Läheisriippuvais/alkoholistiklishee?

Kulttuuriantropologi ja psykoterapeutti Katriina Järvinen kirjoittaa kirjassaan Vapaan nainen törmää todellisuuteen, tutkimusmatkoja tosielämään (K. Järvinen, Tuulikki Pietilä 2010) kaikkivoipaisen kyynisestä naisihanteesta, sekä ottaa esille kliseistä poikkeavia tarinoita:

[i]
Kaupan lehtihyllyssä osui silmiini naistenlehti jonka kannessa poseeraa kaunis sinkkuääiti. Kuvan alla on otsikko: “VOIMAKAS YKSIN”. Sisäsivuilla kerrotaan 31- vuotiaasta naisesta, joka on jäänyt yksin neljän kuukauden ikäisten kaksosten kanssa miehen lähdettyä. Hän kertoo personal trainerin tukemasta, liikunnallisesta arjestaan nyt 3- vuotiaiden kaksosten äitinä. Sisäsivujen kuvissa modernissa kaupunkiasunnossa poseeraa iloisesti hymyilevä vaaleaverikkö.
Tällaiset naiset vaikuttavat lehtien palstoilla kadehdittavilta. Heidän ei tarvitse pelätä, että heidät jätetään, koska heillä ei ole ketään - ja jos heillä on joku, he eivät itke perään kun tämä lähtee. Olisi hienoa olla täysin tyytyväinen omaan seuraansa, viettää juhlia itsensä kanssa. Mutta en ole koskaan ymmärtänyt miten nämä naiset selviävät ilman toisen ihmisen läheisyyttä. Enkä edes uskalla ajatella mitä olisi kahden pienen vauvan hoitaminen yksin ympäri vuorokauden…

…60- luvulla pidettiin vahvana naista joka piti perhettä koossa, kesti juoppoa miestä ja pakeni lastensa kanssa lumihankeen keskellä yötä. Nykyään naista pidetään vahvana jos hän jättää tällaisen miehen. Vielä parempi on jos hän ei koskaan lyöttäydykään yksiin juopon tai muulla tavoin vajavaisen miehen kanssa. Yksi on kuitenkin pysynyt samana: vahvan naisen asettaminen jalustalle. Suomessa on silti todennäköisesti paljon naisia joiden elämänvalinnat eivät sovi vahvan naisen mallitarinaan. Jotkut niistä jäävät mieleen juuri siksi, että ne rikkovat yleisen odotuksen.
Kävin aikoinaan Helsingin Kalliossa kampaajalla, jonka elämäntarina jäi mieleeni. Nainen oli hyvä tyyppi ja teki työtään antaumuksella. Hän oli eronnut ja lapseton ja käytti kaiken aikansa työntekoon yhden hengen yrityksessään. Avioeroon liittyi se tavallinen tarina: mies joi liikaa. Naisen tarinan loppu poikkesi kuitenkin odotetusta, sillä hän katui eroaan. Hiuksiani leikellessään hän usein manaili tyhmyyttään: “En ymmärrä miksi olin niin ehdoton. Mies oli hyväluontoinen ja hoiti työnsä moitteettomasti. Kyllästyin siihen että se makasi illat sohvalla hönössä.” Nyt naisen päivät kuluivat töissä, eikä hän iltaisin jaksanut enää hakeutua ihmisten pariin. Hän kertoi luulleensa eron johtavan johonkin parempaan, mutta kymmenen vuotta myöhemmin tunsikin olevansa onneton ja yksinäinen. “Miestarjonta ei ole häävi kuusikymppiselle naiselle. Ex- miehenihän oli varsinainen aarre, kun verrataan häntä Kallion baarien tarjontaan. Olisin kestänyt hyvin hänen tissuttelunsa, jos olisin tiennyt ettei eroaminen paranna elämäni laatua”, kampaaja pohti valintaansa. Ex- mies oli jo uusissa naimisissa…[/i]

