Lapsille

Haluan aloittaa topicin vanhempien/vanhemman alkoholismista. Ja nimenomaan tällä foorumilla, koska täällä on paljon isiä ja etenkin äitejä, jotka kamppailevat kumppaninsa juomisen kanssa.

Olen yli kolmekymppinen nainen. Isäni on alkoholisti.

Näin täysikäisenäkin, yli 30, isäni juoppous vaikuttaa minuun paljon ja sattuu syvästi. Haluan kuitenkin kertoa hieman näkökulmaa lapsuudesta ja toivon, että muutkin samaa kokeneet voisivat liittyä seuraan. Syy, miksi en kirjoita tuonne AAL-puolelle, on se että haluan vähän herättää keskustelua alkoholistien puolisoiden kesken.

Olin 8-vuotias, kun isäni uskoutui minulle ensi kertaa kaikista kännäilyistään ja naisistaan, itki olkaani vasten. Ja minä lohdutin. Ja se on jatkunut 30 vuotta! Tämä kaikki oli silloin salaisuus äidiltä, ei pidä kertoa. Tätä on jatkunut tähän ikään asti. Tosin nyt olen oppinut olemaan jämäkkä. Mielenterveysongelmia paljon, en tiedä mistä johtuvia.

Veljeni aavisti tai tiesi asian silloin ja pissasi alleen kymmenvuotiaaksi asti ja äiti osti kumilakanat.

Eli vaikka koulusuoritukset saattaisivat lähennellä keskiarvoltaan kymppiä, toinen vanhempi ei välttämättä tiedä koko totuutta.

Kotona ei dokattu. Miettikääpä sitä.

" Ei meillä isä kotona juo" on hyvin hyvin kakaramaista ajattelua keneltäkään isältä/äidiltä.

Lapset tietävät.

Otteita minun lapsuudesta.

Minut ja siskoni jätettiin alle 10 v yksin kotiin nukkumaan, kun vanhemmat lähti kapakkaan. Pelotti jäädä, mutta minkäs teet. Yhdessä nukuttiin vanhempien sängyssä. Aamulla saattoi olla joku vanhempien työkaveri sohvalla nukkumassa.

Väkivalta oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Isä hakkasi äitiä, kerran yritin mennä väliin, en muista miten siinä kävi. Äidillä oli kerran kylkiluut murtuneet väkivallan seurauksena. Sitä ei meille suoraan sanottu, mutta kyllähän me “tiesimme”. Kerran isä tuli kirveen kanssa sisälle. En muista pelkäsinkö, isä ei ollut meitä lapsia kohtaan koskaan väkivaltainen.

Olimme usein mukana ryyppyreissuilla työkavereiden luona, väsytti, mutta meille ehdotettiin että nukuttaisiin siellä. Taksilla tultiin kotiin ja tappelu alkoi yleensä saman tien.
LOmareissulla muistan heränneeni kun äitini harrasti esileikkiä isäntäpariskunnan miehen kanssa.
Kerran äiti lähti “hakemaan postia” ja jäimme siskon kanssa kahden. Pelotti, koska äitiä ei kuulunut takaisin. Tulihan se äiti sitten, oli ollut “ajelemassa kaverin kanssa”. Kerran äiti oli myös koko päivän tiellä tietymättömällä, me lapset olimme mummulla. Luulin, että äitini oli kuollut ja sanoin mummulle että jos äiti on kuollut käyn jpka päivä haudalla, olin n 9 v. Äiti “löytyi” illalla ja mummo torui kun lapsetkin oli huolissaan ja kertoi mitä olin sanonut. Äiti hymähti vaivaantuneena.
Eniten minua häiritsee se, että en muista juuri mitään lapsuudestani.

Minäkään en muista lapsuudestani paljoa, ja ne mitä muistan, eivät ole mukavia muistoja. Meillä ei tietääkseni ollut mitään alkoholiin liittyvää, mutta äiti oli väkivaltainen. Todella arvaamaton tyyppi, ikinä ei tiennyt mistä suunnasta tuulee.

