Läheisriippuvuus??

Ei ole mun mielestä pimeetä! Vaan normaalia äidin huolta! Ei äidin huoli lopu silloin, kun lapsi tulee täysi-ikäiseksi. Vielä 80-vuotiaskin äiti voi olla huolissaan lapsestaan, joka on kuuskymppinen. Jos on syytä olla. Ja sulla on.

Mä oon ruvennu pohtimaan tuota läheisriippuvuus-käsitettä nyt enemmän, kun oon lukenu näitä puolisoiden tarinoita Vilpolasta. Mä en ole psykologi enkä ole lukenut hellstenejä tai muita virtahepoja, mutta musta tuntuu, että mä en ole läheisriippuvainen. Googlasin vähän tuota läheisriippuvuutta:

Huh mitä tekstiä! Minusta tuo voi sopia sellaiseen ihmiseen, joka on parisuhteessa päihdeongelmaisen kanssa, mutta ei äiti - lapsi -suhteeseen. Ainakaan minuun tuo ei päde. En pelkää yksin olemista. En halua sitoa lastani itseeni, päinvastoin, olisin tosi onnellinen, jos tämä addiktipoikani pystyisi huolehtimaan itsestään ja selviytyisi elämässään. Hän voisi asua vaikka toisella puolella maapalloa, jos asiat olisivat kunnossa. Ikävä voisi välillä olla, mutta olisin aivan tyytyväinen. En kaipaisi häntä välttämättä lähelleni, tai ainakin kestäisin hyvin etäisyyden. Ja vielä: toisen lapseni elämänhallinta on kunnossa. Minun ei tarvitse olla hänestä huolissani, enkä olekaan. En mieti jatkuvasti, missä hän on ja mitä hän tekee. Miksi en ole sitten häneen läheisriippuvainen?

Ja vielä Tommy Hellsten:

Mun tietääkseni psykologiassa ei edes ole mitään läheisriippuvuus -käsitettä, kukahan senkin sanan on keksinyt? Monilla ihmisillä on vastoinkäymisiä ja surua elämässään ja sitten toki erilaisia toimintatapoja, joilla yritetään selviytyä niistä. Nuo Päihdelinkin ja Hellstenin jutut varmaan pitävät paikkansa siinä mielessä, että lapsuus varmastikin vaikuttaa jonkin verran siihen, millaisia meistä tulee aikuisena. Mutta olen kyllä sitä mieltä, että ei me kaikki huumeiden käyttäjien vanhemmat olla automaattisesti “läheisriippuvaisia”, ainakaan sanan tuossa merkityksessä, mitä edellä oli. Meillä on varmasti hyvinkin erilaisia taustoja ja lapsuudenkokemuksia. Ei voi olla niin, että “kiltin syndroomasta” seuraa se, että omasta lapsesta tulee huumeidenkäyttäjä! Me ollaan oikeesti ja aiheesta huolissamme lapsistamme.

Se on sitten toinen juttu, miten me voidaan auttaa itseämme tai lapsiamme. Ja miten kannattaa tai ei kannata toimia. Siihen saa täällä Vilpolassakin ihan hyviä ohjeita, kiitos niistä! Samoin vertaistuki on tärkeää ja helpottaa omaa ahdistusta. Mutta ei puhuta läheisriippuvuudesta, kun kyse on lapsen huumeriippuvuudesta!

Itselleni Hellsten on punainen vaate ja minua joskus ärsyttää, kun jotkut lukevat hänen kirjojaan kuin raamattua. Toisaalta kyse on ehkä myös tyylilajista, Hellstenin tyyli ja argumentit tuntuvat minusta vierailta. (Älkää siis Hellsten fanit pillastuko, sallin ihan mielelläni sen, että hänen kirjoistaan on jollekin apua. :slight_smile: )

Olen ihan samaa mieltä siinä, että koen, että pystyisin helpostikin päästämään lapsestani irti, jos hän olisi jollakin tasolla pärjäävä. “Läheisriippuvaiset” ihmiset ovat helposti niitä kaikissa parisuhteissa. Kuitenkin pystyin kevyehköllä tuskalla potkaisemaan aikoinaan “elämäni” rakkauden pihalle, kun tajusin, että hän ei pysty huumeidenkäyttöään enää millään tavalla kontrolloimaan. Olin itsekin yllättynyt siitä, miten realistisesti ja tunnekylmästi pystyin eron tekemään, vaikka hän oli ollut minulle se tärkein ihminen.

Kyllä vanhempi-lapsi kuvio on paljon mutkikkaampi, se liittyy varmaan syvemmin ihan biologisiin perusteisiin. Nisäkkäillä on kaikilla vahva suojeluvietti poikasiaan kohtaan, ihmislapsen hitaan kehityksen takia se lienee vielä vahvempi. Toisaalta meitä on moneksi, kaikkihan me tunnetaan niitä vanhempia, jotka ovat “hylänneet” ihan kylmästi poikasensa ja muuttaneet jonkun kolmen kuukauden nettituttavuuden takia Lappiin.

