Hei kaikille. Jostain syystä en voinut aloittaa aihetta tonne lopettamis-foorumille, niin pistän tänne sitten.
Tosiaan, oon 27v mies. 15 vuotiaana aloin käyttämään alkoholia viikonloppuisin, ja se oli heti jo sellaista että join niin paljon kuin sielu sieti, kunnes sammuin. Jotenkin näin jotain glamouria päihteissä. Ei kiinnostanut mikään muu kuin sex, drugs & rock n roll elämäntyyli. 2008, eli 20 vuotiaana aloin piikittämään bubrenorfiinia ja piriä. Enimmäkseen piriä. Pilveä meni myös TOSI paljon. Poltin kukkaa lähes joka päivä aamusta iltaan ja paljon. En ymmärtänyt siinä vaiheessa vielä bubren “hienoutta”. Pirin vetämiseni oli sellaista viihdekäyttöä aluksi. Pari vuotta myöhemmin olin jo täysverinen pirinarkkari, ja saatoin valvoa viikonkin, kun keksein että diapamien avulla sain vainoharhat ja demonit pysymään kaukana jotta saatoin vetää enemmän ja pidempään. V**un nerokasta, ajattelin. No, niinkuin täysveriset pirinarkkarit yleensä ennemmin tai myöhemmin, jouduin suuriin ongelmiin. Niin suuriin että pelästyin ja lopetin pirin/metan vetämisen, tai vähensin ainakin hyvin paljon. Se oli siinä joskus kun täytin 23v. Sitä ennen se oli sellaista että jos oli piriä myynnissä jossain, niin en yksinkertaisesti pystynyt kieltäytymään. Se oli outoa ja pelottavaa. Se saa mun niskakarvat pystyyn edelleen.
2011 alkuvuodesta kevääseen en juurikaan enää vetänyt piriä. En vetänyt juuri mitään silloin, mutta elämäni oli sellaista ettei sitä juurikaan elämäksi voinut kutsua. Bisseä kun otin joskus niin tunsin oloni suht ihmismäiseksi. Makasin kotona peiton alla ja kuumottelin että oon mokannut pahimpien piriaikojen aikana jotain, ja että joku Igor tulee mun oven taakse vetämään multa sormet poikki tai jotain. Olin ihan täysin masentunut. Näinä aikoina löysin bubrenorfiinin ja aloin käyttämään sitä säännöllisen epäsäännnöllisesti. Kesällä 2011 aloin sitten kunnolla vetämään bubrea, ja se putki kesti 2012 syksyyn jolloin pitkäaikainen parisuhteeni päättyi. En muista tuosta ajasta juuri mitään. A-klinikalle kuitenkin menin ensimmäistä kertaa 2011 loppuvuodesta ja sain sieltä 100kpl 2mg xanoreita. Söin niitä 3 kuukautta niinnkuin idiootti, kunnes hiffasin millasta myrkkyä ne on. Vaihdoin xanorit rivatrileihin, ja pikkuhiljaa rivatrileista diapameihin. Bubrea meni silti.
2012 syksyllä tein sitten taas yhden nerokkaista päätöksistäni, eli lopetin bubren ja lääkkeet kuin seinään, ja vaihdoin ne bisseen. Hain pahimpina päivinä kolmea 12-päkkiä päivässä lähikaupasta, söin päivässä ehkä pari kylmää makkaraa ja pari ruisleivän palaa. Vuoden olin ilman bubrea ja lääkkeitä, ja join about laatikon kaljaa keskimäärin 3-7 kertaa viikossa. Olin kuitenkin päättänyt lopettaa kovien huumeiden käytön. Joskus 2013 talvella, en tiedä että miten, mutta jotenkin pystyin olemaan täysin selvänä 3 viikkoa. Se on mun ennätys.
Tosta mun lopettamispäätöksestä on nyt 2 vuotta. Siis haluan todellakin olla ilman, enkä kahlittuna kemikaaleihin. Mutta oon tän 2014 vuoden aikana luisunut pikkuhiljaa takaisin bubrekoukkuun ja oon syönyt koko tän vuoden 2mg rivatrilejä 2 kpl päivässä. Noin kuukausi sitten vaihdoin ne kolmeen 10mg diapamiin päivässä, koska haluan bentsokoukusta pois. Nyt oon lähes 2kk vetänyt bubrea lähes joka päivä. Kyllä mä sen lopetan. Tota oon jankuttanut itselleni niin kauan kuin muistan. Heinäkuussa viimeksi oon ollut 3 viikkoa kokonaan ilman. Tiedän ettei se ole juuri mitään, mutta on se jotain. Toi on tuntunut aika rankalta, kun lopetin rivatrilien syömisen, kun vaihdoin ne diapameihin. En oikeastaan tiedä kuinka paljon 2mg rivat on 10mg diapameja vahvempia. Jos jotain positiivista tästä vuodesta täytyy hakea, niin urheilen kuin hullu ja syön kunnolla ja terveellisesti. Se pitää mut edes hiukan järjissään. Joskus.
Alkoholin ja pirin oon jättänyt kokonaan. Tunnen niin kovaa inhoa niitä kohtaan etten yksinkertaisesti pystyisi edes vetämään niitä. Oon allerginen niille, sanoisin.
Olen suunnitellut muuttoa pois tästä pikkukaupungista, jossa mulla on narkkarin leima otsassa ja kamaa on tyrkyllä koko ajan. Vaihtaisin numeron ja näin päin pois. Se on silti tosi iso ja vaikea päätös. Muuttaako se mitään? Onko se vaan karkuun lähtemistä? Kynnys hakea huumeita olisi suurempi välimatkan takia, mutta ehkä musta tulis taas juoppo. Ehkä ei.
Mulla menee about 3kpl 0,4 temgesicia päivässä nykyään.
Kiitos etukäteen kaikille jotka jaksoi tän romaanin lukea, ja niille ketkä jotain vinkkejä ehkä osaa antaa =)
. Saatoin lukea tekstisi vähän puusilmäisesti, joten pahoittelen jo alkuun, jos kirjoittelen ihan läpiä päähäni.
.
. Jotakin terapiaa mä suosittelen joka tapauksessa, korvaushoidon kanssa tai ilman, koska mä olen itse hyötynyt terapiasta suuresti, vaikken läheskään kaikkea douppailuani ole lopettanutkaan. Hyvän terapeutin ja itselle sopivan terapiamuodon löytäminen saattaa tosin vaatia pirun pitkäjännitteistä työtä ja onhan siinä myös järjestettävä rahoituspuoli, kun oletan, ettet sinä(kään) suorastaan rahoissa kylve.
.
. Mä olen itse lopettanut lukuisia kertoja seinään(lähinnä bupren, mutta joskus myös muiden oppareiden kanssa), enkä ole sillä keinoin päässyt vielä tänäkään päivänä oppareista irti. Fyysiset reflat nyt kestää aina kärvistellä IMO ja varsinkin, jos on benzoja tukilääkityksenä, niin siinähän se menee sairastaessa, missä ärhäkkä ja pitkittynyt flunssakin. Henkinen tuska vetämisen taustalla ei vain katoa mihinkään sillä, että hikoilee, palelee, ripuloi ja aivastelee aikansa.
.