Lähteekö lapasesta?

Heippa!

Eksyin tänne sivustoille, kun haeskelin itselleni ns. vertaistukea. Oma mieheni on myös alkoholisti. Ei tosin juo joka päivä, tosin päivittäin on kaljanhimoa, ja olotila on ärtynyt ja onneton… Meillä mies juo lähinnä viikonloppuisin, ja silloin tällöin viikolla sopivan tilanteen tullen (esim. itse olen lasten kanssa mummolassa käymässä…) Mies on nyt vihdoinkin tunnustanut ongelmansa, ja viime viikolla kävi jopa ensikertoja AA:ssa. Ja omasta tahdosta… Tosin olin vakavasti sanonut ja tehnyt selväksi, etten enää jaksa. Että ratkaisu on löydyttävä!

Ja hän soitti paikalliseen AA:han ja kävi kolmena päivänä peräkkäin kokouksessa. Ja jopa sanoi auttavan, saavan ajatukset pois oluesta, juomisesta… Voi että olin onnellinen! :slight_smile: Mutta tokaisi myös, ettei ole varma onko hän lähtenyt oikeasta syystä AA:han, hän meni sinne lähinnä minun ja lapsiemme takia. Ei halua meitä menettää… Onko hän nyt sitten tosissaan yrittämässä eroon. Tosin sanoo kyllä ettei kykene olemaan kokonaan raitis, kerran kaksi täytyy kuussa saada juoda. Mutta onnistuuko alkoholistilta sellainen?! Ja viikonloppuna sattui sitten pettymys… Lähti juomaan, aluksi piti vain käydä kaverilla ja tulla kotiin. Ei vain sitten tullut. Ja oli siellä myös polttanut pilveä. Jota ei ole aikaisemmin tehnyt, ainakaan tietääkseni! :confused: Kamala on morkkis…

Vaan nyt ei ole mitään puhunut, että pitäisikö mennä taas kokoukseen. Pitäisikö minun nyt ottaa asia puheeksi? En tahdo häntä patistaa, painostaa… Kehuin kyllä viime viikolla olevani ylpeä hänestä, ja sanoin olevani onnellinen hänen ja myös itseni takia. Pelkään asioiden nyt palaavan entiselleen, hän unohtaa AA:n, ongelmansa, kaiken… Ja parhaimmassa tapauksessa jo ennen keskiviikkoa juo taas. En jaksa tätä hänen alakuloa ja ärtymystä joka päivä (hän on niin elämäänsä kyllästynyt, kun ei ole kaljaa). Heti kun saa kaljaa, niin hän muuttuu iloiseksi, kuuntelee musiikkia ym. Tuntuu niin pahalta, kun juodessa hän on niin onnellinen! :frowning: Ja kuitenkin väittää että me olemme hänen elämän ilonsa ja kaikki hänelle…

Meillä on 2 pientä lasta, ja haaveilen kolmannesta. Hänkin kolmannen tahtoisi. Hän ei vain usko koskaan pääsevänsä eroon juomisesta… Pelkään tämän jossain vaiheessa lähtevän lapasesta kokonaan!

Täytyy lisätä ettemme nyt tällä hetkellä “yritä” lasta, koska tässä on nyt niin paljon ajateltavaa. Ihan siinä jo että jaksanko tällaista, onko suhteellamme tulevaisuutta näinkään… Mutta hyvinä hetkinä olemme jutelleet 3. lapsesta. Pettymykset tosin saavat haaveet kaatumaan. :frowning: Tuskin tämä parempaan suuntaan ihan itsestään lähtee. Itse en juo ollenkaan, ihan tietoinen oma valinta…

Supervoimia perheeseenne! Toivon että ukkos kuitenkin pääsee juomisesta irti ja alkaa itsekin uskoa itseensä, mutta helppo tie ei ole se, eikä mikään muukaan.