Minä pidin kovasti kirjasta: “Äiti ei jätä”. Siinä pohditaan niin monen äidin sanoin juuri tätä ongelmaa. Kun lapsi käyttää huumeita, ei koskaan aikuistu, vaan jää tunnetasolla sinne murrosikäänsä jumittamaan. Siitä kirjasta on rajattu pois somaattisesti sairaat ja vammaiset ja keskitytään lapsen päihteidenkäyttöön ja mielenterveysongelmiin. Monet kirjassa puhuvista äideistä ovat “edellä” minua tässä pohdiskelussa ja siitäkin on apua. Kun tunteet sitten omalla kohdalla menevät samoin, muistaa, että näin se meni silläkin. Suosittelen kirjaa lämpimästi, sen saa netistä eikä se ole edes kallis…

Kirjan tiedot löytyvät esim:
suhdesoppa.fi/parisuhdekirja … i-ei-jata/

Kurkatkaas!

Läheisriippuvuustermi taitaa olla juuri Hellstenin tuoma Suomeen ulkomaan opiskelujensa jälkeen. Minä en myöskään ole koskaan oikein tajunnut, että minunkin pitäisi olla läheisriippuvainen tuon opin mukaan. Minulla on tuttavia, joiden hoitosessiot aikuisten terveiden lastensa ja lastenlastensa suhteen ovat ihan yhtä massiiviset, kuin minullakin on aikoinaan pakosta ollut, ja eipä heille tarjota läheisriippuvuustermiä, vaan he ovat “hyviä” vanhempia ja mummoja ja vaareja.
Varmaan se poikasista huolehtiminen on naaraan selkäytimessä aivan loppuun saakka, niin monet ovat kertoneet, että dementoitunut äiti herää “lapsen” lähelle tultua syöttämään tätä, vaikka muuten eivät reagoikaan mitenkään. Miten onnellinen olisinkaan, jos tuo “lapsi” omillaan pärjäisi. En surisi yhtään, vaikka saisin vain joulukortin kerran vuodessa, jos tietäisin, että kaikki on hyvin. Jossain muussa sairaudessa taas omainen saa arvostelua niskaansa,jos ei olekaan valmis hoitamaan sairasta. He taas “hylkäävät” sairaansa, minun kohdallani se siis tavallaan on oikea versio, etten vaan sairastuisi kamalaan “läheisriippuvuuteen”.

Itse taas kun luin nuo määritelmät ni oon pitkän aikaa tietänytkin et oon elänyt “muiden unelmia”. Ollu aina se konfliktien purkaja ja yrittäny olla mahdollisimman kiltti ettei tulis lisää ongelmia. Oli pakko mennä kouluun vaik mikää ei kiinnostan (paitsi kuolema ja päihteet) vielä y-asteen jälkeen ku ois lentän muuten kämpäst ulos… Oon myöhemmin ihmetelly et miks olin niin hukassa vielä lukion jälkeenkin, mut ainahan mä oon tehny kuten muut on olettan (=porukat lähinnä). Aina verrannu itteäni muihin ja ikinä en muista et olis sanottu ala-ikäisenä mitään mukavaa (tai oon ohittanu ne sit vitsinä) musta vaan kaikki asiat on sanottu siitä mitä teen tai oon tekemättä!

Ja taas avokki kattoo telkkaria ja mä teen läksyjä ja sen jälkee siivoan koko kämpän! Nyt oon alkan kyseenalaistaa asian (tuonkin), siivois osansa ja tekis sit mitä tahtoo ku ei sil parempaa elämääkää näytä olevan… Itellää ois kuitenkin vaik mitä kiinnostuksen kohteit jos vain aika riittäis… Täs kohtaa tulee useesti mielee et piristä ois apua, joka tapauksessa nukun joko ke tai torstain täysin ku nukun niin vähän alkuviikost. Lisä-aikaa tarvis silti, etenkii ku noita järkyttäviä bussi-matkoja ei voi kuluttaa mitenkään ku kielletty niskojen takia… Joo, taas vituttaa itteää mut mikää ihme ku pitää viettää pe-la-su tehden läksyjä ku opettaja päättää taas edistää päiviä… :unamused: Mä vetoan kohta ADHD:seen et tarvin selkeät päivämäärät… Joo meni offiks, sori… :frowning:

Mäkin pystyin A:n äiti ennen kyl lopettamaan suhteet tosi helpost ja vielä unohtamaan koko tyypin alle 2vkossa. Tosin eipä tainnu kovin terve tapa olla ku mietin vain kuinka kusipää se ihminen oli ollut (eikä siihen auttanut mikään hakkaaminen vaan molempiin pitkiin suhteisiin liittyi huumeet joko käyttämisenä tai käytön kieltämisenä). Tälle nykyiselle oon jo kauan sanonu et jonain kauniina päivänä vuokra-soppari on vain sanottu irti… Mä en täs kämpäs tahdo asua, en oo tahton vuosiin ja en olis itse täs kämpäs näin kauaa asunutkaan; aina kandee vaihtaa parempaan etenkin ku parempia saa halvemmalla! Nyt on alettu sit puhuu yksiöstä mulle opiskelu-paikkakunnalla; en vaa kyl tänne takasin sit tule koska silloin tää kämppä on liian paskanen mun makuun! Jos kerta imurointi 1krt/vko riittää kämpän siisteyden ylläpitämiseen :smiling_imp: … Ehkä mä oikeasti lähen etsimään jonkun kelle kelpaan ilman töitä ja joka tahtois mut vaik mulla ei massia olisikaan… :unamused:

