… eli tarina siitä, kuinka hänen ongelmastaan tuli minun ongelmani.
Nuorena en ollut juurikaan kiinnostunut alkoholista. Olin yleensä porukasta se, joka lähti autolla. Toisaalta silloin kun otin, en osannut varoa ja usein homma lipsui lapasesta. Tähän oli helppo ratkaisu, en ottanut. En pitänyt alkoholin mausta, se ei rentouttanut, eikä se antanut lisää rohkeutta. Joskus kun otin liikaa, niin kyse oli “juomarefleksistä”, eli en osannut istua ilman lasia/tuoppia, enkä hidastaa tahtia. Vanhetessa opin ottamaan sivistyneesti. Saunakaljoiksi ostettu sixpäkki saattoi ihan hyvin kestää kuusi viikkoa ja ruuan kanssa nautittu viini jäi siihen, enempää ei tarvinnut.
No elämä myllersi. Ensimmäinen avioliitto päättyi sopueroon ja yllättäen puskista eteen hyppäsi “todella jännä tyyppi”. Joskus nuorempana olin ajatellut, että pitäisi oikein kunnolla ottaa takaisin kiltit teinivuodet ja tässä se ihminen nyt oli, jonka kanssa sen saattaisi tehdä. Keikkoja, festareita, sekoilua ja tietenkin viinaa. Ihminen, jonka kanssa saattoi jakaa “viskiharrastuksen”. Kyseisen ihmisen osalta alkoi vähitellen rokkihohde häipyä ja kuvioihin tuli kaikenlaisia ongelmia, mutta viinallahan ne saatiin vaimennettua. Häpesin seuralaistani, joka sekoili kännissä, joten join itse itseni siihen kuntoon, että kestin. Miehellähän ei tietenkään ollut ongelmaa alkoholin kanssa. Raskas työ, raskaat huvit. Kaikki vapaa-aika, joka ei mennyt hänen lastensa kanssa oltiin kännissä. Tai hän oli. Itse onneksi onnistuin rajoittamaan juomiseni lähinnä viikonloppuihin.
Suhde alkoi muuttua tuhoisaksi, raivokkaita tappeluita, molemminpuoleista väkivaltaa, yhtä hurjia ja raivokkaita rakkaudentunnustuksia, pimeyden pyörre, joka tavallaan tuntui hyvältä. Ja viinaa. Mies siirtyi siidereistä viinien kautta viskiin. Litra tai puolitoista vapaapäivänä. Kolmenvartinpullo töiden jälkeen, jos seuraavana päivänä oli töitä. Ei sitä selvinpäin jaksanut. Aloin juomaan itsekin viikollakin jos mies joi. Joskus siksi, että hänellä olisi vähemmän juotavaa, joskus silkasta vitutuksesta, joskus vain siksi, että saisin mahdollisimman pian tajun pois, ettei tarvitsisi kestää sitä paskaa. Jos yritin olla juomatta, niin toinen kyllä osasi houkutella. Ja jos yritin kestää, niin vittuilu muuttui koko ajan pahemmaksi ja sitä voimatonta raivoa en kestänyt selvinpäin. Toki joskus juotiin ihan hyvälläkin mielellä, vapaapäivänä aamukahviin viinaa sekaan ja kaupungille shoppailemaan ja baariin. Huonoksihan nekin keikat aina lopulta kääntyivät.
Työni oli varmaan juopon unelmaduuni, jos ei ollut mitään sovittua, niin saattoi pitää “kotityöpäivän”. Pahimpina aikoina tuli niitä päiviä, kun menin käytännössä kännissä töihin. Tai jos en ollut ottanut, niin olin sitten joutunut selvinpäin pitämään toiselle seuraa aamuun asti ja sitten lähdettiin töihin samoilla silmillä, kuin edellisenäpäivänä. Lopulta työpaikasta tuli pakopaikka. Työhuoneen oven sai kiinni ja siellä sai olla rauhassa. Kahvipöydässä olin muiden kanssa taivastelemassa toisen osaston juoppoa, joka oli saanut viimeisen varoituksen ja yritin hengittää sisäänpäin, ettei kukaan huomaisi minun henkeni haisevan. Työpaikalla en juonut, enkä koskaan kun olin kotona yksin. Ne hetket olivat liian arvokkaita tuhlattavaksi.