Mutta asiaan. Itse pelkään kamalasti, että tämä tilanne vaikuttaa pahasti lapsiin. Meillä mies melko harvoin juo kotona ja silloinkin onnistun eristämään sen toiseen osaan taloa. Kavereidensa kanssa ryyppyreissuilla käy jonkun verran, tarkoittaen noin kerran kuussa. Ongelma on miehen käytös humalassa. Haastaa riitaa, uhkailee väkivallalla, haukkuu, huutaa ja on käsiksikin käynyt. Lapset eivät pahoinpitelyä ole todistaneet, mutta kuulleet kyllä sitä älämölöä mikä juopottelijasta lähtee kun kaakattaa puhelimessa ja kuuntelee musiikkia. Itse tunnen itseni turvattomaksi ja olen kireä kuin viulunkieli suurimman osan aikaa. Luulen, että parhaista yrityksistäni huolimatta ilmapiiri vaikuttaa lapsiinkin. Ero on vaiheessa, minun oikeasti pitäisi päästä pois. Kunhan perheneuvola tulee kesälomalta, niin aion pyytää sinne ajan. Levitän tämän kaiken esille ja pyydän neuvoja ja apua.

Minä kävin perhenvlassa viime syksynä, hakemassa apua siihen, että osaisin kertoa lapsille ukon juomisesta. Naurattaa nyt, kun suurisilmäinen sostyöntekijä silmät teelautasen kokoisina ehdotti että lapsille voi kertoa, että “isällä on pahoja ongelmia, mutta isä hakee niihin apua”. Voi elämän kevät. En voinut sanoa, että ei kai se nyt apua hae, kun sehän on mun ongelma. Eihän meidän perheen iskällä ole muuta ongelmaa. kuin seinähullu akka. Sitä ne myös mulle ihmetteli, että eikö siihen juomiseen mene paljon rahaa. Juu, menehään siihen n tonni kuussa lieveilmiöineen. Arvatkaapa sanoinko? En. Vielä siellä. Mutta tänä kesänä olen suuni aukaissut lasten suojelussa. Ja tämä’ suu ei enää vaikene.

Tämä on sellainen aihe sellaisessa paikassa, jota olen usein harkinnut itse perustavani. Itse olen myös kolmekymppinen alkoholistin lapsi. Isäni on ollut tuurijuoppo koko elämäni. Suurimman osan ajasta hän oli selvinpäin. Ihana, maailman paras isi, joka oli lapsilleen läheinen, hauska, hoiti työnsä ja suuren osan kotitöistä. Kannusti ja keksi kaikkea hauskaa. Pihan lapset kadehtivat, miten isä voikin olla niin helposti lähestyttävä.

Humalassa isä ei koskaan ollut väkivaltainen tai paha. Häntä ei tarvinnut pelätä. Mutta se ahdistus, joka ihan pienestä lapsesta asti on ollut läsnä. Jatkuva pelko, milloin isä alkaa juomaan. Eihän isälle vain käy mitään. Sitten kun isä otti yhdenkin oluen, haistoin sen heti. Koulusta kotiin tullessani minulla oli aina tapana nuuhkaista, haiseeko olut. Mennä isän lähelle, haistaakseni ja katsoakseni silmistä, onko hän juonut.

Lapsen ei ole hyvä ja turvallista olla alkoholistiperheessä. Minä rakastin aina isääni suuresti ja minulla oli aina lämmin ja raitis äiti, johon turvata. Mutta lapsi vaistoaa. Vaistoaa äidin ahdistuksen ja jännityksen. Olen asunut poissa kotoa jo kymmenisen vuotta ja edelleen haistan kotiin tullessani, haiseeko olut. Se on jäänyt. Samoin huomaan kohtelevani omaa miestäni kuin hän olisi alkoholisti, vaikka hän ei ole.

Nyt en ehdi enempää, mutta tämä on tärkeä aihe ja jatkan myöhemmin.

Ei auta mikään tähän syyllisyyteen, vaikka miten selittäisi, vaikka mitä yrittäisi. Mun lapset kärsivät ja minä tiedän sen ja voi vittu kuin huono ihminen ja äiti minä olen.

Hmm. Onkohan tuo perheneuvola sitten oikea paikka mullekaan? Mikä olisi oikea paikka. Mies on tosiaan sellainen, että harvoin kotona juopottelee, enemmänkin reissuillaan. Nauraako ne minut lastensuojelussa pihalle, jos sinne ongelmineni yritän? Tarttenko minä edes apua, onko tämä ongelma sellainen että tämä pitää vaan mun nyt itse sumplia? Eli vaan hommata itseni laumoineni täältä karkuun?

