Lähisuhdeväkivalta

18-vuotiaana, sinisilmäisenä tytöntyllerönä tapasin herkän ja taiteellisen runopojan. Rakastuimme kumpikin ensisilmäyksellä, ja seuraavien kuukausien aikana kaikki tapahtui uskomatonta vauhtia. Tapasimme tammikuussa, helmikuussa menimme kihloihin, maaliskuussa muutimme yhteen. Leijuin pilvissä, kaikki oli niin ihanaa! En ollut koskaan kokenut vastaavaa tunnetta, hän oli ensirakkauteni.

Mies oli elämäntapataiteilija, työtön hippi. Soitti kitaraa ja kirjoitti mulle runoja. Itse lopetin lukion kesken. Ajattelin lapsellisesti että en tarvitse kouluja. Riittää, kun meillä on toisemme ja taiteilemme yhdessä. Hän tekee musiikkia ja mä maalaan tauluja.

Asuin ekaa kertaa poissa kotoa omassa asunnossa, avoliitossa, eikä mulla ollut edes kokemusta vakavista suhteista. Kokemattomuuteni ja rakastuminen ilmeisesti sumensivat harkitsemiskykyni, ja uskoin alussa kaiken mitä hän sanoi. Ei älyssäni koskaan ole ollut mitään vikaa, olin vaan liian luottavainen ja sinisilmäinen. Hän kyllä oli todella hyvä puhumaan, ja vähän hullu.

Käytimme päihteitä yhdessä. Olin aiemmin kokeillut pilveä, piriä ja essoja, nyt pilven poltto oli päivittäistä ja aloimme käyttää piriä iv:sti. Alkoholinkin käyttö oli runsasta. Myös aineiden käytöllä oli varmasti vaikutuksensa siihen, etten enää ollut oma itseni, enkä kyennyt ajattelemaan ihan selkeästi.

Olimme tosiaan kolmessa kuukaudessa tapaamisestamme menneet kihloihin ja muuttaneet yhteen. Kaksi kuukautta yhteenmuuttomme jälkeen täytin 19 v., olimme baarissa juhlimassa muutaman kaverin kanssa. Kotiin lähdettyämme olimme molemmat hyvin humalassa ja meille tuli riitaa. Silloin hän löi mua ekan kerran. Olin aivan shokissa. En voinut uskoa, mitä juuri oli tapahtunut. Minun herkkä, ihana runopoikani oli lyönyt! …En muista mitä loppuyönä tapahtui. Aamulla hän oli nii-iin pahoillaan ja nii-iin nolona tapahtuneesta. Kyllähän sen näki, että hän oli ihan rikki siitä mitä oli tehnyt. Ja niin olin minäkin. Samana päivänä koko sukuni oli vielä tulossa synttärikahville. Hän oli niin häpeissään tekemästään, ettei kyennyt kohtaamaan perhettäni. Lähti siis ulos ja jätti mut yksin tilanteeseen.

Jälkeenpäin kun ajattelen suhdettamme, kiroilen sitä miksi en lähtenyt tuon ekan kerran jälkeen. No, syitä löytyy kyllä monia. Mies oli omassa lapsuudessaan joutunut ainakin näkemään, ellei myös kokemaan perheväkivaltaa alkoholisti-isänsä takia. Ymmärsin häntä niin kovasti: ”ei kai se mikään ihme ole, että itsestä tulee sitten samanlainen”. Toiseksi, kuvittelin että voin jotenkin vaikuttaa tilanteeseen, että voisin jotenkin muuttaa häntä. Hän itse sanoi, ettei voi elää ilman minua. Ja minä uskoin. Kolmanneksi, tuntui kuin hän väkivaltaisuuksissaan olisi muuttunut kokonaan toiseksi ihmiseksi. En enää tuntenut häntä omaksi rakkaakseni. Ja olin jo niin umpirakastunut kun se eka kerta tapahtui, että en muista juolahtiko mieleeni olisi edes lähteä. Jälkeenpäin ajatellen, luulen että hänellä oli jonkinasteista narsismia ja skitsofreniaa. Jälkimmäistä hänen suvussaan nimittäin oli. Siitä taas ei ole epäilystäkään, olinko mä läheisriippuvainen.