Miesten liiallinen alkoholinkäyttö on Suomessa yleistä ja niinsanotut “kunnon miehet” ovat varattuja. Vapaista miehistä valtaosa on alkoholin suurkuluttajia tai muulla tavoin ongelmallisia. Nina Halmeen vuonna 2009 julkaistussa väitöstutkimuksessa pienten lasten isistä 30% luokiteltiin alkoholin riskikäyttäjiksi. Luultavasti myös heidän vaimonsa kyllästyvät jossakin vaiheessa ja miehet siirretään vapaille markkinoille.
Tilanteen yleisyyden takia onkin merkillistä, että alkoholiongelmaisten kanssa elävät naiset leimataan ongelmaisiksi, “läheisriippuvaisiksi”, vaikka heidän olemassaoloaan voitaisiin pitää kansallisen alkoholikulttuurin ja tilastollisen todennäköisyyden seurauksena. Onkohan kukaan miettinyt mitä tapahtuisi jos kaikki alkoholiongelmaisten kanssa elävät suomalaiset eroaisivat kumppaneistaan? Pitkällä tähtäimellä eroaminen tuottaa usein ongelman, johon törmään jatkuvasti psykoterapeutin työssäni: alkoholistivanhempi jää vanhetessaan omien aikuisten lastensa huollettavaksi. Olisi silti kohtuutonta vaatia että kenenkään pitäisi jäädä alkoholisoituvaa kumppaniaan hoivaamaan. Mutta tilanteen ristiriitaisuus eri osapuolten kannalta voisi ehkä olla syy monipuolisempien tarinoiden kertomiselle.

^Vau. Kiitti. :slight_smile: Avartava synninpäästö.

Vihaan naistenlehtiä, btw.

Minä kävin muutaman kerran mielenhäiriössä a- klinikalla etsimässä jotain “apua” alkoholiriippuvuuteeni, (vieläkään en tiedä mitä helvettiä sieltä hain). Lähes joka kerta istuessani odotushuoneessa siellä oli vähintään yksi tai kaksi maailman kliseisintä lr/päihdeongelmaispariskuntaa joiden esitystä jouduin pakkokatselemaan. Pakkokatselemaan koska oli selvää, että minun, kuten muidenkin odotushuoneessa patsastelevien tehtävä oli olla yleisönä heidän pantomiimiesityksessään nimeltä “lr/alkkispariskunta” jota he esittivät meille. Käsikirjoitus oli suoraan alkoholismia ja läheisriippuvuutta käsittelevistä psykologisista teoksista, joista he olivat bonganneet itselleen sopivat roolit.

Erityisesti kaksi paria jäi mieleen, joista toinen oli lr- nainen ja alkkismies, ja toinen lääkeriippuvainen nainen, ja raitismies. Lr- nainen oli sairaanhoitaja ammatiltaan, ja tarkasti perehtynyt siihen miten lr- ihmisen kuuluu käyttäytyä. Ja hän käyttäytyi, suurieleisesti esitellen meille “oireiluaan”. Hänen alkkismiehensä oli myös hyvin perillä siitä miten alkoholistin tulee tässä teatterissa käyttäytyä. Ja hän esitti alkoholistisairas- rooliaan, vastasi idioottimaisilla alkkisfraaseilla lr- puolisolleen. Toisen pariskunnan mies oli hiljainen kontrolloija, ja lääkeriippuvainen puoliso nautiskeli täysin siemauksin käenpoikaisroolistaan. Ja siitä, että hän pääsi esittelemään yleisölle sitä miten hän on “ihan pihalla”. Yleisön tehtävä oli huomata heidän oireilunsa. Kummankin pariskunnan kohdalla oli silmiinpistävää miten he nauttivat tästä yhteisestä esityksestään, ja siitä että heillä oli yleisö, joka oli muka “kauhean kiinnostunut” heistä ja heidän “sairaudestaan”.

Huomiota huomiota, meille huomiota. Ollaan niin traagisia tapauksia. Katsokaa nyt miten vakavasti me oireillaan tässä näin koko ajan. Huomatkaa miten “kipeä” mä olen.

Mun oli todella vaikea kestää sitä ilmiselvää epäaitoutta. Teki mieli huutaa niille että VOI VITTU KETÄ TE LUULETTE HUIJAAVANNE?! EI TOI ESITYS MENE LÄPI EDES KOLMEVUOTIAALLE LAPSELLE! Nämä esitykset olivat niin teennäisiä, että ihmettelen ihmisten sokeutta jos heidän teatterinsa meni täydestä. Ja kaikesta päätellen täydestä meni. Toisella kerralla odotushuoneessa istuessani lr-alkkispariskunta pääsi ulos vastaanotolta. Liekkö ollut sitten sosterapeutti vaiko kuka, joka suuri huoli kasvoillaan jäi - myös teatraalisesti - katsomaan ovea josta pariskunta lähti ulos. Terapeutti oli mukana näytelmässä. Mietin että mitenköhän kauan nämä ihmiset ovat juosseet säännöllisesti a- klinikalla ja ties missä esittämässä pantomiimiesitystään. Ja mitenköhän moni pässi on sitten tuhlannut energiaansa siihen, että kädestä pitäen valistavat lr- ihmistä ja päihteistä tykkäävää asioista jotka he hyvin tietävät itsekin. Mutta esittävät tyhmää. Ja sairasta. :cry: Ja miten montaa auttaja- ammatissa toimivaakin tällainen teatteri palvelee?

