Lapsuus ja niin sattuu

Mietiin eilisen tapahtuman jälkeen, että mihin voisin avautua oikein kunnolla ja sitten löysin googlettamalla tämän sivun. Jäin lukemaan eri imisten kertomuksia ja oli itku tulla silmään, kun tajusin kuinka monella muullakkin on ollut sama kohtalo lapsuudessa kuin minulla. Se oli koskettavaa…

Lapsuuden surkeat muistot tuntuvat vaivaavan minua edelleen… Palaan niihin asioihin myöhemmin tekstissä. Syytän kokoajan vanhempiani siitä, että minusta tuli tällainen. itse käytän kyllä alkoholia vähän, silloin tällöin tulee käytyä baarissa kavereiden kanssa. Muuten tuntuu, että olen vainoharhainen, kiukutteleva ja maailman vaikein tyttöystävä. Pelkään kokoajan, että menetän esimerkiksi poikaystäväni ja hän löytää jonku paremman, joka tekee häneen suuremman vaikutuksen kuin minä. Ei auta ajatukset siitä, että koitan päässäni ajatella, että huononnan vain asioita olemalla mustasukkainen ja kiukku. Jos olisin se, mitä osasin olla alkuaikoina, piilottaa kaikki turhat ärsytykset ja olemalla iloinen ihana tyttöystävä, kaikki olisivat loistavasti. Siltä ainakin minusta tuntuu. Alkuaikoina olenkin aina onnellinen, mutta seurustelun edetessä, seurustelusta tulee minulle suorittamista. Mietin, kuinkahan olisin nyt täydellisempi ja mitä muttaisin, että olisin kauniimpi hänen silmissä… Pelkään hänen mentäessä jonnekkin esimerksi kavereittensa kanssa, että hän löytää sielä nyt jonkun toisen tai ainakin pettää, jos ei muuta. Sairasta, tiedostan sen itsekkin. Osaan usein olla näyttämättä ärsytystäni hänelle. Sanon, että hän saa tehdä itse omat valinnat ja mennä sinne minne haluaa. Muutamia kertoja on, ku olen valittanut… Saan joskus hänet ärsytettyä jostain asiasta tenttaamalla niin paljon, esimerkiksi jostain ex tyttöystävästä, että hän on niin kiukkua täynnä, että on käynyt käsiksikin ja kädet ovat olleet mustelmilla. Heitellyt päin seinää jne… Käskenyt tappaa itteni ja kukaan ei jäisi kaipaamaan. Hajottanut tavaroitani. Yläaste ja lukioikäisenä minulla oli syömishäiriö, josta olen joten kuten päässyt eroon, en ihan täysin. Hän tietää asiasta, haukkuu minua läskiksi ja rumaksi. Olen 174cm ja painan 64kg… Hän myös raivostuessa sanoo minulle hirveitä asioita, vertailee entisiin tyttöystäviin ja sitä kuinka he olivat taivaallisia sängyssä jne. Se tuntuu ja satuttaa ihan äärettömästi. Hän on myös itsekkin mustasukkainen, puhuu vanhoista kumppaneistani. En saa ohi mentäessä katsoa edes vahingos vanhan kumppanin kotiin päinkään… Olemme mahtava yhdistelmä… Silti rakastan ja annan kaiken anteeksi. Ajattelen vain, että jos en itse olisi ollut niin ärsyttävä, mitään ei olisi tapahtunut. Kuvittelen, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Välillä kaikki meneekin hyvin. Nyt ei ole kuukauteen tainnut olla mitään suurempaa sotaa. Oikein vaude vau…

Vieraille ihmisille annan kuvan, että olen maailman positiivisin ja iloa täynnä oleva ihminen. Olen useamman ihmisisen suusta kuullut, kuinka osaan olla niin positiivisesti suhtautunut kaikkeen, tehdä paljon töitä, hoitaa kahta työpaikkaa kerralla, käydä vapaa-ajalla lisäksi pitkillä juoksulenkeillä jne. Tuntuu, että haluan olla perfektionisti, täydellisyyden tavoittelija. Vaatteet täytyy olla viimesen päälle uudet. Elän joskus yli varojeni ja käytän enemmän rahaa niihin, mitä edes saisin. Ajattelen sillä hetkellä, että ihan sama, kunhan vaan oon ulkoisesti täydellinen. Silti jotakin aina puuttuu ja mikään ei riitä. Ahdistaa.

Lukion kirjoitusten jälkeen, muutamia vuosia sitten, kävin psykologilla, josta tuntui olevan aluksi apua. Sain Cymbalttaan reseptin, koska tuntui välillä, että olin niin maassa, pelkäsin nähdä ihmisiä, olin kokoajan omissa ajatuksissa. Yksin kotonani. En uskalatanut vastata edes parhaalle ystävälleni puhelimeen. Suurin osa kavereistani on lähtenyt opiskelemaan ja ne tärkemmät ystävät ovat täällä vain loma-aikoina. Mikä surettaa. Olen tosi avoin ihminen ja kerroin kotona heti, millaisia ongelmia minulla on. Halusin heti hakea apua. Pääsin lääkkeiden avulla sen aikaisista ongelmistani eroon. Olen taas yhtä sosiaalinen kuin olin ennenkin. Syön edelleen cymbalttaa, mutta tuntuu ettei siitä enää ole ainakaan nykyisiin ongelmiini apua… En jaksa mennä lääkärin puheille. En halua käydä enää samalla psykologilla, tuntuu ettei hän jaksa kuunnella enää juttujani. Enkä tiedä onko pienellä paikkakunnalla useampiakin vaihtoehtoja, kelle puhua…