Voin vakuuttaa, Jellis sua ei naureta mistään pihalle. Puhut vaan asioista niitten oikeilla nimillä. Tämä on vakava asia ja lasten turvallisuus ja tasapainoinen perhe-elämä on tärkeä asia. Voimia !

Olen itse meidän perheessä juuri tämä raitis ja kaikesta lopullisen vastuun ottava vanhempi. Odotan mielenkiinnolla kokemuksia nyt jo aikuisilta lapsilta, jotka ovat kasvaneet pullon varjossa. Etenkin kiinnostaa lukea juuri Floran kaltaisista tilanteista. Eli miltä lapsesta tuntuu kun “vain” toinen vanhemmista juo. Ja asiaan ei liity väkivaltaa yms. Luulen, että monet äidit / isät joilla tälläinen tilanne, kokevat vaikeaksi ratkaista mikä lapselle on parasta. Ero ei kuitenkaan sekään lapsille ole helppoa.

Meillä mies hakeutui hoitoon, mutta retkahduksia on kotiinpaluun jälkeen ollut ja jännityksellä odotamme mihin suuntaan asiat lähtevät kehittymään. Jos asiat palaavat vanhaan malliin, en näe muita vaihtoehtoja kuin asumiseron. Toisaalta mietin kuinka kauan näitä retkahduksiakaan jaksaa katsella. Hyvä tietysti, että yritystä on. Taitaa alkoholistin kanssa koko loppuelämä olla yhtä jännnitystä. Toisethan retkahtaa vuosienkin jälkeen.

Olen myös miettinyt, että jos lapset asuisivat erossa isästään, niin varmaan silti huolissaan olisivat hänen voinnistaan.
Joten kaikki huoli ei eroon loppuisi. Toki sellainen päivittäinen jännittäminen poistuisi. Vaikeita asioita. Mutta mielellään luen kokemuksianne.

Olin alkoholistin lapsi ja jo pienenä toivoin että vanhemmat eroaisivat. Aina kun isä oli kotona, tunnelma muuttui. Vain äidin kanssa oli “rentoa”…Oli isä humalassa tai ei, niin isän läsnäolo oli aina ahdistava, jännittävä, kummallinen…Isää piti miellyttää, isää piti palvella ja isä komensi äitiä. Äidin ensisijainen tehtävä oli saada isä riittävän tyytyväiseksi, jotta elämä voi taas jatkua hetken aikaa. Jos lapset tarvi jotain, kaikki lapsien tarpeet saivat odottaa kunnes isä oli palveltu. Välillä isä oli “mukavalla tuulella” ja silloin piti ottaa asiasta kaikki ilo irti, koska ne hetket ovat harvinaisia. Äiti katosi välillä isän kanssa riitelemään, salaa hiivittiin kuuntelemaan. Ja säälittiin miten taas äitiä haukutaan.

Eroaa tai ei, niin ihmiselle on laitettava kuri, niin että ei saa isäkään tehdä ja käyttäytyä miten huvittaa.
jos eroon asti pitää mennä, niin sekin on hyvä vaihtoehto sille. Mutta mielestäni on nyt katsoen todella naurettavaa että se kaikki piti kokea vain koska “ero” on niin hirveä asia naisen elämässä. Voihan sitä sanoa ukolle että lopeta se juominen niin palataan yhteen. Niin on mahdollisuus vielä perhe.elämällä. Jos ei useisiin vuosiin lopeta silti juomista erostakaan huolimatta, niin aika varmaan äidin hankkia uusi puoliso. tai olla vaikka ilman. Mikä siinä erossa on niin hirveää, sekö tarkoittaa ettei rakasta enää?
Mitä siinä oikein pitää pelätä? että ukko löytää toisen naisen? Luulisi että alkoholistin kanssa samassa talossa asuminen on maailman pelottavin asia, itselleni ainakin on, eroaminen on ihan helppoa siihen verrattuna. tai sitten kaikki odottavat aina että saavat “voimia”.Mitä ihmeen voimia siinä tulee koskaan saamaan kun elää kuin loinen olisi kyljessä. Miksi näitä salaperäisiä voimia sitten odotellaan, miksi vaan ei tee ja miettii myöhemmin. Ihmiset varmaan enemmän aina odottavat että on jokin parempi päivä aina tehdä jokin asia. Ihan kuin “ei juuri tänään” koska tänään on liian huono sää kävellä pihalla pakoon ukkoa. Tai liian huono sää jättää ukko kun on liian aurinkoista, ukko tukehtuu jos ei saa kylmää kaljaansa. semmoisia asioita ne ihmiset odottaa ja arvostaa enemmän kuin itseään. Jos ajoissa tekisi jotain, ei se ukkokaan pääsisi niin pahaksi luonteeltaan. Vuosien myötä alkoholismi etenee.

