Lapseni isä...

Kaikki alkoi joulunalla 2011. Pitkään oli ollut epäilyksiä suuntaan jos toiseen mutta silti kaikki yllätti. Mies ja lapsi nukkui, takki roikkui naulakossa ja se mitä sieltä löysin muutti kaiken. Ruiskuja. Lysähdin lattialle enkä tiennyt mitä tehdä. mitä jos lapseni olisi ne löytänyt, mitä jos? Valvoin yön, odotin vain että laps herää ja sitten lähdetään ja niin tehtiin. Ero tuli. Mies meni helmikuussa vieroitukseen, kesto vajaa pari viikkoa ja uskokaa tai älkää otin takaisin, TYHMÄTYHMÄTYHMÄ. Jopa hyväksyin jonkinmoisen käytön kun oli niin kovat selkäkivut (mutta en suonensisäisiä), ja taas vietiin kuin pässiä narussa, uskoin kaikki selitykset, luulin että selkä oli vain niin kipeä että täytyi jotain saada. Toinen ero tuli toukokuussa, yöreissussa aamulla kotiin silimät selällään ja selitykset jokakerralla erit. Uhkailulla sain totuuden irti, piriä. Ja taas ukko pihalle, silloin hajotti jo kämppääkin mun ja lapsen edessä. Ja taas meni aikaa, löysi uuden rakkaankin, esitti että asiat on nyt kunnossa ja TAAS uskoin, rakastin kaikesta huolimatta ja tiesin että jos nyt olisi aineet jäänyt kokonaan olisi maailman ihanin mies mulle ja pyysin takaisin, tuli. No eihän ne asiat taaskaan ollut niinkuin luulin :frowning: Keväällä 2013 pääsi korvaushoitoon ja voi että siitä alkaa onnellinen perhe-elämä, kunnes taas alkoi paljastumaan korvaushoitolääkkeen jemmausta/väärinkäytöstä kesäkuussa ja silloin päätin että nyt mulle riitti ja niin on tehnyt. Mutta ongelmat ei todella siihen loppunut vaan silloin ne vasta alkoi. Luottamus on mennyt kyseiseen ihmiseen täysin, lasta haluisi ottaa silleen kuin hänelle passaa ja siihen olenkin suostunut tähän asti. 6kk pitäisi olla täysin puhdasta korvaushoidossa kaikki että sos.toimisto kirjoittaa paperit mutta tällä menolla sitä 6kk ei tule koskaan täyteen :frowning: Eilen viimeksi sain soiton että ei ole antanut seuloja. En jaksa enää itse, lapselle lupasi v-loppuna että isi hakee maanantaina, vaan sitä maanantaita ei koskaan tullut vaikka tytön kanssa kotona istuttiin ja odotettiin… Nyt mun voimavarat on täysin lopussa, en jaksa tätä pelleilyä enään yhtään. Itse näen asian niin että ei ole valmis ottamaan vastuuta kun ei pysty pitämään kiinni sovituista tapaamisista. Mun oma elämä on kärsinyt tästä jo aivan tarpeeksi ja aina olen tullut myöten vaan enään en jaksa. Haluan että lapsella on isä elämässä koko ajan mukana mutta en oman elämän kustannuksella. Ainoa vaihtoehto taitaa olla valvotut tapaamiset siihen asti että 6kk tulee puhdasta täyteen (jonka toivon tulevan nyt tästä päivästä laskien 6kk).

Sekavaa kirjoitusta mutta sekaisin on kirjoittajakin

Nyt kun on uskaltanut raottaa pimeyden verhoa korjoittamalla tänne tuntuu että on saatava kirjoittaa lisää, se auttaa käsittelemään asiaa jota en vieläkään ole saanut käsiteltyä…

Kyseisen ihmisen kanssa eläminen oli todella raskasta, lapsi kun syntyi tilanne oikeastaan vain paheni, en vain halunnut aukaista silmiä heti. Laitoksella mies välttämättä halusi perhehuoneen, nukkui ainoistaan siellä. Muistan niin elävästi kun oli lapsen lääkärintarkastus ja ukko ja ei jaksanu nousta niin kätilökin otti mut puhutteluun kun oli laittanut merkille jatkuvan nukkumisen. Kotona sama homma jatkui, yöt ukko oli ja meni missä lie, aamu/päivä nukkui, lapsen kanssa aamulla äkkiä mummolaan ettei vain herätetä isiä.