Hyvältä kuulostaa, Malibu. :smiley:
Noin se todellinen paraneminen mullakin alkoi, rupesin näkemään itseni niin arvokkaana, ettei mikä vaan järjestely enää parisuhteissakaan kelvannut. Mihinhän liittyi tuo “vaikka ei olisi massia” heittosi? Pitäiskö sun kaiken lisäksi nyt tuoda kaikki raha taloon? Mietippä mikä taivaanlahja olisit jollekin miehelle; siivoat kodin, laitat ruokaa etc…Moni mies olisi ihan onnesta soikeana, kun saisi noin huolehtivan naisen, vaikka se opiskelisikin ja olisi vähemmissä varoissa. Yleensähän se menee ainakin niin, että varsinkin kun lapset on pieniä, niin mies tuo “massit” ja nainen hoitaa tuon taloudenhoitopuolen. Joskus sitä kaipaa 50-luvulle, jolloin roolit olivat selviä. Nykyään moni nainen hoitaa “massit” ja kodin :imp:

Minulla kesti todella pitkään oppia rehellisyys ja suoruus ihmissuhteissa eli se, ettei pelata mitään pelejä. Myös EI sanan oppiminen kesti kauan. Aiemmin, kun aloin olla “hyvä ihminen” lankesin suoraan siihen ansaan, että mitä vaan paskaa on siedettävä muilta ja ymmärrettävä. Nyt osaan suoraan sanoa, että “nyt puhut ihan paskaa enkä viitsi kuunnella”. Tämän opin kautta olen itseasiassa saanut parempia ja terveempiä ihmissuhteita. Ystäväni kestävät sen, että sanon suoraan, jos heiltä on mopo vähän karannut käsistä. Tietävät sen, että en pahalla sano. Olen ollut vuosia matkalla totaaliseen rehellisyyteen, uskon, että kaikki, mitä sanoo selän takana on pystyttävä tarvittaessa sanomaan myös naaman edessä. Olen löytämässä todellisen minäni vasta nyt keski-ikäisenä. Summa määrin ystäviä ja vaikutusvaltaahan tällä keinolla ei saa, mutta sisäisen rauhan.

Samasta asiasta on kyse siinä, että lähipiirille kerron perheen ongelmista niin avoimesti. Ne ymmärtävät joilla on siihen rahkeita ja muut olkoon sitä mieltä, mitä haluavat. Kuvia en kumarra enää, enkä itseäni parempaa ihmistä esitä kenellekkään.

Töissä minua ehkä käytetään siksi viestinviejänä. Vaikkapa jos omainen puhuu “paskaa” lapsen ongelmien alkuperästä, sanon suoraan, että olen puhunut asian lapsesi kanssa ja hän on sitä mieltä, että sinun (vaikkapa äidin) dokaamisesi on perheenne ongelma. Ensinhän kaikki aina suuttuvat, mutta sitten päästään todelliseen dialogiin ja perhettä eheyttämään, jos päästään. Lopuksi kaikkien etu on se, että tabuista luovutaan.Tämä on lähes ainoa asia, josta Hellstenin kanssa olen samaa mieltä, jos olohuoneessa on virtahepo, kyllä sen kokoa ja ulkonäköä saa kommentoida ja pitääkin… :laughing:

Ja vielä, Malibu,
Kun taustaasi lukee, niin se oli minusta ihan sattumaa, että sinusta tuli päihteidenkäyttäjä eikä anorektikko. Molemmat tiet olisivat olleet ihan mahdollisia. Itse valitsisin näistä kahdesta päihderiippuvuuden, koska siitä on mielestäni helpompi kuitenkin yleensä persoonatasolla parantua.
Tuo muiden haaveiden toteuttaminen ja koettaminen yltää jonkun toisen ihanteisiin on ihan peruskauraa myös anoreksiassa.

Tuntuu vähän siltä, että on hieno asia myöntää olevansa läheisriippuvainen, jos on puoliso, mutta ei jos on vanhempi. Tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä onhan vanhemman ja lapsen välinen riippuvuus suhde normaalia. Siis siihen asti kun lapsi on lapsi, eikä aikuinen. Monesti kuulee, että vielä 80-vuotias äiti jaksaa muistuttaa 60-vuotiasta lastaan laittamaan pipon päähän ym. Tälläinen huolehtiminen on tietysti naurettavaa, mutta ei siitä ole haittaa, mikäli se ei ahdista kumpaakaan osapuolta.

Minun äitini on läheisriippuvainen. Se ilmenee hänellä tarpeena kontrolloida ja pyytää jatkuvasti neuvoja, sekä tietysti myös jakaa niitä. Kun muutin pois kotoa, soitti hän vähintään kerran päivässä tai laittoi useita tekstiviestejä. Hän tuli myös oveni taakse, mikäli en vastannut. Tuolloin oli tietysti myös syytä olla huolissaa. Kuitenkaan hänen käytöksensa ei ollut mitenkään avuksi. Päin vastoin. Nykyään hänen läheisriippuvuutensa on lieventynyt. Tämä johtuu pitkälti siitä, että olen asettanut selkeät rajat. Kontrolloiva hän pyrkii olemaan edelleen. Olen kuitenkin oppinut suhtautumaan siihen, ja pyrinkin puhumaan hänelle “aikuisen äänellä”. Tällä tarkoitan sitä, että helposti otan itse lapsen kiukuttelevan asenteen hermostuessani kontrolloinnista. Tämä taas pahoittaa molempien mielen.