Tuon ekan kerran jälkeen olin suhteessa vielä kaksi ja puoli vuotta, ennen kuin sain tarpeekseni ja lähdin. Väliin mahtuu monta tappelua ja mukiloimista, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja kun sitten viimein lähdin, olin aivan hajalla. Se on ollut ehdottomasti vaikeinta aikaa elämässäni. Niin suhde, kuin siitä toipuminenkin. Olin kuvitellut löytäneeni sukulaissielun, elämäni rakkauden. Luulin, että olisimme yhdessä ikuisesti. Teemme lapsia ja elämme onnellisina. Todellisuus olikin pelkkää huumehourua ja väkivaltaa. Tunsin itseni niin petetyksi.

(EDIT: Huumehouruista en tietenkään syyllistä häntä. Se oli ihan oma valintani alusta asti.)

Nyt tuosta erosta on jo lähes kymmenen vuotta aikaa. Vuosien ajan turrutin kipuani päihteillä ja kävin monenlaista terapiaa. Luulen että olen nyt päässyt sen yli aika hyvin. Mutta en tiedä, pääseekö siitä koskaan kokonaan.

Kiinnostaisi kuulla muiden kokemuksia lähisuhdeväkivallasta. Ja oletteko selviytyneet siitä? Jos, niin miten?

(EDIT: Tiedän, että aihe on tosi kipeä ja vaikea. Mutta jos siis joku tuntee että voisi jakaa kokemuksiaan, niin kuulisin niistä mielelläni.)

Ensin vastaus kysymykseen… Mä lähdin jo siinä vaiheessa kun henkinen puoli alkoi ottaa valtaa. Eli itkin vessassa miettimässä uskallanko laittaa ripsiväriä vai luuleeko mies että minulla on töissä mies. Tiesin että kaukana sen jälkeen ei ole ensimmäinen lyönti. Ja tiesin myös että tulen lyömään takaisin jolloin se olisi ollut henki pois.

Lapsuudessa väkivalta kuului kodissani kasvatusmetodeihin. Se loppui aikanaan kun meinasin halkaista äitini kallon. Eli enää on turha tulla tönimään.

Mut sit vastakysymys: onko nyt niin että oikeasti suunnittelit perhettä? Ja miehesi kanssa? Itselläni loppui jopa kaljanjuonti kun aloitin lasta yrittämään, ihan kiinnostaa kuinka amfetamiinia piikittävälläkin ihmisellä on samanlaiset ajatukset kuitenkin? Ilmeisesti ajatus oli että vauhti ja hurma on vielä nuoruuden menoa joka sitten loppuu?

Äläkä nyt ota tätä loukkauksena, se ei ole tarkoitettu sellaiseksi. Ihan puhtaasta mielenkiinnosta. Paljon muusikkohippejä nuoruudessa tunteneena (heilläkin ties mitä sinisiä nappeja taskut täysinä) epäilen kovasti että yksikään heistä millään lailla olisi edes ollut kiinnostunut perheestä. Tuskin on vieläkään.

Joo, kyllä meillä nisteilläkin voi ihan oikeasti olla haaveena perheen perustaminen. Niin en ole tietenkään kuvitellut, että lapset ja huumeet vois jotenkin yhdistää samaan pakettiin.

Ja kyllä, nimenomaan mieheni kanssa sitä perhettä suunnittelin. Kuten kirjoitinkin, luulin että yhteistoiminnalla saamme hänen väkivaltaisuutensa kuriin. Samaa ajattelin luonnollisesti päihteistäkin, että saamme kumpikin käyttömme kuriin.

En mä sitä epäile etteikö voisi olla, tuntuu vaan hurjalta. Yleensä mitä oon ymmärtänyt, niin normi-ihmiset ovat käyttäjän silmissä niitä harmaaseen massaan valuneita, alempaa kastia, niitä luovuttajia jotka ovat taipuneet koneiston tahtoon. Niitä jotka eivät uskalla kokeilla elämistä.
Toki tietenkin kaikissa käytöissä tulee ylä-ja ne alamäet jolloin raitis elämä saattaisi vaikuttaa houkuttavalta, mutta että ihan suunnitelmissa alkaa “tavikseksi”, sitä mä metsästän täs.