Toivotaan… Kuitenkin “parempi” tilanne, kun mies itse jo tajuaa että nyt menee jo turhan lujaa… Taisi sekin avartaa miehen päätä, kun listasin viime kuun juomiset (pitkäksi) listaksi, ja näytin. En tiedä onko tuo nyt hyvä tapa, mutta en tehnyt sitä saarnan kanssa. Vain tyyliin, että en mä parista saunakaljasta nalkuta.
Odottelen nyt että itse ottaa viikonlopun puheeksi, ja miten jatkossa. Mutta mitään pilvenpolttelua mä en ala katselemaan…! Mä rakastan miestäni yli kaiken, ja kuitenkin suurimman osan ajasta on selvinpäin ja ihana. Mutta tässä elämässä on vain koko ajan läsnä sellanen epävarmuus, joka ei ole mukavaa. Tosin voihan tässä ajatella kuitenkin ns. hyviä puolia. 1) mies ei juo niin paljoa kuin toiset alkoholistit (ainakaan vielä) 2)hän ei sekoile, juo kotona kännejä tai ole väkivaltainen…
Niin, mutta pelkään että silti mitta tulee tätä menoa täyteen.

Moikka - tervetuloa!
Olen miettinyt, että omassa tarinassani kävi niin että kun minä kyrpiinnyin ainaiseen kapakassa istumiseen niin eksän juominen senkun lisääntyi. Kumpi oli ensin muna vai kana? Oltiinko jo niin alkoholin lie´assa vai aiheuttiko vasta mun kypsyminen sen, että hän kallistui siihen maailmaan enemmän.

Kovin hankala tilanne…

Mies on oikeassa tuossa, ettei AA:ssa voi käydä vain “toisen mieliksi” vaan oma halu raitistumiseen on oltava. Ymmärsin vasta jälkikäteen, että oman mieheni kaksi katkoreissua oli tuomittu jo alunperin epäonnistumaan, koska hän meni sinne minun ja äitinsä “pakottamana” eikä itse omasta halustaan.

Tuo lista todella miehen juomista määristä kuulostaa tavallaan hyvältä, kyttääminen on väärin ja turhaa, mutta toivottavasti tuo auttaisi miestä avaamaan silmänsä. Kun juttelin oman mieheni kanssa katkolla, hänellä ei näyttänyt olevan mitään käsitystä todellisista juoduista määristään, kun kaljaa haettiin kaupasta lisää useamman kerran saman päivän aikana. Hän ei varmasti saanut oikeanlaista apuakaan katkolta, kun väitti juovansa “vain muutaman” kaljan joka päivä, kun totuus liikkuu jossain mäyrän ja lavan välillä.

Olet kuitenkin onnekas, kun mies on suuren osan ajasta selvinpäin eikä aiheuta juomisellaan kamalaa kaaosta kotona niin että lapsille olisi siitä haittaa. Alkoholismi onkin niin salakavala…aluksi ongelmat näyttävät niin pieniltä, ettei niihin ole tarvetta puuttua ja kun ne ovat kasvaneet liian suuriksi, on niiden korjaaminen kovin vaikeaa. Ja mitä sitten tarkoittaa tuo alkoholistin kohtuukäyttö, jos täyttä raittiutta ei halua saaavuttaa? Kohtuukäyttö on kovin suhteellinen käsite…

Hienoa, että miehellesi kuitenkin teidän perheenne on noin tärkeä, toivottavasti hän arvostaa teitä niin paljon, että on valmis tekemään töitä raittiuden eteen!

Kun ihminen elää perheessä, on vaikea vetää viivaa sen väliin, tekeekö jotain itsensä vai perheensä takia. Jos todella haluaa elää perheessä, silloin alkoholistille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin raitistua, koska kohtuukäyttö ei alkoholistille ole mahdollista. Joten jos haluaa elä perheessä, tekeekö silloin raitistumispäätöksen itsensä takia (koska itse haluaa elää perheessä) vai perheen takia, koska ymmärtää vääjäämättä menettävänsä sen ennenpitkää, jos juomista jatkaa?