Nyt jälkeenpäin kun miettiä tuota kaikkea niin hohhoijjaa, miksi helvetissä on suostunut tuohon? Narkkari kun on niin manipulointihan on niin taitavaa ettei sitä edes huomaa ja syyttely. Loppuelämän tulen elämään helvetinmoinen taakka niskassa kaikista niistä syyttelyistä ym. mitkä jatkuu vielä eron jälkeenkin. Mutta sen hinnan olen valmis maksamaan elämästä ilman narkkaria samankaton alla.

Kovasti haluisin kuulla muiden “tarinoita”, joissa lapsi mukana, miten olette saaneet asiat sujumaan? Tiedän että täällä varmasti on niistä ketjuja ja yritinki selata mutta aika kun on aika rajallista niin ei sattunut kohdalle. Olenko edelleenki liian sinisilmäinen kun kuvittelen että ihan kohta asiat on toisin ja voin oikeasti alkaa elämään omaakin elämää. Voi kun asiat olisi niin että lapsi voisi säännöllisesti olla minulla ja isällänsä, tää jatkuva jaappaaminen vie mua päiväpäivältä enemmän hulluudenpartaalle. Otan tytön huomenna, en otakkaan kun ei oo rahaa ruokaan, otan sittenkin laita sille ruokaa mukaan, no emmä otakkaa kun on niin kova pakkanen, otan sittenki ja sitten ei kuulu mitään ja ei otakkaan. Ja tässä pitäs pystyä elämään omaakin elämää, vai? Ja silloin jos tyttö onkin ollut isällänsä, istun kotona ja odotan ja usein niin käykin ja oveen koputetaan ja tullaan. Mä vaan haluan että se tajuaa että senkin täytyy ottaa vastuuta jos haluaa olla osana lapsen elämää. Olenko liian itsekäs, vaadinko liikoja?

Hei mamamama

Sinun ei tarvitse ottaa kantaaksesi miehesi syyttelyjä. Olet pienen tytön äiti, tarvitset voimiasi hänen hoitamiseen, se vaatii paljon jaksamista.
Et ole itsekäs etkä vaadi liikoja. On aivan ymmärettävää että toivot juuri isän osallistuvan lapsen hoitoon.
Hän ei kuitenkaan tällä hetkellä ole se kaikista luotettavin ja turvallisin hoitaja niinkuin kirjoituksestasi käy ilmi. Valitettavasti käyttäjälle huumeet menevät liian usein lapsen edun edelle. Lisäksi tämän tiedostaminen lisää käyttöä ja sitten oravanpyörä pyöriikin.
Hänen itsensä täytyy haluta muutosta, muuten irrottautuminen huumeista ei toimi.
Onko sinulla läheisiä esim. isovanhempia jotka voisivat silloin tällöin ottaa tyttöä hoitoon, jotta saisit hetken aikaa itsellesi.
Hyvä että purat tunteitasi täällä, jatka vain kirjoittelua. Varmasti tätä palstaa seuraa samassa tilanteessa olevia/olleita ja heitänkin heille pallon osallistua keskusteluun.
Jos asut pääkaupunkiseudulla suosittelen soittamaan/varaamaan keskusteluajan IH:n läheis ja perhetyökeskukseen. Se on maksuton matalan kynnyksen keskustelupaikka läheisille ja käyttäjille. Yhteystiedot löytyvät Irti Huumeista ry.n etusivulta.
On tärkeää että haet tukea itsellesi. Pidä kiinni omasta hyvinvoinnistasi.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Kiitos Kerttu vastauksesta, josta sain sen kannustuksen jonka olen tarvinnut kaikki nämä vuodet. Eli en ole itsekäs enkä vaadi liikaa, muistaisinkin sen vielä tunnin päästä. Isovanhemmat kyllä ovat osana meidän elämää, suuri kiitos siitä. Tuntuu vain että nyt jos koskaan tarvitsisin kunnon irtioton tästä kaikesta, siihen vain ei ole mahdollisuutta isovanhempien työssäkäynnin takia. Tähän asti olen yrittänyt suojella omia vanhempiani ja kertonut aina hienostellun version asioista, vaan eilen kerroin äidilleni kaiken, se helpotti kummasti kun äitikin sanoi että joka päivä ovat olleet huolissaan, koska ovat nähneet minusta että asiat eivät ole hyvin ja silti olen esittänyt niin. Olen luullut olevani heikko ihminen, vaan tässä sitä vielä ollaan ja pystyn huolehtimaan, iloitsemaan ja touhuamaan uhmaikäisen kanssa :smiley: En jaksa enään puolustella ja ymmärtää kun niin monta mahdollisuutta saanut. Rakastaa lasta ylikaiken, sen tiedän ja siksi en ymmärräkkään. Vaikka asia on niinkuin Kerttu sanoit että valitettavasti huumeet monesti menevät lapsen edun edelle, mutta on päässyt jo korvaushoitoonkin? Tuntuu että se korvaushoito on se viimeinen “apukeino”, ja silti tilanne on tämä :frowning: En asu lähelläkään pääkaupunkiseutua, täälläpäin ei tietääkseni ole vertaistukiryhmiä. Mutta jostain revin aina sen voiman jonka tarvitsen tämän läpikäymiseen.