Nämä oireet sopivat minun äitiini. Olen muokannut tekstistä pois sopimattomat:

Läheisriippuvuuden oireet ovat samanlaisia kuin muissakin addiktioissa - riippuvuuksissa. Ainoa ero on siinä, että kun muut addiktit keskittyvät alkoholiin, huumeisiin, työhön, pelaamiseen, seksiin, ja niin edelleen, läheisriippuvat keskittyvät muihin ihmisiin - usein erityisesti yhteen ihmiseen. Läheisriippuvuuden kroonisen vaiheen piirteet ovat seuraavia:

1.Keskittyminen itsensä ulkopuolelle. Läheisriippuvat keskittyvät toisiin ihmisiin, jotka ovat heidän onnellisuutensa ja tuskansa lähteitä.

  1. Kontrolloiva käyttäytyminen. Koska muut ihmiset ovat vastuussa läheisriippuvan onnellisuudesta, läheisriippuvat yrittävät vaikuttaa heihin siten, että he käyttäytyisivät hyväksyvästi läheisriippuvaa kohtaan. Monenlaisia strategioita voi olla käytössä:

3.Miellyttäminen. Sen tekeminen mistä toinen pitää tai mitä hän haluaa, silloinkin kun se ei tunnut läheisriippuvasta mukavalta.

4.Huolehtiminen ja mahdollistaminen. Sen tekeminen toisten puolesta, mikä heidän tulisi tehdä itse ja minkä he voivat tehdä itse. Sellaisten vastuiden ottaminen jotka kuuluisivat muille.

5.Hyväksynnän etsiminen. Sellaisten asioiden tekeminen tai sanominen joilla voi tehdä vaikutuksen muihin ja saada heidän hyväksyntänsä - vaikka se tarkoittaisi liioittelua ja epärehellisyyttä.

6.Jäykät puolustusmekanismit. Sen sijaan että he avoimesti ilmaisivat sisäisen tuskansa, läheisriippuvat vääristävät tämän tuskan puolustusmekanismeilla jotka minimoivat heidän ahdinkonsa syvyyttä. He kieltävät ongelmansa ja vähättelevät niitä, pelkästään ovat hiljaa siitä mitä heidän sisällään tapahtuu. Näiden puolustusmekanismien seurauksena läheisriippuvat eivät pääse vapaaksi emotionaalisesta tuskastaan ja keräävät lisää pelkoa, syyllisyyttä, häpeää ja katkeruutta. Heidän sisäinen maailmansa on hyvin kurja, ja usein he pakenevat addiktioihin (ruoka, alkoholi, ostaminen, ja niin edelleen) vaientaakseen tämän tuskan.

  1. Harhakuvitelmat. Läheisriippuvat kuvittelevat että suhde ei ole “ollenkaan niin paha” ja “paranee ajan oloon.” Silloinkin kun joku on kohdellut heitä jatkuvasti väärin, he ajattelevat, “Tällä kertaa hän todella tarkoittaa sitä!” He uskovat myös, että lopulta he onnistuvat kontrolloimaan muita jos he löytävät oikean yhdistelmän auttamista, miellyttämistä ja huomion etsimistä.

  2. Itsen katoaminen. Muihin keskittymisen, itsensä kieltämisen, arvojensa uhraamisen, ja tuskansa sisällä pitämisen kautta läheisriippuvat lopulta kadottavat kosketuksensa siihen mitä heidän sisällään tapahtuu. Tämä itsen katoaminen vuorostaan saa heidät keskittymään muihin entistä enemmän jotta he saisivat sen mitä heidän sisältään puuttuu, ennen kaikkea omanarvontunteensa ja itsensä rakastamisen. Koska toinen ihminen ei voi antaa toiselle omanarvontunnetta eikä itsensä rakastamista, läheisriippuvan itsen katoaminen vain vahvistuu.

  3. Marttyyrikompleksi. Yrittäessään pelastaa omanarvontunteensa, läheisriippuvat näkevät itsensä joskus uhreina ja marttyyreina. Koska he eivät osaa rakastaa itseään, he käyttävät usein itsesääliä lievittääkseen tuskaansa. Kun muut sanovat, “Miten ihmeessä sinä jaksat elää hänen kanssaan; sinun täytyy olla pyhimys,” läheisriippuvat saavat suuren arvostuksen marttyyriudestaan.
    healingeagle.net/Fin/Quotes/FreeCodep.html

Äidin sairastuminen tähän riippuvuuteen on johtunut hänen lapsuudestaan, sekä isästäni. Isäni on mielenterveyspotilas ja laitettu lapsen asemaan. Teillä ei mielestäni kenelläkään ole näin massiivisia läheisriippuvuuden oireita vaan olette huolehtivia vanhempia. Kuitenkin on hyvä muistaa, että jos lapsi on aikuinen, tulee häntä myös kohdella sellaisena. Vaikka hänen päätöksensä tuntuisivatkin vääriltä. Näin tukee henkistä kehitystä. Ei siellä huumepiireissä opi aikuistumaan.

