Lopettaminen ja elämä sen jälkeen

Hyvä aloitus!
Unen laadun ja nukkumisen korjaantuminen on tosiaan iso asia.

Kauppareissut on helpompia kun vapautuu kyttäämästä niiden osuttamista alkoholinmyynnin aika-ikkunaan.

Hikoilu, tärinä ja krapularipuli ei vaivaa, eikä liioin tarvitse miettiä onko myyntikunnossa, paskooko housuunsa korjaussarjaa hakiessa tai loppuuko kaljat mahdollisesti kesken, pitäisikö täydentää ja ennenkaikkea onko siihen rahaa.
Aivokapasiteetti vapautuu muuhun ja hermojen kiristys lievittyy.

Lähihistoriaaan ei ilmesty mustia aukkoja, joiden tapahtumista ja omista tekemisistään ei ole selkoa.

Tapaturmat vähenevät. Raittiina en ole joutunut tikattavaksi kertaakaan, en kaatunut pyörällä, enkä kävellessä, enkä leikannut leipäveitsellä käteen kokkaillessa toisin kuin juovana aikana.

Sanoisin kyllä, että unen paraneminen on ollut eniten hyvinvointiin vaikuttanut asia.

Tosi tuttua juttua näiden omien seitsemän kuukauden tipattomuuden ajalta. Ajatukset ja tuntemukset ovat toki vaihdelleet myös limittäin ja lomittain edestakaisin, mutta päälinjoissa on samanlainen kaava.

Ihan alkua en oikeastaan muista. Muistan paremmin viime vuoden alun, kun liityin vähentäjäksi ja olin alkuvuoden tipattomalla. Kun viisi päivää täysin juomatta oli oikeasti iso juttu. Melkein itkin onnesta, kun sain sen laskuriin. Se kertoo surullista kieltään tilasta, missä silloin olin. Surullisemassa kuin ihan täysin myönsin edes itselleni. Tavallisena työssäkäyvänä, kulissit pystyssä, kuten valitettavan moni muukin. Jos joku samanlainen eksyy lukemaan tätä, niin todella iso halaus sinulle! Kaikki on vielä mahdollista, kun täällä kerran ollaan. ?

Vuodessa tuli jo sen verran harjoitusta vähentelyn myötä, että lopetusvaiheessa katse oli jo suoraan ehkä pikkuisen pidemmällä, eikä ihan alku jäänyt niin mieleen. Samanlaisia kuolemanpelkoja kuin sinulla ei ollut, sen suuntaisia pakkoajatuksia ajoittain kyllä, ja pitkän aikaa. Ei kuitenkaan niin, että ne olisivat rajoittaneet elämää. Yleisesti alkuaika tuntui ihan hyvältä. Jaksoin aina aamuisin iloita selvästä illasta. Se oli sellaista uutta ja jännää. Mietin paljon raittiusteemoja. Mietin lopetanko kokonaan vai vuodeksi. Päätin lopettaa ensin vuodeksi ja miettiä sitten eteenpäin. Muistin kanssa tuli ongelmia nopeasti ja ne jatkuivat useita viikkoja.

Sitten tulikin kunnon aallonpohja. Olikohan se jossain kolmen-neljän kuukauden tietämillä, ainakin se tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Mikään ei tuntunut miltään. Tunsin itseni totaalisen epäonnistuneeksi ja arvottomaksi, maailman mitättömmimmäksi ihmiseksi. Työt hoidin, mutta muuten vain jumitin saamatta aikaan yhtään mitään. Millään ei oikein ollut merkitystä. Ei tekemisillä tai tekemättä jättämisillä, ei ajatuksilla tai tulevaisuudella. Ehkä se olikin, mutta jos ei ollut, se oli varmasti ainakin läheistä sukua masennukselle. Itsetuhoisiakin ajatuksia oli, mutta ei vakavasti otettavia. Ei sellaista riskiä oikeasti ollut olemassa, kunhan mielessäni ratkoin asioita välillä niinkin. Nukuin todella paljon. Tai jos en nukkunut, makasin hereillä.