En tajua ketä tuollainen epärehellisyys oikeasti palvelee.

Ote kirjasta Vapaa nainen törmää todellisuuteen, tutkimusmatkoja tosielämään:

Läheisriippuvuusajattelua tutkineen Maritta Itäpuiston mukaan alkoholiongelmaisten läheiset ovatkin kaikin puolin tavallisia ihmisiä. Artikkelissaan Kun välittäminen on sairautta (2006) hän kirjoittaa, että tutkimuksissa ei ole voitu osoittaa alkoholistien läheisten poikkeavan muista ihmisistä millään muulla tavalla kuin että he joutuvat elämään kumppanin alkoholinkäytön vuoksi vaikeassa tilanteessa. Suositussa läheisriippuvuusajattelussa naiselle tarjotaan sellaista ajatusta, että hänen huolehtimisensa on sairaalloista ja että hänessä itsessään on jotain vikaa. Itäpuiston mukaan naiset kuitenkin toimivat juuri sillä tavalla kuin normaalissa sosialisaatioprosessissa naista opetetaan toimimaan. Jos rinnalla olisi “normaali” kumppani, naisen kärsivällisyyttä ja tuen antamista ei pidettäisi mitenkään patologisena. Itäpuiston mukaan läheisriippuvuusajattelun omaksumisen myötä naisille istutettu identiteetti on negatiivinen. Syitä ryhdytään etsimään syvältä itsestä sen sijaan että syynä pidettäisiin suomalaisen naisen tilastollista todennäköisyyttä päätyä alkoholiongelmaisen miehen puolisoksi. Naista patistetaan jäljittämään syitä siihen, miksi “tarvitsee” elämäänsä alkoholistimiehen.
Sosiologi Ritva Nätkin kirjoittaa artikkelissaan Alkoholiongelmainen perheessä (2009) että nainen ja lapsi ovat nousseet parin viime vuosikymmenen aikana kiinnostuksen kohteiksi alkoholistiperheistä puhuttaessa. Heillä on persoona ja yksilölliset kokemukset. Juova isä ei ole persoona, hänen kokemuksensa eivät kiinnosta asiantuntijoitakaan. Puhe alkoholistiperheistä on edennyt siten että nainen on yksilöllistynyt, miehestä on tullut prosentti tilastoihin. Nätkin kysyykin mitä isälle tapahtuu kun hänet eristetään perheestä ongelmakategoriaksi tai vaietaan kokonaan. Ajan henki kannustaa äitiä kasvamaan omaksi itsekseen, eheytymään ja luomaan uuden suhteen lapsiin. Tätä voidaan pitää läheisriippuvuusajattelun positiivisena seurauksena. Isien ja miesten kannalta tilanne ei näytä kovin hyvältä.

Kandee lukea koko kirja. Mun mielestäni ns. läheisriippuvuuskäyttäytymistä on oikeasti olemassa, koska olen nahoissani sen kokenut, mutta en usko että se on sairautta. En usko myöskään että sellainen käytös liittyy mitenkään erityisesti alkoholiongelmiin. Ehkä pikemminkin perinteiseen suomalaiseen vuorovaikutuskulttuuriin. Lisäksi minä näen asian niin että tässä lr- vouhotuksessa on tapahtunut häntä heiluttaa koiraa efekti; kun jokaisen päihdeongelmaisen puolison uskotaan olevan automaationa läheisriippuvainen, puolisot alkavat käyttäytyä oirekuvan mukaan. Läheisriippuvuuden oireet on kenen tahansa helppo löytää itsestään varsinkin jos elää huomiota herättävän ongelman läheisyydessä. Kirjassa on mielenkiintoisia ja virkistäviä uusia näkökulmia mm. läheisriippuvuuteen ja parisuhteisiin, naiskuvaan, miehen ja naisen suhteeseen, kulttuurin vaikutuksiin yms. Ehdottomasti luutuneita totuuksia kyseenalaistava, ja uusia oivalluksia antava kirja.

