läheisriippuvuus

Olen ihan toivottomassa tilanteessa oman läheisriippuvuuteni kanssa. Uskon, että täällä on kanssasisaria ja-veljiä, jotka voisivat neuvoa minua jotenkin. Olen koko ikäni hakeutunut tunnekylmien, hyväksikäyttävien miesten seuraan kylmän lapsuuteni tähden. Tiedän, että teen niin, koska se ilmapiiri tuntuu tutulta. Alussa on kuitenkin suuri rakkaus ja luottamus ja tunne, että olen löytänyt elämäni miehen. Se vaikein asia on, että etsin tästä miehestä liikaa turvaa omaan turvattomuuteeni. Olen seurustellut 17 vuotta miehen kanssa, joka suhde alkoi juuri näin. Olin aivan pilvissä. Vähitellen paljastui, että hänellä on alkoholiongelma, ollut kaksi kertaa hoidossa suhteemme aikana. Kuitenkin juo yhä. Juominen on tissuttelua kotona, tai sitten yhtä äkkisiä lähtöjä ilman mitään ilmoitusta. Huomaan vain, että hän on kadonnut. Tai lähtee riidan kautta.Myös salaista rahanottamista on ollut. Tämä tilanne vie minut hirveään ahdistukseen, missä en tiedä, miten olisin. Olotila on niin kamala, että voin olla tuskissani kolme päivää sängyssä, etten pysty nousemaan ylös. Tämän jälkeen jossain vaiheessa herää toive, että hän voisi jotenkin muuttua, ja kutsun hänet takaisin, jolloin myös tuska lähtee pois. Näihin tuskatiloihin liittyy syvä oman arvottomuuden kokemus, etten kelpaa kenellekään, minut on hylätty. En ole enää työelämässä, ja päivät ovat todella yksinäisiä. En keksi mitään keinoa yksin, miten tällainen helvetti voisi loppua. Olen itse ns. “kiltti tyttö” aina ollut, yrittänyt mielellyttää ja auttaa. Myös ammatti on ollut auttamistyötä. Eli olen tehnyt tämän diagnoosin, että olen läheisriippuvainen, ja yritän elää muiden kautta ja vähentää siten tuskaani. Olen ollut myös terapiassa, mutta terapeutti suhtautui hyvin ymmärtävästi tähän miesongelmaani. Meillä on erilliset asunnot, joten muuttamisesta ei ole kyse, vaan tästä viasta minun pääni sisällä. Miksi en voi elää onnellista yksinäisen naisen elämää, vaan minun pitää takertua? Miksi en riitä itselleni? Onko tähän olemassa mitään apua? Olen kiitollinen jokaisesta vastauksesta.

Se, että tunnistaa itsessään olevan muuttamista on jo hyvä alku.

Läheisriippuvaiselle on vaikeaa erottaa se, mikä on normaalia huolehtimista ja mikä on toisen hallintaa.

Läheisriippuvuuteen on olemassa hyvää hoitoa. Esim. Avominne järjestää läheishoitoa, joka alkaa viikon intensiivijaksolla ja jatkuu 4 kuukauden jatkohoidolla. On todella tehokas hoito.

Kirjavinkkinä: “Viimeinen Pisara”, Mika Arramies ja Tuulikki Hakkarainen. Todella hyvin kirjoitettu siitä, mitä päihdeongelma aiheuttaa niin ihmiselle itselleen, kuin läheisille. Suosittelen lämpimästi.

Kiitos vastauksesta. Aion hankkia tuon kirjan ja lukea sen. Olen muutenkin lukenut viimeaikoina paljon tästä aiheesta, mitä olen käteeni saanut. Koen kuitenkin, että en yritä elämänkumppania kauheasti hallita, koska en pysty siihen. Se on vain aiheuttanut ahdistusta ja turvattomuutta paljon, mitä a-ongelma on tuonut mukanaan. Jokainen haluaisi luottaa läheiseen ihmiseen, mutta juuri luottamus kärsii. Itselläni on muutenkin juuuri turvattomuuteen liittyvä mielen ongelma lapsuuteni tähden.