Joops, eipä se lyönti ikinä yhteen jää. Tai ainakin epätodennäköistä. Onhan siitä jo kerran päässyt kuin koira veräjästä, ei tuomiota ja edelleenkin sama tyyppi vieressä. Ihan samaa “mahdollistamista” kuin mitä viinan kanssa. Mut aina sitä jaksaa uskoa luottaa ja toivoa… :confused:

Ahaa, ok… no nyt tajuu! Joo, no ehkä mäkin joskus silloin ihan alkuaikoina, kun kaikki käyttämiset oli vielä kokeilu-asteella, ajattelin et “tää on sitä elämää”, “mä ainakin oon villi ja vapaa”, “en mä mitään kouluja käy tai töihin mee, en suostu yhteiskunnan rattaaksi” (ja kuitenkin tarvitsin yhteiskuntaa maksaa mun vuokran ja ruuat) jne. muita kliseitä. Mut kyllä ne harhakuvat karisi aika äkkiä, ainakin multa, ja uskon että aika monelta.

Enhän mä sitä “tavis”-elämää silloin sen enempää suunnitellut, kuin et halusin vaan lapsen rakastamani miehen kanssa. Vaikka sekin ajatus tuli kyllä alunperin häneltä. Ihan suhteen alussa, kun hän alkoi jo puhuu että haluaisi lapsen, mä vaan nauroin ja sanoin et mä en todellakaan ole vielä valmis siihen. No, ei mennyt kuin joku puol vuotta, niin olinkin jo ihan samaa mieltä hänen kanssaan! Että niin hyvin hän sai mut psyykattua, ja niin paljon mä vaan halusin tehdä hänet onnelliseksi… Aika surullista.

Noista “normi-ihmisistä” vielä sen verran, että kyllä mä ainakin kunnioitan niitä, joiden ei ole tarvinnut lähteä sekoilemaan päihteiden kanssa. Varsinkin jos on kasvanut ympäristössä, jossa niitä on saatavilla koko ajan. Jos joillakin käyttäjillä on tarvetta asettaa itsensä jotenkin ylempään kastiin taviksiin nähden, niin se saattaa kyllä kummuta ihan vaan häpeästä omaa elämää kohtaan. Mitä mä olen muiden kanssa jutellut, niin aika moni (ellei kaikki) tuntee huonoa omaatuntoa siitä mitä tekee. Aiheuttaa huolta läheisilleen, tuhoaa omaa elämäänsä… Eli se taviksien mollaaminen on varmaan vaan se ikivanha tapa oman itsetunnon pönkittämiseksi :question: En tiedä, mutta en näe siihen mitään muutakaan syytä.

Kiitos vastauksestasi!

Eipä tässä munkaan suhteessa nyt varsinaista nyrkeillä hakkaamista ollut, mutta lyömistä ja potkimista kuitenkin. Ja se henkinen väkivalta oli jopa pahempaa. Onnekseni tyyppi oli laiha ja hintelä pirinisti, niin pystyin antaa jonkun verran takaisinkin. Olin tosin laiha piripää itsekin…

Kyllä, puhuminen on ehkä paras keino. Hakeuduinkin heti eron jälkeen terapiaan. Itkin myös ihan tolkuttomasti tuona aikana. Mutta en usko, että olen kuitenkaan käsitellyt asiaa vielä ihan loppuun. Ei mulla muuten olisi varmaan tarvetta kirjoitella siitä tännekään…? Luulen, että tämä on mulle niin vaikeaa siitä syystä että hän oli ensirakkauteni, ja tämä oli ensimmäinen kokemukseni parisuhteesta. Kokemus siis muokkasi käsitystäni parisuhteesta loppuelämäkseni.

Miten kauan sinulla on aikaa tuosta suhteesta? Tunnetko, että olet päässyt sen yli jo ihan kokonaan? Kauheaa että olet joutunut kokemaan seksuaalista väkivaltaa! Musta tuntuu että se on varmaan väkivallan pahin ja traumatisoivin muoto. En voi sanoa että mun suhteessa olisi ollut seksuaalista väkivaltaa, mutta hyväksikäyttöä oli kyllä.

Mitä tukipalstaa tarkoitat? Kirjauduin Narsistien Uhrien Tuki ry:n, mutta pitää ilmeisesti maksaa se maksu ennen kuin sinne voi kirjoitella/ lukea muiden kirjoituksia.