joo tää on mielenkiintoista - pitää etsiä tuo kirja.
Mä kuulin itse sanan lähesriippuvainen yhdessä vaiheessa kun eksän kanssa oltiin erossa ja hän käytti minusta tuota nimitystä. se ei sanana ollut ihan hänen tyylilajiinsa sopiva eli lienee oppinut joltakin.
Mutta jos jompikumpi meistä riippui sairaalloisesti toisessa se oli kyllä mielstäni herrendaali itse.
Luin jossain vaiheessa myöhemmin jostakin, että läheisriippuvuuteen liittyy oudot ruokamieltymykset. ???
Luen ton kirjan.

Moi Fernetti!

Meinasin jo kysyäkin, että mitä oikeastaan tahdot sanoa, mutta tässähän se taisikin tulla:

Olen kyllä kanssasi samaa mieltä. Itse asiassa jurui tänään esitettiin mielipide, että alkoholisti jotenkin valitsisi kumppanikseen sellaisen (lr-)ihmisen, että pystyy pyörittämään tätä oman tahtonsa mukaan ja alkoholismi tautina saa ns. kukoistaa. En oikein osaa samaistua tuohon ajatukseen, mutten osannut myöskään pukea sanoiksi syytä tähän. Nyt tajuan että se syy jota hain on tuo kohta jonka korostin tuossa kirjoituksessasi.

Toisaalta: aika moni ainakin täällä palstalla olevista sanoo kuulleensa läheisriippuvuudesta ensi kertaa vasta täällä. Siihen kuvaan ei oikein hyvin sovi se, että käyttäydytään niin kuin ajatellaan että läheisriippuvaisen tulee käyttäytyä.

Mutta myönnettävä on, lheisriippuvuus on muodikas termi, ja ehkä samalla tavalla muodikas kuin yhteen aikaan (edelleen?) olivat nämä ADHD ja muut vastaavat diagnoosit jotka tehtiin vaikeille lapsille, ts. lapsille jotka eivät sopineet esimerkiksi peruskoulun tasapaistävän muotin sisään. Kysymys kuitenkin jää avoimeksi: mikä on lopulta opittua käytöstä, mikä tavanomaista ja henkilölle ominaista tempreamenttia ja mikä sairautta. Meitä lienee moneen junaan, tässäkin asiassa.

Hei,
Läheisriippuvuus on huono suomennos alkuperäisestä termistä co-dependence, joka alkoholismin kohdalla tarkoittaa, että alkoholistin läheinen on riippuvainen alkoholista juopponsa kanssa. Se ei siis tarkoita, että hän olisi riippuvainen alkoholistista (läheisestään).
Suomeksi käännetyissä Al-Anonin kirjoissa ei tätä huonoa sanaa juurikaan käytetä, vaan termi yritetään kiertää muilla tavoin. Sen sijaan ryhmissä tätä muotisanaa usein kuulee . Aina se minua harmittaa. Silloin otan käyttöön jonkun Al-Anonin iskulauseen esim. Onko tämä niin tärkeää. Eihän minun tarvitse puuttua joka asiaan, varsinkaan kun en tulisi siinä onnistumaan.

Toisen mieheni kanssa yritimme a-klinikan paritapaamisia, kahteen otteeseen.Ensimmäinen oli täysi katastrofi, työntekijä oli kiinnostunut minun lähärihistoriasta ( isä juoppo, veljistä osa juoppoja, ensimmäinen mies juoppo kuten sen hetkinenkin) hän koko lailla suoraan totesi, että minä aiheutan omalla käytökselläni mieheni ryyppäämisen ja vapautti vastuusta mieheni täysin.ukolla oli juotuna jo muutama työpaikka, hoitajan mielestä oli suurkuluttaja , jonka kuuluukin repsahtaa.Minun suhtautuminen asiaan oli sairasta, koska raivostuin esim siitä, että mistä rahat nyt elämiseen.Kumma juttu kun juoppis oli juonut yhtä paljon ennen meidän tapaamistamme, kenenkähän syy se sitten oli ?Närkästyin suuresti tästä tapaamisesta ja kieltäydyin ehdottamasti menemästä toiste.Mieheni kävi siellä sitten yksin ja toi mukanaan terapautilta opittuja kommentteja, esimerkiksi siitä, miten en ymmärrä hänen sairauttaa ( jota ei siis ollut ilman minua).En ole koskaan salannut miesteni juomista keneltäkään, en ole soitellut työpaikoille, en ole valehdellut ukkojen puolesta.Toki olen yrittänyt kontrolloid, tehdä soppareita jne ja elämäni on pyörinit täysin juopon ympärillä, tunnetilani ovat olleet riippuvaisia juopon juomisesta tai juomattomuudesta, en ole luottanut, en ole elänyt omaa elämääni.Olenko läheisriippuvainen/ mahdollistaja ?