Täällä myös toinen läheisriippuvainen. Tosin nyt olen pystynyt joten kuten hallitsemaan tuota läheisriippuvuuttani, mutta joskus kävin sen kanssa todella syvällä. Varmaan se tärkein on, että muistaa pitää kiinni siitä omasta punaisesta polusta.

Itse aikoinaan kun aloitin ensimmäisen vakavan suhteeni, niin se vei sitten ihan kokonaan mukanaan ja irti oli vaikea päästää. Mulla ja ex miehelläni oli yli kolmen vuoden on/off suhde, ja siinä oli puolet ajasta väkivaltaakin, niin henkistä ja fyysistä. Molemmat oltiin työttömiä ja ei ollut kun toisemme, tai no ex miehellä se tärkein oli huumeet, ja minulla taas tämä ex mieheni. Aina kun seurusteltiin, oli oltava 24/7 toisen kanssa ja itse en kotoa juurikaan liikkunut mihinkään, paitsi kauppaan tai muuhun vastaavaan. Mutta esimerkiksi joku viikon saatika parin päivän reissu vaikkapa mökille, niin ei tullut kuuloonkaan mulle, koska ajattelin heti että jos se siinä ajassa löytää toisen. Ja kova halu oli auttaa ex miestä pääseen eroon kamasta. Käytin aikaa paljon kirjojen lukemiseen, liittyen päihdeongelmiin ja mielenterveysongelmiin. Ja minä olin aina se, joka eron jälkeen pyyteli ja aneli takas ja aina annoin uudestaan anteeksi.

Tällä hetkellä seurustelen itsekin alkoholistiongelmaisen kanssa. Sikäli ollaan miehen kanssa tunnettu niin vähän aikaa (vuosi), etten oikein osaa vielä sanoa, kuinka paha ongelma hänellä alkoholin kanssa on, mutta mitä olen hänen kavereiden kanssa jutellut, niin se alkoholi on ollut aika iso pahe hänelle.

Mutta se miten olen koittanut tässä nykyisessä suhteessa välttää sitä, ettei joutuisi taas syvälle sen läheisriippuvuuden kanssa, niin välillä niin, että vietetään vaan viikonloput yhdessä, että noi arkipäivät menee sitten omien juttujen kanssa. Välillä tosin meillä on mennyt niin, että toinen on saattanut viikonkin olla toisen luona ja olen huomannut, että sillon kun viettää monta päivää toisen kanssa niin on jotenkin vaikea pitää niistä omista jutuista kiinni. Esimerkiksi treenaan kolmesti viikossa, niin se on vaikea lähteä treenaamaan jos on viettänyt toisen kanssa, mutta olen kyllä hyvin aina saanut otettua itseäni niskasta kiinni.

Mulla on myös noita turvattomuuteen liittyviä juttuja lapsuudessa ollut ja alkoholistiperheestä olen lähtöisin, mikä myös varmasti suurentaa sitä riskiä siihen läheisriippuvuteen. Välillä mietinkin, että kuinka pitkälle tässä kestää pitää niistä omista jutuista kiinni, ennen kun tippuu taas sinne syvään läheisriippuvuden kuiluun, mutta päivä kerrallaan.

Voimia sinulle ja toivottavasti pystyt voittamaan läheisriippuvuutesi! Aina kun kyse on jostain riippuvuudesta, niin sitä on vaan niin vaikea päästää irti.

Minulle on tullut niin ylivoimaisen vaikeaa ahdistusta tästä on/off suhteesta, että tilasin ajan mielenterveyspuolelle.Viime yön valvoin siinä ahdistuksessa. On niin hirveän turvaton olo, kun ei tiedä, milloin toinen lähtee juomaan ja jättää yksin. Siinä ahdistuksessa pyydän takaisin, tai hän itse haluaa tulla. On tosi lohduton myös se ajatus, että elää loppuelämän yksin. Mutta en voi näinkään ahdistuneena jatkaa. Hän on hyvin huolehtivainen ja kiltti pitkiäkin aikoja, mutta ne lähtemiset ja agressio siinä yhteydessä vie pohjan ja luottamuksen. Toivon, että saisin apua ja tukea mielenterveyspuolelta, en enää yksin jaksa. Sinne Al-Anoniin haluan myös mennä. En voi nyt muuta kuin yrittää etsiä apua itselleni, voin niin tosi huonosti. Luulen, että ystäväverkotoja pitäisi vahvistaa, olen jäänyt näiden asioiden kanssa kotia painimaan, ja hävettääkin näistä kertoa. Toisaalta sekään ei auta, jos kuuntelija vain toteaa, että eroa. Kun se ongelma on juuri siinä, ettei jaksa ja pysty. Olen lukenut kirjoja, miten lapsuuteni on vaikuttanut tähän, ja pystyn ymmärtämään omia valintojani.Hyvä kirja esim. “Avaa tunnelukkosi”, tekijää en nyt muista.

