Lasin varjossa kasvaneen äidin tarina

Isäni ja veljeni ovat alkoholisteja. Äitini sairastui jo parikymppisenä masennukseen ja on sairastanut sitä koko ikänsä. Itse jouduin ottamaan jo varhain henkisen vastuun koko perheestä. Jouduin selvittelemään isän ja äidin riitoja, seuraamaan henkistä väkivaltaa (isä mm. ajoi meidät ulos kotoa monta kertaa), estämään äidin itsemurhayrityksiä (aikoi ottaa kaikki lääkkeet kerralla )jne. Vanhemmat erosivat kun olin 10 v. (helpotus!), jouduin lohduttelemaan äitiä rankan eron mainingeissa. Veljeni jäi asumaan isän luokse.

Nyt olen 35 v. Veljeni on vakavasti alkoholisoitunut (36v., lähes liikuntakyvytön), äitini masennus välillä pahempana, isä dementoitunut ja lähes liikuntakyytön. Edelleen tuntuu siltä, että olen kaikkien äiti ja kaikki ripustautuvat minuun. Olen koko elämäni kaivannut sellaista äitiä tai isää, joka olisi vahva ja jolle MINÄ voisin kertoa murheeni, joka tekisi oloni turvalliseksi!

Ironista kyllä, opiskelin vielä sairaanhoitajaksi. Olen pärjännyt hyvin elämässäni mutta nyt tuntuu siltä, että en jaksa enää. En jaksa työssäni (hoidan vanhuksia), en jaksa hoitaa isääni, veljeäni ja äitiäni, enkä aina jaksaisi hoitaa ihania lapsiani (3 pientä poikaa). HALUAN ETTÄ JOSKUS JOKU KYSYISI, MITEN MINÄ JAKSAN!

Rakastan lapsiani yli kaiken! Nykyään minut valtaa yhä useammin epämääräinen ahdistus, kun möykky rinnassa, itkettää, menetän hermoni lapsille (maitolasi kaatuu, menetän malttini, itken ja huudan, saatan ottaa tukasta, sitten tulee paha mieli kaikille) Välillä menen lapsen tasolle ja kiukuttelen itse niin kuin lapsi (ehkä se on sitä, kun ei ole saanut olla lapsi). Minulla on tunne, että kaikki haluavat minusta jotain, enkä jaksa…

Olen päättänyt ottaa välimatkaa isääni, äitiini ja veljeeni, jotta jaksaisin olla parempi äiti pojilleni. Olen sen velkaa heille! Olen lisäksi miettinyt jopa ammatinvaihtoa, koska koen hoitotyön niin ahdistavana nykyisin. (miksihän muuten moni meistä lasin varjossa kasvaneista päätyy hoitoalalle?) Haluaisin käydä jossain terapiassa mutta en tiedä mihin menisin, koska Al-Anon tuntuu liian “uskonnolliselta”, vierastan sitä.

Haluaisin kuulla muiden lasin varjossa kasvaneiden kokemuksia äitiydestä. Itse luulin selvinneeni lapsuudesta ilman traumoja mutta vasta lasten myötä menneisyyden möröt ilmaantuivat ja pelkään aiheuttavani lapsille traumoja, jollen saa käsiteltyä menneisyyttä itseni kanssa.

Kiitos kun jaksoit lukea!

Hei Tiili-72,
Mitähän, jos kuitenkin kokeilisit Al-Anonia. Se ei todellakaan ole uskonnollinen yhteisö. Käy kerran toteamassa. Siellä ollaan nimettömiä, joten kukaan ei tiedä, kuka olet.

Hei vaan! Minulla on myös lasinen lapsuus ja tuoreena äitinä olen joutunut käsittelemään monia ikäviä asioita lapsuudesta. Lopulta koin, ettei ulospääsyä yksin ole ja pääsin psykologin avulla psykoterapiaan. Suosittelen lämpimästi! Se auttaa varmasti käsittelemään todella vaikeaa tilannetta, joka sinulla on. Sinulla on oikeus voida hyvin! Sinulla on myös oikeus elää perheesi kanssa ilman vanhaa taakka lapsuudesta. Joskus täytyy repäistä irti, jotta pystyy menemään eteenpäin.

Voimia!

Hei, Tiili-72! Kovin tuttua, murheellisen tuttua on tarinasi. Ja miksi tosiaan hakeutua vielä vaativalle alalle ( minä olin opettaja)?

Minä en osannut tai uskaltanut viheltää poikki koko hommaa tarpeeksi ajoissa: vasta sitten kun uuvuin, täysin.

Niinpä täysin kaunistelematta kirjoitan, että sinäkin olet luultavasti uupumassa, täysin. Merkit ovat niin samanlaiset.

Hakeudu työpaikkalääkärille tai terveyskeskukseen ja kerro suoraan, mikä sinun tilanteesi ja olosi on. Sieltä saat apua ja ohjausta eteenpäin. Jos et pysty tekemään tätä itsesi takia (kuten minä), tee se lastesi takia.!!! Ajoissa!

Heitä kaikki muut velvollisuudet pois ja keskity parantumaan jaksavaksi lastesi äidiksi, heidän elämäänsä sillä on suurin ja paras vaikutus. Aikuisista ihmisistä sinä et ole vastuussa.

Tiedän, että tämä on vaikeaa, mutta tee se ennen kuin sinun on ihan pakko tehdä se: silloin nimittäin joudut ponkaisemaan pelottavan syvältä… Tässä ei ole kyse itsekkyydestä, vaan sinun hengestäsi ja lastesi hyvinvoinnista. Mikä voisi olla sitä tärkeämpää?

Voimia! Julia

Hei! Mitä kautta hakeuduit psykoterapiaan? Mielenterveystoimiston kauttako? Tuntuu vaan, että silläkin puolella resurssit ovat aika vähissä. eli olenko tarpeeksi avun tarpeessa?

Nyt se sitten tapahtui…

Rakas veljeni kuoli 15.11.2011. Hän oli kuollessaan 40-vuotias. Kuolisyy: alkoholi ja sen aiheuttama verenvuoto ruokatorvesta, maksakirroosi.

Minulla on niin ikävä veljeä! SItä veljeä, jonka tunsin ennen kuin viina vei hänet.

Ja minua surettaa se, että hän kuoli yksin. Oli mahdollisesti kipeä, oksenteli verta sinne tänne…

Enempää en olisi voinut tehdä. Edellisenä päivänä tapasin hänet. Hän oli viillellyt rannettaan viikkoa aikaisemmin, ranteessa oli vielä tikit. Oli laitettu kotiin saman tien. Kysyikö kukaan, miksi hän teki sellaista?! Vai oliko hän vain yksi juoppo, josta piti päästä äkkiä eroon…

Minä kysyin ja hän vastasi itkien, ettei jaksa enää tällaista elämää…

Nyt hänen ei tarvitse enää jaksaa. Toivottavasti hänellä on hyvä olla… <3

Tiedän, tämä on vanha ketju, mutta voin vain toivottaa teillekin jaksamista ja voimia. Tuollainen on todella rankka tilanne.