siis vain laiska paska? Hän ei siis kärsikään mistään mielenterveysongelmista tai päihdeongelmista, vaikka oli 8 viikkoa mielisairaalassa?
Päihdeongelmat ovat siis edelleen marginaaliongelma, joka ei ansaitse edes vähäisintä tukea tai huomiota. Ei lapseni pelkästään laiskuuttaan ole ajautunut yhteiskunnan ulkopuolelle. On kunniakkaampaa omata joku mjuu diagnoosi.

Toinen ystäväni kuitenkin selvitti toimeentulotuki asian. Se minimi on siis 250 ja tyttö oli ymmärtänyt väärin. Tässähän se nähdään se terveys/sairaus, ettei tyttö ymmärtänyt, vaikka oli tunnin sosiaalityöntekijällä.

Kerran minulle sanoi yksi sukulainen, että en voi verrata meidän ongelmia toisen sukulaisen lapsen syömisongelmiin, koska anoreksia on parempien ihmisten sairaus.( Sukulaiseni lapsella on anoreksia ja meidän kummankin lapset olivat mielisairaalassa)
Muistan sen, miten se sattui. Me olemme siis paarialuokkaa. Loukkaannuin silloin myös sukulaiseni puolesta. Onko muka parempaa, että lapsi sairastaa hyvien ihmisten “sairautta” jos sairaus on vakava ja ehkä kuolemaan johtava? Vähentääkö se vanhempien tuskaa ja ahdistusta?
Saako vanhempi jotain jaksamispisteitä siitä, että kyseessä on “parempien” lasten sairaus"? Yhtä kamalaa on nähdä oman lapsensa tuhoavan itseään oli tapa mikä vain… :imp:

Mä itse voisin sanoa et aika samanlaisia sairauksia ovat. Kummassakaan ei huomata ongelmaa ja molemmissa keskitytään vain siihen pakkomielteeseen. Ite oon kuitenkin molempia sairastanut; tosin diagnoosia ei (onneksi) anoreksiasta oo ollut ku en ole niin laiha ollut että sairaalaan olisi pakotettu mut kyllä tiedän tasan tarkkaan miltä tuntuu kun ei ole nälkä tai on nälkä ja miettii voiko syödä ½ tomaatin vai onko se liikaa… Iteasiassa tuo pakkomielle oli yks syy jonka takia aloin kamaa vetämään… Tiedän myös kuinka vaikeaa on opetella syömään uudestaan ja kuinka vääristyneenä itsensä näkee joten… Molemmat sairaudet johtavat hoitamattomana kuolemaan. Joillakin ihmisillä on vain tarve nostaa itsensä muiden yläpuolelle… Jatkuvasti jopa ystävät jonka kanssa on tunnettu jopa 20v olettavat että tauteja on ja vaikka kittaavat viiniä useamman plon/ilta pitävät itseään silti parempana kuin narkomaanit… Lääkkeiden suurkuluttajatkin usein luulevat olevansa parempia kuin narkomaanit, mutta riippuvuus ku riippuvuus… Kuinka moni kokeilee huumeita tai laihduttamista ja kuinka moni ei vain osaa lopettaa?? Olisiko siinä se hivenen pieni ero?

Monet sh:t kärsivät myös päihdeongelmista ja toisinpäin että voi olla että joutuu vielä sanansa perumaan… Loukkauksia kyllä tulee jatkossakin. Kaikki tuntuvat ajattelevan että “mitäs meni kokeilemaan”, vaikka oma muksu olis ollu samassa porukassa todistetusti… Lisäksi kuvitellaan ettei ole mitään moraalia tai tahdonvoimaa, monella on tahdonvoimaa mutta käyttävät sitä itsensä tuhoamiseen… Eikä nuo diagnoosit auta, mullekin hoetaan jatkuvasti asioita joita voisin näyttää diagnoosilla mahdottomaksi, mut enpä viitsi… Ajattelen että niillä ihmisillä on jotain todella pahasti itsellään pielessä kun sympatiaa ja tietoa riittää joillekin aloille, mutta määrätyt ennakkoluulot määrävät osan täysin… Silti olen itse samanlainen, mut sen olen oppinut kantapään kautta… Joka kerta ku menen sossuun tai oletan normaalia palvelua kuten tänään taas yks bussikuski jolla tuntuu olevan aina menkat. Eipä vain viitsi asiasta sanoa tai ei ota kyytiin, ja mitään en oo hänelle tehnyt tai sanonut… Ihmislaji on todellisuudessaan helvetin itsekäs ja omat ongelmat ovat ne kaikista pahimmat; muut eivät ymmärrä mitään!! Mä oon sitä mieltä et jos narkomania ei ole sairaus niin maksakoon kaikki ketkä ovat itse aiheuttaneet omat vaivansa hoitonsa myös… Kukaan ei voi elää niin, ettei jokin sairaus voitaisi vetää oman itsensä aiheuttamisen piikkiin… Esimerkkinä vaikka tenniskyynärpää; “no mitäs meni hoito-alalle!” tai 2-tyypin diapetes…