En mäkään hyväksy väkivaltaa missään muodossa, paitsi tietysti itsepuolustuksena. Ja joskus kostona… :wink: Ei kai, eihän kosto periaatteessa hyväksyttävää ole. Mut jos toinen on nimitellyt ja syytellyt ja ärsyttänyt ja vaikka mitä, ties kuinka kauan, niin pari litsaria on kyllä ihan oikein! Myös mä annoin takas miehelleni sen verran kun pystyin, enkä kyllä tähän päivään asti ole pitänyt tekojani mitenkään väärinä. Järkevintä tietysti on se, et lähtee pois. Siis pois koko suhteesta.

Olen miettinyt et kuinka paljon tuota naisiin kohdistuvaa väkivaltaa onkaan. Sitä on ihan valtavasti. Ja (lähes) jokaista tapausta kohti on tuomiotta jäänyt mies. Ei mullakaan silloin käynyt edes mielessä, että olisin tehnyt hänestä rikosilmoituksen. Mikä meitä naisia oikein vaivaa, kun annetaan ukkojen kohdella kaltoin, ja sit vaan päästetään menee kuin koira veräjästä?! Onhan ne tietysti tosi vaikeita asioita, koska yleensä uhrilla on voimakkaat tunteet sitä pahoinpitelijäänsä kohtaan. Ja yleensä sen vaan haluaa unohtaa, ei todellakaan houkuttele lähtee puimaan niitä asioita missään oikeudessa, ventovieraiden ihmisten edessä. Että tosi suuret hatun nostot multa niille naisille, jotka ovat lähteneet vaatimaan oikeutta!

Kiitos, nyt onnistui rekisteröityminen, ja maksutta! Yritin ensin siihen ry:n, keskustelupalstan sijaan.

Nosto.

Itselläni taustalla alkoholisti-isä, joka vuosia kännissä pahoinpiteli äitiä, ja joskus minun kaksoissiskoani, joka ei koskaan oppinut “väistämään” yhteenottoja kännisen isän kanssa. Kummallista miten sitä vieläkin tavallaan syyttää siskoaan siitä ettei hän osanut reagoida oikein eikä isää, joka joi ja löi. Äitiäni osittain halveksin vieläkin ettei hän koskaan tajunnut ottaa meitä lapsia mukaansa ja lähteä suhteesta. Ei, marttyyrimaisesti hän vain kesti ja kesti, ja jotenkin antoi ymmärtää että on hänen velvollisuutensa kärsiä. (ja meidän siinä sivussa). Isää en osaa vieläkään vihata, en vaikka tiedän että vika oli ja on hänessä, ei meissä lapsissa eikä äidissä. Isä tosin viitisentoista vuotta sitten lopetti ryyppäämisen, mutta ei sekään oikeuta minkäänlaiseen anteeksiantoon. En siis häntä vihaa mutta en kyllä ole kokonaan antanut anteeksikaan. Minkäänlaisia kostoajatuksia minulla ei ole, mutta suhde on aika etäinen kuitenkin.

Tässä kasvuympäristössä minusta on kasvanut aggressiivinen ja kontrollinhaluinen nainen. Yksin asuessani ei ollut tarvetta agressiivisuuteen tai vihaan, joten se tuli minulle aivan yllätyksenä mieheni ensimmästä kertaa retkahtaessa. Juuri viinan hajukin hänen hengityksessään saa sydämmeni hakkaamaan ja lämmön kohoamaan aivoihin ja jos miehen ollessa kännissä tulee jotain riitaa, on minun ensireaktioni rikkoa jotain. (mm. kaukosäätimen, lasin, ihan mitä vain on kädessä, olen rikkonut heittämällä seinään). Mieheni tietenkin tämän uskoo niin että tähtään häneen… Ja siitä sitten lisää tappelua. Sen verran pystyn pidättelemään etten käy kimppuun ellei hän ensin koske minuun, esim. ottaa ja pitää kiinni. Yhden kerran varoitan ja käsken päästämään irti, sen jälkeen otan kiinni mistä saan ja täysin tarkoituksena satuttaa, ei niinkään enää päästä irti. Onneksi tätä ei ole (vielä) sattunut kuin kerran, ja tästä oppineena päätin että meidän suhde loppuu siihen, jos toisen kerran tarvitsee olla niin vihainen. Viikonloppuna käytiin lähellä tätä pistettä :frowning:

Huh, tämän kirjoittaminenkin sai tietyn sumun nousemaan aivoihini ja sydämen hakkaamaan. :blush: