Lamaantunut narkkarin äiti

Vilpola
1

Meillä on alle kolmekymppinen narkomaanipoika, joka on ollut nyt lähes vuoden korvaushoidossa.Olen tuskastunut tähän lamaannukseen,jossa ajatukset pyörivät pakkomielteisesti huumehelvetissä. Käytännössä elämä on rauhoittunut tosi paljon, en vain pysty päästämään irti ja nousemaan täältä ahdistavasta masennuksesta.
Tämä rakas narkkimme ei ole ainoa päihdeongelmainen lapsi perheessämme, mutta nämä toiset ovat sekoilleet kunniallisesti viinan kanssa!
Viiden viimeisen vuoden aikana, me vanhemmat, olemme luopuneet lähes kaikesta normaali elämästä, ystävät, sukulaiset, harrastukset, kodinhoito, itsemme hoito jne. kaikesta olemme luopuneet, kun mielenkiinto on kohdistunut päihteisiin( emmekä itse käytä mitään).
Olemme hakeneet apua monista eri paikoista: Irti Huumeista. 12-askeleen itsehoitoryhmistä. terveyskeskuksesta lääkäreiltä ja psykiatrisilta hoitajilta, kirkon perheasiain keskukselta. A-klinikan nuorisoasemalta jne. loputtomiin. Ymmärrän hyvin, että näiden päihteilijöiden pitäisi antaa elää omaa elämäänsä, mutta emme pysty siihen.

Nyt mietin kuumeisesti pelon ilmapiiriä, missä kaikki tietämäni narkomaanit elävät. Miten se on mahdollista? Oman käsitykseni mukaan se ei ole aina todellista. Tuntevatko nämä, lähes kakarana aloittavat, käyttäjät itsensä tärkeiksi ja aikuismaisiksi, heillä kun on mahtava salaisuus!
Käyttäessäni poikaani ja hänen tyttöystäväänsä korvaushoitoklinikalla, näen monta entistä surkimusta, jotka ovat esim. puukolla puhkoneet käyttäjämme autonrenkaita tai kiristäneet ja uhkailleet tekaistuilla veloilla jne. Katsoessani näitä tyyppejä, näen usein fyysisesti pienehköjä miehiä, jotka levottomasti pälyilevät ympärilleen. He ovat myös korvaushoidossa.
Poikamme on pitkä ja voimakasrakenteinen (hoidon myötä). Mitähän pelottavaa noissa “mikki hiirissä on”, uskomatonta! Jatkan illalla mietteitäni syistä, mitkä arvelen johtaneen huumeiluun…

2

^ Olen itse kh:ssa, tosin niitä “asiat hyvällä mallilla”-asiakkaita ja ihmetyttää miten vieläkin uskot/luotat poikasi sanaan… Tosin taitavat olla vanhoja juttuja… Nuo “pälyilevät tyypit” yleensä myyvät jotakin ja mikäli velkoja ei maksa; katkeaa lääkkeiden/huumeiden saanti… Harvemmin odottavat tiettyä ihmistä… Ei omassa (entisessä) tuttavapiirissä ainakaan turhia velkoja peritty… Ei sellaisia äidille kerrota, eikä frendeistäkään… Vanhoja asioita taitavat lienevät, usein porukka tuntee toisensa ja harvemmin velkojen maksun jälkeen jätetään ulkopuolelle… :unamused:

Kunnan tulisi hoitaa bussikortit yms tukiasunnot kh:lle, ilmaisten lääkkeiden myötä olon tulisi parantua; ei heiketä. Ei ihminen pääse kh:oon “syyttä”. Poikasi saattaa myös vaihtaa/maksaa velkoja lääkkeistään; et kuitenkaan voi tehdä mitään muuttaaksesi toisen elämää…

Itse tunnen/tiedän työssäkäyviä kh:ia, joista ei edes pomo tiedä heidän hoidostaan… Useimmissa kunnissa siirretään parempilaatuiseen paikkaan, jos testit ovat puhtaat (ei oheiskäyttöä), iv-käyttö on loppunut ja uskotaan asiakkaan ottavan lääkkeet oikein… Poikasi ei kerro kaikkea (suojelee sinua) ja kh:ssa pystyy koulunkäyntiin yms normielämään, mikäli siihen sitoutuu. On myös paljon asiakkaita (etenkin muutamalla paikkakunnalla), jossa vedetään kaikkea muuta kh-lääkkeen lisäksi…

Tämä taitaa olla se ongelma kiteytettynä? Pian olet itse potilas ja poika hoivaa sinua, syyllisyydentaakka harteillaan, kun sinutkin “sairastutti”. Juuri kh:n alkuvaiheilla usea tajuaa kuinka huonosti on läheisiä kohdellut…

Teidän on miehesi kanssa pidettävä huoli itsestänne, poika tyttöystävineen saa terapiaa korvauspuolella! Et voi auttaa, kun et edes tiedä koko totuutta… Olen itse nähnyt vanhempia, jotka tekevät jopa laittomuuksia (esim vievät töistä morfiinia) “autaakseen lastaan”. Jatkuvasti olen myös nähnyt, kuinka “lapset” käyttävät rahat lääkeisiin tms, koska saa ilmaiset ruoat, tupakat yms. Kh:ssa olevien ihmisten riski menehtyä on myös erittäin pieni vrt ei-hoidossa oleviin…

Lapsesi on jo saanut apua, hänen tulisi yrittää etsiä itseään kh:n ja terapian avulla… Mikä sinun roolisi on? Mielestäni katsot aivan liian läheltä asioita, etkä näe kokonaiskuvaa… Et voi auttaa, ellet ole itse kunnossa. Mikäli kh toimii jatkossakin, ei poikasi halua pelkistä aineista puhua… Tämä olisi mitä loistavin tilaisuus kokeilla puolin ja toisin, elää omaa elämää… Saat varmasti vastauksia myös äideiltä… Itse pelkään, että mikään ei muutu ellei asioiden anna muuttua… Täysikäisen lapsen tietojakaan ei saa luovuttaa vanhemmille… Eikö käyttäjän tule itse ansaita luottamus takaisin, pala kerrallaan?

Voimia itsenne etsimiseen, jokainen äiti varmaan kestäisi viekkarit yms jos se olisi mahdollista siirtää lapselta itselle & parantaa lapsi. Se on mahdotonta, joten usein täälläkin opetellaan elämään omaa elämää, vaikka huoli lapsesta on aina olemassa… Teillä lapsi on kuitenkin kh:ssa, joten onko kyse lapsesta vai jostakin muusta! :frowning: Liikaa elämällä muiden puolesta, voi pilata molempien elämän… Sun on haettava apua, koska vaikka tilanne on parempi; olet jumissa menneisyydessä… Nyt olisi oikeasti se paras aika keskittyä vanhemmat itsensä ja lapset itsensä parantamiseen & elämään. Hoito on alkanut hyvin ja siihen on päästy kiinni, läheiset eivät ole löytäneet vielä oikeaa hoitoa… Ei menneisyys tai nykyisyys katoa, tavoite olisi päästää irti turhasta stressistä, paniikista ja muusta “epäolennaisesta”; etenkin jos ne ovat menneisyyttä… Tsemppiä!

3

Olen itsekkin korvaushoidossa ja todella onnellinen että se paska elämä on takana päin. Maailma näyttää kyllä täysin erillaiselta, kuin ennen :slight_smile: Hyvä että näistä asioista joku uskaltaa puhua ääneen…Kyllähän kun esim. itse aloin silloin teininä näissä piireissä pyöriä, heti alettiin takomaan päähän sitä “pelkoa”, vaikka todellisuudessa ainakin täällä missä mä asun, hyvin harvalle mitään koskaan kävi, vaikka oikeasti jättivät velkoja maksamatta tai tekivät ohikkaita…ja olen kyllä nähnyt sitä että keksitään velkoja ja kiristetään rahaa. Esim. niin että kiristäjä ja kiristettävä ovat olleet yhdessä liikenteessä ja kiristäjällä on ollut reppu täynnä rompetta, sitten on poliisit sattunut paikalle ja vienyt repun sisällön ja sitten kiristäjä on laittanut kiristettävän maksamaan koko repun sisällön ja syy oli että hän oli kuulemma puhunut puhelimeen liian isoon ääneen ja sen takia kytät on tullut ratsaamaan heidät…ja sitten oon nähnyt sitä että kiristetään henkilötunnukset ja asumistuet on käännetty kelalta omalle tilille ja sun muuta…Kyllä ne pahimmat käyttävät hyväkseen niitä ketkä eivät osaa/uskalla itseään puolustaa…mut joo, ei ajatus oikeen nyt luista :smiley: kirjoittelen myöhemmin lisää

4

Kiitos Malibu ja Mamasiitta kommenteistanne. Poikamme ja hänen tyttöystävänsä korvaushoito sujuu hyvin, eikä oheiskäyttöä ole ilmennyt. Pojalla on oma vuokra-asunto ja jälleen ajokorttikin sekä kuntouttavaa työtä ja vähän muutakin työtä lisäksi. Hänen entisestä työpaikastaankin kyseltiin pojan vointia ja tilannetta, sielläkin olisi mahdollisesti työtä tarjolla. Molemmat käyvät nuorisoasemalla juttelemassa, mutta varsinaista terapiaa se tuskin on.
Kysehän on sairaudesta läheisriippuvainen.joten olemme hyvin sairaita mieheni kanssa molemmat. Päihdeongelmaisen jätettyä päihteensä ja keskityttyä raitistumiseensa, läheisten elämä suistuu kriisiin. Eihän ne ongelmat: viha, pettymys, katkeruus, epäluuloisuus jne. minnekään itsestään häviä.Kun huumeilun ja juopottelun kaottinen maailma on syrjässä, tuntuu kuin en olisi itse mitään, koska kaikki mielenkiinto on kohdistunut siihen. Masennus on vakava sairaus, se on tuttu, olenhan sairastunut siihen jo ennen syntymääni. Nuorena aikuisena aloitin terapian joka kesti 15 vuotta. Opin silloin sen, että ongelmat eivät ratkea sormia napauttamalla. Se vaatii puhumista, suremista sekä oivaltamista. Jos masentunutta kehottaa lopettamaan makaamisensa ja asioiden vatkaamisen on se samaa jos jalatonta käskee kävelemään!
Me vanhemmat olemme lähtöisin hyvin sairaista, alkoholistisista ja toimintahäiriöisistä perheistä. Mieheni kieltää, että ongelmat ovat siirtyneet lapsillemme, mutta minä en. Vaikka vannoin nuorena äitinä, että en kohtele lapsiani niin kuin itseäni kohdeltiin, olen voimaton kykenemättömyyteeni kypsänä kasvattajana.
Tässäpä tällä erää. Raitista juhannusta kaikille!

5

“Ymmärrän hyvin, että näiden päihteilijöiden pitäisi antaa elää omaa elämäänsä, mutta emme pysty siihen.”

Tuohon taitaa kiteytyä oleellisin. Ymmärrys ja tieto on, mutta psyyke ei kestä irtautumista. Vetäytyminen kauemmas oman lapsen elämästä tuntuu hylkäämiseltä. Vuosien huoli, pelko, ahdistus on niin voimakkaasti läsnä, että siitä ei uskalla päästää irti.