Ulkoinen motivaatio muuttuu oikeassa hoidossa sisäiseksi motivaatioksi. Nalkuttava akka ja pelko sen menettämisestä voi saada hakemaan apua ja hoidossa (esim. AA:ssa) syntyykin ymmärrys, että hyvä elämä ei ole mahdollista jos alkoholi on kuvassa mukana, oli siinä eklämässä se akka tai ei ja akkaa joka ei nalkuta ei löydä niin kauan kun juo, koska alkoholismi sairastuttaa aina koko perheen ja läheistenkin käytös muuttuu rinnalla eläessä, vaikka kuinka yrittäisi elää omaa elämäänsä ja olla välittämättä alkoholistin edesotaamuksista.

Tää on niin hyvä! Voi te ette usko, miten minä petettynä ja jätettynä nautin tästä ajatuksesta ja siitä kun päivät kuluvat ja eksän maailman paras nainen on ihan kohta, ihan kohta samanlainen nalkuttava akka kuin minä olin… ja vielä asuu saman katon alla. voi voi mites sitte!

Päätin rekisteröityä… Olen siis ketjun aloittaja. Kiitoksia keskusteluista, tuntuu hyvältä saada vertaistukea. Tänään se repsahdus tapahtui. Lähdimme lasten kanssa reiluksi tunniksi pois kotoa, ja sillä aikaa oli 6-pack uponnut. :frowning: Ja kauheella tohinalla on saanut hakea ja kitata, koska kun tulimme viimeinen oli menossa. Kyseilin vähän että miksi haki “salaa”, sanoi vain kun olisin kuitenkin suuttunut. ?! No, niinpä. :unamused:
Siihen kuuteen se jäi… Tänään. Mutta näillä kun mennään, niin viimeistään viikon lopulla kotona juotu 6-pack ei enää riitä, ja sitten ukko lähtee baariin.

Sanoihan mieheni, että kävi siellä AA:ssa lähinnä perheen takia, mutta tosiaan osaltaan myös itsensä koska ei tahdo meitä menettää… Tänään otin AA:n puheeksi, mutta mies sanoi sen ahdistavan… Viime viikolla tuntui vielä ihan ok:lta. Ja puhui vähän siihen malliin ettei enää olisi aikomustakaan mennä sinne. Sanoi, että: -Tää nyt on vaan tällanen kausi. Niinpä, 2 kk kausi, jolloin joka viikko on juotu ainakin 2-3 kertaa… + muutamat iltakaljat päälle… Entä jos tämä “kausi” jatkuu? Tuleeko mun vaan olla hiljaa, ja toivoa kauden loppuvan? Ja toivoa ettei seuraavaa tule ainakaan heti perään?

Kun en millään haluaisi tämän takia erota, kun muuten meillä menee hyvin. Tätä on niin vaikea selittää… Mies kohtelee mua hyvin, lapsia hyvin. Rakastaa meitä. En mä tahtoisi “riistää” lapsiltani isää, joka kuitenkin on heille hyvä isä, ja ei juo joka päivä ym. Mutta mä olen yksinäinen, petyn kun lupaa tulla kotiin luokseni, muttei tule jne. Mutta en mä pysty olemaan oma itseni, kun saan miettiä millon se on korkannut pullon (vaikka se jäisikin vaan 6 kaljaan). En mä tahdo nähdä perhearjessa kaljan lipittämistä. Ja entä tulevaisuus? Kun lapset kasvaa, en mä silloinkaan rupea pyörimään miehen kanssa kaljaporukoissa. Sitten on lapset isoja, ja mä olen vanha ja yksin. Ja mies vain juo…

  Mitä mä voin tehdä? 

