Tännekin kirjoitin kaksi vuotta sitten helmikuussa jollakin kaukokaipuuseen viittaavalla otsikolla. No, tahdonvoima riitti ja juominen loppui siihen paikkaan. Se sitten ilmeisesti veikin kaiken puhdin minusta ja teki minusta nyhverön. Lopetettuani juopottelun, minusta huomattiin, että vuosia sitten todettu kaksisuuntainen mielialahäiriön diagnoosi pitää paikkansa ja se löi minut lyttyyn. Ja teki entistä nyhverömmän.
Suututtaa. Olen nyt sen vasta huomannut. Välillä teen sekamuotojaksoissa tai maanisissa jaksoissa repäisyjä tms, mutta kokonaisvaltaisesti olen täysi nynny. En enää uskalla ottaa elämää haltuun ja surkuttelen vain kohtaloani. Tätäkö varten raitistuin? Hell no!!
Onko muilla astunut tällaista onnetonta pelkuruutta ja saamattomuutta elämänhallintaan raitistumisen myötä? Eikö sen pitäisi olla juuri toisinpäin?
“Lopetettuani juopottelun, minusta huomattiin, että vuosia sitten todettu kaksisuuntainen mielialahäiriön diagnoosi pitää paikkansa ja se löi minut lyttyyn. Ja teki entistä nyhverömmän.”
Niin ja Mika Waltarilla ja Britney Spearsilla ja Matti Ala-Melkkilällä ja Kari Kairamolla ja lukuisilla muilla. Antoivatko periksi tai masentuivatko - eivät! Se on sellainen leimakirves ja psykiatreilla diagnoosit monesti jo mikrolla valmiina vakiofraaseina kuin tilintarkastuskertomukset tai henkilöstöosastojen “valitettavasti valintamme ei juuri tällä kerralla kohdistunut sinuun”. Eikä psykiatreja - kansanedustajan palkalla - saa mistään edesvastuuseen esim. tylyn hoidon aiheuttamasta itsemurhasta.
“Suututtaa.”
Minuakin suututtaisi tyly ja EVVK kohtelu. Se on liikaa tätä kaavaa: Cipramil -repsa kouraan ja “koeta pärjätä” eli Internetin keskustelupalstojen Löylykauhaterapia on tätä päivää. En tiedä, onko löylykauhaterapia tarkoitettu parodiaksi vai perustuuko se oikeisiin kokemuksiin, mutta ylipainoa valittvalle voidaan aivan hyvin antaa laihdutuysneuvo “syö paskas” eli veikkaan, että jollekin on sanottu, että “työnnä löylykauha perseesees” eli löylykauhaterapia on totta - se on liian hyväparodiaksi. Jos tekee valituksen niin arvaa uskotaanko potilasta vai psykiatria? Vain nauhoittamalla asiakaskäynnit voi olla toivoa.
“Olen nyt sen vasta huomannut. Välillä teen sekamuotojaksoissa tai maanisissa jaksoissa repäisyjä tms, mutta kokonaisvaltaisesti olen täysi nynny. En enää uskalla ottaa elämää haltuun ja surkuttelen vain kohtaloani. Tätäkö varten raitistuin? Hell no!!”
Mania yleensä liittyy alkoholismin aiheuttamiin vauhtijaksoihin. Virkeille jaksoille on keksitty nimi hypomania eli lievä mania, jota niin ikään käytetään leimakirveenä.
“Onko muilla astunut tällaista onnetonta pelkuruutta ja saamattomuutta elämänhallintaan raitistumisen myötä? Eikö sen pitäisi olla juuri toisinpäin?”
No elokuvaohjaaja Lars von Trier haastattelussa mainitsi, että raittius vie luovuuden.
/// Pelle Miljoonan jossain kappaleessa sanottiin “olen terveempi kuin yksikään psykiatri” - ja se on oikea asenne. Iso osa on erikoistunut psykiatriaan helpon rahan takia, koska se on aloista vähiten arvostettu (kirurgia arvopstetuin) jolloin saa erilaisia lisiä. Toisekseen alalle on erikoistunut kädettömiä eli manuaalisesti lahjattomia tyyppejä. Kaikelle on psykiatriassa olemassa oma tyrmäysfraasi ja kaikkein rankin on “sairaudentunnoton” - eräs ennenaikaisesti kuollut metsänhoitajatuttava oli tuolla määreellä toistakin vuotta suljetulla. Miehen elämän tuhosivat psykiatrit - töitä ei saanut kuin yrittäjänä, mikä Suomessa on sosiaalinen häpeä.
Oletko ihan varma että “nynnyilysi” johtuu tuosta diagnoosista…ettei se vaan johtuisi siihen käyttämästäsi lääkityksestä (oletan että sulla sellainen on, koska sitä vartenhan niitä diagnooseja läiskitään…).