Olen kokenut tuon kaiken. Lopulta on kuitenkin hyväksyttävä se, että kukaan, ei edes äiti, voi elää elämää lapsensa puolesta. Halua elää ei voi antaa kenellekään, se on löydettävä itse - tai hukattava itse.

Oma kuopuslapseni aloitti päihde-elämän 15-vuotiaana ja se päättyi 17 vuotta myöhemmin, hänen kuolemaansa. Sitä ei pitäisi kenenkään äidin - tai isän - kokea. Kaikki ne kysymykset (mitä tein väärin, mitä olisin voinut tehdä toisin, mitä olisin vielä voinut yrittää) jäävät vastausta vaille. Vuosikausia yritin löytää vaikka mitä apua, tukea, tietoa. Vuosien yrittämisen jälkeen oli annettava periksi, vetäydyttävä syrjään, hylättävä lapsi. “Autan, jos/kun …, mutta tuota tapaasi elää en enää mahdollista yhtään.”

Avunpyyntöjä tuli tasaisin välein. Oli raastavaa yrittää päättää, onko tämä pyyntö vilpitön, ja jos ei -todennäköisesti - ole, voinko auttaa, jollain muulla tavalla. Teit niin tai näin, seurauksena oli huono omatunto - ja huoli.

En osaa antaa mitään neuvoa. Narkomaanin vanhempana on niin toivottoman yksin. Vertaistuki olisi todella , todella tärkeää, mutta kovin vaikeaa löytää. Oletteko kokeilleet sitä mahdollisuutta, että teillä vanhemmilla olisi tukihenkilö, jolle voisi soittaa milloin vain? tukihenkilön saavutettavuus ei ole silloin paikasta tai välimatkasta kiinni.

6

Lämmin kiitos sinulle Jean,olen todella pahoillani poikasi kohtalosta. Meillä myös tämä käyttäjä on nuorimmainen, iltatähtemme, veljensä ovat yli 10 vuotta vanhempia.
Nykyään näemme poikaamme ja hänen tyttöystäväänsä aika usein, siis “normaali” vierailujen merkeissä. Nämä käyttäjänuorethan ovat jättäneet entisen kaveripiirinsä, eikä uusia. raittiita ole montakaan.
Käyn vähintääkin kerran viikossa Alkoholistien aikuiset lapset-ryhmässä (mieheni harvemmin), tapaan siellä monia ihania ihmisiä. Me olemme eri ikäisiä, erilaisista perheistä lähtösin, miehiä ja naisia, mutta kaikilla on samanlaisia ongelmia. Minun on aika helppo puhua ryhmässä. mutta yritämme keskittyä siellä itseemme ja toipumiseemme, sekä antaa hiukan toivoa uusille ihmisille.
Olen lapsesta saakka elänyt “omissa ajatuksissani” ja vilkas mielikuvitukseni varmaankin pelasti minut silloin. On tosi vaikeaa valita luottohenkilö, jolle puhuisi kahdenkesken. En tunne epäluottamusta kehenkään heistä, en vain saa alotettua henkilökohtaista juttelemista kenenkään kanssa. Olen vaihtanut sähköpostiosoitteita yhden, lämminhenkisen ihmisen kanssa, mutta kirjoittaminen ei ole vielä alkanut. Jotenkin haluan “säästää” häntä näiltä narkkijutuilta, jotka itselläni ovat nyt pakkomielteisiä.
Poikamme ehti sekoilla ennen korvaushoitoaan, viime keväänä (siis 2013) todella pahasti. Uhkaili minuakin käytetyllä ruiskulla, jostakin syystä en pelkää häntä, mietin tilaanteessa, että jos lyöt, vedän leipäveitsen keuhkoihisi. Jotenkin tilanne laukesi ja soitin poliisit, jotka kehottivat meitä tekemään jotakin. Tiesin heti,että haen lähestymiskieltoa, jonka saimmekin saman tien. Lähestymiskielto oli asia joka sai pojan hakeutumaan korvaushoitoon.
Ennen hoidon alkua, hän haki lohtua rauhoittavista yms. subun lisäksi. murtautui apteekkiin ja löysin hänet tajuttomana kaverinsa luota. Ambulanssissa hoitajat kyseli sekopäiseltä nuokkujalta: haluaako hän hoitoa!? En aikonut poistua autosta. ennen kuin poika on sairaalassa. Niimpä valvoin siellä koko yön seuraten vieläkö hengittää. Lääkärit yrittivät löytää osastoa joka ottaisi narkkimme tarkkailuun, yksikään osasto ei halunnut häntä!!!

Olen vakuuttunut, että näitä narkomaaneja ei pidetä edes ihmisinä, en tarkoita hoitohenkilöitä, lämmin kiitos heille!, tarkoitan päättäjiä ja ihmisiä jotka eivät ole kokeneet tälläista. Jos olisin rohkea, haluaisin antaa kasvot huumehelvetissä eläneestä perheestä.

7

Narkomaanien vanhempien yksi suurimpia tragedioita on juuri tuo ‘ei heitä pidetä edes ihmisinä’. Käytännössä vain päihdealan ihmiset tietävät mistä puhut, kun kerrot pelosta ja huolesta. Hyvin läheisetkin ihmiset pakenevat vastuuta ja ymmärtämistä: narkomaanin elämä on sen oma valinta. No ei ole. Kukaan ei päätä lapsena ryhtyä yhteiskunnan hylkiöksi.