Hei Suruharso ja tervetuloa kirjoittamaan tunnoistasi ja ajatuksistasi!

Voin vain yksinkertaisesti todeta sinulle että kävin ja käyn lävitse paljon samaa omassa läheisriippuvuudessani mm. alkoholismia “sairastavaa” avovaimoani kohteen mistä itsekin nyt kirjoitat.

Totta, minut avovaimoni jätti useasti yksin suhteemme aikana asuessamme yhdessä. Baariin tai epämääräisiin ryyppyseurueisiin hän aina lähti, eikä ilmaantunut kotiin kuin vasta aamuyöstä paitsi silloin kerran sitten poliisivoimin sisään kannettuna.

Pakko todeta rehellisesti että aina kun avovaimoni teki ja tekee näitä tempauksia, niin pelkään enemmän hänen puolestaan kuin sen takia että minut jätettiin yksin. Toki se hylkääminenkin tuntuu pahalta, mutta vielä pahemmalta minusta tuntui ajatus siitä että avovaimolleni tapahtuu jotakin aivan kamalaa.

Niin kuin kerran tai pari suhteemme aikana tapahtuikin… sekä kertoja ennen meidän yhteistä taivaltamme.

Tiedän itsekin tämän tunteen erittäin hyvin. Vaikka kerroinkin suhteemme ongelmasta eli avovaimoni tuurijuoppoudesta, lääkkeiden väärinkäytöstä ja mielenterveysongelmista sukulaisilleni melkein heti kun näitä merkkejä havaitsin, niin läheisimmät ystävät pidin visusti tietämättöminä siitä mitä meillä kotona tapahtui.

Nyt kun olemme sitten asumuseroa tässä työstämässä, niin yhteisille ystävillemme eli niille muutamalle normaalille ei ole tullut yllätyksenä että ensinnäkin eroamme ja toisekseen siksi että avovaimoni juominen ja ajoittainen sekakäyttö on niin holtitonta.

Muista tosiaan vahvistaa, ylläpitää ja huoltaa ystävyyssuhteita sekä suhteita sukulaisiisi. Heidän avullaan minäkin olen päässyt nyt siihen vaiheeseen läheisriippuvuudessani että olen alkanut irtaantumaan avovaimostani ratkaisevalla asteella, vaikka lopullista eroa tuskin vielä näemme toisistamme.

Minä elin yli kaksi vuotta samassa tilanteessa. Ajattelin etten pysty kuitenkaan erottautumaan avovaimostani hänen täydellisistä sekoiluistaan huolimatta, sillä ajoittaisia onnen kokemuksia oli suhteessamme. Tosiaan epäilin jaksamistani, mutta huomasin nyt yhteisen asumisemme loppua kohden että olin niin lopen uupunut avovaimoni juomisen ja sekoilun katselemiseen, etten enää PYSTYNYT elämään hänen kanssaan enkä JAKSANUT ymmärtää hänen tekosiaan loputtomiin.

Se voi olla todella pitkä prosessi että milloin ihminen alkaa sitten miettimään näitä yhdessä olemisia ja omaa vaikeaa tilannettaan. Uskoisin että kaikille tulee jossain vaiheessa se stoppi vastaan, mutta monet joutuvat kokemaan kaikenlaista henkistä ja usein jopa fyysistäkin väkivaltaa ennen kuin se oma jaksaminen alkaa puskemaan lävitse.

Tämäkin tunne on minulle niin kovin tuttu ja ehkä suurin masennukseni sekä pelkojeni lähde.