Toisella kerralla eri terapeutti teki kotikäynnin ja totesi, että ratkaisuni muuttaa erilleen juovasta puolisosta “oli ainoa järkevä tapa toimia”.Mieheni oli siis järjestänyt kotikäynnin juuri sen takia, että saisi terapeutin avulla minut muuttamaan mieleni erilleen muutosta.Tällä kertaa HÄN oli näreissään terapeutin mielipiteistä.

Se oivallus, että on ollut oma valintani jatkaa yhdessä juopon kanssa, alkaa seiurustella, muuttaa yhteen, mennä naimisiin ja tehdä lapsi, ja että minun pitää kantaa itse vastuu ratkaisustani, oli ensi askel paranemiselle.En ollut uhri, eikä juoppo mikään luonnonvoima, jolle ei mahda mitään, vaan itsenäinen ihminen.Meidän tapauksessa oivallus johti eroon.

Itse olen omaan ketjuuni lisännyt lainauksia läheisriippuvaisuutta käsittelevistä kirjoituksista, ja löytänyt niistä itseni.Nämä jutut luettuani alon miettimään miten asiat sitten menivätkään.Kiitos siitä kirjoittajalle.Olen nyt vähän hämmentynyt: mistä minä nyt toivun/paranen Läheisriippuvaisuudesta vai huonoista avioliitoista ? :smiley: Tässä riittää mietittävää.

Toipumista täälläkin.
Olen nyt paikassa, jossa edellisinä kesinä lomailimme eksän kanssa… ajattelin, että minua itkettäisi täällä, mutta toistaiseksi on vain syvä hämmennys siitä, mitä kaikkea näidenkin seinien alla koin ja siedin. Eli irvistelyä, komentelua, halveksuntaa, toisia naisia… ja kun hän tarvitsi ruokaa, kahvia, tupakkaa, kaljaa, minä ostin ja hankin. Ja kun hän halusi seksiä, minä olin valmis häntä tyydyttämään… kyllä siinä kuviossa jotain sairasta on, että ihmisen saa tekemään kaikkea ilman minkäänlaisia vastapalveluksia tai ystävällisyyttä.
Tällä hetkellä, tässä paikassa, en voi ymmärtää miksi pidin häntä niin tärkeänä. Oliko se sitä kuuluisaa sokeaa rakkautta sitten vaan.
Nyt on sellainen hetki, että olen tyytyväinen siihen, ettei hän tuhansine tarpeineen ole täällä. Enkä tajua, miten ikinä maailmassa olen ollut niin kiltti ja kärsivällinen kuin olin. Rakkaus ei sinänsä varmaan ole sairaus eli mitä siinä tapahtui???

Ei mulla aina ole tiukkaa mielipidettä asioihin. Kunhan tuon toisenlaisia näkökulmia esille. Muitakin totuuksia on olemassa kuin yleisesti hyväksytyt.

Kaikki riippuu vain lähestymistavasta. Itse en usko edes mielisairauksien olemassaoloon. Puhumattakaan että jokin käytös julistetaan sairaudeksi. Ihan järjetön ajatus. Pidän edelleen Szaszin näkemyksistä. Ihminen on vastuussa omasta käyttäytymisestään. Jos ihminen käyttäytyy aikuisena manipulatiivisesti, oikuttelevasti, lapsellisesti, vastuuttomasti, ja harrastaa kaikennäköistä idioottimaista sosiaalista pelaamista, se on oma valinta. Jokaisella ihmisellä on lapsuudessaan erilaisia traumoja. Ajatus “terveestä” käyttäytymisestä perustuu ajatukseen jostakin mysteerisestä täydellisen onnellisesta kasvuympäristöstä jossa ei ole ollut pienintäkään häiriötekijää. Ei sellaista olekaan. Ihminen on rakennettu kestämään vastoinkäymisiä.

Ja normaali on sopimuskysymys.