Hienoa että rohkaistut kirjoittamaan mamamama. Ja hyvä kun pystyit vanhemillesi kertomaan nyt koko totuuden, tässäkin asiassa olen tehnyt kuin sinä (ensin vuosia pidin asiat itselläni ja esitin että kaikki on hyvin, kunnes ei vaan enää pystynyt). Minä olen hiljattain eronnut ja monet asiat tekstistäsi ovat liiankin tuttuja. :frowning: Voi että kun se on kurjaa kun isä ei lupauksista huolimatta tule ja lapsi joutuu pettymään. Tekisi mieli ravistaa exän päähän järkeä ja pistää se tajuamaan mitä hän lapsille aiheuttaa. Mutta sitten taas muistaa että se on riippuvainen ja riippuvaisella ei hommat toimi niin kuin pitäisi. Muista kuitenkin että sinä et voi ottaa vastuuta hänen tekemisistään.

Pääsisitkö jonnekin purkamaan mieltästi tämän keskustelun lisäksi? Jos tukiryhmiä ei löydy niin miten olisi ihan perheneuvola? Saattaisit sieltä saada työkaluja miten sinä ja lapsi selviätte jatkuvista pettymyksistä. Ja myöskin ideoita miten kannattaisi jatkossa tapaamisia koettaa järjestää?

Päivä kerrallaan. Koetetaan keskittyä tähän hetkeen eikä miettiä jatkuuko samat murheet vielä vuosienkin päästä.

Minriina, kiitos viestistäsi ja huojentavasta tiedosta että en ole ainoa tässä tilanteessa :smiley: Melkoinen taakka kyllä putosi kun kerroin ja se että enään en itse elä siinä valheiden verkossa, vapautti. Perheneuvolassa olen joskus käynyt, kylläkin eriasian tiimoilta mutta henkilökunta oli siellä kaikkea muuta kuin ymmärtäväistä, joten sinne en enään mene :confused: Tuntuu että täytyisi saada purkaa pääkoppaani ihmiselle, joka on elänyt samanvaiheen, kuin ihmiselle joka lukenut kaiken tiedon kirjasta. Tänäänkin olen saanut osakseni sen syyllisyyden ja arvottomuuden tunteen (jonka ilmeisesti sitten ansaitsen). Otan ehkä kaiken liikaa itseeni asiassa kuin asiassa mutta kyllä pääkoppaani on aika hyvin iskostettu että olen maailman paskin äiti… Tuntuu että lapselle olisi ollut parempi olla syntymättä mutta itsekkäästi ajateltuna en vaihtaisi päivääkään niistä päivistä jotka olen saanut hänen kanssa olla <3 Ehkä vielä joskus, oli se sitten viikon, kuukauden, vuoden tai 10 vuoden päästä tää kaikki on vain historiaa ja pystyn hengittämään kevyin henkäyksin

Tänään on ollut ehkä kaikista raskain päivä henkisesti sitten aikoihin :frowning: Niin rankka että oli pakko pedata lapselle hoitopaikka valmiiksi, jos pääkoppa ei enään kestä ja lähden mielisairaalaan…

Hei mamama hae ihmeessä itsellesi apua Jos perhe neuvola ei ole se paikka niin etsi toinen paikka. Itse asuin aiemmin niin maalla että oli hankalaa just tuon takia.omakin kokemus perheneuvolasta oli vähintäänkin outo, ITE ottaisin tiukemman kannan. Tein eksästäni lopulta lastensuojelu ilmoituksen aikanaan mutta sen alueen lastensuojelu oli vähintäänkin löperöä. Tänä päivänä tapaamiset menee että ensin seulat ja kuntoarvio sitten voi ottaa lapset luokseen. Nytasun isommassa kaupungissa ja täällä koen että oon saanut päihde puolen ihmisiltä just sitä keskustelu apua jota olisin tarvinnut silloin kun olin tuossa pisteessä että pää hajoaa.sairastuin noin eron aikoihin uupumukseen ja masennukseen. Mutta ei se ollut maailmanloppu vaan alku. Silloin kun mitään ei ollut oikein tarjolla kävin täällä vilpolassa ja sitten muutamia kertoja soittelin irti huumeista ryn ihmiselle ja muutaman kerran kävin kaupungissa sitten toimistolla. Siellä koin että mun havainnot olivat tosia ja että nämä ihmiset todella sanallistivat mun kokemaani. Sain siitä voimaa ja uskoa itseeni. Ja todella mun lapsilla on päihteetön koti nyt. Ja parin vuoden jälkeen voin paljon paremmin, olen selkeämpi ja jämäkämpi.