Avovaimoni käytti ja käyttää taitavasti hyväkseen sitä että pelkäsin jäädä yksin ja siksi annoin hänen juomisensa kuitenkin jatkua niin vahvasti tässä suhteessa. Edellinen pitkäaikainen suhteeni oli raskas eron vaiheessa, joten siitä minulle sitten kehittyi tällainen hylkäämisen pelko ja sen toisen menettämisen pelko. Toki ne pelot olivat varmaan minussa jo ennen edellistä suhdettani, mutta sen suhteen loppu oli niin rankkaa aikaa minulle että pitkään luulin etten voisi erota avovaimostani vaikka hän tekisi mitä. Olin nimittäin aikoinaan niin onnellinen tavattuani hänet että maa meinasi sulaa alta, mutta sitten sieltä onnen kukkuloilta valitettavasti tultiin alas aika äkkiä kun avovaimoni tunne-elämän probleemat sekä päihteet alkoivat lyödä lävitse.

Noh, tuli kuitenkin se päivä kun sain tarpeekseni. Sen päivän jälkeistä elämää me elämme nyt yhdessä avovaimoni kanssa, eikä hän nyt ole kuitenkaan lähdössä elämästäni vaikka nyt asummekin tulevaisuudessa erillään. Olen alkanut kenties ymmärtämään että avovaimonikin tarvitsee kaltaistani “tasoittavaa” tyyppiä, joka luo hänelle turvallisuuden tunnetta ja vakaata elämää. Tokikaan en aina pysty siihen, mutta hän kyllä huomioi sen edelleen että minussa taitaa olla hänelle jonkinlaista potentiaalia.

Tärkeintä on yrittää muistaa että todennäköisimmin et tule olemaan yksin vaikka eroaisittekin jossain vaiheessa. Suhde läheisriippuvaisena päihdeongelmaiseen voi olla pitkällä tähtäimellä vähintään yhtä rankkaa kuin se yksin oleminenkin, mutta sen hylkäämisen pelon voittaminen on tärkeintä mitä kannattaa tavoitella omassa kehityksessään.

Suruharso,
Olet oikealla tiellä nyt, kun olet päättänyt hakea itsellesi apua.