Ja voin kertoa että ei satu enää. Olen löytänyt aikuisena lapsuuden uudelleen. Ei voi sanoa että voin näin hienosti vanhempien ansiosta, vaan nimenomaan heistä huolimatta. Kunnioitan heidän valintojaan elämässä, he valitsivat olla yhdessä kolmantena parisuhteen osapuolena pullo.
Lapset olivat siinä yhtälössä aina liikaa. Ainahan se ihmistä harmittaa, kun häntä ei oteta huomioon, mutta omalla vastuulla on päästä lapsuuden traumoista eroon mikäli niitä itsessään havaitsee. Vanhemmat ei saa tehtyä tekemättömäksi enää, sitä on turha heiltä edes vaatia. Harmi vain että aikaa siihen tietysti menee, kun pitää elää itse lapsuutensa uudelleen jos noin 20 vuotta on sidottu vanhempiin, toiset 20 vuotta menee terapiassa ja al-anonissa…niin entistä ehompana voi 49 vuotiaana harkita josko olisi kypsä hankkimaan omia lapsia.

Vinkki, kirjoituksesi kosketti minua kovasti. Olen lukenut sen jo monta kertaa. Siinä oli monta kohtaa jotka puhuttelivat minua todella paljon.

Tuota minä olen lukemalla lukenut. Minä tajuan jotain hyvin olennaista, kun luen tuon uudestaan ja uudestaan. Eikä se TAJUAMINEN tunnu pahalta, vaan yksinkertaiselta ja selkeältä.

Olen miettinyt mitä vielä kirjoittaisin.Kiva että on jollekin ollut apuakin.

Alkoholisti opettaa lapselle niin paljon höpö-höpöä, oman itsekkyytensä takia. Omiin ikätovereihin ikuisesti kokee tiettyä ulkopuolisuutta , joka johtaa siihen että kavereiksi löytyy toiset siipirikot. Lisää mahdollisuutta omaan alkoholiongelmaan aikuisena.

Muistan ajatelleeni että jos äiti ja isä eroaisivat, kävisin isän luona mahdollisimman paljon ettei isäkään olisi ihan yksin: Muistan tunteneeni valtavaa sääliä isää kohtaan, kun kuvittelin hänet yksinäisenä omassa kylmässä asunnossa, jonne kukaan ei varmasti laita edes ikkunaverhoja.Samalla koin valtavaa vihaa, ja toivoin että he eroaisivat. Ajattelin että minun kuuluu sitten käydä isän luona, jos ero tulee, koska olen toivonut eroa niin olen vastuussa siitä ettei isä jää yksin.
Olisi kiva kun joku olisi kertonut, ettei se ole minun huoleni. Äiti ei sitä osannut kertoa, koska hän nimenomaan koki samallatavoin: että Isä parka.

Lapsena sitä näkee asiat kirkkaammin: Tajusin miten yksinäistä mahtaa olla ihmisellä, kun on niin valtavan kusipäinen, ettei voi olla varmaan itsensä kanssa yksin.
Säälin isää niin että itkin, paljon enemmän lopulta kuin äitiä, joka sentään esitti vahvaa. Vaistosin myös kuoleman vaaran.

Aikuisena parisuhteessa säälin pahoinpitelevää miestäni ja oli todella vaikea hänet jättää. Liekö tämä lapsuuden käsitysten peruja.

Voi Vinkki, sinä kirjoitat minun elämästäni, minun lapsuudestani ja nuoruudestani, minun ajatuksista omaa isääni kohtaan, minun avioliitosta. Kaikki on totta, ihan totta.Itkettävää ja helpottavaa. Kirjoita vain lisää.

Voisin kirjoittaa vielä jotain mitä jätin pois edellisestä viestistä ettei tule liian pitkä viesti.