Olen tässä sivusta seurannut yhden tuttavani muuttumista aktiivisesta, monella alalla menestyvästä (raittiista) ihmisestä väsyneeksi, harmaaksi, turvonneeksi tädiksi puolessa vuodessa sen jälkeen, kun jotkin ulkopuoliset (mun mielestä kateelliset ) ihmiset olivat keksineet että hän tarvitsee psykiatrista hoitoa…siitä vaan kaksisuuntainen diagnoosi, lääkitys päälle ja homma oli valmis. Siis kuka pakottaa ylipäätään uskomaan psykiatreja? Kuka pakottaa hyväksymään itselle diagnoosin ja mättämään niitä lääkkeitä? Onko terveen järjen käyttö ihan totaalisesti unohtunut?
Sanottakoon että olen nähnyt dokumentin biposta, jonka perusteella uskon kyllä että tällainen sairaus on olemassa ja jotkut kärsivät siitä kovasti. Pointtini on se, että diagnoosin saa aivan liian heppoisin perustein. Itsekin saisin sen ihan varmasti jos menisin vähänkin sensuuntaisesti valittamaan tuntemuksiani…mutta mä olen mieluummin terveiden kirjoissa…
Minun hyvän kaverin äiti kans psykoloitiin, mutta ennen kaikkea lääkittiin täysin nyhveröksi ja kykenemättömäksi elämään tässä yhteiskunnassa, hän muuttui silmin nähtävästi myös ulkoisesti tosi surkeaan kuntoon. Kaveri eli hänen poika ei onneksi hyväksynyt tilannetta vaan puuttui asiaan ja etsi käsiinsä lääkärin joka ymmärsi tilanteen ja joka lupasi auttaa. Ensi työkseen lääkäri kauhisteli lääkkeitä ja määriä jota hänen äitille oli määrätty ja syötetty, lisäksi ilmeni, että äiti oli jo pahasti koukkuttunut lääkkeisiin, eli ne piti hiljalleen ajaa alas. Siinä meni aikansa, mutta tänään hänen äitinsä on täysin toimintakykyinen ja silmin nähdenkin paljon terveempi ihminen, hän kyllä käyttää jotain lääkettä edelleen, mutta vain murto osan siitä mitä häneen aiemmin vasuuttomasti pumpattiin. Hänet oli ikäänkuin hylätty ja katsottiin helpommaksi pitää hänet hiljaisena zombiena pois muitten tieltä, mutta onnekseen hänellä on huolehtiva poika joka puuttui tilanteeseen, eikä hyväksynyt asiaa sellaisenaan, mutta jos poikakin olisi ollut mukavuudenhaluinen ja väliinpitämätön, niin helpoin tiehän olisi ollut antaa äidin olla hissukseen zombiena puolikuolleeksi lääkittynä kuolemaan saakka.
No minulla on sikäli hyvä lääkäri, ettei ole vain kohautellut olkiaan hankalalle tilanteelle, vaan koko ajan tehnyt töitä sen eteen, että lääkitys saataisiin toimimaan. Mulla kun ei tahdo oikein mikään toimia. Nyt yritetään nimenomaa mahdollisimman simppeliä ja mulla on toiveet tosi korkeella.
Diagnoosi on todellinen ja sitä tukee monet menneisyydessä tapahtuneet erittäin suuret asiat itsemurhayrityksistä hypomaniassan / maniassa tehtyihin taloudellisiin kymmenien (ellei enempienkin) tuhansien eurojen törttöilyihin…
Nyt tosiaan olen sellainen, että en oikein saa mitään aikaiseksi tai jos saankin niin se on jotain ihan älytöntä ja pähkähullua joka ei edistä yleistasolla olemista mitenkään. Ts. ilmeisesti silloinkin alitajuisesti välttelen suurien muutosten tekemistä. Paskahousu mikä paskahousu. En käsitä, miten sitä vielä juopotellessaan oli omalla tavallaan kieroutuneesti itsevarmempi. Eihän se tee mitään järkeä!? Vai oliko siinä taustalla jatkuva tarve todistella pystyvänsä asioihin VAIKKA oli juoppo?? Äh.
Näin me ihmiset ollaan erinlaisia. Itse kun vihdoin ja viimein pääsin eroon alkoholista, nyt siis yli puolitoista vuotta raittiina, niin itseluottamukseni on paljon parempi kuin juovana aikana ja lisäksi olen kaikkineen paljon aikaansaavampi.
En tiedä sitten onko harrastuksilla osuutta kuinka paljon itseluottamukseen ja muutenkin ihmisen olemukseen. Itse harrastan ahkerasti punttisalia ja taistelulajeja, sekä liikun muutenkin paljon jalan ja pyörällä, tuskin niistä ainakaan haittaa on, mutta onhan meissä ihmisissä synnynnäisiä ominaisuuksia joita voi olla hankala muuttaa.
Onhan sitä joskus aikanaan pitänyt esittää toisille jotain semmoista mitä ei ole, jotta kelpaisi toisille ihmisille. Nykyään kun rupeaa kelpaamaan itselleen, niin ei tarvi eikä ole mitään haluakaan mitään esittää kenellekään.
Minusta tuli jo lapsena tosi ujo ja epävarma itsestäni. On ollutkin iso haaste, että uskaltaa luottaa siihen omaan sisäiseen ääneensä, minkä kokee olevan oikein, eikä rupea ympäristön mukaan hyppimään. Siinä ympäristön pillin mukaan hyppimisessä minä ainakin olen vain hukannut itseni.