Jaksamisia sinne ja kannattaa varmaan pitää tuo puheenaihe pannassa jos on noin kapeakatseinen ihminen… :frowning:

Olen ylipainoinen, syönyt ja junout omat kiloni:

-Tästä olisi voinut seurata 2 tyypin diabetes.

-Tupakoin, vaikka olen astmaatikko (Miksi minua silti hoidetaan ja yhteiskunta maksaa lääkkeistäni 75 % vaikka edelleen tupakoin)

-Käytän liikaa alkoholia ja voin siksi huonosti. Verenpaineet viturallaan.

-Teen kolmivuorotyötä, joka tekee minulle pahaa.

Ei lapseni ole paha, hän on sairas ja tarvitsee apua! Mikä tässä on, että sairaudet luokitellaan sopiviin ja sopimattomiin?

Miksi minä saan apua, jos haluan, vanha akka, vaikka työterveydestä päihdeongelmaan, mutta lapseni ei saa?

Onko pakko olla töissä, että voi sairastaa ja muuten ei saa?

Populistisia kysymyksiä, totta, mutta ottakaa kantaa!

Tuo tuttusi on todella typerä ihminen! Sehän siinä on, että siinä tilanteessa ei osaa, ei keksi mitään vastaavaa.
Olisihan sitä sille “parempaa sairautta” sairastavan äidille voinut sanoa, että asia on ihan sama: jos joku haluaa kuolla syömättömyyteen, niin miksi pitää väkisin saada syömään,ihan sama asiahan se on ,jos pitää lasta poissa päihteistä,käänteinen vain. Minä olisin näin ilkeä:
Laskisin jo valmiiksi, miten paljon tuttavan lapset käyttävät yhteiskunnan tukia, yksi kuntotusmuototerapia jo kuukaudessa on 300-400 euroa, ja jos terapioita on enemmän, niin siinä euroja kuluu rutkasti enemmän. Lisäksi vammaisesta lapsesta saa erityislapsilisän, sekin on muistaakseni useamman satasen. Siis jos sinun tyttöösi panostetaan se 250 kuukaudessa ja on vielä todennäköistä, että hänen tukemisensa saa hänet jossain vaiheessa itsensä elättäväksi, niin mikä siinä on väärin? Ja jos olisin oikein ilkeällä tuulella, kysyisin, tuleeko hänen lapsensa koskaan työllistymään. Suuri osa vammaisistahan siirtyy suoraan eläkkeelle, heihin panostetusta valtavasta kuntoutuksesta huolimatta.
Ne ihmisten huomautukset polttavat aina sydämeen avohaavan. Miksi pitää vaan ottaa vastaan, miksi ei anna takaisin?

Juuri eräässä koulutuksessa kokenut arvostettu päihdelääkäri (neorologi-psykiatri) sanoi, että päihdeongelma on oire jostain vakavasta sairaudesta, mikä pitää kaivaa esiin. Ja näinhän se on, kukaan ei tahallaan hanki päihdeongelmaa.

Tosi ärsyttäviä nuo joidenkin ihmisten omahyväiset lausunnot. Mutta tuo syömishäiriöinen tyttö voi suurella todennäköisyydellä päätyä päihdeongelmaiseksi, sillä sekin on oire jostain vakavasta sairaudesta. Juo tai on syömättä, sama asia :frowning:

Itse sanon ihmisille, jotka väheksyvät päihdeongelmia, että emmehän jätä hoitamatta syöpäsairaitakaan. Sekin voi olla “itseaiheutettua” samoin kriteerein kuin päihdeongelma tai perittyä (geenit).

Taistellaan me päihdeongelmaisten puolesta :exclamation: He eivät itse jaksa ja kykene…

Päihdeongelmaiseksi voivat ajautua myös A:n äidin ystävän vammaistukia saavat lapset, oletan että ovat ns. erityislapsia, joista hyvin moni kaikkien erityisluokkakoulujensakin ja tukimuotojensa jälkeen jäävät elämässä paitsioon, ja turvautuvat päihteisiin mielenterveysongelmien takia.
Itselläni on tuttava, jonka poika ei osaa ollenkaan ajatella raha-asioita, on jatkuvasti kaikki maksut ulosotossa, vuokratkin usein maksamatta, äiti “pääsee” hätiin aina viime tingassa, ettei työpaikka eikä asunto sentään vaarannu. Äidin säästöt lienee menneen aika tarkkaan pojan ostoksiin. Olin juuri ehtinyt kertoa, että omalla pojallani on päihdeongelma. Hän sanoi, että hän ei poikaansa auttaisi eurollakaan,jos tämä olisi joku viinaa ja huumeita käyttävä surkimus, mutta kun on kunnon poika, ei juo eikä polta… Vaikka aina yksikseni mietin jos jonkinlaista “vastavetoa” keskusteluun, en todellisuudessa saa mitään sanottua. Joskus tavatessamme kuuntelen, miten kunnon poika on taas maksattanut äidillä yli 800: n euron rästit, kun ei omat rahat riitä. Mietin vaan, että onneksi paljon pienempiä summia sitä on taas tullut omaan huumeveikkoon satsattua…

Tuttua huttua!
Toisaalta on ihmisiä, joiden lapsilla on vaikkapa vaikea masennus ja koen sääliväni heitä. Koko ajan uhka lapsen itsemurhasta läsnä. Itselläni ei tyttären itsemurhasta ole mielestäni pelkoa nyt, jos hän kuolee, niin se on kyllä tahatonta. Säätö on päällä, enkä ollenkaan nyt pelkää itsetuhoisuutta, kun ei sitä suorassa muodossa ole ollut tähänkään asti. Toki päihteet ovat itsetuhon epäsuora muoto.
Kyllä meitä surullisia vanhempia on tässäkin maassa niin paljon, että se tekee vielä surullisemmaksi… :cry:

Mm-m. Itse sekä päihdeongelman että syömishäiriön kanssa kamppailevana tiedän, miten ne kaksi ruokkivat toinen toisiaan. Miten toinen sairaus voi olla toista vähäpätöisempi?

Koska itse olen ulkoisesti “terve”, en saa syömisongelmiin apua. Yksin joutuu pyristelemään. Sairaus kuin sairaus, ja jos ei ole työkykyinen niin sitten ei ole. Ei sitä voi noin arvottaa.

Eli näinhän sitä silloin luuli, ilta vaan on aamua viisaampi, mutta kuten näette, olin ihan varma, ettei minun tyttäreni ranteitaan ratko… :cry:

Hei A:n äiti ja muut,
tuttua huttua, juuri näinhän asia on. Huumeriippuvuutta ei edelleenkään nk. suuren yleisön parissa pidetä sairautena, vaan se on itseaiheutettu ongelma jota ei itse asiassa edes veronmaksajien rahoilla tulisi hoitaa. “Narkomaani vastatkoon itse itsestään ja ottakoon itseään niskasta kiinni, itsehän on ongelmansa aiheuttanut”, on usein kuultu kommentti. Alkoholiriippuvuus mielletään sentään jo sairaudeksi, se saattaa johtua siitä että alkoholismista on maassamme olemassa historiaa jo liki sadan vuoden ajalta, kun huumeista ja niiden aiheuttamista seurauksista kokemusta on rapiat 30 vuotta.

Noiden 30 vuoden aikana huumausaineriippuvuuteen on sairastunut noin 55 000 - 65 000 ihmistä, ja määrä kasvaa vuosittain arviolta noin 8-10 prosenttia. Lisäksi vuosittain huumeita on kokeillut liki 100 000 ihmistä, joista kannabista kokeilleiden osuus on noin 90 prosenttia. Kokeilleista noin viidennes on 15-17 vuotiaita lapsia. Kun nuo luvut kerrotaan vaikkapa vain läheisten määrällä, eli mukaan lasketaan isät, äidit, siskot, veljet, mummot ja vaarit, puhutaan jo aivan eri suuruusluokasta käyttäjien ohella sairastuneiden ihmisten osalta.

Miten on A:n äiti, oletko jo päässyt loukkaantumisesi yli? Miksi loukkaannuit? Miten asian käsittelit?