Pitääkö mun nyt päättää, että jätänkö miehen ellei ala käymään AA:ssa? Ilman sitä en usko, että hän selviää raittiina. Ja epäilen auttaako sekään… Mies on niin sitä mieltä, että kokonaan ei pysty alkoholia jättämään. :frowning: Ja jos koko AA ahdistaa? Vai onko se ajatus siitä kaljan jättämisestä se ahdistus? (sitähän se on!) Mutta en mä kestä tällaista. Tuntuu että olen jotenkin toisia heikompi tai huonompi, kun toiset “jaksavat katsella” miehiään, jotka juovat päivittäin ja enemmän ym… Ovatko he vahvempia, kun jaksavat yrittää elää “tukena”? Pitäisikö munkin vain hyväksyä se, että mies juo joka viikko, tai uskoa että tämä on vain jokin kausi, joka menee ohi? Olenhan mä yrittänyt uskoa, mutta kun tämä kausi vain jatkuu ja jatkuu… Mä alan olemaan jo ihan sekaisin itsekin. :unamused:

Hei Kat,
Mitä jos kokeilisit itse Al-Anoniin menoa.

Sinä voit huolehtia itsestäsi ja etsiä apua itsellesi. Sen voit tehdä.
Se todella on se ajatus alkoholin jättämisestä joka miestä ahdistaa ja ihan kaikki, joka vie sinne suuntaan ahdistaa siis myös.

Ne, jotka katsovat sitä touhua vuosia eivät ole vahvempia kuin sinä, vaan tunne-elämältään vakavavammin sairastuneita, kun eivät tajua tilaansa. Minä katsoin sitä 17 vuotta ja hintana oli yleistynyt ahdistruneisuushäiriö, pitkittynyt masennus, paniikkohtauksia, issias, ADHD-diagnoosi ja äärimmäinen itsetuhoisuus. Ei se ollut rakkautta, se oli riippuvuutta ja täydellistä itsetuhoisuutta puolin ja toisin ja arvaappa ketkä maksoivat siitä kovimman hinnan? No ne lapset, joilla muka oli hyvä isä!
Ja miksi katsoin? No kun mun maailma oli jo lapsena vääristynyt niin, että epänormaalista oli tullut normaalia ja normaalista epänormaalia, mun maailmassa kaikki miehet joi (paitsi isä, mutta se olikin suuri ihme) eikä naiset eronneet mistään hinnasta, ne vaikka asui sukulaisten nurkassa vuosikymmeniä, mutta avioero ei tullut kysymykseen.

Tässä on tiukkaa tekstiä. Meitä alkoholistin puolisoita on niin käsittämättömän paljon. Yksi iso askel kohti oman elämän saamista itselleen takaisin on mun mielestä se että tekee ongelman näkyväksi, eli puhuu alkoholiongelmasta luotettaville ihmisille. Ja ymmärtäisi todella sen että se sairastuttaa koko perheen. Minua ainakin on auttanut se että on muutama ihminen joka tietää meidän tilanteen. Se jo kantaa vähäsen. Suurin osa ihmisistä tietysti kuvittelee että paremmin ei vois mennä. Mutta kertokaapa, ihmiset, miten avata tilannetta pienille lapsille? Meillä kysellään jatkuvasti “missä isi on, mulla on sitä ikävä”. Yritän suojella lasta, sanon että niin mullakin on. Mäkin haluaisin että se tulis kotiin… paitsi että nykyisin en edes halua. Kai olen jo irrottautumisessa aika pitkällä, kun on paljon parempi olla ilman miestä. Mutta eipä tunnu hyvältä tämäkään. Tilanne pitäis ratkaista mutta ei ole kuin huonoja vaihtoehtoja.

Tsemppiä Katille! Hienoa että miehesi on kuitenkin suostunut AA:han. Toivoa hänellä on, ja niin paljon pelissä että voi kun osaisi arvostaa sitä!

Kiitos nopsasti, Lähe1nen (todella asiatekstiä!) ja Ninez. Katsellaan nyt mihin tää tilanne etenee… Huomaan jo nyt, että vaikka mies on “hyvä” isä, niin lapset kärsii tästä silti. Mä olen kotiäitinä, ja lasten kanssa kokoajan; ne vaistoaa heti jos olen ahdistunut tai surullinen. Ja juuri niinkuin Ninez pohti, kuinkas tästä lapsille selittää tilannetta. Meillä lapset vielä niin pieniä, ettei kertominen ole ns. tarpeellista ja tyytyvät vastaukseen: isi meni nyt kaverin luo.

