Lopun alkua?

On se vaan niin käsittämätöntä, että vaikka kuinka kehuu ja luulee olevansa vahvoilla ja päästänyt irti, niin silti aina uuden tilanteen tullessa kohdalle, on ihan kamala olo - ja taas jotenkin kiinni lapsessaan. Tyttäreni on ehtinyt asua vajaat kaksi viikkoa jossain kimppakämpässä ja joutuu nyt lähtemään sieltä kuun lopussa, koska ei sovi - kas kummaa - sellaiseen asumismuotoon. Muut asukkaat siis ovat käsittääkseni normaaleja ihmisiä.

Kuulin nykyisestä tosi surkeasta tilanteesta vähän toista kautta ja totuus on se, että tyttäreni on nyt ihan pohjalla ja kohta kokonaan ilman asuntoa, rahaa, ystäviä…Oli eilen ihan pihalla, kun soitin ja koitin jutella. Katkaisi sitten puhelun. Nyt asia sitten pyörii koko ajan mielessä, mihin menee ja mitä tekee. On tämä suoraan sanottuna yhtä helvettiä! Satavarmaa on se, että minun luokseni ei ole asiaa. Kotini on rauhoitettu alue.

Jotenkin toivon, että sekoaisi nyt sitten niin kunnolla, että joutuisi (pääsisi) vaikka loppuiäkseen johonkin laitokseen. Siskonsa on tietysti myös huolissaan, kuten äitinikin. Kukaan meistä ei enää ota luokseen. Kylmää ja ehkä raakaa, mutta pakon sanelemaa. Meidän on suojeltava itseämme. Nyt tuntuu taas tosi pahalta ja jotenkin vaan niin avuttomalta. Paljon olen päästänyt irti ja oppinut elämään omaa elämääni, mutta nyt aletaan olla lopun edessä…

Petunia, sä olet tehnyt ihan kaiken tyttös eteen, mitä tehdä voi. Nyt et voi, kuin toivoa, että hän itse myöntää umpikujansa. Luoksesi et voi ottaa, etkä otakaan, se asia on sulle selvää. Mistähän sekin johtuu, että aina viikonlopuksi pitää tulla nämä ahdistavat jutut. Voimia ja iso halaus sulle <3

Kiitos senjamilena. Tilanne on tällä hetkellä se, että tytär on seonnut viime yönä putkassa ja toimitettu pakkohoitoon. Minuun antaa olla yhteyksissä. Uskotteko, kun sanon, että olin tyytyväinen, kun puhelimessa näkyi, että osastolta soitetaan (olen tallentanut numeron jo vuosia sitten) ja arvasin, että siellä ollaan. Turvassa, lukkojen takana ainakin muutaman päivän…

Nyt nauti huolettomista hetkistä!

Minäkin täällä mietin onko meillä meneillään oleva aika lopun alkua vaiko alku uuteen elämään! Poikamme muutti kaveripiirinsä “ulottumattomiin”,asuu lähempänä kotia,vuokra kaksion sai vuokrattua. Nyt huumeiden kanssa pelaaminen jäänyt kuvioista,alkon tuotteita otti välillä todella rankasti parin pvn:n “kuureina” mutta nyt on ollut ongelmia terveyden kanssa. Vatsa välillä turpoaa vaikkei söisikään ja yökkäämistä paljon,ei oksentamista.Poika näyttää pelästyneen tilannetta,ei varmaan ollut ajatellut aiemmin että terveys voi alkaa pettää päättömässä rilluttelussa ja huume huuruissa. Pinna tottakai tilanteesta kireällä,silti pysynyt selvänä.
En nyt jaksa enempää kirjoitella,omat voimavarani ovat niin nollilla.Käyn aina välillä täällä kurkkaamassa mitä tänne kuuluu. Lämmöllä ajattelen senjamilenaa ja A:n äitiä sekä muita jotka olleet vaikeimpina aikoina tukenani. Meillä pojan kanssa välit nyt läheisemmät kuin vuosiin!

enkelinsiipi olisipa hienoa, jos poikasi nyt pääsisi eteenpäin! Oma tyttäreni oli sen kolme vrk pakkohoidossa ja kun nyt uusinkin asunto meni taas heti alta (oli vaan kuukauden määräaikainen sopimus), niin muuttaa nyt sitten kaupungin asuntolaan ensi hätään. Asuntola on asunnottomille päihdeongelmaisille tilapäiseen asumiseen tarkoitettu paikka. Jossa pitää olla päihteetön! Eli saas kattoo kuinka tässä käy tällä kertaa. En odota yhtään mitään, enkä oikein jaksa toivoakaan mitään. Tekisi mieli vaan todeta, että nämä jutut on niin nähty!