Sitä voi olla ns läheisriippuvainen silläkin lailla kuin minä eli olen yli 70v yli 30v sitten alkoholistista eronnut äiti, jonka kohta 50v poika on alkoholisti. Hän on viimeisten 4v aikana, jolloin on ollut myös työtön, totaalisesti erakoitunut, pohjattoman yksinäinen, eronnut, pikkukoululaisen (joka asuu äidillään) isä, jolla on parinkymmenen vuoden sairas alkoholinkäyttö takanaan ja siis kaikki siitä johtuvat vaikeudet arkipäivän elämää, kaapannut minun elämäni totaalisesti. Erakoituminen on tuon alkoholismin vaarallisuuden ohella se, mikä on minua pitänyt koukussa häneen ja hänen elämäänsä. Kun hänellä ei ole mitään yhteyttä millään välineellä ainoaankaan ihmiseen, en ole voinut häntä jättää ns “putoamaan sille pohjalle, jolle pystyy” ja siten “ottamaan opikseen” ja nousemaan ja raitistumaan. On vaarallista jättää ihminen, joka juo joka päivä yksin ts ei tee muuta kuin hakee 24tölkin olutpakkinsa ja makaa ja juo. Kukaan ei käy, kenenkään luona ei käy, kehenkään ei pidä yhteyttä, kännykkä ei ole useimmiten edes päällä, koskaan ei vastaa minun emaileihin, kirjoitin mistä asiasta tahansa ts aivan muista kuin hänen ongelmistaan. Ei missään tekemisissä naapurien kans kerrostalossaan. Ei mitään muita ihmiskontakteja kuin sosiaalitoimistossa joskus ja yhä tavallisemmiksi tulleissa käynneissä päihdepoleilla, omin päin tai ambulanssilla, kaksi jonkinasteista itsemurhayritystä lääkkeillä ja viinalla, itsetuhoisia puheita. Olen ollut sairas tämän takia akuutisti viimeiset 4 vuotta. Asun toisella paikkakunnalla. En saa nukutuksi, olen sängyssä yöt kännykkä pään vieressä ja miljoona kertaa päivän mittaan tarkistan, onko tullut viestiä “sairaalassa” tai “otin kaikki lääkkeet mitkä löysin, Meilahdessa nyt” tms. Toimin omassa elämässäni noin 10%:lla kapasiteetistani, koska ajatukset vellovat hänessä ja hänen kunnossaan, mielikuvitus laukkaa, kun häneen ei saa yhteuttä mitenkään, draamoissa, joita hän “järjestää”, etsin ja luen tietoa alkoholismista (kuten tässä), yritän ottaa yhteyttä ihmisiin, jotka voisivat puuttua ja vaikuttaa asioihin, vatvon ja vatvon hänen asioitaan joka päivä ajatuksissa ja emaileissa yhdelle ihmiselle, joka tuntee tilanteen, järjestelen hänelle apua sillä ja tällä ja tuolla lailla. Oma elämä tulee eletyksi minimaalisesti, siinä sivussa, varjoelämää. Poika on niin itseensä käpertynyt, ettei huomaa / halua huomata, miten minun elämä on pielessä tai miten huonosti voin. Yritän välillä etäisyyttä, useimmiten jonkin typerän draaman jälkeen, ts en emailaa, en textaa, mutta sita kestää vain muutaman päivän. Sitten on pakko jollain lailla viestiä jotain. Jos olen yrittänyt pitempään pysyä etäällä, minulla on tunne, että sitä isompi katastrofi on edessä sitten. Lähettelen hänellemm tavallisia tesktiviesteja, jotta hän ei olisi niin yksinäinen, emaileja kaikenlaisista häntä ehkä kiinnostavista asioista, jotta hän tietäisi, että hänellä on ainakin yksi ihminen, joka välittää. En saa tietenkään mitään vastausta eikä poika lähetä minulle koskaan mitään vastaavaa ts tavallista arkipäivän asiaa, puhumattakaan, että kysyisi “äiti, mitä oot puuhannut, mitä kuuluu”. No, ei hänellä olisi mitään muuta kerrottavaakaan kuin juotujen tölkkien määrä, rahan puute, hoitamattomat asiat, miten oli sammunut eteiseen, kompastunut olohuoneessa jne. Hän on yksinäinen, totta kai, olen nähnyt sen ja se on sydäntäsärkevää. Hän puhuu siitä juomisen syynä ja siinä on yksi iso syy, miksi minun on ollut vaikea panna kova kovaa vastaan, mikä minun pitäisi tehdä jo, kaiken kokemani jälkeen. Olen yrittänyt niin paljon, uhrannut niin paljon omia ajatuksiani, sanojani, tekojani, aikaani. Olen erittäin pitkämielinen luonteeltani yleensäkin. Ajattelen, etta jos joku ei kasva ja minä siihen pystyn, minä sitten kasvan ja se on yhteiseksi eduksi. Idealistista? Typerää? Mutta olen myös monta kertaa auttamalla päässyt hänen kanssaan eteenpäin jostakin kriisista kuten esim asunnon menetys, joka minusta on liian iso asia antaa tapahtua “opetuksena”, kun olen voinut olla sitä estämässä. En edes muista, milloin viimeksi odotin saati sain jotain “kiitos” tai tunnustusta tältä ihmiseltä. Hän on muuttunut luonteeltaan vuosien myötä. En pidä hänestä oikein enää. Olin ennen ylpeä hänestä. En viihdy hänen kanssaan. En olisi sillä lailla minua kohtaan käyttäyneen ja käyttäytyvän kanssa missään tekemisissä, ellei hän olisi poikani. Mutta hänellä ei kerta kaikkiaan ole ketään muita. Kaikki kaatuu minulle kuitenkin, vaikka onnistuisin jonkinlaiseen etäisyyteen hänestä konkreettisissa asioissa, mutta etenkin emotionaalisesti. Näin ajattelen ja siksi yritän tavallaan estää vuoren rinnettä alas vyoryvää järkälettä murskaamasta minua, silloin kuin se järkäle ei vielä ole ylivoimainen meille kummallekin selvitä.