Uskaltaudun siis kyseenalaistamaan läheisriippuvaisten käyttäytymisen “sairaalloisuuden”. Minä näen asian niin, että siihen sisältyy usein paljon enemmän ihan puhdasta asenteellisuutta kuin yleisesti tunnustetaaan.

Minulla ei millään muotoa ole pätevyyttä arvioida mahdollisten mielisairauksien olemassa oloa tai oikeastaan edes käydä tästä asiasta keskustelua muuta kuin varsin yleisellä tasolla. Ylipäätään ajattelen, että fyysisten sairauksien toteaminen, syiden ja seurauksien eli toisaalta laukaisevien tekijöiden ja oireiden määritteleminen on kohtuullisen suoraviivaista ( ei toki yksinkertaista sekään). Sitten on se toinen ääripää: täysin psyykkiset sairaudet, joita ehkä yritetään jäsennellä samoin kriteerein kuin fyysisiä sairauksia siinä kuitenkaan aina onnistumatta. Harmaalla aluaeella ovat sairaudet joissa on molempia piirteitä, kuten esimerkiksi nämä riippuvuussairaudet.

Ylipäätään kysymys siitä, mikä on sairautta ja terveyttä on epäilemättä osittain subjektiivinen näkemys, mutta sen lisäksi myös normatiivinen, joskus poliittinen ja tarkoitushakuinen. Sairauden määritelmä ei käsittääkseni perustu sen oletettuun vastakohtaan terveyteen, vaan jonkin toiminnan tai toiminnon poikkeavuuteen. Tämä on tieteessä tyypillinen lähestymistapa, koska jollakin tavalla asioita on pakko jaotella ja ryhmitellä.

Tällä tasolla olen omista kokemuksistani ja lähtökohdistani sitä mieltä, että niin kauan kuin ihminen laittaa (joko omasta tai lääkärin määräyksestä) päänsä sekaisin jollain hermostoon vaikuttavalla aineella kuten alkoholi tai lääkkeet (huumeet), niin tervekin ihminen tulee ns. mielisairaaksi ja siinä mielessä rajanveto on epäilemättä vaikeaa: ihminenhän voi käyttäytyä täysin ns. mielisairaasti, mutta mielisairas hän ei ole jos tämä käytös loppuu kun myös huumaavien aineiden ottaminen loppuu. Tällä viittaan siihen, että monet juovat allkoholistit tuntevat itsensä masentuneeksi, ahdituneeksi, pelokkaiksi jne…

Ellis

Tässä puhuttiin nyt läheisriippuvuuskäyttäytymisestä “sairautena” eikä päihteidenkäytöstä ja sen seurauksista käyttäjälle.

Tiede perustuu objektiivisiin tieteellisiin testeihin. Myös lääketiede. Jos sairauden määritelmä perustuu jonkin toiminnon poikkeavuuteen, pitää olla vertailukohta; toiminto poikkeaa mistä? Terveys on sairauden puuttumista. Sairaus on selvin tieteellisin testein osoitettavissa olevaa patologiaa. Pitää tietää mikä on terve, jotta voidaan objektiivisesti osoittaa mikä on sairas. Näin ei ole psykiatriassa, eikä minkään mielenterveyteen liittyvän “tieteenalan” piirissä. Ei ole objektiivista määritelmää siitä millainen on terveesti käyttäytyvä ihminen.

Jos ihminen käyttäytyy “mielipuolisesti” koska hänellä on aivokasvain, sairaus on silloin aivokasvain, ei mielisairaus. Jos ihminen käyttäytyy “mielisairaasti” päihteidenkäytön vuoksi, silloin on kysymyksessä myrkytystila, ei mielisairaus. Psykiatria ja kaikki “sielutieteet” (psykologia ja kaikki sen variaatiot) ovat ainoita tieteenaloja joissa objektiiviset testit joihin todellinen uskottava tiede perustuu, eivät voi olla käytössä. Kaikki tällaisista pseudotieteistä lähtöisin olevat “sairaudet” ovat pseudosairauksia. Eli ne eivät ole todellisia sairauksia.