Kiitos Eld vastauksestasi. Tiedän että minun pitäisi olla jämäkämpi ja pitää päätöksistäni kiinni mutta, niin se mutta. Sanoit että teillä tehdään seulat ja kuntoarvio niin kuka sen tekee? Minulle on annettu on valtikka että minä arvioin tilanteen, ei ole helppo homma!
Nyt kun olen oikeasti alkanut käymään asiaa läpi niin olen tajunnut senkin että koen saavani ulkopuolista painetta…

Taas uusi päivä, saapa nähdä mitä se tuo tullessaan :frowning:

Mamamama sinä et ole syyllinen etkä arvoton! Muista se, toista sitä itsellesi päivästä toiseen!
Onpa kurja, että vastuu on sysätty sinulle arvioida onko mies käyttänyt vai ei. Se oli minulle vielä kun yhdessä asuimme yksi raskaimmista asioista, kun päällisin puolin minä en ikinä nähnyt. Auttaisiko jos soittaisi Irti Huumeista puhelimeen? Sieltä ehkä saisi myös tietoa paikkakuntasi palveluista (esim. missä seulat voisi hoitaa). Älä jää yksin!

Vielä jatkan sen verran että mitä ulkopuolista painetta koet saavasi?

Juuri noin meilläkin aluksi meni. Ei ollenkaan omiaan parantamaan meidän välejä, mies mm. Kosti asioita mulle lasten kautta. Kaikki ilmoitin aina viranomaisille. Yhteisellä tontilla rehotti kannabis, soitin poliisit ratsaamaan. Lasten suojelulle riitti että mies itse sanoi ettei käytä, itse olin niin uupunut etten jaksanut tapella tarpeeksi.sitten lastensuojelun toimet lopetettiin. Nyt puoli vuotta myöhemmin tää kaikki otetaankin nyt vakavasti kun mies poliisin toimesta joutunut luopumaan ajokortista ja on päihde seurannassa. Niin sieltä oli viranomainen tehnyt ilmoituksen. Eli lastensuojelu yhdessä paikallisen päihde perheisiin erikoistuneen yksikön ohjaajien kanssa nyt hoitaa tämän tarkkailun. Sanoivat heti että nyt minä voin lopettaa tarkkailun ja saan olla niiltä osin rauhassa. Olen kyllä tosi huojentunut. Mun ei enää tarvii kantaa tätä vastuuta näiltä osin.mutta näin nappakkaa toimintaa olisin toivonut alun alkaen. Älä nyt vaan syytä itseäsi liikaa, uupuneena on tosi vaikea olla selkeä ja jämäkkä, varsinkaan siinä alkuvaiheessa kun oma mielikin on vielä ihan myllerryksessä eikä tiedä kuinka tässä vielä käy. Yhtä ainoaa asiaa noin itselleni tuolloin, että minulla on päihteetön koti. Vielä vuosi tuosta alku tutustui sesta sairastuin uudestaan akuuttiin stressi reaktioon, olin umpiväsynyt niin että tuntui etten jaksa edes hengittää. Näiltä osin en tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mutta jos vielä uupumusta tulee, niin sitten elän sen läpi. Olen selvinnyt tähän astijja elämä on valoisampaa kaikesta huolimatta, kaikki se muu ei ole minun kotonani enää kaiken aikaa

Täällä multa muuten kysyttiin että tiedänkö varmasti onko eksäni päihtynyt…tätä en edes ollut osannut kertoa aiemmin ja vastaus kysymykseen oli että en todellakaan voinut olla varma onko vai ei. Tätä ei ehkä tajua henkilö jolla ei riittävästi kokemusta asiasta. Kyllä minä nyt ajattelen että siinä joutuu jatkamaan sitä samaa läheisriippuvaista kuviota vaan mikä ei edistä omaa paranemisprosessia.