Tämä kohta edellisen viestin linkissä kieltämättä osui ja upposi:

Kun huolehdin, otan vastuun muiden ihmisten tarpeiden täyttämisestä - myös sellaisten tarpeiden, jotka heidän tulisi täyttää ilman minua.
Kun välitän, en tee sitä mitä muut ihmiset voivat tehdä ja mitä heidän tulisi itse tehdä. Teen muiden puolesta sen, minkä tekemistä he todella tarvitsevat.

Kun huolehdin, tunnen olevani vastuussa muiden tunteista. Jos he ovat onnellisia, se on minun ansiotani; jos he ovat surullisia, se on minun vikani.
Kun välitän, myönnän että käyttäytymiseni vaikuttaa muihin. Kuitenkin tiedän, että heidän reaktionsa minun käyttäytymiseeni saavat aikaan heidän tunteensa. Siksi en ota vastuuta muiden emotionaalisesta tilasta.

Kun huolehdin, odotan muiden elävän minun odotusteni mukaan “heidän omaksi parhaakseen.” Jos he eivät toimi tavallani, järkytyn.
Kun välitän, en vaadi muilta. Jos he käyttäytyvät toisin kuin neuvoin, en järkyty.

Kun huolehdin, yritän usein kontrolloida ja manipuloida muita toimimaan “minun tavallani.” Jos se osoittautuu oikeaksi, voin ottaa siitä kunnian; mutta jos se osoittautuu vääräksi, tunnen syyllisyyttä tai syytän muita.
Kun välitän, en kontrolloi. Annan muille vapauden tehdä omia virheitä enkä koe syyllisyyttä enkä syytä heitä niistä.

Kun huolehdin, keskityn niin paljon toisten tarpeisiin että laiminlyön omiani - saatan jopa kadottaa ymmärrykseni siitä mitä tarpeeni ovat.
Kun välitän, olen herkkä omille tarpeilleni ja pidän niiden täyttämistä yhtä tärkeänä kuin muiden tarpeiden täyttymistä.

Kun huolehdin, näen muut oman itseni laajentumina. Siksi en osaa kohdella heitä heidän itsensä tähden; kohtelen heitä itseni tähden. Olen kadottanut itseni ja heidän väliset rajat.
Kun välitän, olen tietoinen omista rajoistani. Kykenen näkemään muut ihmiset niinä joita he ovat.

Kun huolehdin, koen usein olevani väsynyt, taakoitettu ja katkera, koska niin suuri osa energiaani on sidottu toisten hyvinvointiin.
Kun välitän, koen olevani rentoutunut, vapaa ja rauhallinen koska oma energiani pysyy kanssani.

Kun huolehdin, en rakasta muita.
Kun välitän, rakastan muita.

Itselläni läheisriippuvuus esiintyi näin:

-Tarrauduin jokaiseen minusta kiinnostuneeseen mieheen. Suhteet eivät koskaan kestäneet kauaa. Vasta kun löysin “onnen lähteeni”, eli miehen, joka oli yhtä sairas kuin minä, en tullut hylätyksi.

-Halu kontrolloida. Minun piti saada päättää kaikesta, koska minä tiesin parhaiten, mikä oli parasta. Käytin usein puolustuksena sitä, että mies ei päihderiippuvaisena ollu kyllin pätevä tekemään päätöksiä. Olinkin sitä mieltä, että jos hän vain tekisi, niin kuin haluan, paranisi hän riippuvuudestaan. Tässä menin niin pitkälle, että halusin tietää aina tarkalleen missä hän oli ja mitä teki ja kenen kanssa. Ihan kuin sen tietämällä olisin voinut vaikuttaa hänen tekemisiinsä. Yksi suurin vallan käytön väline minulle oli raha. Rahat olivat minun takanani ja minä päätin mihin ne käytetään. (Tai niin ainakin halusin ajatella).

-En pystynyt tai minun oli hyvin vaikea kieltäytyä tekemästä asioita, joita en oikeasti halunnut. Pelkäsin tuottavani pettymyksen tai pahaa mieltä. Toimin toisinaan myös vastoin omaa moraalista käsitystäni.

-Koin, että olisin onnellinen vasta sitten kun mieheni paranisi. Hänen piti tehdä minut onnelliseksi, koska en siihen itse pystynyt.

Nykyään olen toipunut monesta edellä kirjoittamastani vaivasta. Kontrollointi nostaa kuitenkin helposti päätään minussa. Sen kanssa saa olla varuillaan. En halua olla se, joka aina “tietää”, mikä on parasta. Jotta joskus tulevaisuudessa voisin olla tasapainoisessa suhteessa, on tehtävä vielä paljon töitä.

Tämä on vaikea ja tärkeä aihe. Kiitos NM ketjun aloittamisesta, vaikka veitkin yöuneni. :slight_smile:

Tosi lyhkäsesti pakko laittaa… Mulla meni asiat niin et

  • tahdoin olla kiltti mut aiheutin tahtomattani välillä ongelmia muille
  • koulusta vanhemmat sai negatiivista palautetta jota en itse ymmärtänyt (syytä siis), vanhemmat alko ahdistua asiasta
  • en enää kertonut koulun ongelmista vanhemmilleni koska koin et musta on liikaa haittaa->ratkoin muiden ongelmia jo lapsena ja esitin iloista enkä kertonu todellisia ongelmia, koska häpesin itseäni.
  • yritin saada hyviä numeroita ja olla suht kiltisti koska oli myös sisaret jotka aiheutti muutenkin epävakaalle iskälle stressiä jolloin saatto tulla karsea tappelu ja en näyttäny mitään tunteita mitkä ois voinu aiheuttaa negatiivisia asioita
  • mikäli aiheutin ongelmia ni mietin ettei mua kaivata ku musta on haittaa
  • en sietäny luonnettani ja tahdoin olla vain joku muu joten tahoin pään sekasin niin usein ku mahollista
  • pahaa oloa purin viiltelemällä ennemmin kuin kertomalla asiasta kenellekään
  • lopulta en jaksanu enää ajatella muita ku koin että en kestä ite elää muiden takia ku ei ollu hajuakaan kuka ees olen
  • yritin kontrolloida kaikkea aina onnistumatta, yritin auttaa muita vaikka en ite osannu elää omien oppieni mukaan
  • nykyään yritän pysyä jotenkin balanssissa mut valitettavan usein oon vieläkin stressi-erkki eikä oo mitää tietoa omasta jaksamisesta. Vieläkin pelkää et ei vaa pysty kaikkeen mitä tahtoo…

Huvittavinta oli oikeasti tää “Hän huolehtii ja auttaa pakonomaisesti, kantaa vastuuta toisista ihmisistä, mutta ei omasta hyvinvoinnistaan. Hän uhraa elämänsä toisille.” . Vaikka olin itekin narkomaani ni aina yritin auttaa vain muita, en ees tahton ajatella et mul ois mitää toivoa pelastua; osin siks et “tiesin” et mä en voi olla onnellinen koska oon sitä kokeillu nuorena. Oon kyl iloinen et oon kasvanu koska muistan vielä alle 5v sit ku jouduin olee päivät yksin kotona, kuinka en vaa kestäny olla itsekseni; mitää en osan tehdä enkä tietän mitä edes elämältä tahdon… Olin vielä klinikankin mukaan tosi selvänä tuolloin, lähinnä ganjaa ja alkoa + lääkkeitä. Nyt tiedän sit et johtui siitä etten koskaa ollut ees oppinu kuuntelemaan mitä MÄ tahdon huolimatta siitä mitä muut musta tahtoo…

Mut pakko mennä nukkumaan, tää on tosiaa hyvä topicci ja pärjäilkää kaikki! :slight_smile:

Jep, hyvä topoc :slight_smile:
Tajusin juuri :bulb: , että äitini on läheisriippuvainen. Hänellä oli nuorena tuo kiltin tytön syndroma. En ole koskaan pohtinut aikaisemmin termiä läheisriippuvuus vaan ajattelin vain, että äitini elää minun kauttani. Kun en suostunut elämään hänen ehdoillaan, niin marttyyrin ilme on nykyään vakiona. Yritti aina miellyttää muita, eikä oikeasti elänyt niin kuin itse olisi halunnut. Nyt syyllistää minua, kun otan etäisyyttä poikaani, enkä “välitä” tarpeeksi ja hänen tarvii huolehtia… :unamused: minun lapsistani, molemmat yli 20v…Huomaan aina joskus itssesäni äitini piirteitä ja yritän järkeillä niistä eroon.
Tämä topic auttaa taas siihen.

Kiitos MN, Dahlia ja Soilisko hyvistä tietoiskuista :slight_smile:

Minun äitini on myös äärimmäisen kiltti ihminen. Hän ei koskaan raivostu tai huuda. Ei näytä tunteitaan, muita kuin surua tai iloa. Hän huolehtii mielellään muista, mutta ei ota muiden huolehtimista vastaan. Hän haluaa päättää kaikista isän asioista ihan pukeutumiseen ja syömiseen asti. Tämän kaiken hän tekee vahvalla tyyneydellä. Häntä on vaikea vastustaa, vaikka hän onkin hiljainen ja epävarma itsestään.

Minua on aina eniten häirinnyt tuo syömiseen puuttuminen. Kun asuin vielä kotona hän pakotti minut syömään tekemiään välipaloja, ilman että sain itse asiaan vaikuttaa. Tuntuu nyt ehkä jopa hieman huvittavalta, että valmiit voileivät ahdistavat, mutta ei kyllä silloin paljon naurattanut. Kyllä ihmisellä pitää olla oikeus tehdä edes jotain omia valintoja. Jos ei nälätä, niin ei ole pakko syödä. Nykyään hän pyrkii kontrolloimaan isäni syömistä tai oikeastaan estämään sen sillä seurauksella, että isäni on alkanut ahmimaan ruokaa ja lihoo kauheasti.

No tästä kaikesta voisi saada aika kummallisen kuvan äidistäni. Hän on kuitenkin todella iloinen ja mukava kiltti ihminen, joka tarkoittaa vain hyvää. Kun olin lapsi ei meidän välimme olleet kummoiset. Nyt aikuisena ymmärrän häntä ja hänen sairauttaan paremmin. Osaan nyt suhtautua häneen oikein ja pyrin käyttäytymään niin, että en tukisi hänen vääriä toimintamallejaan. Yhdessä vaiheessa ujutin hänelle noita Helsteenin kirjoja. Hän piti niistä kovasti, mutta valitettavasti sen takia, että yritti niide avulla muuttaa isääni. :unamused:

Itse olen myös koko pienen elämäni yrittänyt muuttaa isää tai oikeastaan piristää hänen mieltään. Isä on taiteillija ja mielisairas sellainen. Hänen mielialansa on aina vaihdellut masennuksesta maaniseen. Maanisena ollessan hän kirjoitti, maalasi, soitti, ulkoili, osti uutta tekniikkaa. Masentuneena kulki huoneesta toiseen valittaen elämän kurjuutta ja ahdistustaan. Isän kanssa minulla on aina ollut läheiset välit. Pelattiin shakkia ja juteltiin elämästä. Äiti ei kuulunut siihen porukkaan, vaan hänet jätettiin ulkopuolelle.

No ei tälläisissä olosuhteissa ollut mahdollista kasvaa ja kehittyä tasapainoiseksi, joten masennuin lopulta myös itse. En halunnut kuitenkaan myöntää asiaa. Lopulta oli pakko tehdä niin, että katkaisin välit molempiin vanhempiin. Isä alkoi syömään tämän jälkeen niin paljon lääkkeiä, että on enää tuolissa nukkuva elävä kuollut. Välimme eivät ole palautuneet, eivätkä palaa. Äidin kanssa taas olen löytänyt yhteyden uudestaan.

Itse en halua jäädä siihen kuoppaan, jossa ei tunnista omia vikojaan. Jos ei pysty niitä näkemään, ei pyty myöskään muuttumaan.

Mullakin juuri tuo isän käyttäytyminen on aiheuttanut sen että en oo voinu olla oma itseni. En tahtonu ongelmia ja tiesin kyllä tosi nuoresta pitäen mitä kannatti kertoa ja mitä ei. Samoin et milloin kannattaa olla hiljaa tai mielistellä jotain jotta ei tulisi suurempaa showta aikaan… Hallitaan pelolla mikä ei oo kovin miellyttävää jos henkilö ei itekään tajua kuinka epävakaa hän on.

Mä tuun toimee molempien vanhempien kans mut vain silloin jos ne on paikalla eri aikaa tai molemmat on hyväl tuulel- Joudun edellee välikäteen… Sit jos on paljo ihmisiä ni kyl ne on vieraskoreita suurimmaks osaks mut näkee kyl piilovittuilua puolin ja toisin…

Mä epäilen et ne on molemmat riippuvaisia toisistaan. Iskä ei voi tehdä mitään ilman mutsia ja mutsi juoksee peräs koska muuten saa kuulla olevansa idiootti… Silti kuulemma rakastaa ja kunnioittaa toisiaan… Aika outo tapa kyl…

Edit. jaksa funtsia asiaa, mä pidän etäisyyttä ni näen paremmin asioita joita he ei näe… Muutenkin sairaudet on “hypän” sukupolven yli ja äippä kerran sano et kyl iskäl varmast on epävakaa pers. häiriö mut älä vaa sille sano sitä! Kysyin siltä omaa mielipidettä mielialanvaihteluihi ja oli asian ite huomannu kyl… “ihmisten on selvittävä ongelmistaan yksin” on todella katkeroitunutta puhetta mut siihen vedottiin aikoinaan… Mut miks osa lapsista tahtoo ottaa vastuun asioista ja osa ei?! Sitä mä en tajua… Toisaalta mä olin “iso tyttö” jo 1½ vuotiaana ku tulin siskoks ja tietty lapset tahtovat et vanhemmat ois heistä ylpeitä, ainakin määrättyyn ikään asti…

Minullakin on noussut tämä läheisriippuvuusteema taas pitkästä aikaa läheisemmäksi. N. 15 sitten luin Helstenit ja kävin hänene kursseillaan ja terapiassa. Minua kirjat ja kurssit auttoivat silloin ihan suunnattomasti. Kalvava pahaoloni sai muotoa ja nimeä. Lapsuudenkodissani ei ollut alkoholismia vaan äidin mielisairaus ja kodin voimakas uskonnollisuus, jotka saavat aikaan hyvin samanlaista perhedynamiikkaa kuin alkoholismi. Tuolloin kävin jonkin aikaa myös al-anon ryhmissä. Sitten on kulunut vuosia enkä ole ollut kiinnostunut oikeastaan minkäänlaisista terapioista. Ajattelin,että olen aika terve ja hyvin toipunut. Kunnes nyt viimevuosina olen alkanut voimaan aina vaan huonommin.