Tuntuu kyllä tosiaan surulliselle tuo teidän tarinanne. Olemme molemmat jo iäkkäitä, ja meidän molempien elämää hallitsee läheisen alkoholiongelma. Onhan poikasi varmasti hyvin masentunutkin, alkoholi muutta aivokemiaa niin paljon.Ja muuttaa luonnetta. Onkohan siinä syy, miksei hän jaksa lähteä kodistaan juuri minnekään. Mutta miten kantaa vettä tyhjään kaivoon? Se ei pysy siellä. Voi, jos saisit jostain enemmän tukea omaan elämääsi. Jostain liveryhmästä, seurakunnasta, mistä hyvänsä. Olen itse edelleenkin samoissa vaikeuksissa, mutta en ehkä enää niin heikoilla. Aikaisemmin tuntui, että henki lähtee. Olen enemmän avautunut tästä ongelmasta, ja yrittänyt käydä jossakin, missä ajatukseni siirtyvät muualle. Tosin tällä hetkellä on vaikeaa, mitä olen kirjoittanut toisessa ketjussa, luopuminen.
Voimahalaus sinulle täältä samojen ongelmien keskeltä. Muistetaan iloita keväästä, linnunlaulusta, kukista.

Jos mitenkään mahdollista hakeudu Al-Anon -ryhmään tai hanki Al-Anon -kirjallisuutta. Sinä ansaitset lohtua, niinkuin meistä kaikki. Jos hyvin käy, saat sitä ja elämäsi tarkentuu takaisin omaasi <3

Omassa vertaisryhmässäni olen tehnyt itsetutkiskelua ja monien muiden luonteenheikkouksieni lisäksi tunnustan olevani läheisriippuvainen -lähäri. Myönsin sen itselleni vasta vähän aikaa sitten ja sitä kautta alan ymmärtää omaa tyhmää käytöstäni antaessani alkoholistimieheni jatkuvasti alittaa rimaa. Pelkään tulla hylätyksi, kuitenkin samalla tiedostaen, että elämäni saattaisi olla parempaa, jos tuo retkuilija ei olisi sitä pilaamassa. Aina, kun haluan ajatella asioita järjen avulla, muistan hyvät hetket ja unohdan kaiken sen paskan, mitä olen juovan miehen vierellä saanut kokea.
Yritän saada käsiini kirjan “Viimeinen pisara” -josko siitä saisin jotain järjestystä päähäni. Kiitos hyvästä ketjusta!
-Millam-

MInä myös ilmottaudun etsimään kirjaa nimeltä “Viimeinen pisara”. Ollaan neljä vuotta aloitettu ja lopetettu kiihtyvällä tahdilla. Hän juo, minä huolehdin, ymmärrän, hoivaan eli mahdollistan sitä touhua koko ajan. Nyt on taas kerran! haettu tavarat pois ja ero yrityksessä. Tajuan että tarvitsen itsekkin paljon tukea ja apua. Hoidetaans ensin itsemme kuntoon…Tosiaan kaikki hyvät sanat ja ajat tulv ivat mieleeni, murskaten alleen ne juopot päivät, krapulapäivät ja menetykset. Että pitää ihmisen olla kovapäistä sorttia, mutta tulin tänne lueskelemaan ja muistelemaan oikein kunnolla. Ihana olla omassa kodissa jossa kukaan ei ryyppää. Tästä se alkaa.

Löysin kirjastosta sen “Viimeinen pisara” -kirjan, ja olen vähän sitä jo lukenutkin. Aivan mahtava, selkokielinen, mielenkiintoinen kirja! Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille lähäreille! Parin viikon päästä pääsen taas keskustelemaan oman mt-hoitajani kanssa, ja voipi olla, että alan saamaan tähän läheisriippuvuuteeni oikeanlaista terapiaa. Välillä tuntuu, että henki salpautuu, kun ahdistaa niin paljon. Kaikki tuntuu toivottomalta, jälleen kerran. Matto on vetäisty alta. Pari viikkoa meni hyvin, kun mies oli selvänä. Nyt vetää taas kolmatta päivää ja olen aivan rikki ja loppu. Samat syytöksen ja haukut on satanut niskaani, kuten aina ennenkin. Sen ekan ryypyn jälkeen mies muuttuu toiseksi persoonaksi. Enkä haluaisi olla sen tyypin kanssa tekemisissä. Mutta kuitenkin olen. Sitä tää on -läheisriippuvuus. Ei uskalla/osaa päästää irti, vaikka voi tosi pahoin.