Ulkopuolisen paineen koen lapsen isän äidiltä. Yritän hokea sitä itselleni mutta kun on poljettu maanrakoon ja kunnolla niin sieltä ei niin vain nousta, ehkä kuitenkin vahvistun päiväpäivältä. Meillä on isälle tehty reiluvuosi sitten kotietsintä, lastensuojeluilmoitus, kortti on ollut poliisin hallussa jo ties kuinka kauan, monta kortitta ajoa, paljon “näpistyksiä” ja varmasti paaaaljon muutakin mitä en tiedä. Tilanne on alusta asti ollut se että minä huolehdin ja katson kunnon ja juuri se että kun siitä ihmisestä ei enään näe :frowning: Korvaushoidossa on tällä hetkellä ja siellähän otetaan pistoluontoisesti seuloja, ja minulle kyllä ilmoitetaan jos ei ole olleet puhtaat mutta en jaksa elää enään näin. Odotan että koska tulee puhelu että nyt haluan tytön, omista suunnitelmista viis ja kun lapsi on isällä en siitä huoimatta uskalla lähteä mihinkään ym. Tuntuu että vaikka on lapsi niin kai silti olisi oikeus jonkunmoiseen omaan elämään? MInulla ei ole ollut sitä lainkaan. Vajaa vuosi sitten löysimme tytön kanssa isän meidän olohuoneen lattialta kuolemankielissä, hirttoköysi roikkua katossa, suu täynnä vaahtoa :confused: Tässä ei ole edes kaikki ja siitä huolimattakaan missään ei puututa mihinkään, odotetaanko että oikeasti jotain vakavaa sattuu. Olen ehkä liian väsynyt taistelemaan tietäen että kaikki on turhaa. Elänkö tätä samaa paskaa siihen asti että lapsi on 18?

F

mamamama, olet kokenut todella raskaita asioita! Uskon, että tekisi todella hyvää päästä puhumaan näistä asioista täysin ulkopuolisen ihmisen kanssa.

Eikö ex-anoppi ole sitten ihan tietoinen tilanteesta vai siitä huolimatta luo paineita?

Se oma elämä… Sitä on todella vaikea pysyä erillään exän sekoiluista kun ne kuitenkin vaikuttaa niin suoraan teidän elämään. Minä olen tässä yrittänyt miettiä mitä rajoja pidän ja vaikka välillä tuntuu tosi kurjalta olla niin “kylmä” niin en näe muutakaan vaihtoehtoa. Tiedän miten helposti se on taas menoa ja johdetaan harhaan ja vakuutellaan siitä tai tästä asiasta. Juurikin sitä huolehtimista mistä Eld puhui omassa ketjussaan, että miettii pitäiskö sitä ostaa nyt ruokakassi että saako se mitään ruokaa jne. Minä vain hoen itselleni, että ei ole mun vastuulla mies eikä hänen käyttönsä.

Millainen tapaamissopimus teillä on? Meinaan jos tapaamiset on ihan yhtä sotkua (ei tule kun sovittu tai tulee silloin kun ei sovittu jne), niin valvotut tapaamiset tiettyyn aikaan olisi ehkä selkeintä niin sulle ja tytölle, kuin isällekin. Tällöin myös sun vastuu siitä onko missä kunnossa poistuisi ja myös se pelko että entä jos jotain sattuu silloin kun tyttö on siellä. Pystyisit myös käyttämään sen oman ajan johonkin muuhun kuin huolehtimiseen ja murehtimiseen.

En ole jaksanut edes täällä käydä piiitkään aikaan, nyt taas pää räjähtämispisteessä niin pakko purkaa! Siis minriina, anoppi kyllä on ajan hermolla mutta ei halua ilmeisesti hyväksyä asiaa :frowning: Nyt kaiken viimeaikaisen tapahtumien aikana on hieman aukaissut silmiä ja niin hullulta kuin se tuntuu minulla on parempi olo. Elikkäs lapsen isä heitettiin ulos korvaushoidosta ja sama perkeleen homma alkaa taas… Meillä ei ole näinä vuosina ollut minkäänlaista tapaamisjärjestelyä, sosku on jättänyt se mun vastuulle :frowning: Tänään laitoin kovan kovaa vastaan ja sanoin että jos niitä ei järjestetä niin silloin lapsi ei näe isäänsä. Tuntuu kauhean julmalta tuommoinen mutta kun ei jaksa. Olen melko varma että tilanne ei ole kovin hyvä, naamassa viiltojälkiä, silmämustana yms. ja väittää nukahtaneensa jäätelörasian päälle :smiley: Sen tiedän että oli monia satoja euroja velkaa ja ehkä jäljet olivat osa tuota kuvioita. Ken tietää, tällä kertaa pysyn vahvana ja pysyn päätöksessäni että isä ei enään meidän kotiin tule! Mulla on niin hyvä olla lapsen kanssa yksin <3