Ja Ninez, viimeksi kun mies oli kahden päivän reissussa, mä huomasin kauhukseni että mun oli suht hyvä olla yksin lasten kanssa. Se oli kauheaa huomata, että mulla oli rento olla… Ja nyt kun mies on kotona huomaan, että sellanen yhteys ja halu olla lähellä on vähenemään päin. :frowning: Surullista… Ja mies kuitenkin yrittää olla nyt kilttiä ja huomaan että on pahoillaan. Sanookin ettei tee mitään pahoittaakseen mun mieltä, ei tee mitään tahallaan: tiedän sen. Olisiko sitten miehellekin parempi erota: saisi rauhassa juoda, eikä tarvitsisi tahattomasti loukata mua ja lapsia…? Mutta toisaalta taas ei halua erota, että päätös on ikäänkuin mun harteilla.

Pitäisi harkita varmaan Al-Anonia. Mutta kuinka kahden pienen kanssa se onnistuu…? Miehen AA-lapuissa onkin osoitteet ja ajat, milloin ryhmät kokoontuvat. Mutta kuinkahan saisin itseni sinne menemään. Vaikka oman hyvinvoinnin (ja lasten) kannalta se voisi olla todella tärkeää saada tukea. Mutta jaksanko siellä käydä loppuelämäni, varsinkaan jos mies itse ei yritä raitistua/käydä AA:ssa… Mä pelkään että joudun just tohon rumbaan, mitä Lähe1nen luetteli: masennun, ahdistun ym. :frowning: Ei se “rakkaus” saisi ajaa mua sairastumaan, ei sen niin pidä mennä.

Hei Kat,
Voisitko keskustella Al-Anoniin menosta miehesi kanssa. Hän voisi sillä aikaa hoitaa lapsia. Al-Anonissa ihmiset eivät jää murehtimaan elämäänsä, vaan oppivat uudet tavat muuttaa sitä paremmaksi. Kun miehesi on jo kerran käynyt AA:ssa, Al-Anonissa käymisesi olisi oivallinen tapa tukea häntä raittiuteen. Minun ex-mieheni raitistui kohta sen jälkeen, kun liityin Al-Anoniin. En kuitenkaan voi taata, että teillä käy samalla lailla.

Kyllä se varmaan onnistuisi… Mutta mieheni ei ole enää käynyt AA:ssa, viime viikon kolme kertaa riittivät. :frowning: En usko että hän ainakaan lähiaikoina sinne palaa. Mutta itse voisin tuota Al-Anonia kokeilla, ehkä se saisi miehenkin heräämään todellisuuteen.

Niin, suosittelen.

Tilanne vaikuttaa silleen pahalta, että huomaan, että sinä aistit ja minäkin täältä käsin jopa aistin miehesi jääräpäisyyden. Se, että hän “ei halua lopettaa” johtuu osittain myös siitä, ettei hän vielä tajua, että todella saattaa menettää sinut. Menemällä Al-Anoniin lähetät viestin, että sinä ainakin suhtaudut vakavasti hänen ongelmaansa.

Itse en jaksanut alkoholistin kanssa ja menin ryhmään vasta suhteemme jälkeen, mutta meillä ei ollut lapsia eikä edes yhteistä kotia. Hän halusi jatkaa, kun minä lopetin suhteen, ja minä ainakin siinä vaiheessa ymmärsin, että tietenkin halusi; huolimatta siitä, että minä nalkutin, juominen oli kuitenkin helpompaa koska minä myös paijasin päätä.

Eikä se ole loppunut suhteemme jälkeenkään, vaikka sellaista jossain vaiheessa uhosikin.

Hei Kat, ja tervetuloa palstalle!

Kysyit tuossa, pitäisikö sinun uhata miestäsi erolla tai ehkä tehdä jotain muuta, että saisit hänet menemään AA:han.