Suhteessa mieheeni , joka siis käyttää kannabista useamman kerran päivässä, olen ollut tosi kontrolloiva ja yrittänyt hyvällä ja pahalla saada häntä luopumaan siitä ja muuttumaan… Huomaisn ihan viime aikoina mikä valtava määrä vihaa minulla on sisälläni, kun ärsyynnyin hänen polttamisestaan. Sitten eksyin netissä www.healingeagle.net sivulle ja luin sieltä alaotsakkeen “ kirjoituksia” alta kirjan Pois tuskasta. Luin sieltä lauseen jotain tähän tapaan minuun sovellettuna:” kun siitä huolimatta, että kärsin niin paljon mieheni huumeen käytöstä, jään hänen rinnalleen ja sillä haluan kertoa kuinka paljon häntä rakastan. Tämä ei ole rakkautta vaan vihaa…” Jotenkin tämä lause kolahti syvälle ja innostuin lukemaan koko kirjan ja muitakin hänen kirjoituksiaan sieltä (Parantaja paranna itsesi on hyvä, vaikka onkin miehen kasvukertomus, sopii naisellekin) Tajusin lopultakin ja oikeasti sen,että minun kontrollointini ei auta mitään ja tärkeintä on vain päästää irti ja opetella rakastamaan itseään. Nämä ajatukset olen tietenkin kuullut moneen kertaan, mutta tämä tyyppi osasi selittää asian, niin että se meni perlle ja nyt ilmeisesti minä olin kypsä vastaanottamaan, Nyrt olen ollut pari viikkoa ihan ihmeissäni, kun minulla on tosi kevyt olo,kun olen päästämässä oikeasti irti mieheni kontrolloinnista ja jättää hänelle kaikki vastuu omista teoistaan. Minä keskityn hyväksymään omat tunteeni ja kuulostelemaan mitkä niistä on vielä lapsuuden tuskan takia yliammuttuja jäämättä niihin jumiin. Minulla on nyt tosi toiveikas olo tuli,että voinkin päästä parempiin oloihin
Suosittelen lämpimästi näitä sivuja ,siellä on paljon myös tietoa muilta kirjoittajilta monista aiheista narsismista, vihasta jne. Sivut on suomeksi ja englanniksi.

Hei

Olette saaneet aikaan hienon keskustelun läheisriippuvuudesta. Tästä ketjusta saa jokainen varmaan palasen itselleen.
Vaikka näitä joutuu läpikäymään toistuvasti on täällä osattu osuvasti niitä aukaista.
Oli se sitten läheisriippuvuutta tai ylikorostunutta huolta lapsesta niin on hyvä tiedostaa niitä tunteita jotka
käyttäjän läheinen patouttaa sisälleen kun koko elämä pyörii vain käyttäjän ympärillä.
Tai toisin, käyttäjä pyörittää läheisiään omien tarpeidensa mukaan.
Kun tätä jatkuu vuosia läheisen omat patoutetut tunteet ovat vaarassa kääntyä häntä itseään vastaan ja juuri niin kuin mannaryyni kirjoitti ne saattavat kääntyä vihan tunteiksi,
joko itseä tai läheisiä kohtaan. Tästä alkaakin sitten syyllisyyden ja riittämättömyyden tunnekaruselli.
Jos uskaltaa päästää irti ja antaa toiselle vastuun omasta elämästä, tuntee oikeutetusti rakkautta itseään kohtaan.
Tämähän ei tarkoita esim. käyttäjän hylkäämistä. Koska vanhemmat rakastavat ja ovat valmiina auttamaan lapsiaan maailman tappiin asti, oikeissa asioissa.
Rakkautta on myös kohdella ja vastuuttaa aikuinen ihminen omasta elämästään. Se on hänen kunnioitustaan.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Tämä kontrollointi ahdistaa itseä, mutta ei siitä ole myöskään apua itse kohteelle. Päin vastoin. Hassua, että en sitä heti ymmärtänyt, vaikka omasta kokemuksesta tiesin, miten latistavalta jatkuva asioihin puuttuminen tuntuu. Oikeutin toimintani, sillä, että eihän mies riippuvaisena ollut kykenevä ymmärtämään parastaan. Minun piti olla vastuussa. Muuten ei mitään asioita tulisi koskaan hoidettua kunnolla. Jatkuvasti varmistelin ja muistutin ja kyttäsin.

No nyt kun ollaan oltu erossa 9 kk, voin sanoa, että mies voi hyvin. Hän on kerryttänyt vuokravelkaa 1500 € edestä, mutta on saanut asian hoidettua ja mikä tärkeintä, ihan itse. Hänellä on lisäksi vielä muuta velkaa 200 €:lla, mutta nekin ovat hoidossa. Hän on lisäksi alkanut hoitaa muitakin asioitaan. Tunnen suorastaan ylpeyttä, että “lapsi” on nyt sitten vihdoin kasvanut “aikuseksi”. Paljon on vielä asioita, joihin tekisi mieli puuttua ja välillä huomaan alkavani neuvoa häntä. Tämän mies kuitenkin keskeyttää nopeasti huomauttamalla, etten ole hänen äitinsä.

Tärkeintä tässä tietenkin on se, että voin itse hyvin. Kun en enää huolehdi ja kyttää, en ole myöskään vastuussa. En sen enempää onnistumisista kuin mokistakaan. On kevyt ja hyvä olo.