Lopulta mies joutui sairaslomalle ja teki viimeisen temppunsa viina ja pilleripäissään. Tajusin, että jos en nyt lähde, niin sitten lähtee henki. Karkasin siis kotoani. Tästä on nyt kaksi vuotta.
Eron jälkeen mietin suhdettani alkoholiin. Otin varovaisesti, olin välillä kokonaan juomatta. Mutta sitten huomasin, että muisti alkoi mennä aika helposti. Siinä missä saman verran juoneet kaverit muistivat illan kirkkaasti, minulla oli vain hämäriä mielikuvia. Viime syksynä näin exääni. Viina oli selvästi syönyt miestä entisestään. Yhteisiltä tutuilta kuulemani jutut vaikuttivat siltä, että todellisuudentajukin oli alkanut hänellä hämärtyä. Tuon kohtaamisen jälkeen olin koko seuraavan kuukauden juomatta. Syksyllä pitkään sairastaneen äitini tila paheni. Juomattoman jakson jälkeen aloin äidin luota sairaalasta tultuani tissutella. Lasi punkkua tai pieni viski. Joka huikasta tunsin syyllisyyttä. Tammikuun vietin taas tipattomana ja totesin, että kaikki on helpompaa. Ei tarvitse miettiä, ottaako vai ei, ei tarvitse kytätä itseään ja ajatella, että onko tämä nyt sairasta viinanhimoa. Kun ei ottanut, niin ei.
Helmikuussa taas kahtena viikonloppuna tuli otettua… Toisella kertaa roudasin kapakasta kotiin miehenpuolen, jonka kanssa sitten ryyppäsin samointein lauantain perjantain jatkoksi. Sunnuntai olikin sitten helvettiä. Fyysistä kohmeloa ei juuri ollut, mutta se henkinen. Olo oli tismalleen sama, mikä oli tullut exän kanssa niin tutuksi. Mietin, että onko tämä ihan oikeasti sellaista elämää, jota haluan. Lopputulos oli, että ei ole ja päätös siitä, että lopetan juomisen oli selvä. Elämä on helpompaa, kun ei tarvitse miettiä edes sitä yhtä ryyppyä. Parempi stopata nyt, kuin odottaa “oikeaa alkoholismia”. Alkoholi on minulle ongelma. En osaa suhtautua siihen “normaalisti”. En osaa juoda “oikein” ja toisaalta alkoholilla ei ole minulle mitään tarjottavaa. Enää ei tarvitse ryypätä itseltään tajua pois siksi, kun elämä on niin paskaa.
En tiedä olisiko minulla tätä ongelmaa ilman exää, voisi olla tai voisi olla olematta. Muistin kaikkoaminen on kuulema asia, joka ei palaudu. Kropassa on exän jäljiltä muutama arpi ja tämä yksi on nyt päässä. Elinikäinen vamma. Olisi ehkä tullut muutenkin, mutta yhteiselo vauhditti asiaa. Yksi tuttu juomaton alkoholisti, sanoi että hänen osaltaan se juotava viina on loppu. Näin on nyt käynyt omaltaosaltani. Kun aikanaan kaatoi sitä enemmän, niin näin loppupäästä sitä ei jäänyt ollenkaan jäljelle.
Tänään 29 päivää ilman viinaa. Henkseleitä en vielä paukuttele, koska yhtä pitkiä aikoja on viimeisen vuoden aikana ollut useampiakin, mutta ihan hyvä. Ilman alkoholia voin elää omien arvojeni ja unelmieni mukaista elämää. Alkoholi on vain kangastus, joka lupaa paljon, oikotietä onneen, mutta joka tarjoaa vain kärsimystä, tuhoa ja kuolemaa. Nyt kun olen sen tajunnut, voin katsella, mitä elämällä on oikeasti minulle tarjottavana.
Mutta pieni haitta se on moneen muuhun mahdolliseen paheeseen verrattuna.
Ilmeisesti en kummiskaan sama 
Tänään juttelin parinkin hyvän ystäväni kanssa ja todettiin, että haavat paranee aikanaan, mutta niin kuin ruumiiseen, myös sieluun jää arpia, jotka eivät koskaan parane. Toisaalta ne huokkaavat ihmisestä sellaisen, kuin hänen kuuluukin olla. En ole mistään katkera, pikemminkin olen tavallaan tyytyväinen, että sain ne kokemukset ja selvisin vielä hengissä. Uuteen ja ihmeelliseen elämään 