Muistin että kun murkkuna sanoin isälle että hänen piti lopettaa juominen, ja sitten keskustelin ihan asiallisesti jo …
Isä kuunteli aikansa. Sitten rupesi kuitenkin uudelleen juomaan. Kysyin sitten isältä että kannattaisiko hänen mennä lääkäriin koska hän on alkoholisti. Ehdotin että jos kaadettaisiin hänen viinat viemäriin yhdessä, ja sitten yritettäisii koko perheen voimin.
Hän katsoi minua syvälle silmiin, kallisti päätään ja käski minun painua *-ttuun. :smiley: En tiedä onko muiden isät käyttäneet tällaista sanastoa, mutta se oli kuin läpsy vasten kasvoja että minun tulee huolehtia omista asioista.
Tätä ei äiti koskaan opettanut, sain sen isältä opiksi.
Tavallaan asiat pyrkivät tasapainoon: Se mikä on liikaa huolta, toisella taas ei ole sitä vähääkään vaan osaa sanoa EI KIINNOSTA…sitä oppii sen että näppinsä voi polttaa, kun ajattelee toisten puolesta, vaikka miten olisi oikeassa. Ja tästä tiesin, että minusta on tullut nainen, koska isä kohtelee minua jo kuin äitiä kohdellaan…
Ja nyt tulikin ajatus mieleen, että minähän “ansaitsin” sen tavallaan koska kohtelin isää kuin äiti, vaikka en tarkoitakaan että kukaan on ansainnut mitään v-ttuja, mutta tavallaan ymmärsin että tämä oli siis yritys kertoa: huolehdi omista asioistasi .
Toisaalta ihmettelen kun tulee laiminlyödystä lapsuudesta muistoja, toisaalta olen kiitollinen että vanhemmilla oma elämä…olisi sairaalloista sekin jos äiti liikuttelisi minun puolestani barbinukkeja tuntikausia ja olisin vain minä olemassa. Tietty huomioimattomuus pitää ihmisen nöyränä, eikä tule narsistiksi joka on maailman napa.

Mutta tällasiiin pohdintoihin ei alkoholin takia pääse, koska asia jämähtää niin alkeellisella tasolla,

se mitä piti sanomani, että en usko että kukaan juoppokaan on läpeensä paha. Yksikään ihminen ei ole turha. Varsinkin alkuvaiheessa ihmisessä voi olla vielä 50% hyvää, ja 50% juoppoa.
Juoppouden osuus voi vaihdella vuosien varrella, joten en ihmettele pätkääkään sitä ristiriitaa, mikä tulee että “jätänkö vai enkö”…

Siinä olen tullut siihen tulokseen, että ei voi ajatella että eroan vasta kun on tarpeeksi niitä prosentteja, että vaakakuppi kallistuu. Vaan jokainen hetki on nykyhetki, ja jokaisena hetkenä on äänestettävä hyväksynkö tätä vai en. Siksihän juoppous on hirveän valitettava asia, että siinä joutuu tosiaan heittämään “lapsen pesuveden mukaan”, enkä tarkoita tällä siis oikeaa lasta, vaan sananlaskuna että joutuu luopumaan paljosta hyvästäkin mitä siinä ihmisessä on. Mutta se on se hinta! Näin paljon minä painan.
Se on minu kohdalle osuva suru, että jouduin eroamaan…en suinkaan eronnut niiden 49% takia mitä isässä/miehessä on vielä hyvää, vaan nimenomaan eroan että säilyttäisin nämä hyvät muistot ja kykenisin jatkossakin rakastamaan. Ja koska olen hyväksi havainnut jonkun miehen, niin en ajattelekaan että se kaikki pitäisi perua eron vuoksi. Vaan minulla on se tietty määrä rakkautta ja se kuka haluaa tarpeeksi, voi siinä olla.