Lapsen narkomaniasta, päihteiden, lääkkeiden väärinkäytöstä, ja kaikesta tästä johtuvista kierteistä tulee koko perheen “salaisuus”. Vanhempana yrität välttää tilanteita, jossa kysellään lasten kuulumisia. Jos lapsi sairastaisi jotain ‘sivistynyttä’ sairautta muut ihmiset voisivat tukea, tai ainakin sääliä!

En tiedä kuinka kauan poikasi on aineita käyttänyt, mutta varmasti melko kauan, kun on päässyt korvaushoitoon. Minä luulen, että se järjetön pelko, joka on kestänyt vuosikausia, on muuttanut mieltäni enemmän kuin mikään muu. Vaikka lapsi on jo kuollut, yii vuosi sitten, pelko tavallaan elää minussa omaa elämäänsä. Enää en pelkää kuopuksen puolesta, pahin jo tapahtunut. Pelko vain on jäänyt minuun asumaan.

Luulen, että vaikka poikasi korvaushoito on sujunut hyvin ja pitkään, huoli ei poistunut mihinkään. Tuskin tulee koskaan aikaa, jolloin voisit täysin ja huolettomasti luottaa siihen, että se elämä ei enää palaa poikasi maailmaan. Toivottavasti poikasi on yksi niistä, joka selviää ja elämä asettuu vähitellen in arkiseksi, että sinua/teitä ei tarvita kannattelemaan. Voisitte elää omaa elämäänne.

8

Pakko nyt näistä kysyä. Onko siis jotenkin pienempi paha, jos muut lapset ovat sekoilleet alkoholin kanssa kuin laittomien aineiden? Alkoholiahan ei olisi edes sallittu aine, jos nyt keksittäisiin! Jos todella tarkoitit tota, mitä kirjoitit, niin en ihmettele yhtään, jos tämä “rakas narkkisi” kokee olevansa ö-luokan kansalainen.

Itse kakarana käytön aloittaneena en kokenut olevani mitenkään aikuismainen tai tärkeä, vaan pikemminkin piilottelin käyttöä. Ja on helvetin raskasta elää kaksoiselämää päivästä toiseen ja miettiä, mistä saa rahaa douppiin ja mistä doupit.

Ja entisenä nistinä kuulostaa siltä, et isoin ongelma lapsen kuntoutumisessa on teidän asenteet. Toki luottamuksen palautuminen kestää, mut kuulostaa nyt siltä, ettette halua päästä irti ja antaa lapsen yrittää itse! Onhan siinä tietysti olemassa se, et jos poika epäonnistuu, voit sanoa arvanneesi, ettei poika pääse päihteistä eroon ja jos taas onnistuu, niin tehän siinä olitte auttamassa. Mistä poika saa kunnian, jos onnistuu? Mistä hänen itsetuntonsa paranee?

9

Luulen että särkynytsydän tarkoitti olla sarkastinen tuossa alkoholi asiassa :slight_smile: Varmasti monet nuoremmat jotka vasta kokeilevat ihannoivat sitä elämäntyyliä, eihän heistä kukaan varmaankaan ajattele jäävänsä koukkuun ja sitten kun se tapahtuu, he huomaavat ettei siinä huume elämässä mitään ihannoitavaa olekkaan…tiedän monta tällaista tapausta. Ensin hirveää vouhotusta siitä miten hienoa se elämä on, mutta hyvin nopeaa todellisuus on tullut vastaan…ja todellakin vanhemmat narkkarit loivat sellaista kuvaa että se vetäminen on tyyliin paratiisi maan päällä ja sellaisille jotka eivät käyttäneet suonensisäisesti, kokoajan houkuteltiin sitä kokeilemaan ja hoettiin, miten se tuntuu sata kertaa paremmalta kuin esim. nokkaan vetäminen…ei tietenkään kaikilla niin ole, mutta mun kokemus on tämä.

Hyvähän se on, että vanhemmat tukee lasta. Se normaali elämän aloittaminen voi olla hyvinkin haastavaa, kun ei esimerkiksi koko aikuisiän aikana ole päihteetöntä eikä normaalia elämää elänyt…mä toivoin että mun vanhemmat olisi mua tukenut, mutta ne on itse niin siellä päihdesuossa, että siitä on aika typerää haaveillakkaan.

10

Kiitokset Jean, Mamasiitta ja Nasaalisti kommenteistanne, jotka antavat paljon ajattelemisen aihetta.
Tuo kontrollointi on minulla aika pakkomielteistä, sen takana on kuulemma pelko (en tunnista pelkoa itsessäni), onneksi en ole marttyyrin tasolla vielä, niin kuin äitini. Hän oli aika fatalisti, uskoi tosissaan, ettei ihminen voisi itse vaikuttaa elämänvalintoihinsa. Yritän
vilpittömästi kasvaa ja kypsyä.
Jotenkin tuli armas isosiskoni mieleen tänään. Hän on perheemme vanhin lapsi (kuin myös mieheni),ja monesti tuntuu, että istuvatko he tuon yläkerran isän polvella, kun tietävät kaikesta kaiken ja auliisti neuvovat!
Poikamme oli tuskin 13-vuotta, kun huomasin, että hän on juonut jotain kaverinsa kanssa. Tuntui uskomattomalta, että mistä ovat saaneet juomansa. Meidän asuinalueella oli silloin Lähipoliisi toimintaa, otin heihin yhteyttä ja he tulivatkin tulevina vuosina hyvin tutuiksi.
Olen jälkeenpäin miettinyt, että olin oikeassa silloin pelkoineni, vaikka kaikki rauhoitteli ja vähättelivätkin asioita. En tiedä olisiko mikään muuttunut, en vain luottanut itseeni.
Eihän me mieheni kanssa olla koskaan itsekään syljetty lasiin, siitä ei vain ole tullut ongelmaa meille, ja nykyään, ei moneen vuoteen ole tehnyt mieli pisaraakaan.
Lukuisia kertoja viime vuosina olen soittanut poliisit kotiimme ja yhtään käyttörikossakkoa ei poikamme ole saanut heiltä. Mielestäni heillä on hyvin neuvova asenne lopettamiseen ja hoitoonohjaukseen.
Tänään vitsailimme poikani ja hänen tyttöystänsä kanssa, miten poikamme on addiktoitunut myös kaikkeen hyvään: karkkiin, jäätelöön, limsaan, kekseihin jne. Meillä oli savulohta, jota hän ahmi älyttömästi ja kertoi hetken kuluttua voivansa pahoin, sanoin hänelle, että jos oksennat niin syöt sen kalan toistamiseen! Nauroimme makeasti koko porukka.
Narkkimme on edelleen sen 15-vuotiaan tasolla henkisesti. Kaikki käytännön asiat täytyy opetella nyt 28-vuotiaana. Tällä hetkellä tilanne näyttää aika valoisalta, josta olemme nöyrästi kiitollisia kaikki.