Minä olen pyrkinyt näiden neljän vuoden aikana (a.e.a = ajanlasku ennen alkoholismin tunnistamista, ja a.j.a. ajanlasku alkoholismin tunnistamisen jälkeen :smiley: ) opettelemaan sitä, että ajattelen vain omasta puolestani. Minusta tuntui aluksi suorastaan vääryydeltä, kun kaiken sen kriisin keskellä minua pyydettiin kääntymään itseeni, huolehtimaan omasta hyvinvoinnistani ja onnestani. Yksinkertaiselta kuulostava lause “keskitymme ohjaamaan vain itsemme” eli toisin sanoen se, että toista ei voi muuttaa, vain omaa itseä, kuulosti minusta lähinnä röyhkeältä, sydämettömältä, ja oli täysin vastoin sitä mitä minusta tuntui tarpeelliselta tehdä. Minun, niin kuin tässä ketjussa monen muunkin, mielestä ja meidän oman kokemuksemme mukaan sinun hyvinvoinnista huolehtiminen juuri sitä, mihin kannattaa pyrkiä.

Minun ongelmani oli, että vaikka olisinkin hyväksynyt tuon ajatuksen siitä, että olen oman onneni seppä (tässäkin asiassa), tuntui etten edes ymmärrä mitä tuo omasta itsestään huolehtiminen oikein alkoholistiperheessä tarkoittaa. Nyt kun aikaa on kulunut ja olen aihepiiriin perehtynyt, olen ymmärtänyt miten syvälle ja vaikeasti läheiset joutuvat alkoholismin piiriin mukaan. Elämään liittyy paljon aiheellisia ja aiheettomia pelkoja, epävarmuutta, häpeää, toivottomuutta ja monia muita tunteita joita tietenkin on jossainmäärin kaikkien ihmisten elämässä, mutta etenkin perheissä joissa sairastetaan esimerkiksi mielenterveysongelmia tai vaikka alkoholismia. Alkoholismi on siitä poikkeuksellinen sairaus, että sen konkreettinen vaikutuspiiri on usein hyvin laaja.

Kun puhutaan ongelmajuomisesta ja alkoholismista, puhutaan usein siitä mikä juomisongelmiin johti, mutta harvemmin ehkä analysoidaan sitä, mitä juova alkoholisti tekee ongelmasta selvitäkseen. Yleinen väärinkäsitys on, ettei juova alkoholisti tee mitään, vaan juo vain huvikseen, ja että pystyisi kyllä lopettamaan juomisen niin halutessaan (eli syytetään sen kuuluisan selkärangan puutteesta). Itseasiassa retkahtaminen on yksi osa alkoholismin prosessia, ja liittyy yritykseen ratkaista juomisongelma: kontrolloidaan juomiskertoja, juomismääriä, tai päätetään olla juomatta (=lopetetaan juominen) kunnes sitten hetken päästä asiat ovat entisellä tolalla, tai huonommin.

Minä en voi yrittää ohjata tai opettaa ketään muuta kuin itseäni (ja satunnaisesti omia lapsia :wink: ). Minä olen selvinnyt ja opettelen selviämään edelleen. Eniten minua on auttanut se, että olen opetellut irrottautumaan rakkaudella, tutustunut alkoholismiin sairautena ja opetellut pitämään huolta itsestäni. Mielestäni sinun tilanteessasi nämä asiat tarkoittaisivat esimerkiksi sitä, että et huolehdi eroasiasta vielä tänään, etkä huolehdi myöskään siitä meneekö puolisosi AA:han vai ei. Sen sijaan voisit tehdä pienimuotoisen suunnitelman siitä, miten otat selvää alkoholismista sairautena (esim. netti, kirjasto, tv) ja järjestät asiat niin, että pääset osallistumaan Al-Anonin kokoukseen. Sen lisäksi voit miettiä muita käytönnönasioita, jotka tekevät sinun elämästäsi miellyttävämpää ja mukavampaa. Sellaisia ovat esimerkiksi harrastukset, lasten kanssa touhuaminen ja ystävyyssuhteiden vaaliminen. Selviytymisen ja toipumisen kannalta on paljon hyötyä siitä, että pystyy kertomaan tästäkin ongelmasta perheen ulkopuolelle.

