Lopun alkua

tulihan se tien pää minullekin. Lähen maanantaina perhekuntoutukseen lasten kanssa ja pelottaa ihan mielettömästi. Olen ollut jo pitkäänns. viikonloppujuoppo ja se on ollut tosi vaikeeta myöntää. Nyt oli jo pakko. Onko jollain kokemuksia perhekuntoutuksesta ? Soskun täti ei oikein osannut kertoa muuta kuin et “varaat sinne koko porukalle kampetta mukaan, lapsilla on siellä oma hoitopaikka ja opettaja ja siellä sitten keskustellaan ryhmissä ja yksin…” Kiitos etukäteen, jos joku osaa jotain kertoa.

Hei sippana, en valitettavasti minäkään osaa vastata kysymykseesi. Mutta on hienoa, että otat vastaan apua: se on oikea tie, vaikka ei varmaankaan ihan helppo taival. Minua on kaikki avun hakeminen (a-klinikka, AA) etukäteen pelottanut kovasti, mutta jälkikäteen olen aina ollut helpottunut ja iloinen, että sain itsestäni sen irti, että lähdin hakemaan apua. Toivon, että sinullekin käy näin! Ja toivon sulle ja perheellesi kaikkea hyvää! :slight_smile: Olisi mukava kuulla myös kuulumisiasi sitten siitä, millainen kokemus se perhekuntoutus oli.

Ok. Kyselin vieraitten mielipidettä siksi että tunnen kyllä erään naisihmisen joka oli ( huostaanoton uhalla) samassa kuntoutuslaitoksessa lastensa kanssa. Hänellä ei kuitenkaan ilmeisesti ollut kovin motivaatiota muuttaa elämän tyyliään, koskapa kuntoutuksesta palattuaan jatkoi juomista samaan tahtiin kuin ennenkin. Lisäksi ko henkilö tituleeraa itseään läheisriippuvaiseksi, joka on käsitykseni mukaan eri asia kuin alkoholisti. Ohjeita sain näin: " niille ei kannata kertoa ihan kaikkea ja voitko sanoa vanhimmalle pojallesikin ettei kerro, ainakaan sitä että olen ollut teillä aina kylässä lasten kanssa" Pieni pelko siis kai on jäänyt ja tällä hetkellä suurimpana huolenaiheena on se, mitä meidän siellä käynti aiheuttaa hänen perhe-elämäänsä, jos/kun totuus tulee ilmi lasten ( 3, 4 ja 9) suusta.

Joka tapauksessa en aio siellä valehdella, enkä lastenkaan suuhun sanoja laittaa, koska tarkoitushan on saada apua.

Olen avoliitossa parikymmentä vuotta juoneen miehen kanssa, joka ei ole lasteni isä. Tällä hetkellä hänellä on menossa JO 2. pvä selvinpäin (maanantai oli loivaripäivä), sitä ennen 3,5 kuukauden putki, ei siis päivääkään ilman kaljaa sinä aikana. Palaveeratessamme sosiaalipuolen kanssa isäntä sanoi voivansa jättää juomisen tuosta vaan. Puhe kuitenkin oli että hän vie meidät maanantaina paikan päälle ja siellä sitten käydään arviointikeskustelu hänenkin tilanteestaan ja hän tulisi vähän myöhemmin sitten mukaan kuntoutukseen. Toivonpa todella, että jotain valkenisi siellä keskustelussa hänellekkin, kaveri on kolme vuotta myöntänyt mulle olevansa juoppo, vaan kun tuli tosi tilanne, niin jopahan pystyy lopettaan juomisen ilman apua. Ja se on todella nähty, kolmen vuoden aikana pisimmät selvät jaksot hänellä on olleet 2 x 1 kk, molemmat haimatulehduksen jälkeen. On hän toki töitäkin tehnyt, mutta yleensä oluen voimalla; aamulla 4-5 aikaan ylös, 3 kaljaa, ruokatunnilla samanverran ja töistä tullessa voikin sitten jo ostaa huoletta ainakin 12-päkin ( + aamuksi käynnistyskaljat). Mutta ongelmaa ei siis tunnu olevan nyt… Hohhoijaa. Saapa nähä miten sillä hommat menee kun en ole hoitamassa juoksevia asioita ja kuskaamassa töihin.