Näistä ongelmistani syytän vain vanhempiani. Olenko niin itsekäs…? Tuntuu että olen ottanut kaikki raskaammin kuin muut sisarukseni. Molemmat vanhempani ovat olleet alkoholisteja koko pienen lapsuuteni ajan. Äiti on päässyt kymmenen vuotta sitten kuiville, eikä ole repsahtanut kuin muutamia kertoja. Yksi oli tätini 50 vee juhlilla, jossa innostui ottaan kuppia yhden, jos toisen. Lopulta oltiin niin kännissä, että haukuttiin sukulaiset, kaikki hyvä ettei vuoron perään läpi. Isä kantoi väkisten äitini autoon ja koko sisarlauma kävelee itkien perässä. Sinne samaiseen autoon. Niin sai taas pienet ja viattomat lapsetkin omaa esikuvallista äitiänsä hävetä. Eivät saaneet nauttia juhlista. Niin kuin kaikki muut lapset tekivät.

Heräsin aina yöllä siihen, kun vanhemmat tappelivat, kaikki tavarat lensivät niin, että kaikki olivat koko talossa sekaisin. Välillä oli ikkuna hajalla, kaikkien 1 vee lapsikuvat revittyinä lattialla… Astiat vedettyinä kaapista, autonikkuna hajotettuna. Joskus yöllä, keskellä viikkoa, kun aamulla piti vielä lapsien nousta kouluun, äitini herätti kaikki lapset, että nyt pitää valita, kumman mukaan lähtee. Ikään me ei minnekkään lähdetty. Sellaista uhkailua se isälleni vain oli. Välillä isäni lähti jonnekkin ryyppureissuille. Äitini uhkaili kovaan ääneen puhelimessa, että nyt kaikki lapset kuolee, puukolla tappaa, jos et tuu heti kotiin. Muistan kuinka itkin ja rukoilin omassa sängyssäni, että säilyisin hengissä. Ikään äitini ei mitään tehnyt, uhkailia minkä ehti. Sen muistan, kun joskus heräsin siihen, kun nosti minut hiuksista sängystäni ylös. Oli keksinyt kännissä jonkun jutun, mitä väärää olin tehnyt. Silloinkin tais pitää aamulla nousta kouluun. Muistan vain, kuinka kyyneleet valuivat pienen tytön poskilla ja mietiin olinko ansainnut tämän? Kotiin ei saanut koskaan tuoda ketään kavereita. Enkä olisi halunnutkaan. Pelkäsin aina, että äitini tulee kaljatuoppinsa kanssa vastaan tai alkaa humaltuessa äksyileen. Ainahan se haukkui myös kaikki kaverini läpi. Oli tosi kateellinen, jos oma tyttö pärjäs huonommin jossain kuin toinen.

Äitini on erittäin mustasukkainen ihminen, isän mukaan myös narsisti. Äiti käy nykyään mielenterveystoimistolla ja sillä on kai joku kaksisuuntanen mielialahäiriö. Nykyään kaikki hermokohtaukset pysyy suhteellisen hyvin kuris, ku se vetää nappeja naamaansa. Onneks vetää… Silti se käskyttää isää minkä ehtii. Vaikka sillä on muutenkin raskasta. Äitini ei käy töissä, ei ole koskaan oikein käynytkään. Ilman isää se ei asuisi niiden talossakaan. Tuntuu, että se ei voisi edes pärjätä yksin.

Isä jatkaa juomistaan edelleen. Sillä on elämänsä takia siihen kuulemma oikeus. Hän taistelee suurten velkojensa kanssa, että heillä pysyy katto pään päällä. Tienaa hyvin, mutta kaikki rahat menee, mitä tulee. Äitini käskyttää häntä jatkuvasti. Tee sitä, tee tätä, mee sinne, vie tuonne jnejne. Omia kavereitaan se ei saa nähdä. Saatiin poikaystäväni kanssa hänen äidiltään lahjaksi viskipullo. Isä on onnistunut senkin juomaan. Keksii aina jonkun syyn, millä saa narrattua. Minäkin meen aina halpaan. Mulla oli rahat vähissä ja isäni keksi, että kuskata häntä luokseni ja antaisin hänelle pullosta taas osan, tästä hyvästä maksaa puhelinlaskuni. Eipä paljon laskua maksettu. Liittymä olisi laitettu kiinni, mutta kummisetäni antoi rahan, jotta sain laskun hoitoon. Sitten, kun valitan ja syytän isääni valehtelusta, isäni sanoo “minkäs mä sille voin, että rahaa ei nyt tullut niinku piti”. Silti tuntuu väärältä tommoinen, koska sen palkka ei ikinä tuu silloin, kun pitäis. Ei se voi noin luvata.

Sanoin sitten yks päivä isälleni, että veljesikin auttaa enempi mua ja tekee edes mitä lupaa. Oma isä ei. Isäni sanoi takaisin, että sullekkin on tullut narsistisia piirteitä. Itkin koko tulevan yön… En halua olla samanlainen kuin äitini… En koskaan…

On olemassa sellainen vertaistukipaikka kuin Aal=alkoholistien aikuiset lapset.
niitä ei taida pienillä paikkakunnilla olla, vaan jos googletat aal,löydät lisää tietoa
toiminnasta ja ryhmistä. Ja vaikka saisitkin vaikka vähän kielteisen kuvan jostain
syystä, kannnattaa silti käydä tutustumassa itse. Uskoisin että sieltä voit löytää
ihmisiä joilla on hyvin samanlaisia kokemuksia.