Kipuilin paljon ihmissuhteitani. Mietin kelpaanko enää minihkään, kenellekään. Olenko tylsä ja tarpeeton, kun en enää ole se hauskin kreisibailaaja. Mietin joisinko tulevaisuudessa sittenkin vielä “kuten normaalit ihmiset”. Yritin jälkeenpäin ajatellen varmasti kompensoida huonouden tunnettani suorittamalla töissä. Ja se, että pienikin epäonnistumiseksi tulkittava tilanne oli todella raskas, kuten se vino leipäpala. Sekin vei vapaa-ajasta mehut. Juoda en kuitenkaan halunnut. Päinvastoin tunne siitä, että noin huonoa oloa en juomisella pahenna, oli vahva.

Sitten koitti puolen vuoden rajapyykki, jossa tapahtui muutosta parempaan. Sen jälkeen on taas tapahtunut asenteessa paljon, ihan kuukauden sisällä. Minulla ei rehellisesti ole minkään valtakunnan fomo:a, kun huomaan tuttujen olevan juomassa. Vaikka alussa jankutin sitä, että aion juhlia jatkossakin ihan yhtä lailla, siitä en luovu. Opettelen vain tekemään sen selvinpäin. Pelko siitä, että minut jätetään kutsumatta, kun en juo, oli todellinen. Nyt toivon, että minua ei kutsuta, koska en halua osallistua, ellei tapaamisella ole muutakin pointtia kuin juominen. En halua mennä paikkoihin, joihin menin oikeasti seurustelemaan alkoholin, enkä muiden ihmisten kanssa. Sen sijaan selaan lähikuntien menovinkkejä ja löydän vaikka ja mitä, missä haluan sen sijaan piipahtaa, joko jonkun kanssa tai yksin. Sitten aikaisin nukkumaan ja aamulla pirteänä ylös.

Tällä hetkellä en ajattele, että “normaalit” ihmiset juovat. He ovat noissa tapahtumissa, joissa minäkin käyn. He ovat ulkona, töissä, kotona, harrastuksissa. Hirveän monessa muussa puuhassa kuin juomassa. Moni ei juo koskaan, moni juo joskus yömyssyn tai saunakaljan. Moni juo silloin tällöin pari, tai vaikka muutaman kännin vuodessa. Monella on tilanne hyvässä hallinnassa, mutta monella myöskään ei ole, vaikka itsekin niin luulevat. Sitten olemme me, jotka olemme myöntäneet ongelman ja yritämme sen ratkaista. Pakko sanoa, että tähän porukkaan kuuluminen tuntuu jonkinlaiselta voitolta. Siitä voi olla ylpeä.

Saatoin itsekin joskus hölöttää liikaa asioitani. Siis tavallaan tunsin tarvetta “tunnustaa” kaiken. Asia on kuitenkin kuten kerroit; siinä pahimmillaan lyö leiman otsaansa ja itse kehottaa muita määrittelemään itsensä vain ongelmien kautta. Kaikkea ei ole pakko, eikä edes tarpeen heti kertoa. Kun tutustuu paremmin ja ystävyys- tai seurustelusuhde syvenee, kumpikin pikkuhiljaa avautuu enemmän.

Olen törmännyt joskus vertaistuen piirissäkin (ei AA), että jos ehdotin jotain tai otin jonkin epäkohdan puheeksi tuon kyseisen porukan vanhat aktiivit suhtautuivat siihen pilkallisesti vhän aikaa raittiina olleen noviisin “oireena”.
Toki tuo sama on tuttua lapsuudenkodistani. Jos kerron mistä hyvänsä asiasta jonka olen lukenut, äiti suhtautuu siihen pilkallisesti ja väheksyen, mutta saattaa itse hetken päästä kertoa samaa asiaa oman löytönään/mielipiteenään tai kuulleensa sen joltakin arvostamaltaa henkilöltä, jota kehuu.

Ihmissuhteita saattaa raitistuttua karsiutua. Juova on voinut olla kynnysmatto ja pitää itseään huonona ja siksi suostua kaikkeen, jopa hyväksikäyttöön (työ, raha, seksuaalinen hyväksikäyttö). Kun raitistuu, tähän havahtuu ja terveempi itsearvostus nousee. Osa omistakin ihmissuhteistani oli sellaisia, ettei niiden ongelmallisuuden tajusin vasta raitistuttuani, eikä dynamiikkaa pystynyt muuttamaan terveeksi ja ne katkesivat.

Ihmissuhteet ovat tärkeitä, mutta tärkein ihmissuhde on kuitenkin suhde omaan itseen. Oma pointtini on ehkä se, etttä jos on ollut paljon epäterveitä ihmissuhteita, joissa on voinut pahoin, saattaa olla hyödyllistä yrittää ensin hoitaa alkoholiongelmansa ja tutustua raittiiseen itseensä. Silloin osaa helpommin valita sille tyypille (eli itselleen) sopivaa seuraa.
Jos on koko ajan pakko olla joku seurustelukumppani tai ei viihdy lainkaan yksin omassa seurassaan, on iso riski jatkaa raittiina samaa vahingoittavaa ihmissuhdedynamiikkaa ja mahdollisesti retkahtaa takaisin juomaan. Monella on juomisen lisäksi läheisriippuvuutta tai yksinolon vaikeutta, ja joutuu toistuvasti suhteisiin, joista vastavuoroisuus puuttuu, on hyvä pysähtyä miettimään, miten niihin joutuu, mikä on oma osuus ja miten sitä voisi muuttaa.
Varsinkin naiset saattavat alkaa tarjoilla hoivaa ja pelastaa aina uutta ongelmaista miestä ja suorastaan tunkea itsensä rooliin, jossa antaa paljon, muttei itse saa juuri mitään… alkaa tehdä toisen kotityöt, kuunnella tämän huolia, roikkua ja elää toisen kautta. Silloin raittiina jatkuu sama kurjuus ja itsensä hylkääminen kuin juodessa.

AA-ryhmissäkin on välillä hyväksikäyttöä, jossa vanhemmat pidempään raittiina olleet miehet pyrkivät tarjoamaan apua nuoremmille naistulokkaille ja perimmäinen halu on kuitenkin saada aikaa seksisuhde.
Ryhmissä on monenlaisia ihmisiä, eikä se ole mikään virallinen instanssi, jota joku valvoo. Läsnä voi olla murhamies, psykopaatti yhtä hyvin kuin yritysjohtaja tai perheenäiti. Ryhmiin voi mennä avoimin mielin, mutta hyväuskoinen hölmö ei kannata olla. Ihan sama kuin kaikkialla muuallakin; kaikki kantabaarin asiakkaat tai työkaverit tai sukulaisetkaan eivät ole luotettavia tai lähesty vilpittömin aikein. Sama sekalainen otos siellä ryhmässäkin on

Raittiina on kiva olla. Tuo vahvistuminen ja puoliensa pitäminenkin tosiaan mahdollistuu ja sen pystyy paremmin tekemään jämäkästi, mutta asiallisesti. Minullakin on vahva oikeudenmukaisuuden ja reiluuden ajatus, itseni lisäksi saatan tarvittaessa puolustaa toisiakin, jos on tarpeen. Juodessa monella saattaa olla omaneduntavoittelua ja viis veisaa, jos siitä koituu mulle haittaa, nyt raittiina on haluan, että asiat menevät reilusti myös muiden kannalta.

Eihän sillä ole, ei tämä mikään viimeisen päälle viilattu ja silkkaan faktaan nojaava jatkokertomus ole. Tärkeintä on välittää tuntemuksia ja ajatuksia, kuten ne milläkin hetkellä kokee. Itse välillä hävettää (no niin taas…) kun huomaan joko toistelevani samaa tai kirjoittavani ristiriitaisesti edellisiin kommentteihini nähden. Vaikka sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä, kunhan kirjoitan mitä on mielessä juuri sillä hetkellä.

Luulen, että tätäkään ei tosiaan voi korostaa liikaa. Tuo on se, mikä on kantanut varsinkin alussa, mutta myös siitä eteenpäinkin. Ne ihanat aamut, kun heti herättyään ymmärsi, että oli ollut juomatta. Se oli aina hyvä hetki.

Olen alkanut saada tästä kiinni. En suorita raittiutta, vaan enemmänkin… elämää? En vain selviydy, vaan peräti vaikutan. Juomisen ajattelu, suunnittelu, valmistelu, toteuttaminen ja kulloinenkin toipuminen, ovat vieneet luulemaani enemmänkin resursseja.

“Millä mennään, kuka ajaa, juonko jo matkalla ja voiko niin tehdä, pitääkö ostaa valmiiksi vai saako jostain, tuleeko jossain kohtaa pitkä väli, pitääkö varautua, ehtiikö ennen yhdeksää, minkälaiset oikeudet ravintolassa on, mihin aikaan aamulla pitää nousta tai ajaa, mihin asti pitää jaksaa, mikä on sallittu tahti, paljonko varata…” Kaikkea tällaista on saattanut sisältyä vaikka jonkun reissun suunnitteluun, ilman että olen välttämättä ajatellut asiaa edes kovin tietoisesti. Joku ruokailujen ja vessataukojen suunnittelu ei ole yhtään sama. Ja tosiaan, suunnittelemattomuuskin käy helpommin.

Nimenomaan. Ennen sitä tunsi olevansa vastuussa kaikkien tunteista ja pelkäsi aiheuttavansa pahaa mieltä. Siihen liittyi myös jonkinlainen humoristin rooli. Olen siis nyt ollut myös hieman vakavampi, mikä ei ehkä ole aina ympäristölle parempi, mutta minulle on. Tai siis pohjimmiltaan on ehdottomasti myös ympäristölle, kun suhtaudun asioihin enemmän tosissani.

Olen saanut itseni pariin otteeseen kiinni murehtimasta sitä, miten vuodet vierivät, enkä ehdi päästä elämässäni sinne minne haluan. Samalla en edes tiedä mikä se oikeastaan olisi. Oikeasti siis olen ihan tyytyväinen tällä hetkellä, mutta kai se on nimenomaan haikeutta ja harmin tunteita hukatuista vuosista.

Samoin. Ymmärrän täysin tarpeen olla yhteydessä toiseen, joka ymmärtää ongelmaa ja toisaalta näkee ihmisen sen takana. Kaikkihan me lokeroimme ja niputamme. Kukaan ei ole siitä täysin vapaa, vaikka kuinka haluaisi.

Pidän siitä, kun uusien ihmisten kanssa ei tarvitse selitellä ja perustella. Minusta on ollut ihanaa muutaman kerran sanoa ihan luontevasti, että minä olen näin vanhemmiten tullut vähän huonoksi tuota alkoholia käyttämään. Ei oikein maistu. Yksikään ei ole ihmetellyt tai harmitellut asiaa sen enempää. Moni toteaa, että kyllä se niin on, että vähäinenkin määrä alkaa jossain vaiheessa tuntua ja vaikuttaa uniin. Vaikka siis itse joisikin. Sitten nyökytellään yhdessä tuumin, että kyllä se näin on, ettei sitä enää kestä niin kuin hulluina nuoruusvuosina. Enkä edes ole vielä niiiiin vanha, mutta surutta käytän ikäkortin tässä kohtaa. Sanotaan vaikka kymmenen vuotta sitten olisi ollut varmasti jossain määrin erilaista.

Jos sanoisin, että korkki on kiinni ihan ehdan ongelmakäytön takia, olisi tunnelma helposti erilainen. Eikä siis välttämättä negatiivisessa mielessä, että vitsit mikä luuseri, vaan toisella alkaisi se arpominen, että apua, mistä aiheesta tässä uskaltaa puhua ja mitä, ettei vain triggeröi. Tai pitäisikö tässä nyt jotenkin kannustaa tai tukea, mitä ihmettä sanoa ja mikälaista tapaamista ehdottaa ja missä. Pitäisikö vaikka valita sellainen, missä ei myydä alkoholia ollenkaan. Kaikkea sinänsä ihan luonnollista, mutta aivan turhaa. Tai sitten heräisi lisäkysymyksiä, mihin en ainakaan vielä koe haluavani tuollaisissa tilanteissa vastata.

Toisaalta silti toivoisin voivani sen joskus sanoa. Ihan vain siksi, jos siitä sattuisi olemaan jollekin hyötyä. Mutta vielä pitää jäsennellä asiaa ensin itselleen, varmasti pitkään. Niin ja sen jälkeen kaikille läheisille.

Metsänpeittokin kommentoi tätä aihetta todella hyvin ja perusteellisesti. Allekirjoitan.

Totta kumpikin. Niin totta.

Moi, UnelmaParemmastaElämästä.

Kysymykseen vastaan:
Paljonko sinulla meni / menee vuodessa? Uskallatko laskea?

Olin hyvin tietoinen siitä määrästä mitä join viimeiset kaksi vuotta. Tämä totuus paljastui palauttaessani tyhjät tölkit,
6000 tölkkiä olin tyhjentänyt vuodessa. Tämä määrä siis yhdessä vuodessa.
Enää en juo sitä yhtäkään.

Putkis, Pallas - Hetta vaelluksella.

Minullakin on kyllä mennyt järjetön määrä rahaa… ensin 10v kestäneessä bulimiassa vessanpöntöstä alas ja juomalla lisää. :frowning:
Jostain syystä raha ei kuitenkaan ole se, mikä harmittaa eniten, vaan terveys ja hukkaan mennyt aika.
Vaikka nytkin viisikymppisenä elämää on ehkä edessä jonkin verran ja paljon asioita, joita voi tehdä, nuo ongelmiin hukatut vuodet olisi ollut kiva elää toisin.
Toki siellä on onnellisiakin hetkiä, myös sen aikaisessa viinanhuuruisessa parisuhteessa, mutta riippuvuuksissa on se pirullinen piirre, että ne ongelmina toimivat lumipallon ytimenä, johon kerääntyy koko ajan lisää ongelmia ja kaikkea muutakin ikävää. Huonoja ihmissuhteita, velkaantumista, terveysongelmia, mielenterveysongelmia ym. Voimat ja aika, jotka vois käyttää jonkinlaiseen eteenpäin menemiseen, kuluvat jatkuvaan tulipalojen sammutteluun; akuuttien ongelmien ratkomiseen tyyliin, mistä vuokrarahat juotujen tilalle ja huonossa olossa rypemiseen.

Jos olisin päässyt paremmin kiinni elämään, pystynyt tarttumaan vaikkapa apuun vaikka siinä kohtaa kun lukion rehtori kyselin kotioloista ja tarjosi mahdollisuutta asuntolapaikkaan, elämän suunta olisi voinut kääntyä ja olisin välttynyt lisää rikkovilta kaltoinkohtelu- ja muilta ikäviltä kokemuksilta. Ehkä myös masennuksen kroonistumiselta. Koin vaan tuolloin, että “kaikki” on jo pilalla ja jatkoin alamäkeen laskettelua. :open_mouth:

Arvokkaalta siis tuntuu nyt se, että maksa ja sisuskalut ovat kunnossa ja keho toimii. IBS:n kanssa pystyn elämään, kun sitä poiskaan ei saa, samoin toistuvien masennusjaksojen.
Paljon huonomminkin voisi olla, ja olisikin, jos olisin jatkanut juomista.

Olen lopettanut alkoholin ja tupakoinnin käytön yli viisi kuukautta sitten. Alkoholista luopuminen oli kaikista vaikeinta. Nyt kokeilen siipiäni uudessa työpaikassa ja etsin asuntoa Tampereelta. Onko kenelläkään tuttuja, jotka vuokraisivat asuntoa siellä?

Toivon, että uusi elämäntyyli ja työpaikka tuovat minulle uutta energiaa ja keskittymiskykyä. On ollut mielenkiintoista huomata, kuinka paljon paremmin voin ilman alkoholia ja tupakkaa. Jos jollain on vinkkejä asunnon löytämiseen Tampereelta, otan mielelläni ne vastaan.
Katselen vaihtoehtoja rentola.fi - sivustolla, mutta moni vaihtoehto on melko kallista. Kävin äskettäin katsomassa yhtä asuntoa, ja siellä oli naapuri, joka oli samanlainen kuin minä. En halua retkahtaa ja aloittaa käyttämistä uudestaan.