No, kuitenkin itse uskon ja toivon saavani apua tilanteeseeni, joka nyt ei kuitenkaan ihan toivoton vielä ole. Oon ollu töissä ja opiskellut, on remontoitu omaa taloa ja nyt päästy evakkoasunnosta takaisin kotiin asumaan. Kaikki siis sinänsä ok, mut oon jo ihan väsyny siihen että viikonloput menee jurrissa vaikka kuin päättäis mitä. Yleensä jo ti tai ke alkaa unohtua morkkiksen aiheuttama päätös olla seuraava viikonloppu selvinpäin ja perjantaina yhtä kellon kyttäämistä että lapset voi hakea hoidosta ja kaupan kautta pääsee kotiin. Sit tissuttelua salassa ja kun ne nukkuu niin känni päälle. Ei mitään järkee. Kyllä nyt on vahvasti semmonen olo että riittää mulle.

Jep, tästä justiin puhuttiin sosiaalien kanssa, perhekuntoutuksen tarkoitushan on kuntouttaa sanan mukaisesti perhe. Siitä syystä toivoisinkin että toinenkin lähtisi tosissaan mukaan kun siitä on jo keskenään puhuttu tuhansia kertoja. Mut katotaan miten äijän käy.

Ensin olin tosi peloissaan sinne menosta, mut nyt ku oon asiaa tosissaan miettiny, niin miksi pelkäisin. Kaikki muutkin siellä ovat samassa tilanteessa. Sillehän en voi mitään, että naisen ja vieläpä äidin alkoholismi on edelleen yhteiskunnallisesti vaikea asia käsitellä julkisesti tai kyseisen ihmisen vaikea sitä kertoa julkisesti, vaikka siitä yleisellä tasolla puhutaankin. Mutta tiedän että samojen asioiden kanssa painiskelevia on paljon, myös tuttavapiirissäni. Itsellänikin ensimmäinen ajatus oli “mitähän kaikki sanoo”, mutta tänään heitin sille ajatukselle hyvästit ja aloin pikkuhiljaa tuttavilleni ja sukulaisille viestejä laitteleen tulevasta menostani, enhän voi moneksi viikoksi häipyä maisemista muksujen kanssa “lomallekkaan”. Vastaanottona muutama “mitä hiivattia sä sinne” mutta myöskin “hyvä juttu, tsemppiä”. Juomisenihan on ollut kokoajan julkinen salaisuus, josta ei puhuta.

Lasten hyvinvointi oli nimenomaan se juttu, mikä havahdutti ajattelemaan omaa tilannettani. Isäni sekä isäpuoleni ovat alkoholisteja, samoin lasten isät (ovat kahdesta liitosta), joten eiköhän tässä juoppoja riitä elämässään tarpeeksi ilman minunkin osallistumista.

Sanovat kuntoutusta psyykkisesti raskaaksi, mutta eipä tämä elämä ole juomisellakaan psyykkisesti helppoa ollut. Aa-kerho meillä tällä kylällä on, mutta toiminta epävarmaa. Sosiaalipuolella ei ollut myöskään muunlaista tukea tarjottavana kun asutaan sen verran syrjässä, niin päädyttiin sitten tähän.

Mutta omaa oloani kun nyt mietin, niin päätöksen jälkeen on ollut paljon vakaampi olo. Ei enää “minä ens viikolla”, “minä sitten juhlien jälkeen”, “minä tammikuussa”, vaan “MINÄ TEEN SEN NYT”. Tiedän paitsi tarvitsevani niin myös saavani apua ja se myös auttaa selviämään ensi viikonlopun juomatta. Maanantaina-aamuna kun on puhallettava nollat, että päästään aloittaan solmujen purkaminen.

Nyt on kuntoutus kestänyt reilut 4 viikkoa ja ollaan viikonloppulomalla kotona. Tässäpä faktoja.

Arkisin meillä on ryhmäterapiaa ryhmänvetäjän johdolla, jokaisella asiakkaalla perustehtävät, joista sitten poikii yksilöllisiä lisätehtäviä. Tehtävät esitetään pääasiassa koko ryhmälle.

Lapsilla on aikuisten ryhmien aikaan koulua oman (kotipaikkakunnan) lukujärjestyksen mukaan ja pienemmillä lastenhoitaja katsomassa perään. Lapset myös saavat pienimuotoista terapiaa, kukin tarpeen mukaan.

Perhekuntoutus kestää yleensä 2 - 4 kuukautta, edellisessä verkostopalaverissa uumoiltiin meille riittävän 2 kuukautta, mutta aika varmistuu seuraavassa palaverissa. Mies lähtee mukaan sunnuntaina ja hänen kuntoutuksensa kestää näillä näkymin 4 viikkoa, eli yhtäaikaa kotiudutaan jos ei lisäaikaa tule.