Jos juopottelee kokoajan, se ei tarkoita ettei rakasta, mutta ei vaa halua vielä tarpeeksi.
Kaikki on vapaaehtoista, minun kanssa ei ole pakko olla. Se on hienoa, kun tietää ettei mun kanssa ole pakko olla vanhempienkaan: en minä halua kenenkään taakka olla.
Al-anonista olen löytänyt varavanhemmat…on niin paljon ihmisiä, ketkä on ihan oikeasti läsnä, että miksi hakea seuraa joka ei ole.
Ja mitä enemmän käyn al-anonissa, sitä enemmän kiitollisuutta tunnen vanhempiani kohtaan siitä mitä he kuitenkin tekivät, ei vain siitä mitä jättivät tekemättä.
Mutta en hehkuta että joku teki sen mitä hänen kuuluukin tehdä…asia voi olla täysin neutraali ja elämä on vapaaehtoista kaikille. En mene äidille ja isälle vittuilemaan siitä mitä minun elämä on ollut.

Niin, voi sitä olla kiitollinen juovalle vanhemmalle/vanhemmille, ainakin siitä että omassa elämässäni huomasin helpommin ne oireet, joita lapset näyttävät. Vetäytyminen omaan huoneeseen, halukkuus jäädä päiväkotiin/ vierailulle isovanhemmille. Siinä vaiheessa kun itse ajattelee että kaikkihan on hyvin, itse ei juo ja pitää kulisseja pystyssä ettei lasten tarvitse kärsiä. Sitten huomaakin aivan samanlaista käyttäytymistä kuin omassa lapsuudessa, ilmapiiirin haistelun sisään tullessa, äidin lepyttelyä vaikka ei lapsille olisi tiuskinutkaan, isän puolustamista. Sitä kuinka 5- vuotias käy kerta toisensa jälkeen silittämässä sohvalle sammuneen isänsä tukkaa, huolestuneena. Sitä kuinka vanhimmainen toimii ukkosenjohdattimena, ärsyttää äitiä että äiti rähjäisi häneen kikkunsa eikä “isä-parkaan”. Kiitos rakas isäni että kaiken tämän minulle opetit, jotta ymmärsin lähteä sentään tässä vaiheessa tilanteesta pois, ulos!

Kyllä, erossakin lasten huoli juovasta osapuolesta säilyy. Lapset murehtivat isänsä puolesta tämän juodessa vaikka asuisivat toisessa paikassa. Kuitenkin, heillä on jäljellä äiti, jolle mennä juttelemaan asiasta, jonka kanssa viettää aikaa ja jonka syliin kömpiä murehtimaan. Ei tarvise mennä omaan huoneeseen koska äiti on niin kiukkuinen ja pahantuulinen. Ei tarvise enää toimia välittäjänä tai ukkosenjohdattimena.

Voi miten kyyneleet virtaa kun luen näitä. Tämä vahvistaa edelleen ajatustani että mun on mentävä johonkin ryhmään. On niin paljon “tavaraa” menneisyydessä. Nyt 40vuotiaana, olisinko vihdoin valmis purkamaan…

Kiitos teille!

Voi miten kyyneleet virtaa kun luen näitä. Tämä vahvistaa edelleen ajatustani että mun on mentävä johonkin ryhmään. On niin paljon “tavaraa” menneisyydessä. Nyt 40vuotiaana, olisinko vihdoin valmis purkamaan…

Kiitos teille!

Haluaisin itsekin ottaa osaa tähän keskusteluun. Minäkin olen +30 vuotias nainen ja isällä on mt-ongelmia sekä alkoholi-ongelmia. Alkoholinkäytön näin, mutta en huomannut humalatilaa ellei kävely tai puhe alkanut menemään. Oletin aina, että hän tarvitsee tukea. Mielenterveyttä ei ole suuremmin tutkittu, äitini on hänen psykiatri… :unamused:

Jo pienenä muistan vanhempien riidelleen kasvatustavasta. Isä kannatti vanhanajan (fyysistä) kuritusta, äiti sen sijaan käytti jäähyä ja arestia. Lisäksi a-asteen alkuajoille asti hän riidan jälkeen tuli juttelemaan rauhoittumisen jälkeen ja sen jälkeen pyydettiin anteeksi asianosaisilta.