11

No voi yhden kerran! Tukeminen on hieman eri asia, kuin jatkuva hössöttäminen, turhista huolehtiminen ja elämään puuttuminen. Sellainen tukeminen, josta on jotakin konkreettista hyötyä ja siinä määrin, kuin käyttäjä sitä itse tarvitsee, on toki hyvä asia, mutta alituisella kontrolloimisella tai siihen pyrkimisellä ei ole mitään tekemistä tukemisen kanssa. Itse käyttäjänä(En ole lopettanut, enkä korvaushoidossa, mutta rauhoittunut iän myötä suuresti) olen saanut erittäin paljon tukea vanhemmiltani ja siitä olen hyvin kiitollinen ja sitä arvostan <3 :slight_smile: . Sen sijaan tieto siitä, kuinka paljon vanhempani ovat valvoneet öitään mun vuokseni ja jättäneet omaa elämäänsä elämättä, koska he ovat juosseet perässäni huolehtimassa asioista, joille eivät lopulta ole voineet tehdä yhtään mitään, on pikemmin lisännyt taakkaani ja syyllisyyden tunnettani ja näin ollen se ei ole mua juurikaan auttanut, vaan lähinnä saanut mut ajattelemaan, että aivan sama, vedänkö vai en, kun olen kuitenkin tällainen pettymyksen ja huolen aiheuttaja ja yksi epäonnistunut murheenkryyni.

Tämän ei ollut tarkoitus kuulostaa syyllistämiseltä, särkynytsydän, vaikka luultavasti se kuulostikin juuri siltä. Ymmärrän toki, että sulla ei ole ollut helppoa poikasi kanssa ja muutkin kokemuksesi vaikuttavat suhtautumiseesi, enkä mä suinkaan oleta, että kenenkään päihdeongelmaisen vanhemmat, jotka nyt vähänkin lapsestaan välittävät, voivat välttyä tuolta hirveältä huolelta ja siltä, että oma elämä lipuu ainakin jossakin määrin ohitse, kun sen käyttäjän toilailuita joutuu ihmettelemään. Yritä kuitenkin jatkossakin saada apua itsellesi, koska sillä tavoin autat parhaiten paitsi itseäsi, niin myös poikaasi :wink: . Sanoit, että poikasi on ihan 15-vuotiaan tasolla ja tottahan se onkin, että nuorena rankasti päihteilynsä aloittaneet yleensä jämähtävät jokseenkin kakaran tasolle, ainakin siihen saakka, että saavat elämänsä kunnolla järjestykseen, mutta voisiko tuossakin olla pientä aliarviointia poikaasi kohtaan :confused: . Harva 15-vuotias on kuitenkaan niin kypsä, että asuu omassa asunnossa, käy työssä ym., mitä pojastasi kerroit. Komppailen nasaalistia melko pitkälle ja olen sitä mieltä, että sun pitäisi antaa enemmän itsenäisyyttä pojallesi, joka ei välttämättä uskalla siihen ominpäin ryhtyä, koska tuntee olevansa kovasti velkaa teille vanhemmille kaikista narkkarin tempauksistaan. Yrittäkää keskustella näistä asioista, kuin aikuiset ihmiset, josko molemmat onnistuisivat tulemaan ikäänkuin puolitiehen vastaan.

Paljon voimia sulle, särkynytsydän, ja kaikkea hyvää pojallesi :slight_smile: .