Mukava henkilökunta ja asukkaat (ryhmässä on sekä perhe- että yksilökuntoutujia; huume-, läheis- ja alkoholiriippuvaisia) ovat helpottaneet talon tavoille asettumisessa. Osa valvojista on itse kuntoutuksen läpikäyneitä. Tosi hyvä paikka ja oon todella tyytyväinen että sain tämän mahdollisuuden. Olen päässyt viikottain useampaan AA-ryhmään, joten senkin toiminta on nyt tuttua. Erittäin hyvä mieli tällä hetkellä ja itseasiassa ollut koko ajan. :smiley:

Sippana, hienoa kuulla sinulta näin hyviä kuulumisia!! :slight_smile: Kiitos, kun kerroit, millaista perhekuntoutus on. Ja voimia ja hyvää mieltä sulle jatkossakin!

Ollaan päiväseltään just käymässä kotona. Perustehtäviä on sukupuu, story, häpeä/syyllisyys ja päihteiden käytön kielteiset seuraukset, lisäksi tulee sitten esimerkiksi elämäni miehet/naiset
-tehtävä ja kirjeitä (viha-, anteeksipyyntö- jne) tarpeen mukaan.

Tämän paikan hoitometodi perustuu minnesota-hoitoon ja aa:n oppeihin. Hyvä paikka ja ainakin itselleni hyvin toimiva hoitomuoto. kuulin juuri viime viikolla että kotiinpääsyn jälkeen kuntoutus jatkuu siten että kerran viikossa käyn ryhmäterapiassa läheisessä kaupungissa ja sitten on myöhemmin vielä 2 tai 3 kertaa viikon jatkokuntoutusjakso nykyisessä kuntoutuspaikassa. Hyvä juttu kun ei tarvi jäädä vielä “tyhjän” päälle.

No sehän on mukavaa. Ovatko lapset tykänneet?

Lapset sopeutuivat uusiin kuvioihin ihmeen helposti. Ovat toki enemmän mielissään nyt kun on jo kotiuduttu ja normaalit arkirutiinit jatkuu. Tultiin kotiin viime torstaina ja kaiken näköstä rästiin jäänyttä hommaa on tullu tehtyä loppuun. Tänään käytiin miehen kanssa oman paikkakunnan AA:ssa ekaa kertaa ja erittäin positiivinen kokemus oli. Oma kuntoutukseni jatkuu naisryhmässä kerran viikossa ja mies käy yksilöterapiassa 2-3 kertaa kuussa kun ei noista isommista ryhmätilanteista pahemmin perusta. Hyvä mieli mutta jalat maassa!

on nyt kestänyt kohta puoli vuotta, niin minulla kuin miehellänikin. AA:ssa käydään epäsäännöllisen säännöllisesti, välillä yhdessä, välillä yksitellen. Olen vain ihmetellyt tämän uuden elämän helppoutta. Moni raitistunut kertoi kuinka vaikeaa ensimmäinen vuosi oli ja retkahduksia sattui. Ei meillä ole ollut vaikeaa. Onko ne vaikeammat ajat sitten vasta tulossa vai mistä tämä johtuu? Tietysti se on myös yksilöllistä miten kukakin kokee asiat. Miehen puolesta en tietenkään voi puhua, mutta vaikuttaa siltä että hänelle nollalinja on ollut vielä helpompi sisäistää kuin minulla. Itselläni on välillä ollut pieniä epäilyksen hetkiä omasta ongelmastani, onko nämä niitä omavoimaisuuden merkkejä sitten. Toisaalta olen alusta pitäen hyväksynyt sen että juomahaluja tulee, ne on vain kestettävä. Mielihalut on kuitenkin nopeasti menneet ohi kun on ajatellut juomisen seurauksia. Lisäksi olen huomannut fyysisen voinnin kohentuneen (henkisestä puhumattakaan) huomattavasti ja painoa on tippunut 8 kiloa kun kaljan litkiminen on jäänyt. Olisiko niin että jokainen raitis päivä myös nostaa kynnystä retkahtamiseen? Mutta toisaalta, tapahtuuhan niitä retkahduksia vuosienkin päästä. Tuntuu kuitenkin että oma sinni on kasvanut ajan myötä eli jotain varmuutta on enemmän kuin muutama kuukausi sitten. Varmuudella tarkoitan tässä nyt sitä että luotan enemmän nyt itseeni siinä että valitsen oikein. Loppujen lopuksihan on kuitenkin yksinkertaisesti kyse siitä valinnasta juoko vai ei.