Mutta se oman itsensä kuuntelu on minulla ollut se juttu. Kohdata kaikki asiat raakana, eikä missään pillerihuuruissa. Minusta tuli jo juoma-aikojen loppupäässä todella katkera ja haudoin vihaa itsessäni. Oli vihaa itseäni ja vähän kaikkia ihmisiä kohtaan. Nämä tunteet pahenivat entisestään, kun sen juomisen vielä lopetti. Ne jos mitkä syövät ihmistä sisältä, enkä minä edes ole oikeasti sellaiseen vihaisuuteen taipuvaista sorttia. Tai näin luulin, mutta aika paskapuhetta tuokin on… Kaikki meistä ihmisistä vihastuvat joskus, se on ihan luonnollinen tunne meissä.
Ne kun kesti ja sitten aikanaan niistä tunteista on osannut päästää irti, niin tämä on ruvennut maistumaan.
Sieltä pikkuhiljaa on ruvennut muodostumaan sellainen omannäköinen elämä, eikä tartte niin kamalasti miettiä mitä toiset ihmiset minusta ajattelee. Niitä alemmuudentunteita tulee edelleenkin joskus, mutta nykyään ne ovat vain sellainen ohimenevä ilmiö, eikä koko elämän kattava vankila.
Jollain muulla se voi olla jotain muuta, mutta tämä on se minulle sopiva juttu.
No toi on hyvä Silent että koet että sut otetaan vakavasti ja että itse olet tyytyväinen, positiinen kehitykseen
joten anna “nynny olisi” olla, tsemppaa lääkitykseen sekä ed kirjoittajien vinkkeihin asenteisiin, liikuntaan jne
Milllaisia lääkityksiä kokeiltu ja mikä on sun mielestäs ollut toimivin? Saitkos terapiaakin?
Ei se jotenkaan ole sitä, että miettisin, mitä muut ihmiset minusta ajattelisivat. Tai että en sinällään uskaltaisi olla oma itseni… Vaan että multa on kadonnut munaskut tehdä oman pääni mukaan. Mä en enää osaa nousta persauksiltani ja toteuttaa asioita, vaan jään murehtimaan ja surkuttelemaan, että voi kun onpa nyt murheellista ja kun tuokin asia on nyt niiiin pielessä ja nyyh. Miksen mä sitten TEE asialle jotakin?? No siksi, että oon paskahousu nykyään.
Ja lääkityksistä sun muista. Mulla on kokeiltu lista melko laaja ja epäonnistumiset on suurimmaksi osaksi johtuneet voimakkaista fyysisistä sivuoireista. Kokeilussa ollut Abilify, Olantsapiini, Lito, Deprakine, Ketipinor, Opamox, Triptyl… Mitähän muuta, mä en muista. Nyt yritetään mennä yhdstelmällä Lamictal (ollut mulla pitkään, koska tuntunut olevan kaikkein sopivin) + Topimax + Temesta. Deprakine ei sopinut siksi, että se aiheutti sekamuotoisen. Olen ollut nyt hiljattain parin viikon osastojaksolla lääkeviilauksessa ja ensi viikolla menen uudelleen. Eli tässä tehdään kyllä kiitettävästi töitä sairauden hallitsemisen eteen lääkärin toimesta. Olen tosi tyytyväinen saamaani hoitoon.
Itseluottamuksen ja itsetunnon kohtentamiseen toki tarvitaan ehkä muutakin kuin vain alkoholinkäytön lopettaminen.
Itse olen huomannut, että on pitänyt alkaa tekemään asioita ja toimimaan tavoilla, joita ei pahimpina juomisaikoina esim. 8 tai 10 vuotta sitten uskaltanut tai jaksanut ajatellakaan.
Itsetunto kehittyy kun löytää itsestään uusia puolia; selvinpäin. Enkä tarkoita noilla uusilla puolilla vain sitä “itsetutkiskelua” joka liittyy AA-filosofiaan, vaan itsensä kehittämistä myös ihan tekemisen kautta.
Tunnistan paljon entistä itseäni kirjoitusissasi, Silent. Kevätaurinkoa päiviisi!
Silent, et vaan ole kunnossa mut sulla hyvä ja toimiva suhde lekuriin eli relax ja anna itsellesi aikaa
parantua ja siinä sivussa tee mitä huvittaa ja pane lekurille kampoihin että miksi juuri tää ja tää lääke pitäs mun syödä jne eli purista oireesi ulos kunnolla koska erehtyyne lääkäritkin ja näin yhteisesti toimien parannatte Sinut!
Aikaan voit kuluttaa, leputtaa viestimälle tänne fiiliksiäs, oireistas ja ehkä oppiakin jotain toisten kokemuksesta
ja saat takuulla vertaistukeakin!
Enkä tarkoita noilla uusilla puolilla vain sitä “itsetutkiskelua” joka liittyy AA-filosofiaan, vaan itsensä kehittämistä myös ihan tekemisen kautta.