12

Hienoa Winston, että kommentoit, kiitos siitä! Olen vuosien ajan lueskellut näitä sivuja, pääsääntöisesti aika lohdutonta luettavaa. Jaksat olla aktiivinen ja kirjoitella mielestäni hyvinkin viisaita!
Mielestäni poikamme on itse ollut aktiivisempi yhteydenpidossa kuin me. Selvä se ,että elämme hänen kanssaan eräänlaisessa symbioottisessa suhteessa. En mielestäni ole sitonut häntä sen enempää, kuin veljiäänkään. Luin joskus Ben Furmanin mielipidettä läheisriippuvuudesta, hänestä olisi kummallista, jos saman perheen jäsenet eivät olisi riippuvaisia toisistaan.
Minulla itselläni on masennukseen välittäjäaineisiin vaikuttava lääkitys. Kerran , uusiessani reseptiä, kokeneen erikoislääkärin luona, kerroin hänelle perheemme tilanteesta. Hänen mielestään myös nämä ongelmat kulkevat suvuittain, niinkuin myös esim. alkoholismigeenit. Naiset hakevat herkemmin apua ja miehet hyvin usein hoitavat ongelmiaan päihteillen
Uskon, että osalla päihteilevistä pojistani, on taustalla ujo persoonallisuus, minulla myös.
Arkuus ja ujous ovat hyvinkin tuskallisia persoonallisuuden piirteitä, tässä ulospäinsuuntautumista arvostavassa elämässä. Nuorena aikuisena kärsin paniikkihäiriöistä, myös ainakin yksi veljistäni, joka ainoana isosta lapsilaumastamme sairastui alkoholismiin. Me muut sisarukset “ollaan muuten vaan outoja”. Aika hyvin olemme muuten pärjänneet: rehellisiä, lakia kunnioittavia ja ahkeria ihmisiä! (hahhah…)
Nuorimmainen haluaa minut usein edelleenkin kaverikseen hoitamaan virastoasioita. Esimerkiksi silloin, kun omantunnontuskissaan päätti tunnustaa apteekkimurtonsa, josta toisen tekijän poliisit sai kiinni. Tietenkin olin hänen tukenaan, istuin hiljaa taustalla myös kuulusteluissa. Hoitonsa myötä, poikani oli aika hyvässä fyysisessä kunnossa ja katselin näitä kahta nuorta miestä, tuntematta tilannetta, en olisi äkkiä osannut sanoa kumpi on poliisi ja kumpi narkkikriminaali. Eikö esim. nämä tunnontuskat ole sitä alkuperäistä herkkää ja rehellistä ihmistä.
Kerrompa vielä hänen tyttöystävästään, joka on hoitonsa myötä, herännyt aktiivisesti sisustamaan poikani asuntoa, hehän eivät virallisesti asu yhdessä. Pieni koti on kuin palanen kauniista, mielenkiintoisesta sisustuslehdestä. Kaikki kierrätystavaroista, vähän maalia, liimaa jne. ja pieni pihanpläntti, niinkuin uskomaton salainen puutarha. Joka puolella kukkia, kynttilöitä ym. kaunista. Kun rahaa on vähän, löytyy kierrätyskeskuksesta, kirppareilta ja roskiksista upeita, käyttökelpoisia sisustusjuttuja, oikeaa romuromantiikkaa.
Olemme tytön kanssa läheisiä ja meillä on tämä yhteinen harrastus romun keräämiseen ja juttelemiseen.
Vielä, käynköhän nyt hiukan ylikierroksilla, en muistanut, että olen lamaantunut. Tänä aamuna en muistanut väsymystäni, tavallisesti vapaapäivinäni menen aina uudelleen ja uudelleen nukkumaan ja katsomaan ahdistavia unia. Tänä aamuna se unohtui, kiitos siitä teille kaikille!

13

Noh, en mä nyt tarkoittanutkaan hyysäämistä taikka paapomista, vaan tukemista päihteettömän elämän opettelussa. Se on ihan eriasia sitten, jos vanhempi tekee kaiken lapsen puolesta you know.

14

^^ Tuosta läheisriippuvuusasiasta vielä: Mä olen sitä mieltä, että tätä läheisriippuvuuskäsitettä ei voi soveltaa lapsi-vanhempi -suhteeseen samalla tavalla, kuin esim. pari- tai ystävyyssuhteeseen. Suhde omaan lapseen on kuitenkin yleensä hieman syvemmällä tasolla, toki jo ihan biologisista syistäkin, kuin esim. aviopuolisoiden välinen suhde, joten se ei ole IMO ihan sama asia, jos vanhempi huolehtii ns. liikaakin ongelmaisen lapsensa(siis vaikka jo ihan aikuisenkin lapsen) asioista, kuin tilanne, jossa esim. vaimo hyysää loputtomiin saakka juoppoa miestään. Toki vanhempikin voi olla sairaalloisella tavalla riippuvainen lapsestaan tai lapsi vanhemmastaan, mutta vanhempi-lapsi -suhteessa tuo “hyysääminen ja paapominen” on mielestäni ymmärrettävämpää paljon pidemmälle, kuin muissa ihmissuhteissa. Ukkonsa/akkansa tai ystävänsä voi aikuinen ihminen itse valita ja päättää haluaako noita ihmissuhteita jatkaa, mutta omasta lapsesta ei voi tietää etukäteen, millainen siitä tulee(Ei tosin muissakaan ihmissuhteissa voi osata ennustaa, miten ne menevät, mutta niistä irtautumisen pitäisi olla silti paljon helpompaa) ja suhde omaan lapseen kuitenkin säilyy jollakin tasolla koko loppuelämän, vaikka siihen lapseen vähän pesäeroa ottaisikin.

Muistaakseni tästä asiasta käytiin runsaastikin keskustelua jossakin vanhassa Vilpolan ketjussa :confused: . Jos “suurilta kiireiltäni” ehdin ja jos löydän sen, niin voin linkittää sen tähän, mutta eiköhän tuo löydy ihan Vilpolaa selailemallakin, jos sua kiinnostaa lukea, särkynytsydän :wink: . Muistaakseni ko. ketjussa oli ihan hyviä pointteja ja keskustelua.

15

Huomenta Winston, kiitos vinkeistäsi läheisriippuvuudesta. Olen selaillut viestiketjuja. Ärsyttää vain, kun tietokoneen käyttötaitoni on hyvin puutteellista. 90-luvun puolivälissä, kun opiskelin uutta ammattia, meillä oli pitkät kurssit atk:ta, kolmen vuoden aikana. Ei kyllä hirveästi kiinnostanut. Laskunmaksuautomaattien vähenemisen myötä, aloin muistelemaan miten näitä käytetään, liikaa nappuloita! Unohdan joka kerta, miten pääsen kirjoittamaan uutta viestiä, siis oikea blondi (aito harmaantunut!).