Ajattelin ettei uusi elämäntapamme ole tainnut juurikaan tuttaviin vaikuttaa - millään tavalla. Positiivisen yllätyksen koin, kun kaksi näistä juovista tutuista on lähiaikoina lähestynyt minua ja kysellyt raittiuden alkuhankaluuksista, oliko niitä jne. Olivat molemmat alkaneet miettimään omaa suhdettaan alkoon ja sitä jos sen jättäisi kokonaan pois. Toivottavasti osasin tsempata heitä oikein, itse ainakin koin saavani kannustusta - raittiuteni on siis noteerattu ja sitä kunnioitetaan. Kaunista kevättä kaikille! :smiley:

Ihana kuulla, sippana! Puoli vuotta mullakin kohta kasassa, mutta en ole aina kokenut kovin helpoksi. Onneksi teillä toisin! Valoisaa, iloisaa jatkoa koko perheelle!

Tulin takaisin kentältä. Tarvittavaa nöyryyttä raittiuden ylläpitämiseksi ei sitten löytynyt ensimmäisellä kerralla ja kuviteltu “kohtuukäyttö” silloin tällöin lipsahti ihan huomaamatta älyttömäksi läträämiseksi huipentuen viime viikonloppuun. Eilen murruin ja tajusin tilanteeni. Olin vajoamassa syvempään suohon kuin koskaan aiemmin. Nyt yritän ymmärtää, miten hemmetissä mä päästin tämän tähän pisteeseen, itsesääli ja -syytökset on valtavan voimakkaita, kuten myös häpeä. :blush: Toisaalta, viimeinen vuosi onkin kulunut syytellessä toisia ja valehdellessa sekä itselle että läheisille, joten itsetutkiskeluun on aihetta. Onneksi muistan miltä tuntuu raittius sitten kun alkuvaikeuksista selviää, eli itkuisuudesta huolimatta ajattelen myös positiivisesti ja odotan tulevaa. Ihana mieheni (ollaan asumuserossa juomiseni takia) ansaitsee nyt kiitoksen entisen syyttämisen sijasta, hän tiesi ja näki mihin olin menossa ja sinnikkäästi haki minulle apua, vaikka näytti että hänen huoltaan ei todesta oteta, koska osasin luoda kulissit ja kutoa verkon joka mahdollisti hienosti kulissien ylläpidon. Alkoholisti on kyllä taitava näissä asioissa. Ja sanoista tekoihin, sunnuntaina Oulussa ja Kajaanissa kokoontuu molemmissa naisryhmä, joten käyn nyt jompaan kumpaan tutustumassa, aiemmin se jäi vain ajatukseksi.

.

Joo, ryhmäaikataulut on tiedossa :smiley: , mutta AA ei ole aiemmin oikein loksahtanut mulle, ajattelin siksi naisryhmää kokeilla kun en ole sellaisessa käynyt ennen.

Täällä ei ole halin merkkiä, mutta sellaisen voimahalin voisin lähettä :wink: Kyllä se uusi alku taas siittä-päivä kerrallaan :bulb:

.

Juu, ymmärsin foottis, mitä tarkoitit! Uskon kuitenkin pärjääväni sunnuntaihin, mies on raittiina pysynyt nyt yli 4 vuotta, joten vertaistukea on tarjolla ihan lähellä ja myös puhelimen päässä, lisäksi käyn kerran viikossa päihdetyöntekijällä. Tähän mennessä sillä ei vain ole ollut kuin hieman hillitsevä vaikutus, kun ei itselle ollut vielä päätös selvä. Apua on siis tarjolla ja nyt aion sen myös hyväksyä. Yksin en pärjää, sehän on nähty. Ja todellakin näin rusakko, päivä kerrallaan, se pääsi unohtumaan välillä :confused:

Kävin ryhmässä eilen ja todellakin kannatti vaikka meitä ei ollut nyt kuin kaksi paikalla. Se riitti, sain puhua ja kuunnella ja mikä parasta, puhelinnumeron johon voin soittaa milloin vain tarpeen vaatiessa. Tätä minä hainkin, oma “ystäväpiirini” koostuu juovista ihmisistä ja heidän seuransa ei nyt kiinnosta, he eivät kannusta tai ymmärrä haluani olla raittiina, päinvastoin. Lisäksi koen naisryhmän olevan se mun juttu, äitiyteen ja naiseuteen liittyvät asiat on jotenkin mulle helpompi käsitellä siellä toisten naisten keskellä. Ensi sunnuntaina lähdetään miehen ja lasten (5) kanssa hiihtolomalle ja ajattelin katella josko lomapaikan läheisyydestä löytyisi joku ryhmä missä voisin viikolla käydä, joka tapauksessa loman jälkeen menen tuonne eiliseen ryhmään takaisin, siellä pitäisi olla silloin useampiakin ihmisiä paikalla ja haluan todellakin tutustua näihin uusiin persooniin. Minulla on kestohymy nyt naamalla, tunnen niin vahvasti tehneeni oikean päätöksen :smiley:

Aurinkoisin terveisin
Sippana; raittiuspäätöksestä 1 vko