Olen aina ollut luonteeltani kiltti, vaikka ongelmia on tullut impulsiivisuuden ja tempperamentin tähden. Ennen kouluikää pelkäsin nukkua yksin eri kerroksessa. Isäni sai tästä hyvän syyn haukkua “vauvaksi” sekä verrata kuinka rohkea vajaa 2v nuorempi sisar on. Äiti yritti estää nimittelyä, mutta lopulta “älä välitä”-kommentit kahden kesken sanottuna olivat ainoa vaihtoehto. Mikäli äiti asettui lasten puolelle, hän ei välitä isästä jolloin alkoi kunnon riita. Ilmeisesti isä on myös lyönyt äitiäni joskus, koska kerran huoneessani kuulin riitelyä “mikäli kosket minuun kertaakaan enää, otan lapset ja lähden!” Tämäkin tapahtui vasta sen jälkeen, kun äitini oli lukenut ammatin ja hankkinut ajokortin. Tuolloin elättäjänä hän kiristi vuokrataloilla yh-äitinä, mikäli hänen käytäntöjään ei noudateta.

Olen pienestä pitäen kokenut, että ilmapiiri voi muuttua sekunnissa. A-asteen loppupuolella isäni tärkein vanhempi menehtyi. Olin täyttänyt juuri 10v. Tuolloin oli muutakin stressiä perheessä ja koin olevani niin vanha, että on pakko auttaa nuorempia. Joko tuo on sisäsyntyistä tai olen ottanut velvollisuudekseni “vanhan lapsen” roolin. En ole ollut edes 1,5v kun sain sisaren ja kertaakaan en ole kapinoinut kuulemma. Kenties koin olevani hyödyllinen auttajana… :neutral_face: Sain kehuja kun käyttäydyin niin hyvin, vaikka todellisuudessa uskoin sekoavani jos jokainen perheessä “flippailee”. En kertonut ongelmiani enää lainkaan vanhemmille, koin niiden olevan niin pieniä muihin ongelmiin verrattuna.

Tuolloin riitojen aikana äidistä oli jo kehittynyt niin vahva, että hän lukkiutui lasten kanssa eri huoneeseen. Minua ei kielletty menemästä, mutta pelkäsin isän tekevän itsemurhan. Lisäksi jäin aina viimeiseksi, en kyennyt jättämään ihmistä joka “on kaikkien vihaama eikä kukaan rakasta häntä”, omien sanojensa mukaan. Hän puhui asiasta (IM:sta), samoin kuinka tappaa nuorimmasta sisaresta alkaen ensin lapset, äidin ja itsensä. Olin jo oppinut peittämään tunteeni ja tiesin että myötäilemällä sekä olemalla kiinnostunut asioista, hän jopa voi kehua minua. Toisaalta sain myös kuulla kymmeniä kertoja, kuinka olemme pilanneet hänen elämän koska äiti rakastaa meitä enemmän! Riidat saattoivat alkaa mistä tahansa, kuten jos “ruoka tai musiikki ei ole hyvää”. Tällöin nukkuminen oli vaikeaa, kännissä tuli useaan otteeseen huutamaan kuinka ero on lapsen syy. Äiti raahasi hänet pois, mutta sen hän teki useamman kerran. Välillä hän itsekin jäi “ulkopuoliseksi”, “itse suututitte”. Myös pari kertaa käski leikkimään kunnolla, tai “isä löytyy hirttäytyneenä varastosta”.

Itse reagoin fyysisesti tapahtumiin vasta useamman kk:n päästä. Tunteitani pilkattiin, etenkin pelkoa. Itkemisenkin lopetin, viiltelin sen sijaan. Sitä iloa en halunnut isälle antaa, että näkisi minun loukkaantuvan. Kaikki kulissit olivat kunnossa. Teininä etenkin minä sekä toiseksi vanhin sisareni kapinoimme kunnolla! Alkoholia saimme juoda 13v lähtien ja sitä kului jopa 2ploa viiniä/ilta. :open_mouth: Join kyllä “ainoastaan” vkloppuisin sekä pyhinä, muulloin mietimme ystävien kanssa juomista… :unamused: :neutral_face: Vanhemmat hankkivat melko pienen määrän alkostamme, kahdesti isän kanssa teimme minulle kotiviiniä 25l ollessani 8-9 luokalla. Olin ollut viestinviejä sekä väkivallan uhallakin puolustanut sisaria, että halusin kuolla. En ymmärtänyt koskaan miten voin pilata koko perheen elämän, enkä silti saa tappaa itseäni?! Kerran piiloutuneena sisareni kanssa kaappiin hän sanoi, että “toivoo isän kuolevan”. Itse toivoin myös jotakin kongreettista, mutta sanoin ettei “tuollaisia asioita saa toivoa kenellekään”.