Ostin , pari vikkoa sitten Hyvä terveys-lehden. Siinä on juttu Narkkariäidin toipumisesta: “Turrutin tunteeni huumeilla”. Hieno, rohkea ihminen, esiintyy nimellään! Jutun yhteydessä on myös tietoa korvaushoidosta vuoden 2005-tilastoista, suosittelen! Lehden kannen perusteella en olisi tietoa löytänyt. Kannessa on mm. Kauneuskirurgia; botox laser rasvansiirto jne. Huumejutut eivät taida olla “mediaseksikkäitä”. Muuten tuo 12_20%, jotka pystyvät lopettamaan myös korvaushoitolääkkeet, tuntuu aika lohdulliselta.

Parina edellisenä päivänä tunsin hetken innostusta puutarhanhoitoon, toivottavasti se lisääntyy. Käymme vähintään kerran viikossa vanhimman poikamme lasten luona, vanhemmat pääsee ryhmiinsä ja seurustelemme “pikku-ukkojen” kanssa. Eilen pelasimme jalkapalloa, 5-v. ja 9-v. ja Muori ja ulkomaalainen vieras, oli tosi hauskaa.

Nyt taidan mennä nukkumaan uudestaan.

16

Mikäli haluat Särkynytsydän lukea tutkimuksia ja mielipiteitä (usein opinnäyte-töitä) kh:sta, täältä löydät useammankin virallisen tutkimuksen… http://www.a-klinikka.fi/tietopuu/tutkittua/tiimin_artikkelit

Läheisriippuvuudesta löytää paljon netistä googlella, mutta plinkissä (=tämä sivusto) on tuon tekstin “KESKUSTELU” päällä haku-palkki, josta voi etsiä myös “tarkennettu haku”; tuolloin voit rajata alueeksi Vilpolan ja tähtimerkillä kirjoitat hakusanat. Jos kirjoitat “läheisriippuvuus”, tulee jokaisen tekstin sisältämä sana samastakin topicista esiin…

Helpommalla pääset selailemalla aiempia sivuja, alhaalla on “seuraava” sekä numerot (sivujen).

Edit tässä yksi sivu, tosin teillä tilanne ei päde käytössä, koska poika tyttöystävineen on hoidossa. Useamman kirjoittajan lapsi topicista ei enää ole elossa, joten lähinnä näiden neuvojen/kysymysten tähden tämän nostan. En halua lisätuskaa aiheuttaa kenellekään, näitä vanhoja topiceja jokainen joutuu itse arvioimaan, haluaako/pystyykö lukemaan… :frowning: Toivottavasti nämä lapset ovat nyt paremmassa paikassa ja läheiset voivat paremmin… :frowning: :neutral_face:

17

Lämmin kiitos sinulle Malibu vinkeistäsi! Lueskelin illalla korvaushoidosta ja “Napanuorankatkaisusta”, surullista luettavaa.

Olen elänyt vuosikymmeniä, pahansuopa ja mitätöivä äitini sisäisenä äänenäni: mitään en ole osannut tehdä tämän sisäistetyn äitini mielestä riittävän hyvin. En kyllä osannut “aidon” äitini mielestäkään. Sisäinen ääni helpotti sitä mukaa, kun äitini vanheni ja haurastui, hän kuoli lähes viisi vuotta sitten. Nyt “sisäinen lapseni” ( AAL:n teorian mukaan) änkyröi ja on vastahankaan kaikkea sitä tekemistä vastaan, mitkä olen laiminlyönyt tämän lamaannuksen myötä.
Nytkin se houkuttelee minua nukkumaan vaikka haluan kirjottaa tänne. Tunnen itseni hirveän väsyneeksi, vaikka olen nukkunut pätkäuniani pitkään. Tämä kirjoittaminen tuntuu helpottavalta, aivan kuin puhuminen terapiassa ja ryhmissä. Sama tilanne liikunnan ja muunkin aktiviteettia vaativan toiminnan kanssa. Elän ikävässä kierteessä tämän ongelman kanssa, loukattu ja kaltoinkohdeltu sisäinen lapseni saa jotain kieroutunutta tyydytystä tästä. Ja minä kärvistelen ja kärsin, kun en pysty tarmokkaasti tekemään esim. kotitöitä ja jään vaille vähäisintäkään innostumista ja onnistumisen kokemusta. Siirrän kaikki tärkeät viralliset asiat ja laskunmaksut yms. hamaan tulevaisuuteen ja tunnen fyysisiäkin oireita ahdistuksestani. Kuitenkin kuljen vielä terveidenkirjoissa, ällistyttävää.

Olen kertonut pojalleni ja hänen tytölleen, jo vuosia sitten. käynneistämme eri ryhmissä ja tästä kirjoittelustanikin. Hän ei halua lukea, mutta kuuntelee, kun tyttönsä lukee ääneen. Tyttö lukee ääneen myös muita aihetta käsitteleviä kirjoituksia lehdistä ja netistä. Poikamme pelkää, että hänet tunnistetaan. Mitähän väliä sillä on, koska kaikki tutut, sukulaiset ja naapurit ovat tienneet jo kymmenen vuotta sekoiluistaan! Enkä usko, että käyttäjätuttunsa lukevat näitä. Osa isänsä sukulaisista ovat tienneet jo kauan hänen käyttämisestään, paljon ennen meitä, ja ovat oikeasti vahingoniloisia ongelmistamme. Nythän pojalla olisi syytä hiukan röyhistää rintaansa hoitonsa myötä.