Ja jatka ihmeessä tänne kirjoittelua! Tämä on varsinainen terapiatupa!

Terveisin Ellis

Ps. Olen itse arvostanut eniten Lars Söderlingin kirjaa Alkoholismin Aakkoset, sekä Minnesota-hoidon nettisivuilta löytyvää infoa alkoholismista.

Kiitos Ellis ihanan rennosta mutta asiaa täynnä olevasta tekstistä. Loistavaa pientä huumoria tekstissä, sai hymyn huulille. :slight_smile:

Kyllä nyt taitaa lähteä lapasesta… Olen huomannut miehen “noudattavan samaa kaavaa” viikosta toiseen, eli alkuviikosta ostaa 6-packin, kiukkuisena on hakematta lisää. Sitten parin päivän päästä ostaa toisen 6-packin, ja lähtee/ajautuu lähtemään baariin/tai yleensä kännikavereiden asunnoille juomaan… Ja nyt on taas reissussa. Eilen lähti, vaikka tiesi että tänään olisi ollut menoja + minun kampaajani, jota olen jo kauan odottanut (ja käyn kampaajalla kerran vuodessa) Nyt piti perua kampaaja, kun lapsilla ei ole kaitsijaa… Ja menot on nyt muokattava, että otan lapset mukaan… Menee niin vaikeaksi: koko elämä pyörii sen ympärillä, että mahtaako kalja maistua ukolle. Pinna kireällä, ja niin pettynyt olo. Ei tämä muuksi muutu.

Soitin aamulla useaan otteeseen miehelle, että tulisi jo kotiin päin, ja että AINAKIN tarvitsen auton. No, kavereiden kanssa toi auton ja lähti takaisin juomaan… Kovin oli pettyneen oloinen itsekin, kun toi auton avaimet. Olin jo hetken iloinen, kun kuulin oven käyvän… Sanoinkin jo, että tosi kiva kun tulit. Vaan olinpa turhaan iloinen, kun ilmoitti vielä lähtevänsä… Tässä sisällä huomasin, että hän mietti jäisikö kotiin, mutta olisi kai ollut kavereille liian iso pettymys. Mitäpä minulla on väliä?! Ulkona jo naureskeli kavereiden kanssa; se satutti eniten, kun itse väänsin porua sisällä. En tiedä mitä tehdä. Energiaa menee tähän tilanteeseen, ahdistaa ja mietityttää ihan kaikki…

Pääsiäisen jälkeen voisin koittaa rohkaistua al-anoniin. Pelottaa vain, kuinka reagoin, kun ihmiset tietävät miltä tuntuu ja saa myötätuntoa aivan kasvotusten… Kun yleensäkin olen kauhean tunteellinen kun pitäisi vaikeista asioista keskustella, pelottaa että itkeä pillitän koko tapaamisen ajan. :frowning:

Mullakin vaikka tunteella elän, niin enempi itku tulee yksin ollessa ja jos pääsee mieltä purkamaan sellaiselle joka ymmärtää ja vaikka samanlaisia kokemuksia kertoo, tulee yleensä vaan se kiukku että ‘‘tollasia valehtelevia kusipäitähän ne kaikki on’’ ja jaksaa paremmin tehdä omia päätöksiä ja suunnitelmia. Itkusena yksin vain rypee itsesäälissä ‘‘miksi mulle taas näin kävi’’ tai jotain ton tyylistä. Joskus on kyllä itkukin tullut, mutta siitä se ajatus alkaa kulkemaan, kun enimmät tunteet saa edes jollain kostilla purettua. Tunteet pitää näyttää, huonompi vaihtoehto on se jos niitä panttaa sisälle, siellä ne kalvavat sisusta pitkään :frowning:
Ei alkoholistille voi / kannat puhua ei se kuitenkaan kuuntele niitä tunteenpurkauksia, saa olevinaan vaan niistä taas aiheen juoda lisää (ainakin meillä näin).