Muutin kotoa pois hiukan vaille täysikäisenä. Myös sisareni olisi laitettu kanssani asumaan (kaksi ongelmaa yhdellä iskulla, olimme molemmat itsetuhoisia päänsekoittajia), mutta laki esti asian. Tämän jälkeen elämä oli “niin täydellistä kun olin pois”. Sisaret kertoivat, että edelleen astiat lentävät ja tölkkejä putoilee. Piilolasit jokaisessa kaapissa olivat pienetä pitäen tuttu näky…

En osaa kertoa kuinka suuri osa asioista oli alkoholin aiheuttamia, kahdenkeskiset puheet ainakin. Lisäksi riidat johtivat juomiseen, eli jos musiikki on pa***aa niin siitä saa riidan! Äidin mukaan isää tulee ymmärtää, koska hänelle on kotona kerrottu että “et sinä tule mitään olemaan”. Itse olen heikoiten pärjännyt lapsista. Vieläkään en ole itseäni oppinut rakastamaan.

Äiti on edelleen sitä mieltä, että hyvä etteivät eronneet lasten tähden! Hän ei koe olleensa toivottu lapsi ja “hän ei voi juomiselle mitään”. Häntä isä saa haukkua ja molempien käytös toista kohtaan voi olla todella ilkeää! Heillä on symbioosi keskenään ja minä itse “olin utelias kakara, joka tunki nokkansa joka asiaan” äidin mukaan. Olin kyllä myös se ihminen, kenet hän apuun huusi mikäli uhattiin mm hehkuvalla hiilitangolla. Isä on myöntänyt olleensa erittäin vittumainen ihminen. Anteeksipyyntöä en ole kertaakaan elämässäni hänen suustaan kuullut, me pyysimme aina anteeksi. Äidin mukaan “ei tarvitse tarkoittaa sitä, mutta muuten hän ei lepy”. Myös siitä tuli tappelua, kun pelkäsimme häntä… :neutral_face:

Äidin mukaan minun olisi pitänyt kertoa itse ongelmistani. Hän piti alussa hyvää linjaa, mutta paineiden kasvaessa me lapset olimme molemmille “eron aiheuttajat”. Itse toivoin eroa. Isä vaikersi minulle että jää yksin, kukaan ei välitä hänestä. Itse lupasin muuttaa hänen kanssaan, vaikka pelkäsin häntä. Vanhempien sovittua (nukkuessamme), ei riidasta saanut enää mainita tai aloitti uuden riidan. “Lopeta jo se juominen” oli yleinen kommentti. Se on yhä yleisempi. Isä ei saa krapulaa ja käy töissä, tosin paljon sairaslomaa muista syistä. Sisaret muistavat osan, toiseksi vanhin eniten jälkeeni. Äidin mukaan muistan väärin ja vain huonot hetket, ei… Muistan kuinka aina odotti, koska tapahtuu jotakin! Monta kertaa kuitenkin olen nurkassa anellut kädet kasvojen suojana, että jättää rauhaan. Useimmiten äiti on raahannut ulos.

Kaiken tämän pidin sisälläni 13 vuotta. Kukaan ystävistä tai sisarien ystävistä ei tiennyt. Myös nuorempana jätin kertomatta useimmista asioista. Jotkut ohjeet oli kerrottu ja terkkari on pari kertaa soittanut vanhemmille, koska olen ilmeisesti niin painokkaasti vannonut mistä mustelmani ovat tulleet. Näinä kertoina omat kaatuiluni olivat todellakin syynä niihin…

Olin isän ainoa ystävä, jota hän valitettavasti samalla syytti elämän pilaamisesta… En piittaa kuolemasta, pyysin vain että ampuu ensin minut. En kestäisi sisarusten kauhua. Jollain tapaa hiukan petetty olo… Olen vuosikaudet yrittänyt saada elämääni kuntoon, se kuolema olisi helppo tie. Myös isä kokee elämän olevan täyttä paskaa ja alkoholi nopeuttaa kuolemista! Joskus olen miettinyt vieväni hänelle aseen ja sanovani että “sinä ja minä, jos sinulla on lainkaan munaa: ammu minut ja päätä oma kohtalosi sen jälkeen”. Hän työskentelee paikassa, josta kyllä aseita saa… :frowning: