Tapahtui se, mitä pelkäsin. Tapahtui se, mitä toivoin monta kertaa. Tapahtui se, mistä kuvittelin, etten koskaan selviäisi.
Ensin lähdin, enkä palannut takaisin. Kävelin käräjäoikeuteen ja hain avioeroa. Retku muutti pojan kanssa pois yhteisestä kodistamme, kuukautta myöhemmin jätin sen itsekin. Uhkaa, vainoa, ahdistusta, orastavaa ystävyyttä, vihaa, pelkoa, rakkaudentunnustuksia, avunantoa puolin ja toisin. Kaikkea irrottautumisen vaikeutta. Retkun hoitoonlähtö, joka ei enää suistanut minua toivon syvään suohon, vaan ainoastaan tukemaan sopivan etäältä. Alkava oma elämä, minulla enemmän, Retkunkin kuviot alkoivat irrottautua minusta. Tokikaan ne eivät vaikuttaneet kovin hyviltä, mutta ainakin sain olla rauhassa.
Kunnes eräänä päivänä puhelin soi juuri kun olin lähdössä töistä. Retkua ei enää ollut. Jossain vaiheessa sen kirkkaan keskiviikkopäivän aamua hän oli nukahtanut ikuiseen uneen omassa sängyssään.
Epäusko. Joka ikinen tunne, mitä voin kuvitella tuntevani, on käynyt lävitseni viime viikkojen aikana. Helpotuksesta raastavaan ikävään, inhosta suruun, silkasta ilosta lamaannukseen. Meni päivä, etten noussut sängystä ennen iltaa. Meni päiviä, etten saanut ruokaa alas. On päiviä, jolloin unohdan mitään tapahtuneenkaan, koska kaikki tuntuu siltä kuin ennen.
Ehdimme asua erillämme viisi kuukautta. Aloin tapailla ihan tavallista miestä. Retkulle en myöntänyt niin olevan. Hänelläkin oli erinäisiä naissuhteita, jotka tosin ovat selvinneet minulle vasta sen myötä, että hallinnoin hänen puhelintaan. Halusin selvittää kaiken. Ettei jäisi epäselväksi, mitä todella oli meneillään. Järkytyin.
Asiat olivat juuri niin pahasti kuin pelkäsinkin. Tämä kuolema pelasti meidät kaikki paljon suuremmilta suruilta, syvemmiltä haavoilta, vakavammilta vaurioilta. Tottakai meitä koskee, mutta mitään pahempaa ei ehtinyt tapahtua ennen. Olisi ollut vain ajan kysymys milloin helvetti olisi taas revennyt. Ihan vanhaan malliin. Siihen malliin, jota tuolla vanhan Vuoristorataa -ketjun alkuvuosina kuljettiin.
Retkuni on enkelinä taivaassa. Minun Retkuni, vaikka kummatkin lepäsimme jo toisissa vuoteissa, vaikka ei niin kovin kaukana toisistamme. Vaikka sisimmältäni ehdinkin jo tuntea itseni eronneeksi naiseksi, tuli minusta leski.
Rakas hän minulle kuitenkin oli. Kaiken taistelun, riitelyn, kivun keskellä. Suhteemme oli vaan niin raastava meille molemmille, että koskaan meistä ei olisi voinut tulla ystäviä. Vaikka välillä se tuntui mahdolliselta. Minä kaipaan hänen halaustaan. Ikävöin niitä typeriä juttuja, pieniä kauniita eleitä. Vaikka lupaukset olivat tyhjiä ja sanat vailla todellisuuspohjaa, joskus kaipaan niitäkin.
Me emme olisi päässeet toisistamme koskaan eroon. Kunnes kuolema meidät erotti. Onneksi erotti. Nyt se on ohi. Hän ei satuta meitä enää. Hän ei piinaa, ei kiusaa, ei levittele valheita. Ei juo, ei uhkaile, ei huumeile, ei aiheuta viiltävää tuskaa tai jäätävää pelkoa. Ei riko enää yhtään lupausta.
Sanon aina, että haluan muistaa hänet sellaisena kuin hän oli, en kuoleman kaunistamana. Mutta haluan muistaa myös sen hyvän, mitä hänessä oli. Vielä se on vaikeaa. Huomaan, että eroprosessikin pääsi vasta kunnolla käyntiin nyt kun ero on ikuinen ja lopullinen. Enää ei tarvitse taistella aina uusien asioiden kanssa, vaan todellakin voin keskittyä luopumiseen. Itken katsellessani hääkuvia. Nauran katsellessani lomakuvia. Itken todella paljon katsellessani lomakuvia, koska lähes jokaisesta kuvasta voin sanoa, että tuolloinkin se oli kännissä. Tuossakin kuvassa. Tuo ilme johtuu siitä, että se oli aikeissa alkaa ryyppäämään, ei mikään kirkastanut silmiä kuin se hetki.
Hän ei koskaan yrittänyt tosissaan. Hän ei koskaan HALUNNUT muutosta ITSENSÄ takia. Hän lupasi, koska tiesi minun tarvitsevan sitä. Hän lupasi, koska halusi luvata. Hän lupasi, koska kuvitteli, että lupaus riittää. Ettei niistä tarvitse välittää. Hän halusi haluta, minun takiani, poikansa takia, vanhempiensa takia. Mutta se ei riittänyt. Päihteet olivat hänen elämänsä suurin rakkaus, pysyvä, ikuinen. Naiset vaihtuivat, mutta päihtymys, se pysyi. Viha-rakkaussuhde, kaikkeen. Kaikki tuntui niin paljon, eikä millään muulla ollut merkitystä kuin omalla tunteella. Eikä millään muulla voinut yhtä hyvin säädellä omia tunteita kuin päihteillä.
Olen kysynyt itseltäni monta kertaa, mikä oli totta. Mikä oli aitoa. Kun aina oli jotain. Ainakin lääkitys. Vähintään lääkärin määräämänä, joka oli enemmän kuin tavallinen ihminen kestäisi. Ei pysyisi tolpillaan. Mies muuttui raunioksi, enkä minä vierestä sitä edes nähnyt. Vasta kun sain vähän etäisyyttä, katsoin kauhistuneena, miten alta nelikymppisen miehen askel oli muuttunut katkokävelyksi. Miten puhe ja muut reaktiot olivat muuttuneet hitaiksi.
Minun kaunis, eloisa rakkaani oli yhtäkkiä vanha ja turvonnut ukko. Vaikka kehitys oli ollut siihen suuntaan jo monen monta vuotta, suljin siltä silmäni ja katsoin sydämelläni sinne, mitä ei koskaan edes ollut. Rakastin miestä, jota ei ollut olemassa. Rakastin luomaani kuvaa hänestä. Unelmaa, jossa oli kaikki hänen parhaat ominaisuutensa, eikä yhtään niitä muita.
Nyt se on ohi. Lopullisesti. Enää reilu viikko niin käyn kiinnittämässä kukan rintataskuun ja sanon hänen ruumiilleen viimeisen kerran jotain. Mutta se hyvä hänessä, se on täällä minun luonani. Se katsoo minua hänen kissansa luottavaisista silmistä, se näkyy musteena ihossani, kukasta ikkunalla.
Taivaassa tavataan.