Keskusteluhan on mahdotonta jos toinen uskoo psyykkisten sairauksien olemassaoloon faktana, ja toinen ei. Keskustele Jumalan olemuksesta ateistin kanssa… :slight_smile:

Mutta entä esim. skitsofrenia ja muut sellaiset tilat, joissa ihminen tulee toiseksi, eikä tiedä, mitä tekee; onko niiden sairatsluokitus tosiaankin virheellinen? Psykoosi? Puhun siis tiloista, joissa ihminen aiheuttaa välitöntä vaaraa itselleen tai muille, menettää muistinsa, toimii niin, että ilman laitoshoitoa ei kertakaikkiaan voi palata meidän edes suht normaalien pariin. Pakkokäytös, sairaalloiset fobiat… jonkun takia mielenterveyslaitokset ovat olemassa. Enkä tarkoita, että systeemi on mitenkään aukoton, mutta… Ovatko nämäkin vain häiriöitä? Tilat, joista ihminen itse kärsii, eikä voi hallita niitä mitenkään tahdolla?

Tämä kiinnosti itseänikin kun tutustuin Szaszimaiseen ajatteluun. Ja kiinnostaa vieläkin. Itselläni on toisen vanhemman suvussa paljon skitsofreniadiagnoosin saaneita. Lisäksi on muitakin mt- häiriöisiksi luokiteltuja lähisuvussa, mielisairaalat ovat tulleet tutuiksi jne. On aika helppoa psykoottista ihmistä katsellessa ajatella hänen olevan sairas. :slight_smile: Ainakin skitsofrenian kohdalla ymmärtääkseni on osoitettu aivoissa näkyviä selviä muutoksia. Eihän sitä siis tiedä, vaikka tuollaisissa “extreme state of mindeissa” (joiksi szasz ja kumppnit kyseisiä tiloja kutsuvat), olisikin kysymys puhtaasti aivoperäisestä sairaudesta. Aivot ovat elin siinä missä sydänkin. Esim. Romanian lastenkotilasten kohdalla on osoitettu selvästi lapsuudenaikaisen laiminlyönnin aiheuttavan peruuttamattomia aivojen kehityshäiriöitä. Ja se tietysti vaikuttaa käytökseen. Mutta silloinkin kysymyksessä on aivoperäinen sairaus. Ei mielisairaus. Aivot on erityislaatuinen elin koska se vaurioituu huonon sosiaalisen kohtelun seurauksena. Varsinkin kun huono kohtelu tapahtuu lapsena kehitysvaiheessa. Nää on mielenkiintoisia nää. (Tääl on muuten vanha keskustelu samasta aihepiiristä vähän toisesta lähtökohdasta. Jos ette ole tutustuneet. viewtopic.php?f=3&t=22936&p=581430&hilit=szasz#p581430 )

Mutta että läheisriippuvainen käyttäytyminen olisi tuonkaltainen sairaus? :unamused:

Ja pöh! Emotionaalisen tason ongelmat, ja opittu/valittu käyttäytyminen pitäisi erottaa lääketieteestä kokonaan.

Tässä on vähän ravisuttava, ja ehkä hieman tarkoitushakuisen shokeeraava näkemys psykiatriasta jonka olen laittanut aikaisemminkin plinkkiin. Tässä vastataan yksi vastaus kysymykseen miksi mielenterveyslaitokset ovat olemassa. Katsaus psykiatrian historiaan. youtube.com/watch?v=ExPxawBa2Ao

Scientologien tekemä dokkari, joten haluan korostaa etten ole scientologi. :wink: Mutta dokkarissa kerrotut asiat ja kokemukset vastaavat monelta osin sitä mitä olen itse nähnyt suomessa. Siksi se onkin vähän pelottavaa. Jos enempi kiinnostaa täällä on CCHR:n sivut jotta tietää mitä asiaa he ajavat. cchr.org/

Siis he. Minä en ole siis CCHR:nkään asialla vaikka heidän näkemyksistään pidänkin.

Ei ehkä tämänkään perusteella voi sulkea pois sellaista asiaa, että voi olla olemassa sen tyyppisiä lapsuusiällä tapahtuneita asioita jotka mahdollisesti ovat vaikuttaneet aivojen kehitykseen niin, että on syntynyt alttius läheisriippuvuuteen :laughing:

.

Fernetti -sinulla on hyviä pointteja, mutta minä uskon mielisairauksien olemassaoloon. Olen nähnyt psykoositapauksia ja harhaista maniaa, joten luokittelen ne kyllä sairaudeksi. Ihmisen psyyke voi järkkyä.
Terveillä ihmisillä on työkalupakki, jonka avulla selvitään vastoinkäymisestä, kaikilla niitä ei ole - tämä on siis minun näkemykseni.