Ihminen, joka jakoi tyttäreni vaatteet hyväntekeväisyyteen, löysi yhden takin taskusta lääkärin diagnoosipaperin: vakava depressio. Seuraava aika olisi ollut kolme päivää ennen kuolemaa.
Minulla ei ollut tästä mitään tietoa. Hänhän oli 8 vko Harjavallan mielisairaalassa tutkimuksissa ja sielläkään ei depressiota noussut esiin tai suoraa itsetuhoisuutta.

Tämä on omaa arviotani, mutta huumeiden käytön lakkaaminen jätti sellaisen tyhjiön, joka antoi depressiolle tilan puhjeta. Kehotan teitä kaikkia olemaan erityisen varovaisina siinä kohtaa, kun lapsi/nuori/aikuinen lakkaa huumeidenkäytön tai radikaalisti vähentää sitä. Silloin kaikki huumeiden alle jääneet ongelmat voivat aktivoitua tsunamimaisesti. Näin kävi meillä.

En edelleenkään pysty hyväksymään tyttäreni kuolemaa, minulla oli suuria toiveita siitä, että hän järkiintyy ja saamme kokea kahden aikuisen tasavertaisen suhteen. Tätä ei sallittu.

Kuulin myös, että jo tyttäreni :unamused: kuolinpäivänä hänen avomiehensä jäi jo kiinni varkauksista paikkakunnalla. Ei ollut pitkä surutyö…

Psyykenlääkkeeni maksavat jo yli 170 e kk ja vieläkin itken monta kertaa päivässä. Olen ruvennut miettimään. selviänkö tästä koskaan.

Kehoitan teitä puhumaan lapsillenne, että tunnette ihmisen, jonka lapsi kuoli/teki itsemurhan huumeiden takia ja kertomaan, miten vaikeaa on perheen ollut selvitä ja miten äiti ajattelee. Ehkä se tarinana uppoaisi teidän lapsinneen ja he ymmärtäisivät, että yhden kuolema sekoittaa kaikkien muiden elämän ja mahdollisesti pilaa sen lopullisesti.

Tuo on aivan totta! Lisäksi aivokemioissa tapahtuu muutos, jos lopettaa / vahentää huomattavasti aineiden käyttöä. Serotoniinitaso laskee huomattavan alas, mikä aiheuttaa voimakasta masennusta. Viimeisen puolentoista vuoden aikana, kun poikani on vähentänyt radikaalisesti kaman käyttöä, hän on ollut ajoittain niin masentunut, että olen todella pelännyt.

Kerroin muuten jo silloin heti kesällä pojalleni, että kaksi tuttavieni lasta on juuri kuollut huumeisiin. Ja sanoin pelkääväni, että niin käy hänellekin. Hän kyllä kuunteli, mutta ei sen enempää antautunut keskusteluun.

Mä kerroin myös pojalleni näistä kuolemista, kun selitin hänelle, miltä musta tuntuu, kun hän ei vastaa puhelimeen. Kuinka kuoleman pelko on heti läsnä, kun puhelin tuuttaa tyhjää. Sanoin, että hän voi mua auttaa tässä henkilökohtaisessa ongelmassani esim.lähettämällä lyhyen “ok”-teksatarin. Pojan ilme oli tätä kuunnellessaan erikoinen, siinä oli jopa ymmärrystä ja myötäelämistä. Lupasi vastata ja niin on kyllä tehnytkin.

Halaus ja rutistus sulle A:n äiti <3

Allekirjoitan ehdottomasti tuon depression, masennuksen, alhaiset serotoniinitasot jne., kun päihteiden käyttö loppuu. Ja kun mieli on maassa ja ahdistaa kovasti, niin tarvitaankin (nopeaa) helpotusta ja taas koko homma alkaa alusta. Eli muna vai kana.Harva jaksaa ja kestää sen masennusvaiheen, jonka jälkeen elämää voisi taas rakentaa uudestaan.

Tuosta kuolemasta ja pelosta kertomisesta minulla on lukuisia kokemuksia tyttäreni kanssa, mutta häneen ei tunnu purevan mikään. Jollain tasolla ymmärtää huoleni, mutta kertoo sitten vaan itse, kuinka paljon on törmännyt kavereitten kuolemiin. Eli meillä tuo ei vaan toimi. Ehkä kymmenen rankkaa vuotta on ollut liikaa - joka tavalla.

Olen miettinyt paljon, jos tyttäreni nyt kuolisi, niin olisiko minulla jäänyt paljon sanomatta. Ja olen tullut siihen lopputulokseen, että ei olisi jäänyt. Olen kannustanut häntä lukuisilla tavoilla, kertonut välittäväni, puhunut huolestani ja halustani auttaa ja tukea. Olen myös sanonut, että hän on minulle aina rakas ja tärkeä, mutta haluaisin takaisin sen aidon tyttäreni, en pidä tästä nykyisestä. Juuri eilen ajellessani pohdin, kuinka sadasta paikasta olen häntä hakenut, antanut rahaa, maksanut laskuja, soitellut eri tahoille, toimittanut hoitoon, käynyt katsomassa eri paikoissa, soitellut eri tahoille, osallistunut palavereihin, siivonnut, pyykännyt, hankkinut vaatteita, ostanut puheaikaa jne. jne. Ja yrittänyt jutella ja tsempata. Nyt ollaan viimeisen kortin varassa ja hän itse päättää, mikä se kortti on!

Voimia A:n äidille. Menee varmasti paljon aikaa, ennen kuin pääset jaloillesi. Sure rauhassa ja ole itsellesi myös armollinen.

Tytär asustaa nyt sitten väliaikaisesti asunnottomien päihdeongelmaisten asuntolassa. Vähäinen omaisuus toimitettu sossun avustuksella varastoon. Olen taas pikkuisen jelppinyt; ostanut perustarvikkeita, vienyt syömään, hankkinut kirpparilta muutaman vaatteen, antanut omat talvikenkäni…ja koittanut puhua kauniisti siitä, ettei ole kuin yksi suunta, jolla voi jatkaa elämäänsä, jos haluaa vielä elää.

Jotenkin vaan tuntuu, ettei mikään mene enää perille, ei tavoita mitään syvällisemmin. Nyt on kovasti riippuvainen minusta, kun poikaystävä on lähtenyt, eikä oikeasti ole enää mitään! Siis tuo riippuvuus tarkoittaa sitä, että ottaa koko ajan minuun yhteyttä ja pyytää rahaa ja apua. Pidänkin puhelinta välillä kokonaan suljettuna. En vaan jaksa. Olen niin totaalisen väsynyt tähän kaikkeen! Onneksi tänne voi edes kirjoittaa ja tietää, että täällä niin moni ymmärtää ja voi jakaa nämä fiilikset…

Oliskohan niin, että tyttösi päihdeura on nyt siinä vaiheessa, että on pakko havahtua tosissaan ja muuttaa suuntaa. Aikaisemmin hänellä on ollut asunto ja vielä poikaystävä tukemassa, nyt ei ole enää mitään. Hän on hoidon piirissä, joten periaatteessa avun hakeminen ei ole vaikeaa, vaikka muuten olisikin aika hukassa. Sinäkin Petunia olet monet kerrat kehottanut häntä ottamaan apua vastaan ja neuvonut, minne pitäisi hakeutua.

Päihdeongelmaisten asuntola ei ole mikään luksuspaikka. Poikani oli kerran samassa tilanteessa, eli ainoa mitä kaupungilla oli tarjota, oli tuo asuntola. Siellä olisi pitänyt asua (=majoittua) selvänä kuukauden ajan joka yö, sitten olisi katsottu parempaa asumusta. Poika käväisi katsomassa parin neliön luukkua, joka oli kahdelle miehelle, eikä mennyt enää toiste.

Laita vaikka tytölle kännykkään viesti, jossa on puhelinnumerot, mihin hänen pitää soittaa saadakseen apua (ellei jo olekin) ja yritä sitten itse olla ajattelematta asiaa. Ei se ole helppoa, mutta mitä muutakaan voisit tehdä. Olet tehnyt mielestäni jo kaiken mahdollisen ja vielä enemmänkin. Voimia!