Tuntuu mukavalta, vaikka vastarinnastani huolimatta, sain kirjoitettua ja näytän mielikuvissani sille sisäiselle paskiaiselle pitkää nenää!

18

Voi miten hiljaista täällä on, surullista. Asumme suurehkossa kaupungissa ja täällä on tuhansia narkomaaneja ja vielä enemmän heidän läheisiään. Irti Huumeista-ryhmässä käy kuitenkin välillä aika vähän omaisia. Missä he ovat ja miten pärjäilevät? Itse en olisi jaksanut millään jos en pääsisi puhumaan ahdistuksestani.

Nyt, kun tilanne meillä on aika rauhallinen, olen pystynyt käymään läpi sitä kaaosta. Toipuminen sujuu vaan tosi hitaasti. Kaaleppinen tuolla Lopettajissa kirjoittaa tosi hienosti, lohduttavasti ja toivorikkaasti omasta toipumisestaan. Olen hyvin onnellinen siitä, että tunnen hänet!

Olen nyt vasta ruvennut hahmottamaan mm. vihaani, joka osaltaan ylläpitää masennustani ja eristäytymistä. Siskoni on ollut vierailulla, monen vuoden tauon jälkeen. Ymmärrän häntä, pitkä matka ja normaali elämästä hiukan vieraantuneita tyyppejä täällä. Oli tosi mukava nähdä häntä. Minulla oli kohtuullinen stressi raivatessani kotiani, säkillinen vaatteita kierrätykseen, toinen rojua roskikseen, joulukoristelaatikot komeroon jne. Huhhuh…

Odotan innolla elokuuta, koska siellä IH:ssa on jotain uutta tiedossa. Toivoisimpa tosiaan hiukan kirjoittajia tänne. Hyvää sateista Päivää kaikille.
Hyvin meni, olen aika tyytyväinen itseeni, vaikka tänään täytyi nukkua lähes koko päivä!

19

Harva kehtaa hakea apua kasvotusten, edelleen myytit “käyttäjä on aina huonosta perheestä” tai “vika on äidissä tai vanhemmissa” elävät sitkeässä! :confused: Tuntuu, että etenkin näin laman aikana, syyllistetään työttömiä, päihdeongelmaisia, maahanmuuttajia ja oikeastaan ketä vain; jotta sen “syyn” maailman kurjuuteen saa kohdistettua muualle…

Uskon osasyyn hiljaisuuteen olevan, että tilanne jatkuu samana! Ei sitä vuosien jälkeen varmasti huvita kirjoitella, ellei muutosta tapahdu… :neutral_face: Näinköhän kirjoittajia olisi enemmän, mikäli ei olisi pakko rekisteröityä?

Selkeästi aloitat omaa toipumistasi, siivoukset yms. Itse annan muuten usein katkolle/tms paikkaan vaatteita, hygienia-tuotteita yms. Voin yrittää auttaa/piristää mieltä vielä käyttäville ihmisille. Jopa vanhojen lehtien vieminen & lupa ottaa mukaan, sai useamman päivän pelastettua… Läheisenä saisitte varmasti miehen kanssa myös klinikalta omahoitajan… Hän ei saisi puhua lapsenne käytöstä, vaan kuinka asia on teihin vaikuttanut… Pitää toivoa, että tänne useampi löytää tien…

Voimia sinne! :slight_smile:

20

Hei Malibu, hurjan paljon kiitoksia sinulle vastauksestasi. Tuntuu tosi mukavalta, kun vastasit!
Tunnen ihan selvästi miten tämä kirjoittaminen helpottaa oloa. Huvittaa vaan, kun yritän kirjoittaa suurinpiirtein oikein, en muista miten tekstiä voi muokata, edellisessä viestissäni rivit pomppivat hiukan itsestään!

Siellä A-klinikan nuoriso-osastolla on tuttu hoitaja. Hän on ollut pojallamme jo vuosia. Aiempina vuosina poika lopetteli itsekseen, oli työpaikka kyseessä. Kyllä kai hän siinä onnistuikin pitkäksi aikaa (ottivat seuloja, puhtaat), mutta heti kun tapahtui jotakin kuohuttavaa, käyttö alkoi uudelleen. Me emme sitä huomanneet, enkä edes tajunnut riippuvuuden vakavuutta. Käyttäjä puhui lääkkeistä, eihän subu ole “huumetta” niinkuin kokaiini tai heroiini jne. En ole koskaan nähnyt minkäänlaisia huumeita. Hän on luvannut kertoa meille kuulumisensa, siis sieltä klinikalta, soitan joskus itsekin sinne klinikalle ja olen ollut myös yksin ja mieheni kanssa siellä varatulla ajalla juttelemassa. Hoitaja on mieluinen pojallemme myös meillekin.

Käyttäjä on ollut kaksi kertaa katkolla(2 vkoa) ja kerran vieroituksessa 4 viikkoa, ne menivät tosi hyvin, niiden jälkeen käyttö alkoi uudelleen. Mikä hirveä pettymys meille kaikille. Ensimmäisellä katkokerralla, hän tutustui tosi kriminaali tyyppiin ja alkoi piikittämään itseään, ja sai heti c-hepatiitin. Seuraava mahdollisuus olikin korvaushoito, mitä kyllä ihmettelimme, tuntui käsittämättömältä, että luvan kanssa. Aika ennen korvaushoitoa oli tosi raskas, ensin monta kuukautta jonottamista lääkärin arvioon, sitten jonottamista varsinaiseen hoitoon ja koko ajan piti olla subua näytteissä, nyt luvan kanssa, vaikkakin kadulta ostettua. En jaksa sitä rumbaa toista kertaa!

Tunnen aivan fyysistä kuohuntaa, kun muistelen sitä aikaa.