Eli läheisriippuvuus on aivosairaus, joka on kehittynyt kasvuiässä? Miten läheisriippuvainen voi siis olla vastuussa käyttäytymisestään - puhumattakaan tunteistaan kuten täällä monet tuntuvat uskovan? Ihminen ei voi valita käyttäytymistään silloin kun kysymyksessä on oikeasti aivoperäisen toiminnan häiriö, kuten vaikkapa aivokasvain. Aivokasvaimen takia huonosti käyttäytyvä ihminen ei ole vastuussa käyttäytymisestään koska ei voi sille mitään.

Alkoholismiakin halutaan itsepintaisesti pitää tämäntyyppisenä sairautena. Se vaan on kumma miten alkoholismista paranee vain itse haluamalla, itse toimimalla ja itse päättämällä, eikä oho millään muulla tavalla. Läheisriippuvuus on varmaan sitten ihka oikea fyysinen lapsuudessa kehittynyt aivosairaus. Objektiivisin tieteellisin testein osoitettavissa. Milläs tavalla siitä sitten “parannutaan”? Leikkauksella? :laughing:

Jos pilkut viilataan atomeiksi, koko ihminen ja persoonallisuus on vain lihaa ja verta ja hermosoluja. Monet uskovat näin. Minä en halua uskoa, että ihminen on kokonaisuudessaan pelkkä geenikasa. Se tekisi ihmisestä täysin avuttoman oman toimintansa suhteen. Tuosta ajattelusta puuttuu kokonaan ihmisen kyky tehdä omia valintoja, ja päättää itse miten käyttäytyy.

Ihanko totta. Suomessa on aika vähän ihmisiä jotka eivät ole nähneet ns mielisairaita ihmisiä. Oma entinen lähipiirini on harva se päivä mielisairaalassa ties minkä pykoosien takia.

Katsoin vähän alkua, mutta ymmärrän “yskän”. Ennemminkin pidän tätä lääketeollisuuden luomana. Lääketeollisuus luo uusia lääkkeitä, jotka sopivat tiettyihin oireisiin ja lääkärit vain määräävät lääkkeitä ilman parempaa tietoa asiasta. Ehkä tämä on myös länsimaiden kulttuuriin perustuva ratkaisu… Halutaan nopea helpotus asiohin.
Kaikki asiat vievät paljon aikaa ja monista tuntuu varmaan helpolta ottaa yksi pilleri ahdistukseen, yksi unettomuuteen ja yksi iloisuuteen. Tämähän ajattelu sysää täysin vastuun pois ihmiseltä itseltään. Sama koskee tietysti myös alkoholia.
Mutta alkuperäinen topic lr:stä on mielenkiintoinen. Minä en kyllä enää tunnista itseäni lr -kirjasta, mutta silloin kun miehen liiallinen alkoholin käyttö alkoi, käyttäyidyin kyllä niin. Kyttäsin, laskin juomia, yritin tehdä sopimuksia, kiristin, lahjoin ja todellakin koko elämäni pyöri alkoholin ympärillä. Se lienee normaali reaktio, missä tahansa vaikeassa elämäntilanteessa esim. sellaisessa, jossa joku sairastaa vaikka syöpää. Elämä on yhtä sairaalassa juoksemista, huolehtimista siitä, että ei saa ylimääräisiä pöpöjä yms.
Koen, että itse yritin omalla käytökselläni muuttaa mieheni käytöstä ja etsin aina uusia tapoja, mikä toimisi. En siis jäänyt junnaamaan esimerkiksi kyttäämiseen, vaan kokeilin seuraavaksi muuta. Lopulta halusin erota, jonka jälkeen mieheni meni hoitoon ja oli nelisen vuotta raittiina. Nyt sitten on alkanut tissuttelemaan taas, ja olen palannut tälle palstalle. Eniten siis pelkään sitä, että elämä menisi samanlaiseksi kuin se oli, lähinnä se oma kamala olo mitä silloin oli. Onneksi täällä voi vähän selvitellä päätään :smiley:

Ei kun en todellakaan vertaa läheisriippuvuutta noihin ylläkuvaamiini tiloihin, yleensäkin psykoLOGIAn keinoin ratkottavat (?) ongelmat on minustakin vähän eri juttu kuin sairaudet. Sen sijaan kun psykiatriaa tarvitaan, puhutaan mun mielestä taas lähempää sairausluokitusta. Mutta niin, jako kehon ja mielen sairauteen ei ole myöskään aina lainkaan yksiselitteistä.